Pois poluilta

Ilta tulee, levollisuus. Saan kiinni valokuvaajan ja seuraavan lehtijutun hullunkurisen perheen, saan sovittua repparin ajankohdan. Ivaan itseäni: tyhmä, tyhmempi, lehtijuttuja kirjoittava sivistymätön valistaja.
Ikävöin syksyä. Olen syksyihmisiä, kesäihmisyyttä ei lasketa (kaikki rakastavat kesää; kesällä voi mennä ulos samoissa vaatteissa kuin oleilee sisälläkin, ero kodin ja kadun välillä mitätöityy). Talvi on liian pimeänkylmä, luminen ja loskainen, kevään valo liian paljastava ja suora, ja sulavien koiranpaskojen haju kertakaikkiaan kuvottava. Keväällä ruoho on armottoman auringon alla kellanharmaata, puolilahonnutta hahtua, joka liiskaantuu korkojen alle.
Mutta syksy. Mehevän maan, lehtien, sienien tuoksu, sammalten viherrys, nurmikkojen vehreyden ja puiden sadetakinkeltaisten lehtikäsien kontrasti on jotain aivan ihanaa.

Valokin on syksyisin lempeää, kellervää.
Tahdon kävellä metsässä, taas. Nyt metsän pohja on sohjoista lunta, märkiä, mustia vertikaalirunkoja, lehdettömiä luurankoholveja. Murattikaan ei kasva täällä, täällä on liian kylmää sille. Havupuut eivät taas oikein viihdy täällä rannikon mehevässä maaperässä. Koirat loikkivat lumen halki, hämärän halki, takkukarvaiset kiharaturkkiset kaupunkikojootit, nuuskivat jäljet, tuhisevat, vilkuilevat, pysynkö perässä.
Lumi tunkee ulkoilukengän suusta sisään. Kävelen edelleen, mutta tämä on toisenlaista kävelyä kuin se kävely, jota tehdään hiekoitetuilla kävelyteillä tai hiekoittamattomilla, liukkaaksi tampatuilla jalkakäytävillä. Polvet on nostettava korkealle, työnnettävä tukijalalla eteenpäin lujasti.
Lapsena haaveksin kaupungin pikku puistikoissa olevani sankan ikimetsän keskellä. Nyt mieleen pulppuavat toisenlaiset ajatukset: Walter de Camp ei City-lehdessä tiedä, miten välttää verkkosukkahousujen tuottama kinkkupussi-efekti (kuka tahansa tanssia harrastava teinikin sen tietää: laittamalla verkkisten alle tavalliset, ihonväriset nylonit), ensi tiistai on tappopäivä, liikaa tehtäviä yhdelle illalle, miten tänään jaksaa vielä myöhään mennä miehen kanssa tämän ystävän & ex-kämppiksen uudelle klubille.
Yhtä hyvin voisin tarpoa pallomeressä.
Isä soittaa. Olenko ehtinyt koeajaa sitä 30-v-lahjapyörää? No en. Kehotan isää vaihtamaan nettiselaimeksi Mozillan tuliketun. Paljastuu, että isä on käyttänyt sitä ties kuinka kauan. Kauemmin kuin me.
"Älä välitä, sellaista työelämässä aina on", sanoo isä,"välillä ei ole hommia eikä rahaa ja sitten äkkiä on duunia niin paljon, ettei sitä tahdo ehtiä tehdä. Sellaista se vaan aina on."
Neljäkymmentäkahdeksan pulloa Maugeyn tilan luomuviiniä (Chateau de Busqueyron 2003, Clos les Polies 2001) nököttää olohuoneen nurkassa. Puolentoista yhden aukeaman juttupalkkion verran vinkkua. Kyllä duunarilla on kivaa.
Mies on työpaikan pikkujouluissa. Hän ei ota mukaansa huovuttamaani punaista sydäntä, jota tarjoan takinrinnukseen hakaneulalla seivästettäväksi. Unohtaa vai ei halua ottaa? Jaa-a. Sen sijaan hän ottaa mukaan Juha Seppälän Supermarketin, josta aikoo lukea ääneen ainakin sen niminovellin. Kuuntelen kummastuneena. Minulle ei tulisi mieleenkään kirjastotätien tai jonkun avustamani lehden pikkujouluissa alkaa lukea ääneen kaunokirjallis-pornografisia novelleja. (Pidän kyllä Supermarketista, mutta että lukisin sitä ääneen puolitutuille olisi ehkä jo seksuaaliselta häiriköinniltä vaikuttavaa.)
Selaan e-thesiksessä kiinnostavaa väikkäriä anoreksiasta ja kehonkuvasta. Tunnen itseni epäonnistuneeksi naiseksi, koska minulla ei ole koskaan ollut syömähäiriötä enkä ole edes ollut laihdutuskuurilla. Isoäiti on ollut sentään kasvonkohotuksessa ja ikuisella laihiksella, äiti sairaalassa syötyään yhden kesän pelkkiä suolakurkkuja ja piimää ja ikuisella laihiksella ja ikuisesti rasvaimusta höpöttämässä, sisko ikuisella laihiksella, nenäleikkauksessa alle kaksikymppisenä ja sentään mallinduunia tehnyt. Minulla ei ole ollut ikinä aikaa moiselle ulkonäkövouhaukselle. Tietysti tunnen surkeutta ja pidän itseäni läskinä, vaikka taidan ollakin normaalipainon alarajoilla - ihanteet kun ovat aika mahdottomia - mutta en ryhdy mihinkään toimiin. En käy ripsipermanentissa enkä ranskalaisessa manikyyrissä, vaikka mutsi tekisi ne minulle ilmaiseksi.
Olen ajatellut: jos en kelpaa äijille, vetäkööt kuivat. Toistaiseksi on kelvannut. Hämmästyksekseni asun miehen kanssa. (Siitä en koskaan uskaltanut edes haaveilla, sen verran selväksi minulle kotona ja koulussa kävi, että olen epäviehättävä, epänaisellinen kummajainen.)
Mutta tunnen itseni onnistuneeksi ihmiseksi, ja ennen kaikkea, onnistuneeksi eläimeksi. Ei niin, ettei parannettavaa olisi; täydellisyys on väärä ihanne. Hörpin onnelisena luomun ja reilun kaupan vihreää chaita.
Silti jokin kaihertaa: kunpa voisi olla joskus osa jotakin suurempaa. Nevanlinna käsittelee ongelmaa hienosti Anterossa , jossa eno kysyy tältä, että jos tämä ei lue tyttö- eikä poikakirjoja, lukeeko tämä sitten hermafrodiittikirjoja. Tunnistan ongelman liian hyvin: kun ei ole hössöttävä naistenlehtinainen (mikään ei ole hirvittävämpää kuin joutua lukemaan naistenlehtiä), muttei telaketjufemppakaan, eikä oikein miehestäkään mene; ja sitten toisaalta, kun ei ole sillä viisiin pesunkestävä hörhö että puhuisi "maan voimista" ja pukeutuisi kirjaviin halatteihin, muttei myöskään talous- ja työyhteiskunnan arvot sisäistänyt kuuliainen neutri-työläismehiläinen, ei erityinen uraraketti muttei aivan täysi drop-outkaan, ei akateemisen pipertelevä muttei kyllä populistisen kansanomainenkaan, ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista seuruetta ei olekaan, jossa oloni olisi kotoisa. Kissankin kanssa tunnen hurjaa vierautta hänen kyetessään asioiden loogiseen, maltilliseen analyysiin. (Minä vain paiskon asioita suttuisiksi mind-mapeiksi joiden siivoaminen kirjoittamalla on loputon prosessi.)
Nevanlinnan toteamus on maukas sikälikin, että todentotta, lapsuudessa luin kaikkea omituista. Vanhempieni kirjahyllyn päästä päähän; en nimittäin tykännyt tyttö- enkä poikakirjoista vaikka saduista pidänkin. Näin ollen Alaston apina ja Kama Sutra kuuluivat luettujen listaan jo kahdeksanvuotiaana. Ehkä olen edelleen omituinen lukija: en ole koskaan lukenut sanomalehtiä. "Älä sano koskaan tuota ääneen. Tuo on niin poliittisesti epäkorrekti ajatuskin, ettei lue sanomalehtiä eikä katso uutisia, ettet pääse ikinä järkevään paikkan duuniin, jos tollaisia päästelet", neuvoo yksi työelämään sijoittuneista ystävistäni. (Voi olla, että hän on oikeassa. Minä tahdon uskoa yhteiskuntaan, jossa on käyttöä erilaisille ihmisille enkä aio pitää turpaani kiinni vastaisuudessakaan.) Mieluummin luen jostain aiheesta kiinnostuttuani pari hyvää non-fiction -kirjaa ja tiedän aiheesta todennäköisesti yhtä paljon tai ehkä enemmänkin kuin lehtijutun kirjoittaja. "Minä en ymmärrä, miten sinä tiedät mistään mitään tuolla metodilla", valittaa toinen ystävä. "Miten sinä löydät ne kiinnostuksen kohteet?" Mitä tuohon voisi vastata? Kuuntelen ihmisiä ja luen kaiken, mitä käsiini saan. Pyrin syntetisoimaan mahdollisimman paljon itse; kiireiset päivälehtien toimittajat maksimisanamäärineen ovat samanlaisia erehtyväisiä ihmisiä kuin me kaikki muutkin, ja hekin voivat päätellä virheellisesti. Nyt luen Kissan tuomaa MTT:n Koelypsy-lehteä (nro 4/2004). Mielenkiintoisia juttuja:
"[SUomessa] sioille ja siipikarjalle syötetään pääasiassa amerikkalaista soijaa, eikä se normaalitilanteessa ole ongelma, jos saatavuus on hyvä ja hinta sopiva." Ongelma kuitenkin on, että suurin osa maailman soijasta on GM-soijaa, ja tavallisen soijan hinta on harvinaisempana ja silti laajasti kysyttynä noussut - kysynnän kasvaessa, "koska BSE-taudin vuoksi eläinvalkuaisen käytöstä on siirrytty kasvisvalkuaiseen." Eli lehmät ja kanat ja possut ja lampaat saavat kavereidensa asemesta soijaa. Ja: "Suomen ja EU:n alueella rehujen valkuaisomavaraisuus on enintään 30 prosenttia." Joo joo, kotimainen lihantuotanto, munantuotanto, maidontuotanto on toistaiseksi niin kotimaista, että. Seuraava hölmö, joka tulee valittamaan minulle, että kasvissyönti on epäekologista, koska me vegetaarit syömme ulkomaista soijaa kotimaisen lihan asemesta, saa kasapäin faktoja kotimatkalle makusteltavaksi.
Luen Toimittajan elämää -blogista, kuinka joku toinen toimittajanhommia tekevä ihminen etsii juttuaiheensa: "Olohuoneessa odottaa valehtelematta viidenkymmenen lehden pino, joka pitäisi lukea/selata läpi samalla juttuideoita miettien...Sen läpikäyminen käy kuulkaas kunnon työstä!;) " Tunnen itseni vähäsen jymäytetyksi; minä luen uutta tietokirjallisuutta, seikkailen e-thesiksessä ja koetan poimia omaperäisiä kokemuksia ihmisten puheesta. Ei tulisi mieleenkään kirjoittaa juttua ideoista, jotka on ammennettu toisista lehdistä. Eihän median tehtävä saisi olla toistaa itseään ja näkemyksiään, vaan etsiä niitä näkemyksiä, jotka ansaitsisivat tulla laajemmin tunnetuiksi. Inhoan omaa idealismiani. Ei ihmekään, että minulle aukeaman lehtijutun tekoon menee helposti ideointeineen päivineen kaksi viikkoa sunnuntait mukaan laskettuina. "Sinä teet liian huolellista duunia palkkaan nähden", moittii Kissa. Minkäs teet? Saan minä tästä itsekin jotakin -tutustua näkemyksiin - ja koska en ole mikään brändi, vaan huonoilla kommunikointitaidoilla varustettu friikku, jokaisen jutun pitää olla hyvä, jotta ne ostavat seuraavan. Jos tekee pari mahalaskua, tuskin enää syntyy kauppoja.
Työvoimatoimiston ammatinvalintakartoituksessa selvisi, että olen taiteellis-tieteellinen ihminen. Huonoin puoleni on systemaattisuus, melkein yhtä huono on hoivaamistaipumukseni. Suositellut ammatit: dramaturgi, kirjailija, tutkija, toimittaja, mainostoimiston copywriter. Teki mieli karjua hullun lailla. Copywriter ei käy eettisten näkemysteni takia, tutkijaksi olen todellakin liian vähän systemaattinen enkä halua istua elämääni kopissa, toimittajantyöstä en pidä sen pinnallisuuden takia, ja mitä dramaturgiin tai kirjailijaan tulee - tuskin ne saavat sen enempää palkkaa mistään kuin vapaasti putoava filosofikaan.
Teki mieli sanoa: "Kiitos paljon, tämäpä auttoi kovasti."
Ihmettelen ihmisten intoa heidän tavoitellessaan ja saadessaan työpaikkoja ja pestejä. Itse jutun myydessäni tunnen vain epämääräistä helpostusta siitä, ettei minun tarvitse nöyrtyä sossun luukulle. Tai vanhempien taskulle. Kuinka ne muut jaksavat? Mikä ne pitää liikkeessä? Nauttivatko ne siitä, että niiden talous on turvattu?
Joskus metsässä kävellessä on melkein eksyksissä. Pyörryttävä hiljaisuus kaupungin kuhinan keskellä. Metsässä, märästä kokkareiseksi kovettuneessa lumessa ei ole teitä eikä polkuja. Voi mennä minne suuntaan hyvänsä, ja puiden lomasta kävellessä - eri tavalla kuin tietä kävellessä - tarkkailla, miten puiden oksankärjet lomittuvat toisistaan, miten metsän katto on itse asiassa löyhä rankojen, tikkujen ja piikkien kude. Katson jalkoihini ja pysähdyn. Maan alla - onko sielläkin samanlainen punos, toisiinsa kietoutuneita, toistensa ohi vettä ja ravinteita harovia juuria? Miltä tuntuu kastemadosta maanalinen metsä? Onko se yhtä rationaalinen ja päämäärätietoinen kuin minä? Tai kuin Nasu, jota aina ja kaikkialla kiinnostavat lähinnä jänisten jäljet? Tai kuin Mobutu, joka nostaa neljät jalkansa sirosti kuin tanssityttö ja kiskoo remmissä itsepäisesti tielle päin, sinne, missä on sivilisaation edut - aurattu, tasainen maa ja kenkiin tunkeva sorakerros.