Sosiaaliset paineet

Pikkujoulukausi jatkuu. Juoksen Uimastadionin viereisessä metsikössä lenkkipolkuja pitkin röyhelöisessä hamosessani kiroillen uskoani reittioppaaseen. Kartalla kaikki näyttää niin selkeältä ja tokihan olen tästäkin kävellyt tuhansia kertoja. Mutta en pohjoisesta etelään päin. Yleensäkin välttelen Töölöön päin menemistä. Töölö on niin tylsä alue. Lopulta onnistun hahmottamaan, missä Talvipuutarha on suhteessa itseeni. Tuiskahdan juhliin sisään märkänä ja hikisenä.
Liikumme huoneesta toiseen, katveesta ja siimeksestä noutopöydän ääreen ja takaisin. Joka puolella on ihmisiä, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat. Heittävät päätään taaksepäin käkättäessään, sormeilevat hermostuneesti lautasen laitaan napsautettua viinilasinpidikettä, ovat kuin mitkä tahansa ihmiset millä tahansa kutsuilla.
Kissa puhelee ihmisten kanssa, hänellä on niin paljon tuttuja. Annan silmieni vaellella pitkin passifloran pitkiä roikkoliaaneja, kamelian pulleita nuppuja ja kliivioiden taipuisia miekkoja. Suuret araukaariat kalalammen kummallakin puolen reunustavat parvekkeen joulukuusta. Hyasintteja ei ole missään, rakkaita hyasintteja. Ei tunnu yhtään jouluisalta. Olen italialaisissa häissä, puutarhahäissä. Mustavalkoiset tarjoilijat kamelian oksien alla kaatavat laseihin lisää luomuviiniä.
Olen miltei kasvi itsekin. En nimittäin sano mitään enkä erityisemmin jaksa liikkua. Siemailen viiniä hitaasti. Kasvillisuus kannattaa. Pian luokseni ohjautuu toinen kasvihullu toimittaja, ja sitten palaan hitaasti takaisin ihmishahmooni ihallessamme yhdessä muutamaa avautunutta vaaleanpunaista kameliankukkaa ja suunnitellessamme yhteistä petopunkkitilausta huonekasvejamme varten. Hän ehdottaa myös arvostelun kirjoittamista kasviaiheisesta dekkarista. Suostun ilomielin, vaikken dekkareista pidäkään.
Kissa katoaa teilleen pelaamaan koripallomatsia. Harhailen huoneesta toiseen jutellen tuttujen kanssa. Minussa täytyy olla jotain vikaa, sillä vaikka puhun ihmisten kanssa, tunnen oloni jotenkin aina ulkopuoliseksi. Lisää viiniä. Onneksi jalassa on Doc Martensit, ei tarvitse kompuroida koroissa.
Istun hetken tuolilla, jonka joku on raahannut parvekkeelle. Parvekkeelta on näkymä viidakkoon; olen hetken osa päätyaihetta sivellessäni kuusen oksia käsilläni ja nuuhkien pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsien tuoksua. Kunpa voisin olla näin aina. Istuisin keskellä keinotekoista viidakkoa, jossa ei tarvitse pelätä käärmeitä eikä iilimatoja, kuuntelisin kaukaisten ihmisten puheen sekoittumista merkityksettömäksi sorinaksi.
Kun viinilasi loppuu, lähden taas liikkeelle. Alas portaita, tarkastellen seinää. Kalkkimaaliako?
Ajaudun toimittajien pöytään, puhumme blogeista. Paljastuu, että kaikki kirjoittavat blogia. Sisatto paljastaa omansa osoitteen. "Laita sinne scifijutskia, jooko", kinuan. Selvä se, liikaa viiniä. Se nostaa äänen vinkuviin korkeuksiin. Toisaalta, kuinka voisin olla kinuamatta, kun kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on tehnyt gradunsa Ursula Le Guinista. Merisusi vain murisee bloginsa olevan "nimetön" ja "identifioimaton" ja kertoo aikovansa joululomalla kahlata koko Pinserin listan lävitse.
Äkkiä kaikki nousevat tuoleiltaan. On lähdön aika. Juhlat on juhlittu. "Jatkoille Lostariin, kaikki", supattavat useatkin suut. Jotkut aikovat tilata taksin, jotkut mennä sporalla. Päätän kävellä. Lyöttäydyn parin reippaan näköisen kansalaisjärjestöihmisen matkaan, mutta pian selviää, että hekin ovat joukkoliikenneihmisiä. Kävelen yksin Töölönlahden rantaa kädet takin taskussa edelleen Talvipuutarhahumalassa.
Olemme sopineet Kissan kanssa, että näemme Ylioppilaslehden bileissä Magitolla. Minua ei tosiaan ole kutsuttu, mutta etukäteen ajattelin, että kivahan se olisi ihmisiä nähdä. Kuvittelen, että paikalle tulee jotain ystäviä, joita en ole nähnyt hamaan iäisyyteen. Nyt minua huvittaisi vain mennä kotiin nukkumaan. Koska minulla ei ole kännykkää, pitää bileisiin mennä, ettei Kissa kuvittele minulle tapahtuneen jotain pahaa. Kun kävelen Magitoon sisään, lehden pt tulee heti kättelemään. Ääh.
On eri asia kuokkia bileitä, jos on bilestävällä tuulella ja hybriksissä ja haluaa oikeasti mukaan. Nyt olen vain veltto, retkumainen lokki, pummi jolla ei ole parempaakaan tekemistä. Koetan hymyillä ystävällisesti ja esittäytyä formaalisti. Juutun heti ovelle juttelemaan Magitoa pyörittävän Ossin kanssa. Keskustelu on ihan kiinnostava, joskin minua vaivaa edelleen sitkeä ja täsmentymätön tunne siitä, etten ole aivan läsnä tekemisissäni.
Että tällä kaikella ei ole mitään merkitystä, että on kurjaa harhailla yksin kaupunkia eestaas jalan punkkupäissään ja rupatella ystävällisesti tuttujen kesken sisätiloissa. Sisällä ajatukset seisovat ja keräävät pohjalleen epätodellisuuden sakkaa. Oksettaa. Huomenna (tänään) on työpäivä.
En tajua, miten ihmiset jaksavat roikkua baareissa. Kissan tultua jaksan roikkua paikan päällä vain marginaalisen hetken, ennen kuin ilmoitan lähteväni kotiin. Kissa jää bilestämään. Kuinka hän jaksaa? Minä olen aivan täynnä ihmisiä. Tahdon nukkua, pyyhkiä tajunnan sileäksi ja selkeäksi.
Kun kävelen Rautatieaseman suuren hallin poikki jalat väsymyksestä turtana, maihinnousukengät jyskäten, näen pulun, joka syö jonkun jäätelön rippeitä. Jäätelön, joulukuussa. Seisahdun hetkeksi tarkastelemaan pulun touhuja. Reppana on tullut sisään vahingossa. Toisaalta, sisällä nyt on ainakin lämpimämpää. Pulu on kasvien jälkeen pikkujouluillan ensimmäinen kiinnostava asia.
Havahdun siihen, että ilkeännäköinen teinipoika hyökkää kohti pulua. Lintu lehahtaa tiehensä ja lentää asemahallin halki, lihava otus. Seuraan sitä niin hyvin kuin jotain ilmassa liikkuvaa voi maasta käsin seurata. Kadotan linnun näkyvistäni, koska minun on katsottava, etten kävele ihmisiä päin. Perjantai-iltana saa helposti dunkkuun.
Solahdan asemahallista ulkoilmaan. Ahtaudun kohtalotoverieni kanssa dösaan. Heilun, huojun, tärisen ja vapisen sen mukana kotiin saakka. Öisellä Koskelantiellä totean, etten ole pitkiin aikoihin ollut yhtä huojentunut.