Hentoja versoja, mullan tunnustelua

Vapaapäivä tarkoittaa kasvipäivää, lukupäivää, löhöpäivää. Nukun ylelliset, pitkät päiväunet ja polskuttelen kylpyammeessa pitkän tovin, kunnes tulikuuma (niin kuuma kuin hanasta tulee) vesi on jo ihan jäähtynyttä. Käyn läpi kasvirivistöt ikkunalaudoilla, tarkistan kukkanuput, nypin pois kuolleet lehdet, tutkin tuholaistilannetta, kokeilen sormin, miltä multa ruukuissa tuntuu.

Luen Philip Fisherin loistavaa kirjaa The Wonder, Rainbow and the Aesthetics of Rare Experiences. Fisher on mukava tyyppi. Ensin hän käsittelee, kuinka filosofiassa ja siitä aukikääriytyvässä ja tielleen eriytyvässä optiikassa on selitetty sateenkaarta, edeten antiikista nykyaikaan, osoittaen ihmetyksen tuoman vahvan esteettisen panoksen tutkimuksen motivoijana; sitten hän siirtyy katsomaan, kuinka Descartesin tieteenfilosofiassaan korostama intuitio (joka liittyy vahvasti yhden tason mitä-tämä-on - ihmetyksen avautumiseen toisen tason tämä-meneekin-näin-maailma-onkin-erilainen-kuin-osasin-kuvitella -ihmetykseen) voidaan ajatella myös esteettisen elämyksen synnyssä ensiarvoisen tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin tunnistaminen. (Teema on itselleni tärkeä siksi, että tunnistamisen samastaminen tietämiseen on minusta filosofisesti hervottoman huono vaihtoehto. Tietäminen, haluan ajatella, on paljon aktiivisempaa ja oivaltavampaa, liikkuvaa kokemusta, ei mekaanista luokittelua.)
Kasvit panikoivat talventuloa. Koska sisällä on kuitenkin aika lämmin, vaikken pidäkään pattereita päällä - kuiva, kuuma keskuslämmitysilma ärsyttää ihoa, hengitysteitä ja kasveja - kasvit jatkavat kasvuaan pimeydestä huolimatta. Niiden versot ovat pitkiä ja kalpeita, helposti katkeavia, elinvoimaltaan heikkoja.
Tekisi mieli sanoa: älkää kasvako, kun edellytyksiä terveelle kasvulle ei ole.
Sellaista ei voi sanoa millekään, mikä kasvaa.
Olen löytänyt blogin, jonka kirjoittaja julistaa, ettei hän ole koskaan halunnut tappaa itseään. Olen hieman epäluuloinen, voiko olla sellaista ihmistä, joka ei ole koskaan edes leikitellyt puolivakavissaan ajatuksella, mutta koska ajatus on spekulaationa liian kiinnostava, päätän hyväntahtoisuuden periaatteen mukaisesti uskoa, että hän uskoo itsestään niin. Ehkä minulla on joku päivä kunnolla aikaa ja luen sen blogin alusta loppuun makustellen, millaista sellainen eläminen on.
Onko se hauskan ja helpon ja näppärän etsimistä? Miten unohtaa kansanmurhat, raiskaukset, eläintehtaat, kasvihuoneilmiö? Elää, kuin niitä ei olisikaan, laput silmillä?
Mary Midgley kirjoittaa viisaasti, että tunteet eivät ole järjen häiriötekijöitä vaan toimimisen ja ajattelun motivoijia. Vaikka rationaalisuus ohjaisikin toimintaamme, motivaatio toimia tulee tunteista. Vastaavasti Martha Nussbaum kirjoittaa, että uskomukset saavat merkityksensä vasta tunteiden kautta. Tiedosta tulee ymmärrystä vasta, kun muodostamme havainnoistamme ja kuulemistamme ajatuksista tuntemuksia, tuntiessamme ne. Nussbaum on myös tuonut esiin Aristoteleen kantaa tunteiden perustumisesta uskomuksiin: me rakastumme tietyntyyppiseen henkilöön, tunnemme turhautumista nähdessämme, kuinka vuodesta toiseen toistetaan samat virheet. Tunteet eivät ole siis uskomuksistamme irrallaan.
Länsimaissa on tietenkin pitkään ollut vallalla yritys repiä järki ja tunteet erilleen. Tunteet on liitetty aisteihin, biologiaan ja ruumiillisuuteen, järki mieleen, ajatteluun ja autonomiaan. Tunteiden konnotaatioihin kuuluu lapsellisuus, naisellisuus ja eläimellisyys, järjen konnotaatioihin rationaalisuus ja ihmisyys-miehisyys. Näin lyhyenä aatehistorian kertauksena.
(Joo, ja EN ole lukenut naistutkimusta; tätäkin minulta on jo kysytty. Vastaan ennen lisätiedusteluja tai spekulointeja jo valmiiksi. En koe itseäni erityisemmin naiselliseksi, joten naistutkimus ei ole ihmeemmin itseäni kiinnostanut.)
Minua kiinnostaa eniten ihmiskuva, jossa tunteet ja äly ovat jollain tavoin tasapainossa. Tasapainoisuus ei kuitenkaan tarkoita harmaata putkea hamaan iankaikkisuuteen saakka vaan heilahduksia mustan ja kirkkaanvalkean välillä, harmaita alueita viistäen. Riemua Zaran ja IC-Groupin luopuessa kampanjoinnin jäljiltä turkissomisteiden käytöstä, riemua Joe Blascon siirtyessä ei eläinkokeita -merkin alle, riemua Kioton sopimuksen voimaantuloa odotellessa. Ja: surua ja turhautumista, koska edelleen on härkätaisteluita, tehomaataloutta, delfinaarioita, sisällissotia, epäreilun kaupan kahvia, rasismia, ryssittelyä ja kadulle kotoa heitettyjä lapsia. Välillä turhautuminen ja toivottomuus tuntuvat liian raskailta. Mutta aina jostain tulee iloinen uutinen siitä, mitä kampanjoinnilla ja valistuksella on saatu aikaan. Silloin on helppo ponnistaa jälleen jaloilleen ja kävellä sinne, missä tapahtuu, missä asioita pohditaan, ja olla yksi niistä, jotka koettavat toimia siten, etteivät loukkaa muiden oikeuksia. Toimia siten, että toisten oikeuksia kunnioitettaisiin jatkossa paremmin.