Kutittamisesta

Asun omalaatuista maailmaa. Tässä maailmassa kuljetaan jäätiköiden yli kenkien päälle vedettävät liukuesteet jalassa ja keksitään kesken iltakävelyn vetää pienet musikaaliaariat. No ei tämä vielä mitään. Omituisempaa on se, että jos tässä maailmassa erehtyy ryhtymään kutitussaarnaajattareksi, hirvittävän kutittamisella uhkailun - kiherryttävän kauhun tasapaino - jälkeen rauhansopimus muodostetaan mietiskellen kutiamisen funktiota.

Ei siitä enempää. Johtopäätöksiin saakka ei päädytä.

Esitän hypoteesin, että ihminen kutiaa paremmin kiinni sidottuna, tietoisena siitä, ettei voi kiemurrella pakoon. "Tuo on pervokamaa!" vastustetaan. Kukaan ei sido ketään mihinkään eikä millään. Kunhan mietitään.

Lapsena leikimme isän kanssa kutitusvankilaa tuntikaudet. Se tapahtuu näin: Isä istuu sohvalla, jalat normaalisti maassa. "Keisarinna", hän sanoo (vanhempani vittuilevat tuolla tavoin, kutsumalla keisarinnaksi), "tule tänne." Viittaa polvitaipeisiinsa, silmissä vaaniva ilme. "Ei, en tule", sanon. "En minä ajatellut kutittaa", hän vastaa. Mietin pää kallellani. Joka ikinen kerta kutitetaan, vaikka luvataan - enkä voi olla menemättä. Hihitys alkaa kiertää vatsaa, sivellä sen sisäpuolta kirjavin höyhenin. Nyökkään, hymykuopat meinaavat haljeta. Puristan huulia tiukasti yhteen, ettei virnistys karkaisi.

Käyn istumaan isän polvitaipeiden taakse ja alle, säärten ja sohvan väliseen turvakoloon, josta on pian tuleva ansa. Laitan polvet koukkuun, kiedon käsivarret omien säärieni ympärille, painan poskeni lumpioille ja suljen silmät. Odotan, hyräilen. Vähitellen rentoudun: ehkä tällä kertaa isä on tosissaan eikä aio kutittaa. Rentoutuminen maistuu pettymykseltä. Katsooko se todellakin televisiota, eikö kutittaminen olisi tärkeämpää?

Äkkiä sääret kiristyvät ympärilleni. Samassa maailma on täynnä käsiä, jotka hyökkäävät kaikkiin pahimpiin paikkoihin: kaulan sivustoille, trapetsilihaksille, solisluille, kainaloihin, kylkiin, polviin, takareisiin, kämmenpohjiin, jalkapohjiin. Kun yhtä paikkaa koettaa suojella sen ympäri palloksi kiertyen, toinen paljastuu. Puolustusvaihe kestää vain hetken.

Sitten on pakko kirkua, kyyneleet vuotavat, keho alkaa kulkea omia teitään. Hihitän, huudan, kirun naurusta, suusta purskahtelee harkitsemattomia, välillä nyyhkäisen, ilma pusertuu holtittomasti keuhkoihin ja takaisin, vängyrryn vankilassa pääsemättä sieltä mihinkään, käteni huitovat, jalkani potkivat ja polkevat matonreunaa, toinen jaloista potkautuu täyteen pituuteensa, anelen armoa tekemättä eroa sisään- ja uloshengityksen välille, kädet eivät lakkaa, maailma soi liian heleästi, jotta sitä voisi kestää. Jalkojen kalterit ympärilläni puristavat niin lujasti, etten pääse mihinkään. Olen kutituskoneen uumenissa.

"Eeeeiiiii.....Lopetaaa.....Eeeeiiiii....."

En muista lainkaan, miten kutittaminen loppuu, vaikka näin käy joka päivä. Herpaannunko täysin, väsynkö potkimiseen ja kiemurtamiseen? Mutta enhän se ole minä, joka kiekurtuu, se on maailma, maailma on huitovaakirkuvaaitkeväähihittävää kiemurtamista kohti jotakin, pois jostakin. Jotenkin se lakkaa. Ei voi olla niin, että pyörryn päivittäin eivätkä vanhempani välitä siitä - kun pyörryn, he ovat huolesta sekaisin pitkään jälkeenpäin. Lopettaako isä vain äkisti ja alkaa katsoa taas jalkapalloa, hiihtoa tai muuta miesten juttua? Saattaa olla, että loppu on niin suuri pettymys joka ikinen kerta, että olen torjunut sen muistoistani täysin.

Kun koetan muistaa, kutittaminen vain jatkuu ja jatkuu, ja väännyn ikuisesti asennosta toiseen tahdottomana, nikamat laulaen.

Keskustelussa kutiamisen funktiosta korostuu kohdallani ymmärrettävästi näkemys, että reaktion olennainen osa on kirkumista ja vängyrtymistä. Olen niin perusteellisesti initioitu, että pystyn kutittamaan itseänikin. Tarkoittaen: myös kutisen silloin. Voitte kuvitella, millaista lääkärikäynnit tapauksessani ovat. Meinaan loikata taaksepäin stetoskoopin koskettaessa, silmäni muljahtavat melkein nurinniskoin, sävähdys leikkaa halki lihaksiston kentän ja on vaikeaa olla pakenematta riehakkaasti kiljahdellen. Tai lujuessani uima-altaaseen, jossa kutittava medium ympäröi täysin eikä kiemurrellen pääse sekunnin murto-osankaan rauhaan. Mutta tuntemusta, jonka kutittaminen synnyttää, en osaa oikein kuvata, vaikka tuo tunne on jokapäiväinen ja täyttää maailmani.

Sen saa, kun vetää päälleen housut ja paidan, tai mekon ja huivin, tai päiväpeitteen, tai takin. Kun astuu suihkun alle tai uima-altaaseen, kättelee jotakuta tai vain käsittelee mielikuvituksessaan mahdollisuutta, että tuo toinen saattaisi äkisti ojentaa kätensä -

Olen tuntenut tällaisia hevosia ja koiria, joiden suhde kosketukseen on tällainen, hieman erikoislaatuinen, jotka kutisevat korostuneen voimakkaasti pelkän reaktiivisen silloin tällöin sävähtämisen sijaan. Sellaista hevosta harjatessa on oltava hirvittävän rauhallinen, ja silti saattaa saada kaviosta hevosen värähtelynsä kesken äkisti vinkaistessa ja jalan sätkähtäessä. Ja koskettakaapa joskus selällään makaavan kissan polkuanturoiden välisiä pieniä poimuja: eläin avaa silmänsä, julmistuu, tassu kikertyy kokoon ja vetäytyy ruumiin viereen äkisti, marionetin raaja, suppuun.

En muista, miten yksittäiset kutituskerrat loppuvat, mutta sen muistan, että lapsena jumaloin tuota leikkiä. Saatan vetelehtiä olohuoneessa ja kiskoa sukkahousujani ylös uudelleen ja uudelleen vilkuillen isään vaivihkaa, olevinani kukkia kastelemassa tai sohvatyynyjä oikomassa. Isä katsoo televisiota, välillä isän selkärankaa pitää kävellä eestaas tai hieroa tämän hartioita sohvan selkänojalla istuen. Suostun tähän kaikkeen kutituksen toivossa. Haluaisin mennä huoneeseeni lukemaan, mutta haluan myös kutitusta. Odotan kärsivällisesti. Lopulta isä huomaa hiljaisen vaanintani, häntä alkaa hymyilyttää.

Eräänä kesänä isä lakkaa kutittamasta. Muistan tarkasti tuon kesän. Olen poissa tolaltani. Vaikka on uimakelit ja retkeilemme Herkkupepun kanssa merenrantaa eestaas kumiveneellä, keräten viherlevää ja levittäen sitä suuriksi laatoiksi eräälle luodolle toivoen sen kuivuvan kauniin vihreäksi kankaaksi josta leikata ihmeellisiä kesäkaulaliinoja talveksi, jotakin puuttuu. Levottomuus kertyy jäseniini, mikään leikki ei ole tarpeeksi riehuva. Juoksemme hevosina metsissä, käymme tallilla, ulkoilutamme toisten ihmisten koiria, uimme, kumiveneilemme, käymmä yökylässä toistemme luona, makaamme nurmikolla valkoiseen lakanaan kietoutuneina, toivoen lepakkojen tulevan, yritämme perustaa leppäkerttufarmin. Levottomuus kasvaa palloksi sisälleni. Muutun surulliseksi ja araksi. Maleksin olohuoneessa, isä käskee minut pois television edestä. Ymmärrän, että minua ei enää rakasteta. Samana kesänä ne lakkaavat kutsumasta minua keisarinnaksi.

Siihen se loppuu, kutitusvankila. Vasta yläasteella löydän AMS:n, joka kutiaa yhtä paljon kuin minä. Touhumme herättää närkästystä välitunneilla. Meille aletaan sanoa, että me varmaan nussimme hevosiakin. "Näin on", vastaamme. Emme muuta tapojamme ennen kuin AMS haluaa erään pojan ja meidän on vakavoiduttava, jotta hän vaikuttaisi viehättävältä. Naisten pitää vaikuttaa viehättäviltä ollakseen kelpoja miehille, ajattelemme. Nainen ei saa kirkua ja kiemurtaa julkisella paikalla niin kovasti, että putoaa tuolilta lattialle ja ulvoo siellä toisen kohtalottaren seuratessa perässä sormet armottomina. Mutta kutitusleikki ei lopu, se vain siirretään piiloon, välitunnista koulun jälkeisiin iltapäiviin. AMS kantaa minut yliopistoon saakka, sinne sisään, on juhlat joissa kaikki kutittavat toisiaan hieman humalaisina, vallilalainen keittiö on täynnä kirkuvaa ja kiemurtavaa lihaa, joka syöksähtää yhden kiduttajan luota pakoon vain päätyäkseen toisen ulottuville. (Niin hyvissä juhlissa en ole koskaan sen jälkeen ollut, ja siitä on sentään jo kymmenen vuotta. On hieman surullista, kuinka lapsuus on asentanut minuun valmiuksia, joita aikuiselämä on enimmäkseen täysin kyvytön ottamaan käyttöön. Se tekee hieman raivokkaaksi.)

Jotkut ihmiset väittävät, etteivät enää kutise. En osaa olla säälimättä heitä. Heillä ei enää ole tätä tuntemusta, jota en osaa oikein sanallistaa. Kuinka maailma kiertyy, värit liukuvat toisiinsa, kehosta löytyy yllättäviä supistumisen ja ojentumisen voimia ja haluja, hengitys haukkoo, koko iho väreilee vaanien ja vaatien.

Omituista on, että äitini kosketuksesta en ole koskaan saanut tuota tuntemusta. Hän ei voi kutittaa minua, vaikka haluaisi. Hän on ainoa poikkeus maailmassani. Se hieman surettaaa: että äiti on erillään koko muusta maailmasta, jota asun.