7.1.06

Sorrettuudesta

Olen kuunnellut keskustelua, jossa sanasta sorrettu on loukkaannuttu. "Ei Suomessa ole sorrettuja. On vain laiskuutta, jossei yritä." Nostanut kulmakarvaa. En ole kummankaan keskustelijan - toinen oikeistolainen, toinen vasemmistolainen - kannalla. He käsittävät sorron jotenkin omalaatuisesti. Toinen väittää, ettei sitä ole ollenkaan. Toinen väittää, että sitä vastaan ei voi taistella kuin kollektiivisesti. (Eikä hän puhu tässä yhteydessä imaginaarisesta yhteisöstä - sellaisena voisin minäkin tuon argumentin ehkä ostaa. Imaginaariset yhteisöt ovat hirvittävän tärkeitä. Ei, hän puhuu ammattiyhdistysliikkeestä. Hänelle sorto liittyy rahan vähyyteen, ei kaiken maksullisuuteen.)

Tahdon vielä palata ajatukseen, että jokainen meistä on itsensä pahin sortaja. Kukaan ei tarttunut heittooni, mikä hieman närästää. Ehkä tämä on tylsä aihe. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä sitä on porattava hieman syvemmälle. Tämä ajatus on jonkinlainen silloitus vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ajattelun välillä ja liian vaikea kummankaan nieltäväksi. (Ainakaan hybristä ei puutu, sen voin luvata. Mutta luonnoshan tämä vasta onkin. Seuraavaksi tietysti kaikki osapuolet ilmoittavat, että nielaisevat vaivatta tämän kehitelmän. Ei sekään tietysti huono asia olisi, ei. Mutta tekisikö se ajatuksestani kuitenkin lattean tautologisen? Ei sen väliä.) Poliittisen vaikeus suhteutua tähän ajatukseen johtuu siitä, että tämä ajatus ei oikeastaan kuulu poliittisen sfääriin ollenkaan, ellei sitten politiikalla ymmärretä jotakin aristoteelis-arendtlaista, toisin kuin mediassa yleensä. (Olen ennekin kirjoittanut, että minusta "henkilökohtainen on poliittista" on huono lause. Pidän enemmän ajatuksesta, että poliittinen on henkilökohtaista - politiikan seuraukset ulottuvat paitsi iholle, myös sen alle, piiloon aina traumoihin saakka. Lähiötalot joihin ei voi identifioitua, luokat jotka ovat liian suuria valvottaviksi ja koulukiusaamisen estämiseksi, puuttelliset määrärahat ehkäisyneuvontaan, haluttomuus antaa anteeksi kehitysmaiden velat, naurettavat direktiivit joiden mukaan tuotannon on tehostuttava tehostumistaan, rasvakudoksiin kertyvät kemikaalien jäänteet. Henkilökohtaisia pään ja koko kehon vaivoja. Joissain yhteiskunnissa: pään putoaminen.)

En missään nimessä ole kieltämässä ajatusta, että ihmisten lähtökohdat ovat erilaiset ja että jokaiselle pitäisi onnistua takaamaan mahdollisuus kuulua johonkin mielekkääseen, mieluiten ei-imaginaariseen, yhteisöön (yhteiskuntaan kuulumiseen en kykene uskomaan; yhteiskunta on liian laaja yksikkö).

Mutta en myöskään osta ajatusta, että ihmistä sortaisi nimenomaan yhteiskunta. Yhteiskunta on liian laaja yksikkö sortamaan ketään. Sillä ei ole kasvoja eikä käsiä (kuten ei myöskään syliä). Yksiköt, jotka harjoittavat käytännössä systemaattista väkivaltaa, ovat pienempiä. Koulu, perhe, kaveripiiri, tietyllä tavalla kirjoitettu laki, median ihmiskuvausta tiettyyn suuntaan edistävät tahot, toisten kurjuudella rahastajat. ("Kyllä, Colgate Herbal -hammastahna tekee sinusta onnellisen!") Väkivallalla ja latistuksella on kasvot, vaikka tietenkin on totta, että niiden takana olevat, niihin kiihottavat ideologiat ovat kasvottomia, jos ne on omaksuttu sellaisenaan joltakulta, jota emme tunne. Vastuun työntäminen ideologialle on kuitenkin tylsä ja autonomian puutetta kuvastava ele. Itse en sellaista haluaisi tehdä. (Näin ollen koen edelleen tuohtumusta, jos oletetaan, että kasvissyöjänä kuulun johonkin tiettyyn "joukkoon" ja sen nojalla vastustan automaattisesti ydinvoimaa, käyn essopäissäni metsäbileissä, en ymmärrä kulinarismia ja käyn halaamassa äiti Ammaa - mikään näistä ei pidä paikkaansa - tai että tyttönä inhoan automaattisesti tietokonettani, olen hyvä kielissä ja huono matematiikassa ja haluan seksiä miehiä vähemmän.)

On myös oletettavaa, että sortamista ei voi tapahtua ilman jonkinlaista tilannetta, ympäristöä tai olosuhdetta, jossa on sortamisen mahdollisuus, jonka ihminen antaa kohdistua itseensä ja todellistua elämässään. Mutta tuo asianomaisen lupa tarvitaan, ja sen saa yllättävän helposti. Usein jo pieni ryhmäpaine, jopa tahon itsensa mielestä irrelevantin ryhmän suunnasta, ja sana pitäisi riittävät.

En onnistu näkemään, kuinka minua voitaisiin sortaa ilman, että annan siihen luvan. Ehkä tämä johtuu siitä, että en aseta erityisemmin täsmällisiä ulkoisia tavoitteita elämälleni. En tahdo edetä johtaville paikoille yhteiskunnassa enkä koe loukkauksena, jos joku ei pidä siitä, mitä teen. Tietenkin jo yritykset lannistaa raivostuttavat ja väsyttävät. Olen vihainen itselleni niistä töistä, joita hain viime kesänä ja syksynä niihin oikeasti haluamatta. Pidän tämänhetkisestä työnpätkästäni, mutta entä sen mentyä? Pysynkö kovana vai alanko johonkin, josta en tunnista enää itseäni hyväksyttävänä? Olen suutuksissa kaikista niistä asioista, joita olen tehnyt, koska olen ajatellut niiden kuuluvan jotenkin tällaiseen ja tällaiseen tilanteeseen. Roikkunut suhteessa liian pitkään, esimerkiksi. Kun eroamme, Kissa toteaa asiallisesti: hän oli ajatellut, etteivät yleiset trendit koettelisi meidän suhdettamme, että se olisi erilainen, ihmeellinen. Ja niin me eroamme valmistumisemme jälkeen sanoen, kuten muutkin, kasvaneemme erillemme. (Sen lisäksi sanon palaneeni karrelle liiasta rakastamisesta - se ei ole tavanomaista, ja niinpä minua koetetaan sulloa toisenlaisiin selityksiin aktiivisesti ja kovin ottein. Moni raivostuu poeettisesta vapaudesta, jonka otan: että uskaltaa kuvata uniikin tilanteen uniikilla tavalla. Mutta sullominen tuttuihin selityksiin ei ole kovin helppoa, koska olen diagnoosissani vakaa. Jos onnistun kuvaamaan jonkin asian tarkasti itselleni, olen tiikeriemona näkemystäni puolustamassa.)

Olisi oltava koko ajan valppaana, ettei päästä ennalta-annettuja malleja pyörryttämään päätään, ja että jaksaisi olla läsnä tilanteissa ja kuulostella, mikä tuntuu huonolta, mikä hyvältä ratkaisulta. Periaatteet ovat jotakin, mitä vihaan. Kangistumia. Periaatteeseen turvautuminen osoittaa, että sisäistettyä moraalia ja kohteliaisuutta ei ole huoltanut riittävän hyvin. (Voi olla, että empatian vaatiminen toisilta on liikaa. Ehkä olen etuoikeutettu moraalisessa akuuttiudessani. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin. Näyttää siltä, että ihmiset reagoivat voimakkaasti moraalisissa tilanteissa. Jostain se kertoo - jotenkin asiat heitä liikuttavat. Mutta asioiden muotoileminen periaatteina tilannetta selitettäessä on tilanteen kuvauksen laiskuutta. Periaatteiden funktio on toinen - ei niillä kuvata yksittäistä moraalista tilannetta ja tehdä siinä ratkaisua vaan pyritään tekemään yleistys moraalisista tilanteista ylipäänsä jotakin toista asiaa varten, esimerkiksi etiikan teorialle. En usko oikein siihenkään, että periaatteilla voisi opettaa moraalisuutta. Siihen ne ovat liian juhlallisia ja abstrakteja. Enemmän opettaa se, että näkee toisen itkevän tai purskahtavan iloiseen hymyyn.)

On sentään eräs sorron muoto, jonka piiriin joutumiselta olen säästynyt: aikuisuus. Vanhempani ovat surullisia siitä, etten kasva aikuiseksi. Parhaita ystäviäni yhdistää tämä sama piirre, sama haluttomuus. Vaihdamme kuulumisia siitä, mitä äiti sanoi viimeksi. Aikuisuuden puute on huono lyömäase, mutta suuret ikäluokat eivät ole tajunneet sitä. Ehkä on väärin toitottaa tämä julki nyt, tässä, mutta olkoon. Enintään tässä käy niin, että jonkun äiti lakkaa nalkuttamasta. Se, jos minut nyt leimataan aikuisuudessani epäonnistuneeksi, ei olisi mitään uutta. (Täysi-ikäisestä sen sijaan mielelläni menisin. Lompakon raahaaminen mukana venyttää takin taskua. Vaikka toisaalta, kaikki missä papereita voidaan kysyä, taitaa olla myös maksullista.)

Onkohan niin, että niinä aikoina, kun lapsuutta ja murrosikää ei ole hyväksytty samalla tavalla logiikaltaan täysin erillisiksi palasiksi, jotka kaikkien oletetaan läpikäyvän jonkin ennaltamäärätyn aikataulun mukaan, ei ole voinut vaatia myöskään juuri näitä hirvittäviä "aikuiseksi tulemisia"? Jos näin on, kovanpa hinnan olemme kulttuurin sisäistämästä rousseaulaisuudesta maksaneet.

Olettaisin kyllä, että liike on jo liukumassa siihen suuntaan, että raja aikuisuuden ja sitä edeltävien palikoiden välillä hämärtyy. Mitä muuta mediassa näkyvästi valitettu aikuisuuden lykkäytyminen ja joissain tapauksissa saapumattomuus olisi? Tosin kyllä ne muodot, joissa enemmistö aikuisista toteuttaa lapsenomaisiksi miellettyjä piirteitä, ovat masentavia.

En tiedä, mitä he lapsuudella, leikillä ja vapaudella ymmärtävät, mutta jotenkin monet tuntuvat unohtaneen, ettei lapsilla ole koskaan liikaa aikaa, tylsää, pedanttisia perversioita eivätkä lapset tee mitään puolihuolimattomasti. Lapset imeytyvät puuhasta toiseen poeettisella vapaudella, takertumatta tapaan, jolla leikki vaihtuu toiseksi kesken kaiken. (Myös aikuiset pystyvät tähän halutessaan. Vaikka etenkin intellektuaalisesti suuntautuneilla aikuisilla on ikävä tapa huomauttaa: "Äsken puhuimme kyllä käsitteestä tasolla A, nyt olet venkoillut tasolle B, kuinka voit odottaa minun ymmärtävän tästä enää mitään..." Olen saada tästä itseni kiinni eilen, mutta suljen silmät ja ajattelen tekstikokonaisuuden runona. Sitten luen kohdan uudelleen ja hymyilen merkityksenliikahdukselle.)

Ikävään työhön pakotettunakin lapsi sentään kuvittelee niin intensiivisesti, on ajatuksissaan toisaalla niin intensiivisesti, että tulevaisuushorisontti ei ole samalla tavoin samea kuin useilla aikuisilla. Miksi aikuisuus on ulkoa käsin tarkastellen niin sameaa, tylsämielistä? Onko se sellaista sisältäkinkäsin? (Minä en tiedä. En ole siellä puhtaasti. En usko, että kukaan on. Ne vain näyttelevät olevansa, vaikken tajuakaan, miksi. Ja silti tällä skeemalla ahdistellaan. Käsittämätöntä.) Onko se vain latistaviin rooliodotuksiin vastaamista vai aitoa, rooliodotuksista riippumatonta taantumista ajatukseen, että maailma on näin ja näin eikä koskaan muutu mihinkään suuntaan?

Samalla tavoin kuin lapsena on mahdoton täyttää lapselle odotettuja täydellisen idyllin ja huolettomuuden roolioletuksia ja etenkin murrosiässä käyttäytyä vain kuin murrosikäinen, aikuisuuskin "puhtaana", vailla niitä piirteitä, jotka kulttuurissa työnnettäisiin mieluiten siististi lapsuuden ja nuoruuden laatikoihin ja vietäisiin vinnille, lienee mahdoton. (Näen vaalitoimikunnassa vanhuksia ennakkoäänestettäessä ihanan yhdeksänkymmentäseitsemänvuotiaan naisen, jolla on tuikkivat silmät, ilkikurinen hymy ja joka sanoo: "Kaikki minut täällä tuntevat, laululintusena jos ei muuten! Totta kai muistan henkilötunnukseni ja osoitteeni, en minä ole mikään vanhus!" Painan naisen mieleeni - selkeä harrastava tyttö.)

Jotta säästyisin sorretuksi itseni tuntemiselta, en jaksa aivan hirvittävästi piitata, mitä minusta ajatellaan. Tai siis, jaksan, mutta koetan olla piittaamatta niin kovasti kuin kykenen. Jos alan piitata liikaa, muilla on avain manipuloida minua. Jos he eivät ole valppaina sille, mitä sanovat ja kannattavat, eikä moni ole, heidän tapansa manipuloida saattaa olla sellainen, joka nostamisen ja kannattelemisen sijaan painaakin alas, pusertaa väsyneeksi ja katkeraksi. Ja sitä en toivo. Niin kauan kuin jaksan kulkea maailmaa jokseenkin välinpitämättömänä tuntemattomien esittämälle ja vaatimalle ryhmäpaineelle, voin luottaa ihmisiin avoimesti, pelkäämättä heidän pystyvän sortamaan minua. He voivat esittää vaatimuksiaan, mutta minun ei tarvitse suostua niihin.

Voin ottaa ne käsiini yksi kerrallaan ja purkaa ne ennen aamua. Sanoa aamulla, että en ole edelleenkään valmis, katso vaikka. Niin paljon kuin ihmisiä rakastankin ja niin paljon kuin heihin luotankin, en usko, että kukaan toinen voi antaa minulle tarvitsemani ajan, tilan tai hahmon, päättää mikä minulle olisi parhaaksi.

Tällaiselle asenteella on tietenkin seurauksensa, mutta en kutsuisi niitä sorroksi.

Ehkä muidenkin kohdalla on samoin: sen, mikä minusta näyttää sorrolta heidän tapauksessaan (liikaa töitä, ei aikaa ystäville, rakkaille ja tärkeille asioille, tunne että on joku toinen, merkityksettömyys, pitkäveteisyys) on itse asiassa valittu olosuhde, tilanne, elämäntapa. Mutta jokin tässä askarruttaa: jos näin on, miksi he valittavat siitä niin kovasti? Vai onko valittaminen ja itsen säälittely vain jokin puhetapa, jonka todellinen funktio ei ole asioiden esilletuominen vaan ainoastaan ylipäänsä minkä tahansa asian sanominen, jotta ei olisi liian hiljaista?

16 Comments:

Blogger Hurina said...

Minäkin luulen, että ihmisten suurin sortaja ovat he itse. Tietenkään ihmisten tilanteet ja lähtökohdat eivät ole tasapuoliset. Toisilla on enemmän voimia ja kykyä tehdä niin kuin haluavat. Jos esim. itsetunto on nujerrettu jo pikkulapsena niin kuinka siinä sitten vastustat ryhmäpaineita ja seuraat omaa tietäsi, josko sitä olet ikinä löytänytkään?

Silti kaiken ympärillä olevan valituksen määrä on hämmentävä. Ihmiset vihaavat työtään, kärsivät ihmissuhteissaan, valittavat siitä joka päivä ja kärsivät, mutta silti tekevät sen. Onko tämä sitä luterilaista velvollisuusetiikkaa? Luulen, että kyse on siitä, että monesti ihmisillä ei ole rohkeutta lähteä toteuttamaan vaihtoehtoisia, mutta ehkä enemmän onnea tuovia suunnitelmia. Vaihtoehtoiset suunnat on myös voitu jo aikoja sitten hukata matkan varrelle, eikä enää itsekään tiedetä, mikä tekisi onnelliseksi. Jälkikäteen on helppo ihmetellä, kuinka saattoi roikkua jossain onnettomassa tilanteessa (vaikka ihmissuhteessa) niin pitkään. Kun on itse pyörteen keskellä, näkö ja vaihtoehdot kuitenkin sumentuvat.

Olen itsekin jatkuvasti valintojeni kanssa ryhmäpaineiden pommituksessa. "Miksi siellä Helsingissä asut?", "Et kai sinä nyt enää voi pyrkiä jonnekin lääkikseen, kun olet jo 30?", "Miehesi ovat aina sekopäitä", "Eikö olisi ihanaa, että tuossa iässä olisi jo riittävästi omaa rahaa?" jne. jne. Uskomatonta, millä voimalla ympäristö jaksaa vastustaa toisten valintoja. Tunnettuahan on sekin, että ihmiset jotka poikkeavat ryhmästä tavalla tai toisella saatetaan kokea uhkaavina oman elämän valinnoille. Valitsemalla toisin he kyseenalaistavat myös läheistensä muka itsestäänselvät ja pakolliset valinnat. Näiden ihmisten oman elämän suojakeino on silloin koittaa ampua erilaiset ihmiset alas. Onneksi kaikki eivät todellakaan toimi näin. Silti on surullista, että ihmiset tekevät niin paljon asioita, jotka eivät todellakaan tee heitä millään tapaa onnellisiksi. Minun on jotenkin vaikea uskoa, etteikö vaihtoehtoja todella olisi, jos niitä vain uskaltaa lähteä etsimään.

7/1/06 13:06  
Anonymous Prospero said...

Veloean, minusta sinä et oikein pääse yksityisestä yleiseen etkä oikeusvaltiosta totalitäärisiin valtioihin.

Aika lattealta tuntuu puhe, "ettei minua voi sortaa, jos minä en anna siihen lupaa". Esimerkiksi Yhdysvallat sortaa minua niin monella tavalla, etten jaksa niitä tässä luetella, samoin EU. Sortaja ei kysy lupaa. Muuten käsittääkseni vain luvaton on sortoa, jos mennään semantiikan puolelle.

Miten sinä voit fileerata ihmisen yhteiskunnasta? Miten sinä voit fileerata ihmisen valtiosta? Me olemme yhteiskunta, me olemme valtio. Tästä pääsemmem nopeasti välinpitämättömyyden, syyllisyyden ja sorron ytimeen. Kukaan ei ole sivussa. Jokainen sana ja jokainen sanomatta jättäminen, jokainen ääni ja jokainen hiljaisuus on kannaotto esimerkiksi sortoon. Tiedän - ajatus on kestämätön.

Erakkokaan ei ole tämän ulkopuolella; ajattelminenkin on osallistumista.

Aikuisuus on negaatio. Se edustaa taantumaa, luopumista, mielikuvituksettomuutta, pakkoa, liiallista vastuuta, konservatiivisuutta. Röyhkä sanoi, että mieluummin 60-vuotta vanha kuin aikuinen. Ymmärrän ajatuksen. Ainakin se aikuisuus, mitä olen nähnyt on karmeaa sovinnaisuutta ja tulevaisuuden latistamista.

Koko sortopuheesi lähtee pitkälle oikeusvaltion yksilöä tukevasta maaperästä. Muta kun koko maailma on rakennettu sorrolle, puheesi tuntuu aika romanttiselta ja yksilökeskeiseltä.

7/1/06 13:48  
Blogger Veloena said...

"Kun on itse pyörteen keskellä, näkö ja vaihtoehdot kuitenkin sumentuvat" - tässä olet kovin oikeassa.

Hyvä pointsi.

On kummallista tarkastella elämäänsä taaksepäin. On pitkiä jaksoja, jolloin painaa laput silmillä kuvitellen, että muuta ei voi elämältä pyytää eikä saada. Ja sitten, äkkiä, painetta kasautuu niin paljon, että tilanteen on muututtava. Etsii, on avoin, ei luudu. Mutta se kestää vain vähän aikaa, tai ainakin mulla on kestänyt vain vähän aikaa. Nyt olen itse siinä vaiheessa ja koetan etsiä keinoa, joka saisi avoimuuden jatkumaan, pysymään hengittävänä.

7/1/06 13:48  
Blogger Veloena said...

Prospero, olet varmasti kritiikissäsi oikeassa. Olen elänyt oikeusvaltiossa koko ikäni ja se on todellisuus, jonka tunnen. Se sorto, josta kirjoitan tuossa, on se, mistä ihmiset puhuvat täällä sanoessaan, että heitä sorretaan. Oikeusvaltio on oikeamielinen tietenkin vain "meille" - sisäänpäinlämpiävä, siis. Mutta ensisijainen kokemukseni siitä on sisältäkäsin.

Harvemmin me puhumme siitä, keitä täällä tosiasiassa sorretaan, niitä joilla ei ole mahdollisuutta kohentaa tilannettaan: tuotantoeläimiä, esimerkiksi. Ehkä myös villieläimiä, joiden liikuma-alaa jatkuvasti pienennetään. Tavallaan on totta, että niiden sortaminen välittyy minuun päänsärkynä ja toivottomuuden tunteena, mutta kyllä se sorto kohdistuu niihin ensisijaisesti, minun rimpuamiseni niiden takia on hyvin pientä siihen verrattuna.

Kolmas maailma olisi myös kiintoisa tutkailun kohde. Varovaisena hypoteesina voisi sanoa, että sinne kohdistuu kyllä aika mahdotonta sortoa ja että siellä on vaikeampaa sanoa top tykkänään, mun elämää ette pilaa.

Mutta minun on aivan tavattoman vaikeaa ajatella, että tuo sorto kohdistuisi minuun.Se ei kohdistu tänne, vaan sen mahdollistavat olosuhteet tehdään täällä.

Mutta Prospero, KOKO maailmaa ei ole rakennettu sorrolle. Maailmassa on valtavasti toisenkinlaisia rakenteita. Minun tavoitteeni on tukea niitä. Mutta en ole ehkä kuitenkaan tyylipuhdas romantikko. Ehei. Romantismissa on paljon aineksia, joita en osaa ostaa, vaikka jotkin reaktioni muistuttavatkin sen reaktioita, ehkä johtuen jaetusta animismista.

Olen kyllä samaa mieltä siinä, että ulkopuolella ja irrallaan ei voi olla ja että hiljaisuus on myös kanta.

Mutta en ymmärrä tuota väitettä, että USA sortaa sinua lukemattomin tavoin. Jos et jaksa luetella niitä, en osaa kuvitella, millä tavoin. Näkymätön pitäisi tehdä näkyväksi, ei vain todeta sen olevan näkyvää ja ilmeistä. Anteeksi tämä yksinkertaisuuteni; toivon kyllä kehittyväni. Joten kerrohan, kuinka USA sortaa sinua, niin ehkä tajuan jotakin oleellista.

7/1/06 14:04  
Blogger Niko said...

Sivupalkin linkki Dodo-blogeihin ei toimi. Linkistä puuttuu href-parametri (onko parametri oikea nimitys?).

7/1/06 16:05  
Blogger Veloena said...

Korjasin linkin. Kiitos, kun sanoit.

7/1/06 16:21  
Anonymous Anu said...

Minä olen miettinyt asioita hyvin samaan tapaan kuin sinä, ja se on joskus johtanut siihen, että minua on kutsuttu epäsolidaariseksi (oman sukupuoleni edustajia kohtaan), kun olen sanonut, että naiset pääsisivät parhaiten ulkoapäin asetetuista ulkonäköpaineista lakkaamalla välittämästä vaatimuksista, joita heille esitetään.

Se vaatii toki hyvää itsetuntoa, jota jokaisella ei ole valmiina, mutta uskon kuitenkin, että itsetunnon vahvistaminen olisi hedelmällisempi tie kuin se, että pyritään vaientamaan vääränlaiset puheet. Ne vaikenevat kyllä itsestään, jollei niillä ole hedelmällistä maaperää, johon upota.

7/1/06 20:26  
Blogger Mikko Moilanen said...

Veloena, ajattelen ymmärtäväni mitä haet, mutta laajemmassa mittakaavassa hakusi on sama kuin yrittäisi todeta yön olevan sama kuin päivä.

Niinpä kiintoisammaksi muuttuikin miettiä, että mitä ja miksi yrität itsellesi todistaa, eli uskotella, vaikka sellaista ei olisi periaatteessa irrelevanttina varsinaisen asian suhteen hyvä miettiä.

7/1/06 23:07  
Blogger Mikko Moilanen said...

"En onnistu näkemään, kuinka minua voitaisiin sortaa ilman, että annan siihen luvan."

Todetaanpa tähän nyt kuitenkin, jotta tekisin muutakin kuin arvostelisin toisia ilman perusteluja, että jos et kykene näkemään miten sinua sorretaan tai voitaisiin sortaa, niin sitten olisit todella etuoikeutetussa asemassa. Ignoorerata sorto ja todella välttyä sorrolta, on kaksi eri asiaa.

(Mitenköhän tuo olisi pitänyt kirjoittaa siten, että kaikille olisi selvää, että "sorron ignooreeraminen" ja "sorrolta välttyminen" oli kaksi eri asiaa? Minulle tuo on selvä noin, mutta ehkä joidenkin turhan mutkikkaasti käsitettyjen kielioppisääntöjen vuoksi se ei ole kaikille selvää.)

Joka tapauksessa, tämä on niin selvää, että lähestulkoon provosoidun. Oliko tarkoituksenasi provosoisa? Jos tämä ei ole selvää, niin todella toivon, että selvennät sen, mitä tarkoitat.

7/1/06 23:26  
Anonymous va said...

Ajatus siitä, että sorron lisäksi olisi siihen itse syypää, on raskas.

Jos olisi ollut joku muu kuin oli, niin olisi osannut taistella paremmin vastaan. Tosin, yhtä lailla voi syyttää sortajia, pitää heitä vastuullisina tekemisistään.

Pitäisikö ihmisten ylipäätään olla jotain muuta kuin ovat? Olla pystyvämpiä kuin ovat?

Mieluiten toivoisin viattomuuden armon niin sorretuille kuin sortajille. Se joka on sortaja yhdessä asiassa, on sorrettu toisessa.

Vaan eipä silti, veljet, sisaret, taistelkaa sortoa vastaan siellä missä kulloinkin liikutte. Pelastamalla itsenne, voitte ehkä esimerkin kautta pelastaa myös muita, ja jos olet jo pelastettu, niin hus hus, jaa kohdallesi langennutta armoa myös muille.

8/1/06 00:41  
Blogger Mikko Moilanen said...

"Ajatus siitä, että sorron lisäksi olisi siihen itse syypää, on raskas."

Heh, hyvä VA, ennen kuin alat psykologisoimaan enemmän, niin on ehkä parempi sinun selvittää, että mitä käsität sorrolla. Nyt kirjoituksestasi sai vaikutelman, että sorto olisi sinulle esimerkiksi sama asia kuin palkkaerot tai yleensäkin työllistyminen.

Nyt kysyn oikein toiverikkaana, että ethän sinä käsitä sorrolla sellaista, ethän?

(Anteeksi esitystapani, mutta sen tarkoitus on auttaa sinua pääsemään eroon ad hominem -argumenteista, oli niille perusteita tai ei.)

8/1/06 01:03  
Blogger Mikko Moilanen said...

(Äh, äskisen kommenttini voi jättää huomioimatta. Deletoisin sen itse, jos haluaisin esittää parempaa ihmistä. Täten pyydän sitä vain anteeksi.)

Tosiaan, VA, asiaa puhut. Pyydän anteeksi, vaikkakaan en allekirjoita viattomuuden julistusta sortajille.

8/1/06 01:10  
Blogger Kops said...

Sorto on minuakin kiinnostava aihe. Sait yhteen postaukseen mahtumaan maailmallisen verran erilaisia sorron raapaisuja, joten en ryhdy niistä mitään nyt kommentoimaan. Kirjoittelen blogissani varmaan vielä jotain aiheesta Sorto koska se jäi mieleeni pyörimään täällä eilen pyörähdettyäni... "Orjat sorron yöstä... la la laaa!" Vive la liberté!

8/1/06 10:12  
Anonymous va said...

Mikko, olen samaa mieltä siitä, että tässä keskustelussa sorto on jäänyt tarkemmin määrittelemättä.

Minusta tuntuu, että käsitteiden määrittelemättömyys on yleinen piirre keskustelussa. Otetaan käsite mukaan keskusteluun, ilman että selkeästi ilmaistaan, mitä käsitteellä tarkoitetaan. Olen kokenut tämän sillä tavalla, että tässä keskustelutyylissä ollaan itse asiassa määrittelemässä, ikäänkuin vaivihkaa, sitä käsitettä. Tai jopa käytetään käsitteitä tietoisesti virheellisesti, mikä kävisi ilmi, jos todella mentäisiin niihin määrittelyihin.

Näin vaalien alla vaaliesimerkki.

Erästä presidenttiehdokasta mainostetaan työväen presidenttinä, ja kirjoitetaan että turhien vastakkainasetteluiden aika on ohi.

Olisiko niin, että tämä työväen presidentti ei olisi edes työväen presidenttiehdokas? Olisiko niin, että tämän työväen presidentin äänestäjiä löytisi paremminkin oikeistolaisten ja suurpääoman edustajien joukosta? Mitkä ovat näitä ns turhia vastakkainasetteluja? Mitkä ovat sitten niitä ei-turhia, tarpeellisia tai väistämättömiä vastakkainasetteluja? Mitä ehdokkaalla on sanottavaa näistä?

Hyvin yksinkertaisia kysymyksiä.

Niin ilmiselviä kuin nämä kysymykset ovatkin, niin yhtä ilmiselvästi näihin näyttää puuttuvan vastaus ehdokkaan kampanjasivuilla. Jos kertoo mitä tarkoittaa, niin yhtä-äkkiä ihmiset voivat huomatakin olevansa oikeasti eri mieltä asioista.

Takaisin sortoon käsitesorron yöstä.

Mielestäni sortoa ei ole:

1) Hakea työpaikkaa jota ei halua (joka tosin voi olla hyvin epäviisasta ja vahingollista)
2) Kuulla arvostelua siitä, kun kolmekymppisenä pyrkii lääkikseen.

Sortoa on:

1) Parisuhdeväkivalta
2) Työpaikkakiusaus

Ja rankempaa sortoa on:

1) Kiduttaminen
2) Tappaminen

Sorto näyttäytyy henkistä ja fyysistä hyvinvointia tuhoavana toimintana. Katson että myös eläimiä voidaan sortaa ja sorretaan, kuten esimerkiksi koe-eläimiä.

8/1/06 13:32  
Blogger Veloena said...

Täällähän velloo iloinen käsitesekametelisorto...

Olen poliittisesti erittäin naiivi ihminen, ja kirjoituksiini on syytä suhtautua sellaisen ihmisen kirjoituksina.

Mutta kyllä, olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi tehdä töitä ollakseen parempia kuin ovat. Hitto soikoon, olla möllöttäminen ja valittaminen on ärsyttävintä, mitä on.

Minua kiinnostaa käsitteiden ambivalenssi ja merkityssiirtymät kontekstista toiseen valahdettaessa. En olisi erityisen halukas määrittämään sortoa - määriteltäessä siitä tulee tekninen termi, sen hengitys katoaa. Ennemmin minua kiinnostaa, missä kaikissa konteksteissa sitä voidaan käyttää - enkä nyt tarkota normatiivisesti voidaan vaan missä sitä tosiasiassa käytetään.

Kyllä itse hahmottaisin asian niin, että sorran itseäni pahemman kerran hakiessani näennäisen pedantisti töitä toimistoapulaisena - työtä, johon en kuitenkaan sitoutuisi, mutta jonne koetan tunkea jotten joutuisi kuuntelemaan nalkutusta.

Täytyy kyllä sanoa, että "sorto" tuo mulle lähinnä mieleen systemaattiset rakenteet, jotka kohdistuvat yhteiskunnassamme konkreettisimmin muihin eläimiin kuin ihmiseen, ja juuri siksi, että nuo toiset ymmärretään yhteiskunnalle ulkoisiksi. Parisuhdeväkivallassa on mukana sorto ("Mustasukkaisuus on allright" -ideologia). Mutta siinäkin oma lupa on jollakin tasolla hitto vie annettu, jos kyse on toistuvasta tapahtumasta -
ehkä toiminnan pitäisi olla systemaattisuuden lisäksi myös toistuvaa, jotta se olisi sortoa. (Tosin tietysti ihmisen voi tappaa vain kerran. Damn.)

Mitään sen systemaattisempaa en saa aiheesta irti, kunhan koettelen käsitettä, leikin ja mukeltelen sillä.

En tosiaan ihan hirveästi tunne minkään sorron kohdistuvan itseeni. Kun minut on hakattu, en ole ollut hakkaajan kanssa enää tekemisissä. Jos minua on kiusattu jossain, en ole viitsinyt hakea tuosta paikasta lisää töitä pätkän loputtua jne.

Ehkäpä pointsi voisi olla, että jos sortoa ei KOE, sitä ei OLE... tietysti joku nyt hyökkää kertomaan minulle, että minua sorretaan, kun tuntipalkkani on kymmenen euron kieppeillä, jne. Tai että se, että joudun lopettamaan työt paikassa A, koska siellä on naljaileva ilmapiiri, on pahaa sortoa. En kuitenkaan itse koe niin: on niitä muitakin paikkoja. Jos en kelpaa paikassa A, koetan B:tä jne.

Ja tietysti kerron toistuvasti eräälle lähipiirini ihmiselle, ettei hänen tarvitsisi tosiaan tehdä kaikkia niitä tempauksiaan, jotta häntä rakastettaisiin. Mutta en ajattele, että häntä sorretaan - hänen kokemuksensa ei ole SORRETUN kokemus vaan EPÄKELVON kokemus, siinä on mielestäni suuri kvalitatiivinen ero.

Se, että sanotaan hlölle x, joka ei koe tulevansa sorretuksi, että häntä sorretaan, ei tunnu järkevältä ratkaisulta. Kenties x saadaan toimimaan järkevämmin muinkin keinoin? Tai saadaan purettua tilannetta toisin? Koska pahimmassa tapauksessa käy niin, että x tulee tyytymättömäksi eivätkä olosuhteet silti muutu.

Voi olla että logiikkani on omituinen tässä kysymyksessä; olen kuullut sanan sorto ensimmäisen kerran varmaan kymmenen vuotta sitten, jo aikuisena. Jotenkin sillä on vittumaisuutta systemaattisempi kaiku.

8/1/06 22:18  
Anonymous va said...

Joo, käsitteet on kyllä sinänsä hyvin liukuvia, monipuolisia ja dynaamisia, ja sitten se on että mikä on se diskurssi. Vaikka runot, eihän niissä määritellä, todistella ja argumentoida, tai mitään muutakaan tämänkaltaista noin yleensä. Estetiikka, tunne ja muoto rulettaa.

Mä nyt otan yhden sanan, "hirveä". Jostain voidaan sanoa, hirveä, tai kampauksesta, tai jopa hirvestä, hirveähän se. Tai sorrettu tai vapaa, tai rakkaus tai rauha, nämä ovat erittäin liukuvia, erittäin monipuolisia, se on että minkä puolen näistä kääntää esiteltäväksi.

Kaikesta määrittelyn perään kaihoamisesta huolimatta, kun haluaisi että asiat olisivat selkeitä ja ymmärrettäviä, niin pohjimmiltani mä olen relativistien leirissä, sanojen määrittely on vapaa, kukin tekee sen tavallaan.

Vielä yksi keissi merkityksen liukumisesta, mitä ei välttämättä edes huomaa. Mä jäin miettimään sitä "poliittinen on henkilökohtaista" vs "henkilökohtainen on poliittista", että eikö se ole sama asia, mutta sitten lamppu syttyi, eihän se ole, mahdollisesti.

Siinä missä kaksi kertaa kaksi on neljä, ja neljä on kaksi kertaa kaksi, niin sillä onkin välillä väliä, että kumpi on ensin ja kumpi sitten. Tästä henkilökohtaispoliittisesta lausumasta se ei niin hyvin käy esille, mutta otetaan toinen. Suomi on demokratia. Okei, mutta, demokratia on Suomi, täh!! Eli voi olla myös niin, että se oikeanpuolimmainen määrittää vasemmanpuolimmaista sanaa, tai niin, että se vasemmanpuolimmainen sisältää oikeanpuolimmaisen.

Nyt, jos "henkilökohtainen on poliittista", niin poliittisen käsite sisältyy henkilökohtaisen areenaan, ja näin sen ajattelenkin. Politiikka on osa henkilökohtaista toimintaa. Miksei myös toisinpäin voi perustellusti sanoa, mutta koen että jos kahdesta pitää valita, niin näin päin on enemmän oikein. Tietenkin voi vielä kysyä, että miten päin asian ilmaisija on rinnastuksen tarkoittanut, että kumpi on kumman osa. Tässä voi mennä vipuun sekä tulkki että tulkitsija.

Vielä vinkki viimeiseksi :)

Nostan sen esiin tuolta veloenan kirjoituksesta, ohi käsitehedelmäkoktailin, eli että jos ei tykkää jostain työstä, niin kannattaa miettiä kaksi, tai kolme kertaa, että kannattaako sellaisessa työssä jatkaa. Kyllä köyhyys ja vähävaraisuus usein älyttömyyden ja huonot ihmiselliset olosuhteet voittaa. On olemassa hyvin epäterveitä ympäristöjä, eikä niitä välttämättä heti huomaakaan, mutta ne kaivertaa ajan kanssa kuin mannerjää kalliota.

Hyvät ihmiset, (ja eläimet, ollaan nyt tasapuolisia :), tehkää sitä mitä sydämenne halajaa, tehkää sitä mitä rakastette, ja eläkää täydesti :)

Ja niinkuin eräs presidenttiehdokas voisi asian ilmaista, turhien kompromissien aika on ohi!

(mistähän tämä julistuksellinen diskurssi tähän loppuun tuli, mutta olkoon näin, hyvän asian vuoksi)

10/1/06 11:25  

Lähetä kommentti

<< Home

<