Sorrettuudesta

Olen kuunnellut keskustelua, jossa sanasta sorrettu on loukkaannuttu. "Ei Suomessa ole sorrettuja. On vain laiskuutta, jossei yritä." Nostanut kulmakarvaa. En ole kummankaan keskustelijan - toinen oikeistolainen, toinen vasemmistolainen - kannalla. He käsittävät sorron jotenkin omalaatuisesti. Toinen väittää, ettei sitä ole ollenkaan. Toinen väittää, että sitä vastaan ei voi taistella kuin kollektiivisesti. (Eikä hän puhu tässä yhteydessä imaginaarisesta yhteisöstä - sellaisena voisin minäkin tuon argumentin ehkä ostaa. Imaginaariset yhteisöt ovat hirvittävän tärkeitä. Ei, hän puhuu ammattiyhdistysliikkeestä. Hänelle sorto liittyy rahan vähyyteen, ei kaiken maksullisuuteen.)

Tahdon vielä palata ajatukseen, että jokainen meistä on itsensä pahin sortaja. Kukaan ei tarttunut heittooni, mikä hieman närästää. Ehkä tämä on tylsä aihe. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä sitä on porattava hieman syvemmälle. Tämä ajatus on jonkinlainen silloitus vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ajattelun välillä ja liian vaikea kummankaan nieltäväksi. (Ainakaan hybristä ei puutu, sen voin luvata. Mutta luonnoshan tämä vasta onkin. Seuraavaksi tietysti kaikki osapuolet ilmoittavat, että nielaisevat vaivatta tämän kehitelmän. Ei sekään tietysti huono asia olisi, ei. Mutta tekisikö se ajatuksestani kuitenkin lattean tautologisen? Ei sen väliä.) Poliittisen vaikeus suhteutua tähän ajatukseen johtuu siitä, että tämä ajatus ei oikeastaan kuulu poliittisen sfääriin ollenkaan, ellei sitten politiikalla ymmärretä jotakin aristoteelis-arendtlaista, toisin kuin mediassa yleensä. (Olen ennekin kirjoittanut, että minusta "henkilökohtainen on poliittista" on huono lause. Pidän enemmän ajatuksesta, että poliittinen on henkilökohtaista - politiikan seuraukset ulottuvat paitsi iholle, myös sen alle, piiloon aina traumoihin saakka. Lähiötalot joihin ei voi identifioitua, luokat jotka ovat liian suuria valvottaviksi ja koulukiusaamisen estämiseksi, puuttelliset määrärahat ehkäisyneuvontaan, haluttomuus antaa anteeksi kehitysmaiden velat, naurettavat direktiivit joiden mukaan tuotannon on tehostuttava tehostumistaan, rasvakudoksiin kertyvät kemikaalien jäänteet. Henkilökohtaisia pään ja koko kehon vaivoja. Joissain yhteiskunnissa: pään putoaminen.)

En missään nimessä ole kieltämässä ajatusta, että ihmisten lähtökohdat ovat erilaiset ja että jokaiselle pitäisi onnistua takaamaan mahdollisuus kuulua johonkin mielekkääseen, mieluiten ei-imaginaariseen, yhteisöön (yhteiskuntaan kuulumiseen en kykene uskomaan; yhteiskunta on liian laaja yksikkö).

Mutta en myöskään osta ajatusta, että ihmistä sortaisi nimenomaan yhteiskunta. Yhteiskunta on liian laaja yksikkö sortamaan ketään. Sillä ei ole kasvoja eikä käsiä (kuten ei myöskään syliä). Yksiköt, jotka harjoittavat käytännössä systemaattista väkivaltaa, ovat pienempiä. Koulu, perhe, kaveripiiri, tietyllä tavalla kirjoitettu laki, median ihmiskuvausta tiettyyn suuntaan edistävät tahot, toisten kurjuudella rahastajat. ("Kyllä, Colgate Herbal -hammastahna tekee sinusta onnellisen!") Väkivallalla ja latistuksella on kasvot, vaikka tietenkin on totta, että niiden takana olevat, niihin kiihottavat ideologiat ovat kasvottomia, jos ne on omaksuttu sellaisenaan joltakulta, jota emme tunne. Vastuun työntäminen ideologialle on kuitenkin tylsä ja autonomian puutetta kuvastava ele. Itse en sellaista haluaisi tehdä. (Näin ollen koen edelleen tuohtumusta, jos oletetaan, että kasvissyöjänä kuulun johonkin tiettyyn "joukkoon" ja sen nojalla vastustan automaattisesti ydinvoimaa, käyn essopäissäni metsäbileissä, en ymmärrä kulinarismia ja käyn halaamassa äiti Ammaa - mikään näistä ei pidä paikkaansa - tai että tyttönä inhoan automaattisesti tietokonettani, olen hyvä kielissä ja huono matematiikassa ja haluan seksiä miehiä vähemmän.)

On myös oletettavaa, että sortamista ei voi tapahtua ilman jonkinlaista tilannetta, ympäristöä tai olosuhdetta, jossa on sortamisen mahdollisuus, jonka ihminen antaa kohdistua itseensä ja todellistua elämässään. Mutta tuo asianomaisen lupa tarvitaan, ja sen saa yllättävän helposti. Usein jo pieni ryhmäpaine, jopa tahon itsensa mielestä irrelevantin ryhmän suunnasta, ja sana pitäisi riittävät.

En onnistu näkemään, kuinka minua voitaisiin sortaa ilman, että annan siihen luvan. Ehkä tämä johtuu siitä, että en aseta erityisemmin täsmällisiä ulkoisia tavoitteita elämälleni. En tahdo edetä johtaville paikoille yhteiskunnassa enkä koe loukkauksena, jos joku ei pidä siitä, mitä teen. Tietenkin jo yritykset lannistaa raivostuttavat ja väsyttävät. Olen vihainen itselleni niistä töistä, joita hain viime kesänä ja syksynä niihin oikeasti haluamatta. Pidän tämänhetkisestä työnpätkästäni, mutta entä sen mentyä? Pysynkö kovana vai alanko johonkin, josta en tunnista enää itseäni hyväksyttävänä? Olen suutuksissa kaikista niistä asioista, joita olen tehnyt, koska olen ajatellut niiden kuuluvan jotenkin tällaiseen ja tällaiseen tilanteeseen. Roikkunut suhteessa liian pitkään, esimerkiksi. Kun eroamme, Kissa toteaa asiallisesti: hän oli ajatellut, etteivät yleiset trendit koettelisi meidän suhdettamme, että se olisi erilainen, ihmeellinen. Ja niin me eroamme valmistumisemme jälkeen sanoen, kuten muutkin, kasvaneemme erillemme. (Sen lisäksi sanon palaneeni karrelle liiasta rakastamisesta - se ei ole tavanomaista, ja niinpä minua koetetaan sulloa toisenlaisiin selityksiin aktiivisesti ja kovin ottein. Moni raivostuu poeettisesta vapaudesta, jonka otan: että uskaltaa kuvata uniikin tilanteen uniikilla tavalla. Mutta sullominen tuttuihin selityksiin ei ole kovin helppoa, koska olen diagnoosissani vakaa. Jos onnistun kuvaamaan jonkin asian tarkasti itselleni, olen tiikeriemona näkemystäni puolustamassa.)

Olisi oltava koko ajan valppaana, ettei päästä ennalta-annettuja malleja pyörryttämään päätään, ja että jaksaisi olla läsnä tilanteissa ja kuulostella, mikä tuntuu huonolta, mikä hyvältä ratkaisulta. Periaatteet ovat jotakin, mitä vihaan. Kangistumia. Periaatteeseen turvautuminen osoittaa, että sisäistettyä moraalia ja kohteliaisuutta ei ole huoltanut riittävän hyvin. (Voi olla, että empatian vaatiminen toisilta on liikaa. Ehkä olen etuoikeutettu moraalisessa akuuttiudessani. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin. Näyttää siltä, että ihmiset reagoivat voimakkaasti moraalisissa tilanteissa. Jostain se kertoo - jotenkin asiat heitä liikuttavat. Mutta asioiden muotoileminen periaatteina tilannetta selitettäessä on tilanteen kuvauksen laiskuutta. Periaatteiden funktio on toinen - ei niillä kuvata yksittäistä moraalista tilannetta ja tehdä siinä ratkaisua vaan pyritään tekemään yleistys moraalisista tilanteista ylipäänsä jotakin toista asiaa varten, esimerkiksi etiikan teorialle. En usko oikein siihenkään, että periaatteilla voisi opettaa moraalisuutta. Siihen ne ovat liian juhlallisia ja abstrakteja. Enemmän opettaa se, että näkee toisen itkevän tai purskahtavan iloiseen hymyyn.)

On sentään eräs sorron muoto, jonka piiriin joutumiselta olen säästynyt: aikuisuus. Vanhempani ovat surullisia siitä, etten kasva aikuiseksi. Parhaita ystäviäni yhdistää tämä sama piirre, sama haluttomuus. Vaihdamme kuulumisia siitä, mitä äiti sanoi viimeksi. Aikuisuuden puute on huono lyömäase, mutta suuret ikäluokat eivät ole tajunneet sitä. Ehkä on väärin toitottaa tämä julki nyt, tässä, mutta olkoon. Enintään tässä käy niin, että jonkun äiti lakkaa nalkuttamasta. Se, jos minut nyt leimataan aikuisuudessani epäonnistuneeksi, ei olisi mitään uutta. (Täysi-ikäisestä sen sijaan mielelläni menisin. Lompakon raahaaminen mukana venyttää takin taskua. Vaikka toisaalta, kaikki missä papereita voidaan kysyä, taitaa olla myös maksullista.)

Onkohan niin, että niinä aikoina, kun lapsuutta ja murrosikää ei ole hyväksytty samalla tavalla logiikaltaan täysin erillisiksi palasiksi, jotka kaikkien oletetaan läpikäyvän jonkin ennaltamäärätyn aikataulun mukaan, ei ole voinut vaatia myöskään juuri näitä hirvittäviä "aikuiseksi tulemisia"? Jos näin on, kovanpa hinnan olemme kulttuurin sisäistämästä rousseaulaisuudesta maksaneet.

Olettaisin kyllä, että liike on jo liukumassa siihen suuntaan, että raja aikuisuuden ja sitä edeltävien palikoiden välillä hämärtyy. Mitä muuta mediassa näkyvästi valitettu aikuisuuden lykkäytyminen ja joissain tapauksissa saapumattomuus olisi? Tosin kyllä ne muodot, joissa enemmistö aikuisista toteuttaa lapsenomaisiksi miellettyjä piirteitä, ovat masentavia.

En tiedä, mitä he lapsuudella, leikillä ja vapaudella ymmärtävät, mutta jotenkin monet tuntuvat unohtaneen, ettei lapsilla ole koskaan liikaa aikaa, tylsää, pedanttisia perversioita eivätkä lapset tee mitään puolihuolimattomasti. Lapset imeytyvät puuhasta toiseen poeettisella vapaudella, takertumatta tapaan, jolla leikki vaihtuu toiseksi kesken kaiken. (Myös aikuiset pystyvät tähän halutessaan. Vaikka etenkin intellektuaalisesti suuntautuneilla aikuisilla on ikävä tapa huomauttaa: "Äsken puhuimme kyllä käsitteestä tasolla A, nyt olet venkoillut tasolle B, kuinka voit odottaa minun ymmärtävän tästä enää mitään..." Olen saada tästä itseni kiinni eilen, mutta suljen silmät ja ajattelen tekstikokonaisuuden runona. Sitten luen kohdan uudelleen ja hymyilen merkityksenliikahdukselle.)

Ikävään työhön pakotettunakin lapsi sentään kuvittelee niin intensiivisesti, on ajatuksissaan toisaalla niin intensiivisesti, että tulevaisuushorisontti ei ole samalla tavoin samea kuin useilla aikuisilla. Miksi aikuisuus on ulkoa käsin tarkastellen niin sameaa, tylsämielistä? Onko se sellaista sisältäkinkäsin? (Minä en tiedä. En ole siellä puhtaasti. En usko, että kukaan on. Ne vain näyttelevät olevansa, vaikken tajuakaan, miksi. Ja silti tällä skeemalla ahdistellaan. Käsittämätöntä.) Onko se vain latistaviin rooliodotuksiin vastaamista vai aitoa, rooliodotuksista riippumatonta taantumista ajatukseen, että maailma on näin ja näin eikä koskaan muutu mihinkään suuntaan?

Samalla tavoin kuin lapsena on mahdoton täyttää lapselle odotettuja täydellisen idyllin ja huolettomuuden roolioletuksia ja etenkin murrosiässä käyttäytyä vain kuin murrosikäinen, aikuisuuskin "puhtaana", vailla niitä piirteitä, jotka kulttuurissa työnnettäisiin mieluiten siististi lapsuuden ja nuoruuden laatikoihin ja vietäisiin vinnille, lienee mahdoton. (Näen vaalitoimikunnassa vanhuksia ennakkoäänestettäessä ihanan yhdeksänkymmentäseitsemänvuotiaan naisen, jolla on tuikkivat silmät, ilkikurinen hymy ja joka sanoo: "Kaikki minut täällä tuntevat, laululintusena jos ei muuten! Totta kai muistan henkilötunnukseni ja osoitteeni, en minä ole mikään vanhus!" Painan naisen mieleeni - selkeä harrastava tyttö.)

Jotta säästyisin sorretuksi itseni tuntemiselta, en jaksa aivan hirvittävästi piitata, mitä minusta ajatellaan. Tai siis, jaksan, mutta koetan olla piittaamatta niin kovasti kuin kykenen. Jos alan piitata liikaa, muilla on avain manipuloida minua. Jos he eivät ole valppaina sille, mitä sanovat ja kannattavat, eikä moni ole, heidän tapansa manipuloida saattaa olla sellainen, joka nostamisen ja kannattelemisen sijaan painaakin alas, pusertaa väsyneeksi ja katkeraksi. Ja sitä en toivo. Niin kauan kuin jaksan kulkea maailmaa jokseenkin välinpitämättömänä tuntemattomien esittämälle ja vaatimalle ryhmäpaineelle, voin luottaa ihmisiin avoimesti, pelkäämättä heidän pystyvän sortamaan minua. He voivat esittää vaatimuksiaan, mutta minun ei tarvitse suostua niihin.

Voin ottaa ne käsiini yksi kerrallaan ja purkaa ne ennen aamua. Sanoa aamulla, että en ole edelleenkään valmis, katso vaikka. Niin paljon kuin ihmisiä rakastankin ja niin paljon kuin heihin luotankin, en usko, että kukaan toinen voi antaa minulle tarvitsemani ajan, tilan tai hahmon, päättää mikä minulle olisi parhaaksi.

Tällaiselle asenteella on tietenkin seurauksensa, mutta en kutsuisi niitä sorroksi.

Ehkä muidenkin kohdalla on samoin: sen, mikä minusta näyttää sorrolta heidän tapauksessaan (liikaa töitä, ei aikaa ystäville, rakkaille ja tärkeille asioille, tunne että on joku toinen, merkityksettömyys, pitkäveteisyys) on itse asiassa valittu olosuhde, tilanne, elämäntapa. Mutta jokin tässä askarruttaa: jos näin on, miksi he valittavat siitä niin kovasti? Vai onko valittaminen ja itsen säälittely vain jokin puhetapa, jonka todellinen funktio ei ole asioiden esilletuominen vaan ainoastaan ylipäänsä minkä tahansa asian sanominen, jotta ei olisi liian hiljaista?