Tunnusteluvaiheesta

Se, millaiseksi ihminen sosiaalisuutensa kuvaa, riippuu epäilemättä aika paljon siitä, millaisissa yhteisöissä hän liikkuu. Jos yhteisöt ovat pakotettuja, kuten työpaikka tai koulu, kuvauksessa korostuu helposti yksilöllisyys ja irrallisuus, ulkopuolisuuden tuntu. (Erri de Lucan kokoelmassa Vasemmalla ylhäällä on mahtavan tarkka novelli siitä, miten ulkopuoliset muodostavat hetkellisen lojaalin yhteisön.) Jos taas ne ovat enimmäkseen valittuja, kuten minulla (ympäristöjärjestö, ystävättäret, miehet joiden kanssa koetan pitää teoreettisen puoleni hereillä, liikkumispaikkojeni sanaton yhteisö), korostuu helposti yksin tuumin ponnistelu, yhteensulautuminen, välittömyys, halailu ja kikattaminen, sisäpuolisuuden syli.

Joskus tällaisia yhteisöjä on pyritty erittelemään. En nyt muista, mitä nimikkeitä niille annettiin eräässä koulutustilaisuudessa, olisiko ollut "organisaatio" ja "sisäryhmä", en ole varma, mutta on selvää, että pakotetun yhteisön dynamiikka on toisenlainen kuin valitun yhteisön. (Traaginen tarkastelukulma syntyy, kun ihminen koettaa tulla valittuun yhteisöön pakotettuun yhteisöön liittymisen taktiikalla, olettaa olevansa joukkoa, samoin jos pakotetussa yhteisössä käyttäytyy ikään kuin olisi valittu sinne.) Pakotettuun yhteisöön joko kuuluu tai ei. Raja on selkeä. Sillä, tunteeko kuuluvansa, ei ole mitään väliä kuulumisen kannalta.

Valittu yhteisö on monimutkaisempi. Sinne liukumiseen kuuluu tunnusteluvaihe, jossa mikään ei ole vielä selvää. Tässä vaiheessa leikki on selkein periaate käytöksessä. Ilmeet ja eleet ovat kujeellisia, kutsuvia ja hieman hämillisiä. Samalla tavoin kuin vieraan lajitoverin kohtaava koira, ihminenkin tekee leikkiinkutsuja ja karkaa (ajatuksen-) juoksuun purkaakseen epätietoisuutta siitä, missä mennään. Näitä eleitä voi tietysti toteuttaa monella tasolla. Joku hellii strategianaan mauttomia vitsejä, toinen nojaa leukaa kämmeneen, kolmas korottaa vaistomaisesti ääntään hiukan kujerrukseen.

Kiinnostavimmaksi tunnustelun leikki muotoutuu ollessa jonkun kanssa kahden. On käsittämätöntä, miten intensiivistä ihmisten kanssa on kommunikoida kahden. Vaaraa jonnekin triviaaliin lipsumisesta ei ole. Samalla tavalla kuin poeettinen kieli on tihentynyttä, myös kahdenvälinen kommunikaatio on tihentynyttä: jokainen ele säihkyy merkitystä. Intensiteetin heilahtelu tuntuu voimakkaasti. Se hetki, jolloin äkkiä päädytään pienen tauon jälkeen hämillisyyteen, on äärettömän kiinnostava. Hämillisyys ilmenee usein hymyilynä sekä kehollisina oireina: raavitaan päätä, kallistetaan päätä, silmäillään nopeasti kelloa, nostetaan esiin kysymys ajan kulusta, onko jo myöhä. (Minusta ei kai koskaan olisi liian myöhä. Vaikka etukäteen kerronkin ihmisille kauhutarinoita siitä, millainen lohikäärme olen illan tullen, en väsy lainkaan ihmisten kanssa, jos pidän näistä.) Hyvät ystävät ja ystävät on helppo jakaa sillä perusteella, kenen kanssa on jo myöhä.

Ystävystyminen on vaikeaa. On olemassa jokin alustava sopimus, että tulemme toimeen. Mutta se, miten tuosta sopimuksesta tehdään käytäntö, on täysin epäselvää. Sen takia tuntuu sopivalta puhua leikistä - leikki on spontaanein toimintaa kuvaava sana. Huomaan ajautuvani kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin tämän ajatteluni kanssa. Ihmiset suhtautuvat minuun suurena lapsena, vaikka tietenkin leikkini on aikuisen leikkiä, toiveet ja pettymykset aikuisen toiveita. (Itse asiassa, suhtaudun hieman epäilevästi dikotomiseen lapsi/aikuinen -erotteluun teoreettisista syistä. Ja ne, jotka puhuvat oletetusta dikotomisesta aikuisuudesta käsin, ottavat nähdäkseni arveluttavan auktoriteettiasenteen, joka romuttunee kyllä ennen pitkää. En tunne yhtään aikuiseksi itsensä niveltävää, joka ajattelisi niin paljon maailmassaolon perusasioita kuin itse teen. Olemassaoloa, moraalista tapaa kanssakäydä, merkityksellistämistä. Mutta ehkä tämä onkin lapsellista... Omaksuttu aikuisuusasenne näyttää täältä käsin lähinnä jonkinlaisena kyvyttömyytenä myöntää, että on lopulta kuitenkin haaveilija ja surullinen unelmiensa rappiotilasta.) Varmasti on totta, että suhtaudun maailmaan historiattomana, avoimena ja muuttuvana. Riittää, että uskoo kaiken järjestyvän. Uskaltautuu, toimii.

Tai: sen on riitettävä. Leikille on jäätävä tila.

Puhun taas tilasta! Haluaisin ehkä sanoa tilanne. Leikille on varattava tilanteita. (Varaaminen on parempi ilmaisu kuin jääminen - varaaminen kuvaa paremmin sitä, kuinka aktiivisesti on ponnisteltava.) Käytävä leikin labyrinttiin. (On mielenkiintoista tarkkailla ihmisten ilmaisuja tiloista toiseen menemiselle. Itse suosin selvästi luiskahtamisia, putoamisia ja kierimisiä, konttaamisia, ryömimisiä ja keinahtamisia. Tai loikkimista, kiitämistä, ratsastamista, vedetyksi tulemista. Kiipeämistä ja käpertymistä nukkumaan korkeille paikoille. Hyppäämistä auki - ei ylemmälle tasolle vaan ilmaan. Onko ilmaan jääminen kädet levällään, keho ojennettuna tila? Eilen tanssiani hetken katsellut ystävä ihmetteli, eikö jalkaani satu, kun varpaillaan ojennettuna hyrrättyjen piruettien jälkeen lopetan sarjan nopealla painonsiirrolla koukistuneelle jalalle, koko jalkaterälle. Ja kuitenkaan ei kyse ole mistään kävelyaskelta raskaammasta - kehon painopisteen siirtäminen alemmas ja koko jalkaterälle yläruumis etunojassa vain näyttää niin erilaiselta tilalta kuin päkiöillä liikkuminen niska, selkä, sääret ja kädet pitkinä.)

Minua koskettaa lapsissa eniten heidän valmiutensa vastata leikkiin. Koirissa sama. Olen vuosikaudet yrittänyt vahvistaa itsessäni noita eleitä. En tahdo olla torso, jolla ei ole päätä eikä raajoja vaan pelkkä aikuisen haluhierarkia. Haluan kulkea arvaamattomuudessa. Se on vaikeaa. Mutta onko vaihtoehtoja? Voi sitä päivää, kun lakkaan jaksamasta hymyillä ja innostua. Sinä päivänä ovat turvalliset ja tehokkaat eutanasiakioskit toivottavasti jo arkea.

Takkuan ja kipuilen päivän kerrallaan. Mietin sisäryhmiä, koska omin sisäryhmäni on toisaalla enkä osaa mennä takaisin. Niinä päivinä, kun käyn siellä, entisessä kodissani, en tahdo päästä eteistä pidemmälle. Lysähdän rahille, eläimet kokoontuvat ympärilleni puskemaan, kehräämään, nuolemaan käsiä ja kyyneliä ja kerjäämään hellyyttä. Se, että saa takin päältä ja kengät jalasta, on lähes toivotonta. Maailma on kyynelsamea, kurkkua kuristaa, tahtoisin olla takaisin, tahtoisin olla onnellinen, mikä tässä on, etten osaa. Yleensä tunnin tai puolikkaan itkeminen tekee olon niin turraksi, että pystyy nauhomaan kengät auki ja astumaan olohuoneeseen niskakarvat pystyssä, jännittyneenä, hengitystiet tukossa.

Minut tulkitaan väärin, tietysti. Kerran toisensa jälkeen. Uudet ihmiset, tunnusteluvaiheessa. Skypetän Kissan kanssa ja kysyn, onko totta, etten osaa olla iloinen, ettei minussa ole iloa. Kissa hämmentyy. Enkö minä muka ole iloisin, jonka hän tuntee? Ja jos se ei ole aitoa, jos se ei olekaan iloa, onko kukaan iloinen -

(Tätä pitäisi joskus tarkastella muunakin kuin retorisena kysymyksenä. Tekeekö se, että joku on iloisempi kuin muut saman lajin edustajat arvioijan otoksessa tästä iloisen?)

Rauhoitun, mutta olen edelleen huolissani siitä, kuinka vaikeaa ihmisille noin keskimäärin on tulla tilanteeseen, jossa vallitsee tiukasti pisteytetyn statuspelin sijaan leikin periaatteettomuus. Leikillä on joissain korvissa myös ruma kaiku: "Leikkii tilanteilla, leikkii ihmisillä, leikkii ideoilla, leikkii sanoilla." En ole koskaan tajunnut, miten sellaista tehdään. Olen varma siitä, että kyseessä on kielellisesti epätarkka ilmaus, ja näiden ihmisten pitäisi oikeasti käyttää verbiä pelata. Leikkiminen yksin on mahdotonta. Tilanne leikkii minulla ainakin yhtä paljon kuin minä sillä, samoin ihminen, idea, sana.

Kun tunnusteluvaiheesta on edetty sisäryhmään, leikki uhkaa hävitä ja laimentua. Siinä vaiheessa, kun on käynyt oliona itsestäänselvyydeksi, jonka kanssa ei tarvita enää hiukankaan leikkiä eikä vastata leikkiinkutsuun, ainoa tie on ulos, toisaalle.

Kuulostaa väärältä sanoa, että ihmisille näiden lapset tai eläimet ovat niin rakkaita ja tärkeitä siksi, että nämä eivät kyseenalaista saamaansa rakkautta, tarkastele sitä kriittisesti. Koska sehän on suurin vale, minkä voi muotoilla sanoin. Juuri eläimille ja lapsille rakkaus ja kuuluminen on ikuisesti epävarmaa, ehdollista. He tekevät leikkiinkutsun jatkuvasti, ovat siinä koko olemuksellaan, kaikkine toiveineen ja pelkoineen ja kiskovat aikuisenkin osallistumaan spontaaniin iloon. En tiedä, kuinka olen onnistunut säästämään tuon epävarmuuden itsessäni, mutta olen selvillä siitä, että se on yhtäaikaisesti suurin vahvuuteni ja kiroukseni.

Nyt kun tarvitsen kipeästi kaikkia ihmissuhteitani maailmani rakenteen sorruttua pari kuukautta sitten, se tuntuu tietenkin vahvuutta enemmän kiroukselta. Psyykkinen rakenteeni on selvästi kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen rakenne, enkä ole ollut näin yksin ja onneton yhteentoista vuoteen. Joudun ponnistelemaan tietoisesti nähdäkseni kaiken tämän leikin ja alttiiksi asettumisen vahvuutena, kun kohtaan kummastelua siitä, miksi tyylini on lapsenomainen. Vastaisinko: koska olen rakastanut - ja olen siinä yhä - ja minua on rakastettu?

"Olet tottunut siihen, että kommunikaatio on helppoa ja onnistuu", sanoo ystäväni. Se pitää paikkansa. Tai tarkentaen - kommunikaatio onnistuu vain ollessaan vaikeaa leikkisällä tavalla. Maaillmassa ei ole mitään niin vaikeaa asiaa kuin leikki. Siihen ei voi suhtautua vakavasti eikä laskelmoiden. Olen tottunut siihen, että kommunikaatio onnistuu, koska leikkiinkutsuni on hyväksytty, on hyväksytty se, etten kiinnity purjeveneisiin, rivitaloihin ja korkokenkiin enkä pelaa varmaan päälle pukeutumalla laskeutuviin hameisiin. Vaan merkityksiin, musiikkiin, itsepäisyyteen, hyväksynnän epävarmuuteen silmittömän ja irrationaalisen luottamuksen keskellä -

Hyvä on, olen kunnossa. Kun saan sen tekstiksi, olen taas jaloillani.

On jo myöhä. On avattava tekstinkäsittelyohjelma ja paiskittava töitä eteenpäin -