Äiti amba itkee

Teollisuusvartija harmaissa kiiltäväkankaisissaan sulkee lasiset veto-ovet alasalvoin. Skrullok, sanoo ovi kerrallaan. Cafe Rougessa on punaista ainoastaan tuolit ja nimi. Asiakkaat eivät ole sonnustautuneet nimen vihjeen mukaisesti. Kahvikoneen kurlaus taustoittaa ohiaskeltajien rytmejä, vaimea radio hukkuu tiskin tuolle puolen.

Täysin vapaita penkkejä ei ole. Viereisellä penkillä istuu sotkuinen mies suuren valkean jätesäkin kanssa, samalla penkillä valkohousuinen mies, jota en tahdo katsoa. Jätesäkkimiehen säkki on täynnä pienempiä valkoisia muovikasseja, jotka on solmittu suistaan. Hän tonkii säkkiään, meuhtaa ylös kassin kerrallaan, repii solmun kynsin auki kasvot purppuroittaen, katselee sisustaa, kierittää sitten solmunvaraa ranteen ympärille ja vetäisee pussinsuun tiukemmalle solmulle kätevällä ranneliikkeeellä. Mikä taito! Äkkiä mies nousee, jättää säkin, liikkuu roskikselle pelottavan määrätietoisesti, heittää dramaattisesti jotain valkeaa sinne, kääntyy, ottaa säkkinsä, menee.

Valkea ei ole mennyt roskapöntön aukosta sisään vaan on kimmonnut pellistä lattialle.

Kuitti, ajattelen. Viipyilen hetken, nousen sitten ja kiirehdin valkean luokse, työnnän sormeni siihen kiinni, kurottaen, kumartuen. Se ei tunnu kuitilta. Se on märkä, se on pumpulia. Nostan sen ylös, haistan sitä. Kuvottava visvan haju. Heitän tyrmistyneenä visvapumpulin roskikseen.

Soitan ystävälle, sovimme tapaavamme puolen tunnin kuluttua valoaukon luona. Istun bussin 132 lähtölaiturin luona. Syön salmiakkia. Se takertuu takahampaan liian koveraksi hiottuun muovipaikkaan. Työnnän sormet suuhun, kaivelen salmiakkia hellävaraisesti kolosta, kun tajuan äkkiä, että nämä sormet pitelivät äsken visvaista pumpulia. Kiskaisen sormet suustani ja tuijotan niitä äkäisinä. Etusormen kynnen alla on salmiakkisäikeitä.

132 Friisilänaukiolle. Lapsena ajamme tällä ainakin kerran viikossa. Muistan edelleen ensimmäisen matkan, jonka tällä teemme. Herkkupeppu menee edeltä, kilauttaa rahat kuskille, sanoo lastenlippu ja: "Meneehän tää Matinkylän talliin?" Kuski sanoo: "Ei, ei tämä talliin mene." Vilkaisemme toisiamme hätääntyneinä, olemme kahdeksan. "Mutta äiti sanoi satakolmekymmentäkaksi... se on Nuottaniementie tai jotain", tuherran kuskille itkua. "Kyllä tämä menee talliLLE, mutta ei tallIIN", sanoo kuski. "Kyytiin vaan, tytöt."

En tahdo puhua viiksekkäille miehille pitkiin aikoihin sen jälkeen.

132 aikataulun vieressä on jostain syystä kuva pirteästä naisesta, jolla on mahonginpunaiset hiukset. En tiedä, mikä naisen funktio on. Lasioven takana linjureita sujahtelee. Rooma, Bryssel, Madrid. Brysselissä olin raskaana, muistan äkkiä, aloin itsekin tajuta asiantilan, vaikken tahtonutkaan uskoa siihen, en minä voi, keräsin voimia lääkäriin menemiseen, kaikkiin juniin piti olla paikkalippu, interrailkortilla ei tehnyt paskaakaan, mikään ruoka ei pysynyt vatsassa, viimeisillä rahoilla luotijunalippu ja kolikot automaattiin, josta ostin vatsaa rauhoittavan jugurtin jos tämä kuitenkin olisi vain vatsatauti ja oksensin sen luotijunan kemialliseen vessaan puoli tuntia myöhemmin. Oksennus ja kemikaalit muodostivat kuohuvan vaahtopilven, joka vyöryi pöntöstä lattialle. Tuskin sain kengänkärjet turvaan.

Tukholma, vuosia aiemmin. Bussiterminaalien häly, universaali askelkalke.

Jossain jokin piipittää. Mietin, onko ihmisiä, joille ei käy näin. Jotka eivät huomaa vieneensä suuhun luontevan iloisesti visvapumpulisormia, jotka eivät huomaa olevansa yllättäen raskaana tai eroamassa tai rakastumassa tai univaikeuksissa. Onko ihmisiä, jotka elävät kliinisesti, järkevästi, sotkeentumatta omiin ajatuksiinsa ja ajattelemattomuuteensa? Olen hallin ainut, jolla on punainen takki ja lapaset, musta baskeri, saappaat ja laukku. Olen ainut, jonka laukku on kirjottu peilein ja joka väijyy, pelkää ja jumaloi sisäistä ambaansa Dersu Uzalan saappaissa. Amba, älä vie minua, äläkä pakota minua viemään sinua.

Siirryn valoaukolle, jonka ellipsiin on jo jouduttu virittämään verkko, jonka näen kaltereina. Verkkoon on takertunut kaksi muovista puolen litran colapulloa. Viimeksi verkko ei vielä ollut tässä. Äkkiä tajuan, että en ole vielä siirtänyt erästä puhelinnumeroa puhelimen muistista kalenteriini. Entä jos puhelimeni katoaa? Istun penkille, jäljennän numeron ja hymyilen sille, kun ystävä tulee.

Kerron visvapumpulista ja jätesäkkimiehestä uneksivasti. Hymyilen ja nauran liikaa, tajuan. Sydämeni on liian kevyt, ja vaikka se onkin tottunut sydän, tanssitytön sydän, osaa korjata asentoaan nopeasti ja juosta muun maailman rytmin seinää ylös itsepäisesti ja tahdista eksyttyäänkin kallistaa päätään, hymyillä ja olla sen näköinen kuin olisi vain tekemässä merkittävää sooloa keskellä toisin tahdittavia, katsokaas nyt, minulle on tehty tähän aivan oma piruettisarjani ja enkö hitto vie teekin sen täysin uniikisti, liittyäkseen sitten toisiin, ei se kaikkea sentään kestä. "Käykö sullekin kaiken aikaa noin että huomaat yhtäkkiä olevasi keskellä jotain ällöttävää, ällöttävä asia suussa?" kysyn varmana siitä, että vastaus on myöntävä. Mutta ei. "Ei ikinä", sanoo ystävä, "Voi sua. Vaikka kyllä sulla on varmaan aika hyvä vastustuskyky." Nyökkäilen, kuljemme Long Wallin ohi. "Näen joka yö unta, että saan HIVin", tunnustan. (Mistä? Kamomillateepusseista vai pesupulverista?) "No virukset ovatkin hankalampia kuin bakteerit", myöntää.

Harhailemme ympäriinsä, käymme Cafe Esplanadissa, hänestä nauran kuin noita. "Älä viitsi", valitan. Ex-exäni pitää minua oikeastikin noitana ja jopa esittelee minut sellaisena vieraille ihmisille. Punervat hiukset, kuuluva nauru. Mutta ei se mitään. Hysteerisen levottomien naisten seura tekee kuulemma hyvää. Mutta pian on jo kiire. Liikumme halki tammikuun katujen kohti elokuva-arkistoa ja Anna Magdalena Bachin kronikkaa.

Parvella on kaunista. Rakastan arkiston elokuvateatteri Orionia. Löysin siellä Fellinin maailman, istuin hiirenhiljaa ja kämmenet hioten kaikki ne läpi. Silloin taisin itkeä elokuvissa ensimmäistä kertaa. Toivon Bachin rauhoittavan oloani. Bach ei ainakaan itketä, ajattelen. Mutta kuinka käykään. Anna Magdalena kertoo lakonisella äänellä kolmesta lapsesta, jotka he olivat juuri menettäneet, ja sitten kuoro alkaa lauluu yskähtävän lohtumusiikin Kyrie Eleisonia vääränä tulkintana, mutta yhtäkaikkisesti lohtumusiikkina.

Ja katso, tapahtuu ihme: äiti amba itkee punaisella tuolillaan istuen, pyyhkii valuvaa kajalia ja räkää.

"Älä välitä", kuiskuttelen ystävälle, "anteeksi, tämä on varmasti vain jotain hormonaalista..." Niin, hormonaalista. Koirankoulutusoppaassa sanotaan, ettei narttukoiraa saa kiima-aikana kouluttaa lainkaan, koska se mieltää silloin pyynnöt kenties aivan omalaatuisesti ja sekoittaa lisäksi koulutushallin urostenkin pääkopat. Mietin, ohimennen ja liikuttavalla suurpiirteisyydellä, miten on mahdollista, että ihmisen kaltainen jatkuvakiimainen eläinlaji on saattanut rakentaa elokuvateatterin, kuvata filmit ja säveltää tuollaisen musiikin - osaamatta lakata samalla itkemistä. Eihän ihmisen pitäisi koskaan tehdä mitään, paitsi vanhuksena ja lapsena, koska kaikki mieltyy oudosti viisitoistavuotiaasta kuusikymmentävuotiaaksi.

Pian musiikki vaihtuu iloisemmaksi, taivun ja heilun liikuttuneena, kyyneleet kadottaneena, soin taas toiveikkuutta ja iloa, selviämistä ja kevään tulemista. Kun tulen kotiin, Lohi juoksee minua vastaan ja huutaa kovalla äänellä kurkurkur.

Rakas harmaa palloni, avaan kädet, hellin kissan läpi nuolevin kämmenin.

Äiti amba sisälläni rauhottuu, lakkaa juonimasta häkin salpaa tuijottaen, sen häntä tyyntyy, se huokaa, laskee päänsä tassuilleen. Katson vesi- ja ruoka-astian, putsaan vessasta paakut. Kävelen huoneesta toiseen, sidon hiukseni uudelleen kiinni. On ilta, käytävä nukkumaan. Vielä kamomillateetä - ja on paras kirjata vielä, koska huomenna en enää voi, että itkeminen, joka johtuu liikutuksesta, ei ole yhtään sen vaikeammin häädettävissä, vaikka päällä olisikin libellulensininen aluspaita ja vadelmanpunaiset rintaliivinolkaimet, jotka näkyvät venepääntiestä muistuttaen, että kirkkaita värejä on.

Ettei kaikki olisi tammikuunmustaa venepääntievillapaitaa - että olisi sumunharmaata, udunharmaata, libellulensinistä, vesiputouksenvihreää, vadelmanpunaista, appelsiininoranssia, terrakottaista, säkenöivää mustarastaanmustaa, riikinkukonsinistä, lehmuksennupunvihreää, kuparipatinanvihreää, kultaista, hopeista, äiti amban veren punaista, äiti amban ikenien vesimeloninpunervaa, ja äiti amban turkin juovikasta, varoittavaa, ikään kuin tiikerin tarvitsisi hyönteisen tavoin ilmoittaa tai feikata väreillään olevansa myrkyllinen, satuttava olento. Että se vain sulautuisi puiden ja risujen joukkoon... arka amba.

Olen nähnyt tiikerin hyrisevän onnesta ja kyöhnäävän hoitajan rapsuttaessa, se oli Wienin eläintarhassa, samalla matkalla jolla oksensin Pariisissa, Lontoossa, kanaalilaivoilla, Brysselissä ja junassa Brysselistä pois, Tanskassa, Ruotsissa, Viking Linella. (Viking Linella prostituoitu oksensi viereiseen lavuaariin spermaa. Oksensin uudestaan, sappinesteetkin.) Tiikeri vaikutti hieman takkuiselta ja höperöltä sillä tavalla käyttäytyessään. Häkki oli pieni, kalterit vahvat. Lapset kirkuivat ja söivät tikkunekkuja, kevään valo oli armoton. Rinteen päältä ravintolasta sai hyviä perunaknödeleitä. Oli karnevaaliaika.

Olimme matkalla kohti Venetsian karnevaaleja, jotka olivat pettymys, vesitetty versio suomalaisesta vapusta. Emme nähneet samettipäärmättyjä asuja. Sen sijaan kanaaleita pitkin vedettiin lautalla uusia italialaisia automalleja ja räikeät tekokuitujokerit vilkuttelivat naamiot kasvoillaan autojen luota, veden yltä. Teinit dokasivat mehukattiviiniä, bajamajoista meni putki suoraan kanaaliin. Nukuimme kolmin huoneessa, kaksi filosofimiestä ja minä. Venetsiassa ihmettelin vasta, miksi ihmeessä voin niin pahoin viinistä, miksi nousuhumala saa minut läähättämään ja jalat raskaiksi, miksi laskuhumala ei tunnu menevän ollenkaan ohi.

Sen matkan jälkeen en ole syönyt lihaa.

Enkä ajatellut tiikereitä, komeettahiuksista naista enkä jalkojani kavioina. En ennen viime lokakuuta, jolloin kaikki alkoi repeytyä kappaleiksi: lukko, kalterit, betoni. Juon kamomillateetä, olen tyyni ja kehräävä, Lohi kehrää sylissäni. Odotan, että asiat liikahtavat johonkin suuntaan. Ilta on hyvä aika kirjoittaa, maailma kaunis, rauhallinen. Suruni ovat pieniä, syliinmahtuvia, helposti nukutettavia.

Tarvitaan vain yksi harmaa kolli.