28.1.06

Ihmeistä ja enteistä

Tämä aamu on kaunis. Aurinko silaa Tähtitorninmäen puut keväästi, kun narautan tähtiportin auki ja talutan Ainottaren jääkuhmuraiselle kadulle. Rakastan jokaisen pienen yksityiskohdan maisemassa läpi. Vähältä pitää, ettei tule kesä saman tien. Matkaan - hengitys höyryää, punainen takkini lämmittää kehoa, kyyneleet pulppuavat tuulesta. Pyörä tottelee pientäkin painonsiirtoa istuinluulta toiselle, kaartaa täsmällisesti, vastaa oikuttelematta päkiöideni painalluksiin ja tien epätasaisuuteen. Opin siltä koko ajan lisää siitä, miten voi elää täysin vastaanottavaisesti.

Älkää tulko sanomaan, ettei animismi ole mahdollista.

Töölönlahdella pyörätie on hirveä muhju. Survon Ainotarta eteenpäin kaikin keinoin. Hangella seisoo hahmo, joka kutsuu minua tällä nimellä. "Veloena!" Heiluttaa. Koska on kiire, heilautan vain epämääräisesti kättäni eteenpäin syöksyessäni. Tervehdin sinut lopullisesti vasta nyt, kuka sitten oletkin, kirjaimin. En kai totu ikinä siihen, että ihmiset kutsuvat minua tällä nimellä. Millään nimellä, oikeastaan. Nimet ovat muuta tarkoitusta varten - jotta jokin kolmas tietäisi, kenestä tai kenelle puhutaan.

Ja minne kiirehdin? Töihin, tietysti. Liikennevaloissa odottaessani, edelleen huudosta hämmentyneenä, läähättäen ja hiuksenpäitä neulebaskerin alle tunkiessani mietin, kuinka auvoista olisikaan, jos kirjaston ovet voisivat olla auki koko yön ja me hoitajat tulisimme rauhallisesti koko matkan, ehtisimme kuvata kaiken tarpeellisen matkalta. Nyt en ehdi kuvata mitään, en edes puistovoimistelijoita lumella, muurin suojassa, mustine anorakkeineen. Enkä pysähtyä juttelemaan sille, joka huutaa. Äiti tolkuttaa lapsuudesta saakka samaa: ihmiset eivät arvosta mitään, mikä ei ole heidän omaansa, he tuhoavat sen, eivät pidä siitä huolta, katso vaikka Neuvostoliittoa, on paras äänestää Kokoomusta. Väitän vastaan edelleen. Mikään ei ole omaani, paitsi ehkä pyörä. Pidän monista muista asioista parempaa huolta kuin Ainottaresta. Kehosta, esimerkiksi. Ulkoilutan sitä säännöllisesti, vien sen tanssimaan ja venymään, oivaltamaan itseään, säännöstelen sille hyviä vaikutteita ja sopivasti dekadenssia.

"Tapahtui jotakin ihmeellistä", kirjoitan ystävälle heti kirjaston hämärään livahdettuani. "Joku tunnisti Veloenan." Sitten pysähdyn miettimään. Ihmeellistä -

Sanon monia asioita ihmeellisiksi tai ihmeiksi. Ihmeitä tai ihmeellisiä ovat esimerkiksi se, miten daturan kukka avautuu, tai siperianunikon, pilvinen sää, ennennäkemättömän ilmeen puhkeaminen ainutkertaisille kasvoille, teekupin pohjalta löytyvä silmäripsi, kirje jossa käsitellään samaa asiaa jota olen miettinyt edellisen viikon, halkeama parveni kaartuvassa katossa, se kuinka jalat oppivat tanssin päätä paremmin ja kädet antautuvat improvisoimaan jalkojen innoittamina, kevät ylipäänsä, kesän lämmön hellyys, puiston lumisuus johon painuu kulun jälkijono, tuulisen rantalehdon eripaksuisten oksien toisistaan poikkeavat heijausrytmit, vauvan hymy johon ei voi olla vastaamatta, äkisti ja täysin järjettömästi onnelliseksi tuleminen juuri silloin kun pitäisi olla huolesta ja varovaisuudesta varpaillaan sähisten ja sylkien perääntymässä.

On aika surullista, että joudun sanomaan noita asioita ihmeellisiksi. Se kertoo siitä, mitä mielestäni normaali, vakio tai muu sellainen on. Sisätila tai artefaktien täyttämä katu, funktionaalinen, pelkistetty, kiireinen, ihmisen tapauksessa välinpitämätön, ilmeetön, eleetön, salaileva, formaali, puolusteleva.

Olen miettinyt jo muutaman päivän Darwinin oivallusta. Sitä, tajusivatko Darwinin vastustajat sen, kuinka järisyttävä tämän ajatus oli. Huomiota kiinnitettiin kai liikaa siihen, että ihminen polveutuu muista eläimistä, ja on eläin itsekin. Maallikoille myytiin spencerläinen tulkinta, jossa elämä on taistelua kynnet ja hampaat verissä. Kropotkinin tulkinnasta, joka on kyllä sekin liioiteltu, joskin toiseen suuntaan ja sikäli voisi tasapainottaa spencerläistä näkökantaa, ei puhuttu niin paljon. Kropotkin, Dewey, de Waal, Mead, lisään epäröiden Damasion tähän... tajusivatko nuo ihmiset, että tässä sanotaan paitsi, että ihminen on eläin, myös se, että ihminen on ympäristöönsä sopeutuva ja sitä muokkaamaan pyrkivä eläin? Ettei meidän yhdyskunnillamme ole mitään sen suurempaa oikeutusta kuin mangustien tai harakoidenkaan? Kun jumalat lastattiin autoon ja vietiin enintään kahdeksan tunnin päässä sijaitsevaan teurastamoon, jonka pihalla ne haistelivat levottomasti veren aromia, jotain suurta oli tapahtumassa. Virastoista ja kaupungintaloista ei enää tehty jumalallisen armon ja älyn monumentteja, niistä tehtiin nyt rationaalisuuden, ihmeettömyyden monumentteja. Ne myös näyttävät siltä.

Jos en kaipaakaan jumalia, kaipaan kyllä vanhojen rakennusten sielukkuutta.

En näe Töölön taloja osoituksena suuresta jumalallisesta älystä niiden ohi pyöräillessäni, en ihmeinä. Ne ovat jonkinlaisia yrityksiä kiteyttää, konkretisoida karvattomuutemme talvessa. Turvaa, ne sanovat, lämpöä, pysyvyyttä, pakopaikkoja. Katselen arkkitehtuurin eläimenä kiitäessäni sen ohi Ainottarella, apinankekseliäästi välitetyllä lihasvoimalla.

En osaa modernia alkuunkaan. Toveri Timon kanssa käyty arkkitehtuurikeskustelu alkaa aina jaanata samaa rataa. Hän kertoo, kuinka suomalaiset pitävät pelkistetystä, kuinka kulttuuriimme kuuluu tietty puritaanisuus, perisynti, kuinka tähän kaikkeen ei käy tuoksu ja dekoraatio, sensuaalisuus ja värivalot, kuinka sellainen on meille liian kitsch. En kuulu meihin, vaikka olenkin suomalainen, vituttaa moinen karsinointi. (En kestä oikein suomalaista kirjallisuuttakaan, nui nui nui, kurjanharmaata, pieniä eleitä. Poikkeus on Willy Kyrklundin Solange. Kyrklund taisi kirjoittaa Ruotsissa vaikka on syntynyt Helsingissä kuten minäkin. Solangenainen ei ole minkäänmaalainen vaan universaali, puhuu veloenischia sujuvasti.) Tekee mieli nakkoa lautaset keittiön lattialle yksi kerrallaan. Räks, räks, räks, räks - en muista tarkalleen, montako lautasta kaapissa on, ne ovat vuokraemännän, joten hillitsen mieleni ja sanon vain raivostuneesti. Sitä paitsi keramiikan polttaminen ei ole seurannaisvaikutukseton - uunien on oltava kivitavaralautasille reippaasti yli tuhatasteinen, en halua tukea kasvihuoneilmiötä muutaman mielenliikutuksen takia ja niin edelleen.

Liikutus on oleellinen sana, ymmyrtääkseni takaisin ihmeellisyyteen. Kun tarkastelen sitä, mitä pidän ihmeellisenä, huomaan listaavani asioita, joita pidän liikuttavina, jotka liikuttavat minua. Järkytyn huomiosta tarpeettoman paljon. Onko todellakin niin, että ajattelen, etteivät asiat, prosessit, oliot normaalisti liikuta minua? Kyky liikuttua on mielestäni tärkein hyvän eläimen tuntomerkki. Ei ole mahdollista olla hyvä ihminen olematta hyvä eläin ensin.

Tiedän olevani varsin hyvä liikuttumaan kohtalotovereihini verrattuna, puhun sujuvasti solangischia. Mutta ehkä voisin liikuttua niin paljon, että jokin päivä kutsuisin ihmeeksi niitä asioita, jotka eivät saa minua pois tolaltani?

Varmasti tämä olisi mielenterveydelle tuhoisaa. Eiköhän ohimenemisellä ole funktionsa. En ryhdy romantikoksi, animismi riittäköön.

Tässä kohden kirjoitus saavuttaa eräänlaisen taitekohdan ja alkaa liukua kohti toista lausetta, toista teemaa. Jos silmäsi ovat jo väsyneet, voit lukea lopun myöhemmin. Mielessäni nämä kaksi teemaa liittyvät yhteen, mutta en kykene sanallistamaan niiden yhteyttä. Tiedän vain, että alkaessani ajatella toista toinenkin pian kipaisee luokseni ja kyöhnää ovenpielessä sormet hameenkauluksen alla, kontrapostossa olalla seinään nojaten, toinen kavio viehättävästi vain kärjestään maata koskien, kunnes sillekin riittää aikaa ja silityksiä. Koska olen kärsimätön, kirjoitan tämän ylös nyt, etten unohtaisi heti.

Tuo toinen aihe on enne tai enteet. Käyn eräs päivä kiinnostavan keskustelun eräässä toimessani minuun kollegiaalisesti suhteutuvan keski-ikäisen naisen kanssa. Hän ilmoittaa kokeneensa enteen. Se on mullistanut hänen maailmansa, hän ei tiedä, pitäisikö hänen nyt tulla uskoon tai jotakin. (Kiinnitä huomiosi verbikonditionaaliin pitäisi.)

Silitän naisen kättä eikä hän tiedä, kiskaistako sen pois ulottuviltani. Ihmiset vaivaantuvat tunkeutumisestani tilaan. Hän on myös kovin hermostunut intiimistä aiheesta, tahtoo puhua siitä kanssani, koska on saanut päähänsä, että olen paitsi kollega, myös filosofina pätevä neuvomaan häntä. Koetan selittää, etten ole filosofi - niin voidaan sanoa vain kuolleesta; samoin on mielestäni attribuuttien nero, pyhimys, onnellinen kohdalla - mutta että ehkä silti osaan auttaa, vaikken lainkaan pätevä olisikaan. En pysty neuvomaan, mutta ehkä kuuntelemaan ja kertomaan tarinan. Filosofitkin kertovat tarinoita vielä eläessään, mutta tarinani ei ole erityisen filosofinen.

Naisen oma tarina on tavanomainen. Joku on kuollut, ja kuolemaa edeltävänä päivänä on tapahtunut paljon sellaista, mitä nainen ei osaa selittää muuten kuin enteinä tuosta kuolemasta. Olen kuullut tämän juonirakenteen niin useasti, että arvaan sen jo ennen kuin nainen alkaa kertoa yksityiskohtia tarkemmin. Ennetarinoissa on kiinnostavaa, kuinka niitä kerrottaessa enteiden yksityiskohdat koetaan selvästi merkityksellisiksi, ikään kuin tarinan todentaviksi, kun taas juonirakenne - että kyse on enteestä, joka toteutuu - painuu piiloon. Jos ihmiset näkisivät juonirakenteen selvemmin, he ehkä ymmärtäisivät mekanisminkin... mutta asiaan.

Kerron naiselle, mitä olen oppinut kirjoittaessani. Kirjoittaessaan tarinaa ihminen tavallaan luo luvun universumin. Hetkellisen, paikallisen kulun detaljeineen ja odotushorisontteineen. Jotta odotushorisontti viriäisi oikealla tavalla, on kulun alkuvaiheisiinkin jo siroteltava vihjeitä, enteitä. Ne eivät kuitenkaan saa olla ilmeisiä vaan niissä pitää olla elämästä tuttu hämmentyneen muistamisen tuntu. Niinpä jos vaikka tarinan käännekohtana on, että isotäti kuolee, enteeksi ei käy se, että isotädiltä tulee aamulla sähke (eihän sähkeitä kai ole mahdollista enää lähettääkään) tai että isotädiltä saatu joulukuusi kaatuu aamulla kissojen kisailussa. Ei. Vihjeen on oltava hivenen hämärämpi, silti tunnistettava. On parempi, että enne on vaikkapa erään kirjan marginaliasta löytyvä käsiala, viittaus Guido Morsellin Kadotukseen, eikä lukija tunnista käsialaa ennen kuin kuulee isotädin kuolleen. Kehen lukijaan nyt sitten viitataankaan, sinuun vai siihen tarinan lukijaan.

Enteiden peruspiirre on näet se, että niitä pitää voida epäillä. Muutenhan olisimme kaikki jo ajat sitten luiskahtaneet surkeaan fatalismiin ja telkeytyisimme kellarihuoneistoihimme kuullessamme aamulla lumikolan äänen.

"Muisti konstruoi", sanon naiselle. On oltava tarkkana oman muistamisensa universumin kanssa. Muistin rakenne on enemmän narratiivinen kuin kausaalinen. Katso vaikka, kuinka kauan meni, että antiikin narratiivis-fenomenologisesta tieteestä edettiin nykyiseen teknis-eksaktiin kausaalisuhteiden verkkoon. Kuinka kauan, kuinka monta kausaalisuudelle omistettua elämää, kuinka monta epäröivää ja vaivaantunutta, häilähtävää tuntemusta siitä, että maailma ei ole pelkästään tätä, että aivan varmasti sinä aamuna kaikki oli erilaista, ja sitten -

En väitä olevani ensimmäinen, joka tätä käy läpi, tietenkään. Naurattaa koko ajatus. Mutta naiselle ajatus on uusi. "Ajattele kaikkea sitä, mitä näet joka päivä", sanon. "Kadunkulmassa vastaan tulevaa miestä, joka mulkaisee pahasti takinnappisi. Tyttöä, joka tahtoo lainata euron päästäkseen junalla kotiin. Lintua, joka pudottaa eteesi palan leipää. Sitä, kuinka unohdat avaimet jo neljättä päivää peräkkäin, tai muistat viimein pudottaa sen kirjeen postilaatikkoon, tai kaupasta saamaasi seteliin on piirretty sydän. Normaalisti unohdat sen kaiken, se lakaistaan pois seuraavan yön unessa. Ellei tapahdu jotakin - -" Tauko. "Jotakin, joka aktivoi tuon, tai jonkin noista. Nappisi tipahtaa rintojen kohdalta takista, varanappia ei ole. Se mies, se katsoi niitä, muistat, se katse, se oli äkäinen. Myöhemmin illalla äitisi soittaa, hänellä on diagnostisoitu rintasyöpä. Muistat miehen katseen pitkään." Nainen näyttää järkyttyneeltä.

"Sinuna en hurahtaisi uskoon", sanon. Jatkan: "Entä se lintu. Se pudottaa eteesi palan leipää. Illalla tulet väsyneenä kotiin, eteisessä odottaa virallinen kirje. Olet saanut apurahan. Ajattelet, että linnun nokasta tipahtanut leipä on enne. Ja silti, samana päivänä sinua mulkaisi pahasti mies, tyttö koetti pummia rahaa, unohdit lähettää kirjeen Australiaan ja niin edelleen."

Nainen nyökkää.

"Me elämme monessa maailmassa", sanon. Aika kryptistä. Nainen nyökkää uudellen, ei kysy, mitä tarkoitan. Olen puhunut jo liikaa, hänen vuoronsa.

Hän selostaa, kuinka hoitaa vanhoja sukulaisiaan. Ajatukseni samoilevat toisaalla, narratiivisen universumin ja kausaalisen universumin leikkauskohdissa. On ajatuksia, jotka ovat muuttaneet maailman. On näkemistä, näkemystä, joka muuttaa asioiden kulun kausaalisessa universumissa. Näen jonkun sellaisena, joka hän voisi olla, ei sellaisena kuin hän nyt on, ja käyttäydyn sen mukaisesti. Sen vuoksi hän vastaa eleisiini yhtä auliisti kuin polkupyöräni, hänestä tulee se, sellainen. Hän unohtaa arkuutensa ja hihittää Helsinkipyörässä yhtä vapautuneesti kuin kuka hyvänsä. Kaiken aikaa syntyy uusia ihmisiä, ja heidän syynsä ovat yhtä paljon narratiivisia kuin fysikaalisiakin. Liikutus pusertaa silmistäni kyyneleitä eri tavalla kuin tuuli. On fysikaalinen tosiasia, että kyynelnestettä valuu poskilleni. Sitten tulee jano. Eräs nainen kirjoittaa ahdistustaan kirjaksi, jossa linnut eivät enää laula keväällä. Tuosta kirjasta kasvaa kokonaisia verkostoja, byrokratioita ja kansainvälisiä konferensseja, teknologioita ja kokonainen politiikan alalaji.

Hitaasti, pala palalta, narratiivinen maailmankaikkeus peittää metsät, aavikot, kadut, merenpinnat. Syvältä mereltä porataan öljyä tai kaasua. Syvältä mustalta jääriitemereltä porataan painajaismaisia unelmia. Mutta syntyy myös hellyyttä.

"Ymmärrä, että en välitä sanoistasi tietyssä kontekstissa ja pyytäisin sinua suhtautumaan sanoihini samoin", kirjoitan ystävälleni. Ihmisten on vaikeaa joskus ymmärtää, mitä maailmaa elän. En narratiivista, en kausaalista, vaan jotain aivan muuta. Häilyviä assosiaatioita, tuntemuksia, sitä mitä ei voi sanallistaa. Se on tärkeämpi kuin kausaalinen tai kerrottu. Kaikkea ei voi sanallistaa - periaatteessa tietysti kaiken voisi sanallistaa, jos aikaa olisi riittävästi. Sitä ei ole. Ja mitä elämää sellainen muka olisi? Istuisi kaikki päivät selittämässä, mitä koki ensimmäisenä hereilläolon sekuntina, tai vielä pahempaa, unessa. Kun saisi tutkielmansa valmiiksi, olisi jo yö, hartiat kipeät. Ei koskaan ehtisi muuta kuin istua ja selittää. Istumistaan ja selittämistään ei ehtisi koskaan detaljoidusti selittää, vaikka se olisi arjen tukiranka - - -

Joku heiluttaa minulle ja huutaa Veloenaa, kun pyöräilen töihin. En pidä sitä enteenä enkä ihmeenä, totean vain jokun tunnistaneen minut. Narratiivinen universumini elää paikoissa, jotka ovat minulle yhtä vieraita kun arktiset syvänmeren öljyalueet.

6 Comments:

Blogger Mika said...

Kiva, kun Suomessa on näemmä muitakin ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa "meihin" eli muka oletettuun suomalaiseen sielunmaisemaan.

Minullekin on tärkeää välttää juuri maisema-arkkitehtuurissa tuo pakkosyötetty pelkistäminen, puritaanisuus, ankeus ja kurinalainen modernismi.

Siinäpä yksi syy, miksi esim. arkkitehtuurissa ihailen Frank Gehryä tai maisema-arkkitehtuurissa Roberto Burle-Marxia.

28/1/06 13:01  
Blogger Veloena said...

Luulen, että "meitä" on enemmän kuin kuvitellaan. Katselehan vanhojen lakanoiden tai pöytäliinojen kirjontaa. Kaikki ne niittyjen kukat ja linnut - ainakin oma isoäitini ei taatusti pelkistänyt mitään, jonka saattoi kuormittaa tuoksuin ja detaljein.

Tietysti sitä turhautuu helposti, kun makuasioista ajatellaan täällä, että 1) niistä ei voi keskustella ja 2) pelkistetympi on apriorisesti hienostuneempi. Osittain kyse lienee protestanttiskristillisestäkin vaikutuksesta, osittain sensualismin kiellosta ylipäänsä. Kehollisuus on haluttu sulkea pois estetiikasta niin kauan, jo Platonilta löytyy tämä vire, pelko siitä, että seksuaalisuus jyrää kaiken muun alleen, vääristää näön ja kuulonkin, jos sitä ei kielletä, suljeta ulos.

Modernismi on tuollaisen asenteen äärimmilleen venytetty toteutus. Sanotaan mitä sanotaan, mutta modernismi tappaa eläin-innostuksen vaivihkaisesti. En muista, että minua olisi koskaan esimerkiksi suudeltu ensimmäistä kertaa modernistisessa miljöössä. Kyllä, tämä pitää paikkansa. Siellä on vain oltu asiallisia, kätelty ja turistu joutavanpäiväisiä ja niin edelleen.
(voi tietenkin olla kyse myös siitä, että erilaiset ihmiset natsaavat eri paikkoihin, en osaa sanoa. Ehkä olen itse modernistisessa miljöössä vain niin paskana, että se näkyy kilometrien päähän - - )

Pitääkin heti katsoa tuo Roberto Burle-Marx. Ihana nimikin.

28/1/06 13:27  
Blogger LL said...

"Hippa!" Haastoin sinut takas:

"Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Ja toisin kuin luulin aluksi itse, kyseessä on vain kiertävä haaste, ei kenenkään stalkerin perverssi fantasia.

29/1/06 01:20  
Blogger Veloena said...

Otan haasteen vastaan, kultaseni. Tietysti.

29/1/06 08:06  
Blogger Timo said...

Minulle pelkistäminen on ollut aina vaikeaa, ja juuri sikäli minut on saatu ihailemaan ja kadehtimaan tuota taitoa. Riippumatta siitä, onko siinä mieltä tai ei, tällainen metodinen alemmuudentunto tai masokistinen motivaatio näytellee tärkeää osaa myyttisen suomalaisen mielenmaiseman sukkessiossa.

29/1/06 15:58  
Anonymous k1m1 said...

Arkitehtürista sen verran, että ajatellappa vain, millainen kaupunki Helsinki olisi, jos täällä ei olisi niinkin paljon jugendtyylin kukoiustuskautena rakennettuja taloja.

Eira on edelleen paras kaupunginosa :) Ja tuokin oli aikanaan yhden ihmisen päähänpisto, valitettavasti nimi painuu nyt unohduksiin jotta propsit jäävät antamatta... Turha sanoa, ettei kansanluonnettamme vastaan voi ja pitäisi rimpuilla!

Joka ikinen kerta kun vaeltelen jossain tuolla, tulee onnekas olo, että olisi hetkeksi paennut jonnekin rinnakaistodellisuuteen missä arkinenkin sai vielä olla kaunista. (niin, ei toisaalta enempää siitä, miten "arkista" jugend-käsityöläisten tekeleet oikeastaan olivat, mutta niinkuin ideana...)

29/1/06 16:51  

Lähetä kommentti

<< Home

<