27.1.06

Lohen kanssa

Makaan kyljelläni lattialla. Lohi-Platon käsissäni on harmaata vauvaa, veivattavaa turkkia, keltaisten silmien kimmellystä. Se takertuu paidanrinnuksiin kynsien koukuin, leiskoo hännällään, siristelee silmiään nautinnosta, rullaa kyljeltä toiselle. Koetan olla yhtä pehmeä ja sulava, melkein olenkin. Saan taas laulaa lohilaulua lolololovalavalavattilolovattilovattilololouuuu. Kolli avaa silmänsä selälleen, häntä tapailee lattian nikama nikamalta taipuen.

"Lovava", sanon. Se katsoo. Sen silmissä on sama tietoisuus kuin omissani. Sen kaksi kulmahammasta ovat poikki, se on joutunut löytöeläintaloon kahteen eri otteeseen. Kun se karkasi ulos, me metsästimme sitä joka yö parin kuukauden ajan, kunnes se meni loukkuun. Se oli ulkona liian peloissaan vastatakseen huhuiluihin. Nyt se asettuu heti taloksi tänne päästyään ja on jo pilatestunnilla ollessani järsinyt Phalaenopsista. Kotiin tullessani se ei juokse vastaan, ei vielä. Se piileskelee parveltani putoavan vesiputouksen värisen verhon takana, pyykkitelineen alla, tulee esiin vasta huhuillessani.

Käteni miltei tärisevät halusta silittää kissaa, hellin sitä, tanssitan sitä ympäriinsä. Jos elämäni onkin tällä hetkellä kylmä, musta tammikuuavanto, aurinkokin on olemassa. Sillä on harmaat, vakavat kasvot, mantelinmuotoiset silmät ja pohjaton luottamus minuun.

Kun Kissa tuo Lohen, hän on surullinen ja vaatimalla vaatii, etten päästä kollia karkuun.
Tulen surulliseksi, en ole enää viisi. Hän unohtaa sen aina. Muistan kyllä ovet, salpaan kaiken rakkauden huoneisiini. Ponnistelen itkua vastaan, onnistun. "Vielä on jotain sulle", sanoo Kissa, kipaisee autolle takaisin, tuo lituskaisen pahvikuoren, lähtee, on kuulemma kiire, ei ehdi jutella.

Kuoren sisällä on lehti, jossa on juttu rakkaudesta, joka kestää. Juttuun on haastateltu Kissaa ja minua. Milloin - kesälläkö se oli, niin kai. Luen tarinaa kuin vieraan kulttuurin jäännöstä. Melkein kaikki sitaatit ovat Kissan. Istun sohvalla, lehti löysänä sylissä. Lohi kiipeää lehden päälle, puskee. Kun Kalifornian-nainen on täällä käymässä, hän se haastatteli, hän sanoo, että häntä pelotti jo haastatellessa, koska minä en saanut Kissalta suunvuoroa, olinpa vain istunut ja kuunnellut kärsivällisen näköisenä, mutta välillä kulmiani kurtistaen. Ja me olimme eri mieltä siitä, olimmeko koskaan harkinneet eroamista. Kissa vastasi spontaanisti ei, minä kyllä. Kalifornian-nainen hämmentyi meidän hämmentyessämme.

"Sinä olet ollut kultaisessa häkissä", hän sanoo minulle nyt, tammikuussa.

Menin sinne itse, lauloin iloisesti. Katselen Lohen kulkua huoneesta toiseen, sen epätoivoista vaellusta saada uusi huoneisto haltuun, kollinhajuiseksi. Se kynsii tekstiilit ja seinät, puskee hajuaan, kehrää lohdukseen. Mietin, onko Lohen maailma myös kultainen häkki. Muistan, miltä se näytti sinä aamuna, kun Kissa kantoi sen karkumatkalta kotiin, kynnet verillä ja raivokkaana, loukussa. Sen laihuuden, takkuisuuden, sen villit kasvot kumartuessani loukun eteen ja sanani: "Onko tuo Lohi?"

Ja käheän äänen, jonka se lauloi silloin tunnistaessaan nimensä. Mau, se sanoo. Seison edellisessä kodissani, sormeni tapailevat loukun oven salpaa, vedän oven sivuun, Lohi astuu olohuoneeseen ja puskee minua, asettuu rakkauteen ja uskaliaisuuteen taloksi, pyöristyy ja saa kiillon turkkiinsa. Talvi menee, tulee kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy ja sitten kaikki alkaa mennä pieleen.

Nyt on talvi ja me olemme poissa siitä kaikesta, yhdessä jossain toisaalla. Onko meillä toisemme - vai onko meillä vain toisenlainen häkki? Tässä häkissä ei ole mitään kultaista. Täällä soi jazz, ovi eteiseen on tiukasti suljettu. Kirjahylly on ylensyönyt. Makaamme Lohen kanssa lattialla, tapailemme toisiamme käpälillämme, näppäilemme ruokalepoa yhdessä, emme piittaa äänistä, jotka tulevat asunnon katosta, porraskäytävästä parven päältä. Tump tump tumpeti tump, juoksevat ihmiset teilleen.

Meillä ei ole kiire.

5 Comments:

Anonymous minh said...

Kaunis kuvaus kissan rakkaudesta. taisi joskus olla aiemminkin puhetta siitä, miten kissojen kanssa ollessa sitä muuttuu itsekin kissamaiseksi, jäljittelee aistillisia liikkeitä, on raukea ja valveilla samaan aikaan...meillä on kissoilta paljon opittavaa; energian tasainen jakaminen niin, että voi olla rauhassa mutta valppaana.
Meillä on uusi kolli Laku, 9-vuotias ja täysin laiminlyöty emotionaalisesti. Sen kaipaus läheisyyteen ja hellyyteen on välillä raivokasta eikä se aina tunnu tietävän itsekään, kuinka lähelle haluaa päästää ja päästä. On se kotiutunut, vanha kissa Luke otti sen heti kaveriksi ja opetti leikkimään. kaivoi pentuaikojen leikkivaistot esiin kissasta, joka on ollut 9 vuotta yksin, yhdessä huoneessa, etäällä ihmisestä. Saanut ruokaa, muttei hellyyttä tai läsnäoloa. On ihanaa ja surullista seurata sen luottamuksen kasvamista.
-minh-
P.S. "Kultainen häkki"-osaan en osaa kommentoida, mutta kissoista löytyy aina kirjoitettavaa...

27/1/06 20:53  
Blogger Veloena said...

Totta. Jumalaisia eläimiä ovat.

27/1/06 22:43  
Blogger viive said...

Tämä on ei-minua, varomaton kommentti. Viimeisimmät kirjoittamasi limittyvät omaan. Mietin eilin ystävän koiraa halatessani, sen vainun varaista olemista tarkatessani, että jotain puuttuu. Meidän, tai siskon koira poistui elokuussa ja kosketus nelijalka-eläimen katseeseen tuntuu karkaavan. Jotenkin tässä hetkessä siitä lukeminen olisi merkityksellisempää kuin yhdenkään kahdelle jalalle nousseen kädellisen.

28/1/06 02:31  
Blogger Wilhelmiina said...

Minun kissani on annettu toisaalle miehen allergian vuoksi. Kyllä minä sitä tapaan, mutta toisinaan, niin kuin tällaisten juttujen ääressä... kaiho on sille kaiketi oikea sana. Jospa vain, kunpa vain.

28/1/06 02:47  
Blogger Jenni said...

Minun kissani muutti kaksi vuotta sitten uuteen kotiin, oma-aloitteisesti. Meistä on yhteisnukkumisvalokuvia ja suhteemme oli emon ja pennun. Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä Hiski aikuistui. Se kyllä tunnistaa minut vieläkin.

Tällaisista teksteistä huomaa, miten erikoisen erityinen voi kissan ja ihmisen suhde olla.

28/1/06 09:07  

Lähetä kommentti

<< Home

<