31.1.06

Ikävöi fiktiivistä lähimmäistä

Voi, ikävöin tänä iltana videoita. Tahtoisin katsoa Enoni on toista maata. En tiedä, mitä vanhempani siinä erityisesti näkevät - isä kai vain nauraa herra Hulot'n kömpelyydelle. Mutta kaikki, minkä olen maailmasta oppinut, on kai peräisin tuosta elokuvasta. Olen katsonut sen epäilyksettä satakunta kertaa. On omituista katsoa, kuinka sieltä löytyy kaikki nykyinenkin - modernismin kritiikki, työelämän persoonattomuus huvittavantraagisine yksityiskohtineen, omaperäisyys ja hajamielisyys, ja se ranskalaisen pikkutytön muodostama naisihanne, johon kai täysin tiedostamatta kiinnityin, nostihan Hulot hänelle hattuaan.

En tiedä, oliko temperamenttini sopiva elokuvalle jo ennen sen katsomista, isä väittää minun nauraneen elokuvateatterissa kovaan ääneen sen ensimmäisen kerran katsoessani. Vai kävikö niin, että minusta kasvoi Hulot-nainen elokuvaa tarpeeksi tuijotettuani? Videot ostettiin, kun eno tuli televisiosta, se piti saada videolle. Katsoin videota joka ikinen kerta, kun olin kuumeessa enkä voinut mennä kouluun. Ja kun väsytti, nauratti, itketti tai miten vaan, kun ei ollut ketään, jonka kanssa mennä illalla ulos toivoen, että jotakin tapahtuisi.

Kun vanhempani käyvät täällä, isä purskahtaa nauruun ja sanoo: "Tämähän on kuin herra Hulot'n asunto!" Nyökkään. Siksihän täällä on helppo olla, tietysti. Tällä kömpelyydellä ja tilanteisiin ajautumisella mikään muu ei istuisi yhtä hyvin.

Mutta videioita ei ole. Ei ole kuin Tatin elokuvien musiikki CD:llä. Ei se mitään, osaan sen ulkoa. Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen sävelmää, joka avaa enon, koirat juoksevat kujilla, pitsiverho heiluu, tuossa säädetään ikkunaa niin, että se heijastaa valon häkkilintuun, joka alkaa laulaa, ja sitten tämä, joka tekee aina surulliseksi - koska se tarkoittaa elokuvan loppua. Lentokone nousee ilmaan. Minulle lentokone on kai ikuisesti surullinen asia - elokuva loppuu sen nousuun. Älä mene, tahtoisin sanoa. Älä. Aja vielä vähän pyörällä ja osta lisää kalaa.

Kun olin viidentoista, kutsuin ystävättäriä katsomaan enoa meille. He pitkästyivät täysin elokuvan aikana, eivät osaanneet nauraa Tatin kanssa. "Eihän siinä edes tapahtunut mitään", sanoi yksikin. Vaikka koira murisi kassista katsovalle hauelle, kulkukoirat juoksivat tietä pitkin, puhelimen luuri jäi riippumaan avoimena kapakan luokse kadulle -

Olen tänäänkin unohtanut puhelimeni koko päiväksi kotiin äänettömälle vaihteelle.

4 Comments:

Blogger Sedis said...

Minäkin näytän usein Tati-dvd-boksini hervottomimpia hetkiä kotiyleisölle. Pitäisi tehdä varmaankin oikeanlaatuinen Tati-booli, joka irrottaisi ihmiset nautiskelemaan taiteesta.

31/1/06 23:47  
Blogger Hurina said...

Voi nyt kun muistutit, niin minunkin alkoi niin tehdä mieli omaa Tati DVD-boxia. Onkohan niitä vielä Anttilassa..? Taitavat vain olla pelottavan kalliita.

Sedis on varmaan oikeassa siinä, että Tatin katsominen vaatii hieman ihmisten virittämistä oikeaan tunnelmaan Tati-boolilla ja Tati-tarjoiluilla. Eikö muuten niitä saattaisi saada videovuokraamoistakin, klassikkoja kun ovat?

1/2/06 01:07  
Blogger Veloena said...

Ihan totta. Onhan mulla tietokone... jestas. En ole vain tottunut katsomaan siitä elokuvia. Kävin kyllä jo nälkäisenä tutkimassa torrentspyta eilen, mutta siellä olisi vain Jour de Fete, lyhytelokuvia ja Playtime, ei Enoa eikä Traficia, ja Eno on jotenkin näistä kaikista lohdullisin ja koomisin, leikkivin, ja JUURI SIKSI kritiikkinä niin musertava ja akuutti.

1/2/06 08:24  
Blogger sisatto said...

Olisihan se pitänyt arvata että Veloena on Tati-diggari! Meikäläinenkin on nähnyt Enon kymmeniä kertoja. Tati tosiaan vaatii jotenkin toisenlaista katseluasennetta. Muistan kuinka Riemuloma Rivieralla näytettiin koko koululle joskus yläasteaikoinani ja olin luokan ainoa, joka piti siitä. Olin aivan myyty. Vaati suunnatonta rohkeutta sanoa se julkisesti 15-vuotiaana.
Mulla pitäisi olla öbaut kaikki Tati-leffat vielä videolla 1980-luvun nauhoitusten perua. Pitäisikin ottaa taas uusintakierros.

1/2/06 20:06  

Lähetä kommentti

<< Home

<