Empiristin aamiainen

Sussiunakkoon, tilille on tullut rahaa. Avaan aamulla kahdeksalta koneen, tarkistan asian. Viimeinkin banaaneja! Kiskon tanssitunninjälkeiset iltavaatteet päälle - libellulensinisiä aluspaitoja saisi olla tusina - ja kipitän puiston halki Smarketiin. Haalin koriin banaaneja, tattarihiutaleita, soijajugurttia ja muuta luksusta, tomaattejakin talvella. En osaa olla ajattelematta koristani tavaroita liukuhihnalle nostellessani. Että tätä kaikkea, että mutta kuinka kauan. Öljyllä rahdatut banaanit, etaanista tehdyt muovipussit, soijajugurtin ohuen metallikannen nystyräisyys - mikä katoaa ensiksi. Vai nouseeko ensin vesi, peittää Olympialaiturin? Tuleeko talvi, jolloin Sinebrychoffin puistossa ei olekaan liukupintaa, jäätä jota luisua ensin takamuksella, sitten kyljellä ja lopuksi pää menosuuntaan selällään, takinnappien pitoon tuskin luottaa uskaltaen?

Vihellellen aamiainen syntyy luontevasti, kuljettua ensin kotiin yksi auringonnousuinen puisto lintujen säestämänä, punainen kangaskassi iloisenmuhkuraisena ruoasta. Teepannun vastatessa vihellykseeni ryntään keittiöön, uutan väkevän mateen, sekoitan siihen kauramaitoa ja hetken päähänpistosta myös kaakaojauhetta. Tärskyä kaakaota, täytyy sanoa. Ihanaa. Leivälle pestokastiketta ja tomaattiviipaleita, kulhoon tattarihiutaleita ja kauramaitoa.

Enimmäkseen olen laiska ihminen ja syön aamiaisen keittiössä, joskus seisaaltaan, tai sitten työpöydän ääressä. Valkoinen tietokoneeni on pienillä roiskeilla kaiken aikaa. Greippiä, teetä, intialaista kaalikeittoa. Tänään hinataan aamiainen sänkyyn, minikokoiselle vuokraemännälleni mitoitetulle parvelle. Muistattehan Astrid Lindgrenin sen pikkuisen Lotan, jolle ruoka nostettiin korissa? Melkein sillä tavalla.

Nautintoa hieman vähentää kyllä se, että leivän syöminen sängyssä tuottaa seurauksenaan muruja, jotka väijyvät lakanan poimuissa.



Ketä se niin kauheasti silti haittaisi? Huomaan äkisti viettäneeni aikamoista kurinalaisuutta iät ajat. Taidanpa mennä ottamaan toisen leivän. Sitten aloitan työt. Kello on paheelliset yksitoista ja kymmenen.

Ihalainen pyörii päässäni yökuuntelun jäljiltä. Kuvittelin olevani räjähtävä täyskäsi Wagadugun rantakasinolla. Se huvittaa joka kerta. Vaikka todempi on seuraava säe - kuvittelin olevani hypnopoliittinen agentti pelastamassa eläin- ja ihmiskuntaa valkoisen miehen herruudelta.

Ihmettelenpä, missä Wagadugu lienee. Itsekseni, hiuksia korvien taakse sipoen. Ja tuo valkoinen mies - onneksi en ole mies, päivittelen taas kerran. Miehet ovat alttiimpia masentumaan, katkeroitumaan ja niin edelleen. Saan tanssia, vuotaa verta ja nostaa pienempää palkkaa tyytyväisyydestä hyristen. Selviän eroista helpommin, en osaa nettipornoa enkä syyllisyyttä, olen tulevien sotien todennäköisempi uhri.

Tilastollisesti taidan olla aika naisellinen, vaikka hampaankoloissani onkin usein basilikasilppua enkä pidä siivoamisesta. (En tunne yhtään naista, joka pitäisi, erityisemmin.) Kuuntelen Nick Drakeakin aamuisin. "Pink Moon" on hieno kappale.

Olkoon niin. En jaksa miettiä, miksi. Viipyilen aamiaisessa, päivä ei ole lähteä käyntiin koetulosten järjestelyltä.

S-etukortin bonusraha joulukuulta on 10,79. Leikkaan kupongin tyytyväisenä talteen. Hyräilen ja putsaan kaakaoviikset kielellä. Lohi katselee tarkasti eleeni ja lipoo sekin huuliaan, siristää silmiään, julmistelee aavistuksen verran. Nauran kissalle, tuiskautan sen kyljelleen, sen häntä vatkaa. Sitä häiritsee, kun sillä ei ole täällä pienempiä kavereita kurmutettavana, vaan se joutuu itse olemaan pienempi kissa, joka kyljittyy ja ponkaisee pystyyn. Kädelleni se sentään saattaa kostaa: purra. Vaanimme toisiamme kulmien luona.