6.2.06

Lempileikki

Leonard Cohenin kehollisuus- ja seksuaalisuuskäsitys kolahtaa minuun aina yhtä täydellisenä. Loistava mies, kertakaikkiaan. Luen Kissalta joululahjaksi saamaani Cohenin Lempileikkiä. Aiemmin pakotin hänet lukemaan Cohenin Kauniit häviäjät toivoen, että hän sen jälkeen ymmärtäisi minut paremmin. Kai hän oppi vain sen, että paitsi olen perverssi sekopää, myös pidän Cohenin kirjoista.

Hieman surulliseksi tästä kyllä tulee. Cohenin kirjassa tyypit tuntevat vastakkaista sukupuolta esipuberteettisina jo. Aloitin itse niin myöhään. Taisin olla viidentoista, eivätkä ne olleet mitään sööttejä poikia, ne. Vielä rippileirillä ikävöin vain koiraa ja ajattelin koko muun maailman tulleen hulluksi. Hieman myöhemmin minulla oli yhtä aikaa suhde kolmeen mieheen, joista kaksi oli naimisissa.

Se tarkoittaa: kukaan ei koskaan tuonut minulle kukkia juuri silloin kun epäilin, ettei kukaan mies voi oikeasti piitata minusta, en koskaan istunut kenenkään kanssa puistossa. Kenenkään suloisen pojan, siis. Tytöt sen sijaan - seisomme olohuoneessa, vaatteet ovat kasana avonaisen parvekkeenoven luona, maton kulmassa seisoo suuri kannullinen rommia ananasmehulla, kutitamme toisiamme pääsiäisenkeltaisilla sulilla, suutelemme, päässäsi on musta pikkusiskoni noitaperuukki, omassani leveälierinen olkihattu. Sitten, epämääräisiä miehenhajuisia asuntoja Urheilukadulla, Mannerheimintiellä, Leppäsuonkadulla, Abraham Wetterin tiellä, Kurkimäessä, Hietalahdenkadulla, Korppaanmäentiellä, Eerikinkadulla, Espoon Suvikummussa, siellä on kesä, kulkuripyörä seisoo eteisessä, siinä ei ole lukkoa joten se on kannettava sisään talteen, teen alasti ruokaa ja puhun siitä, millainen seinämaalaus voisi sopia olohuoneeseen, kun tulen takaisin teen sen sulle jos tahdot mutta mä meen jo huomenna mutta voin skissaa junissa. Mikähän juttu sekin on olevinaan? Kun tulen takaisin, mies ei enää vastaa soittoihini. Ei se ruoka niin pahaa ollut, mutta jotakin hän säikähti. En oikeastaan jaksa pahastua siitä. Urheilijamiehet ovat tavallaan vähän tylsiä, ne eivät välttämättä ole lukeneet mistään, niillä on putkiaivot, ajattelen silloin. Lisää asuntoja, kehoja. En ymmärrä, miksen unohda. Minun pitäisi unohtaa. Luulin unohtaneeni. Äkisti se kaikki palaa mieleen, miesten kaupunki.

Nuorin mies, jonka kanssa olen maannut, oli kahdenkymmenenyhden ja paras ystäväni. (Hän on edelleen paras ystäväni, vaikka suru onkin ratkonut meidät erillemme. Se kai tarkoittaa, ettei minulla oikeastaan ole ketään, johon luottaisin täysin. Itken taas, on liian surullista, että hän koskettaa taas olkapäätäni ja näyttää pohjattoman surulliselta ja sanoo: "Mä en kai enää voi auttaa sua mitenkään." Se on liian surullista, siitä menee taju, seisoo vain turtana ja tuntee itsensä ääliöksi, kun ei osaa lakata itkemästä eikä osaa tahtoa lakata itkemästä. Kissalla on uusi, on ollut jo kuukauden, hän kertoi juuri. Olen nähnyt hänet monesti, samoin naisen - dodolainen, tietysti. Eivät ole kumpikaan sanoneet mitään. Arvelin tämän tapahtuvankin kuullessani, että nainen oli pahoitellut hänelle suhteen loppua; minulle hän ei pahoitellut. No, ne makaavat ennen pitkää, ajattelin silloin. Nämä asiat on helppo nähdä selkeästi. Ajattelin ohimennen, että niin varmaan käy ennen pitkää, että sehän on hyvä nainen, sellainen käytännön ihminen, ystävällinen, urheilullinen, äärettömän itsevarma. En ymmärrä, miksi minulle sanotaan vasta nyt. Minä en voisi olla hiljaa tuollaisesta, en niin kauan. "Minä kai pelkäsin", sanoo Kissa. "Pelkäsin että tulet surulliseksi." Minä en enää pelkää sellaisia asioita. Olen jossain kauempana, uskon avoimuuteen ja ystävyyteen, en osaa pelätä. Ehkä se tarkoittaa, etten osaa rakastaakaan. Suruun ei kuole. On keskityttävä siihen, ettei suruun katkeroidu tai koteloidu. On pystyttävä siittämään ja synnyttämään kaunista ja hyvää yksinään, partenogeneesissä. Minua ei kai kukaan enää pysty rakastamaan, kaikki vain pelkäävät, Kissakin jo. Eniten satuttaa Kissan sanoessa, ettei hän usko voivansa olla kenenkään kanssa niin onnellinen kuin olimme yhdessä. Se satuttaa, koska minäkin luulen, että asia on niin. Ja silti kaikki on ohitse.)

Kun liu'un kaupungin läpi, voin nimetä monta kirjeen aihetta matkalta. On enää sanoja, muistoja. "Ne ovat vain muistoja", sanon Kissalle, kun hän on vielä täällä. Miksi muistoni tulveksivat menneitä miehiä, eivät käsi kädessä äidin kanssa kävelemistä tai koiran kanssa kesäilyä piknikkopan ja kameran kanssa?

Tässä kohdin juoksit minut kiinni ja sanoit, ettet ole koskaan ennen nähnyt kenenkään tanssivan portaita alas. Saisitko tarjota viiniä, sait. Et vielä tiennyt, että löisit minua kuukausi myöhemmin. Oli vappu - nyt on talvi, katson täältä mäen päältä pysäkille kävellessäni. Tätä tietä kävelimme peräkkäin, enkä tiennyt, mitä ajatella, tässä kohden, kun epäröit mutta emme voineet sille mitään. Emme halunneet voida koska eivät ihmiset halua voida. Nousen sisään. Spora lähtee. Puisto: Istuimme tuolla penkillä kello puoli kuuteen aamulla, nalletikkari nuhjaantui nenäliinan sisässä niin ällöttäväksi, että heitin sen kotona roskiin, sanoit viiden minuutin välein, ettei sinun pitäisi olla tässä tällä tavalla, ja tuo kulma, se on Kissa, tuossa me näimme, toisen miehen käsi oli harteillani, poikaystäväni, ja äkkiä tajusin eleistäsi, että halusit minut, mutta en uskaltanut uskoa siihen enkä ajatella sitä, olet liian hyvä minulle, en silloin vielä, sinulla on niin pitkät kauniit sääret, vasta sitten kun ajattelin sen menneen ohi mutta ei se mene, ei ikinä, eteenpäinkolketta, tuossa näin sinut toisen naisen kanssa ja käänsin kasvoni toiseen suuntaan ettet näkisi ilmettäni, ei sen niin väliä, en enää vastannut sinulle kun sanoit että se oli varmasti joku muu, on minulla silmät, samalla kohden puhkeavat toiset minuun-ei-kannata-kenenkään-naisen-sekaantua -kasvot hämmentävään ilmeeseen, en tahdo nimetä kaikkea, entäpä tuon patsaan jalusta - luulitko, että uskoin yhtään juttuasi, ehei, silti kävelin ja koetin nauraa ja toivoin, että matka menisi nopeammin, tai tuo vanha rakennus, ei emme tee sellaista, oo kiltti ja mee häiritseen jotain muuta, ja silti olemme onnellisia, me olemme aikuisia, meiltä on koetettu ostaa sitä, tuo hevoskastanjakuja, sinä ehdotit ja minä nyökkäsin ja seurasin ja suututin sinut vasta myöhemmin kun en osannut ajatella että ajattelet niin paljon sitä mitä ihmisetkin oikein ajattelevat tai tuo kadunkulma, kätesi tuoksuivat mäntysuovalta, olit pessyt mattoja vaimosi kanssa, tai tuo poikkikatu, olin tahallani katsomatta nimeä postiluukussa, en halunnut että olisit kukaan, halusin sinun olevan ei-kukaan, ratkaisevan hävettävän ongelmani, tunsin olevani ikiloppu ja niin kokematon, mutta kuinka voitokkaana poistuinkaan kävellen ihan uudella tavalla, se näkyi varmasti kilometrien päähän, tai tuo pitkä katu, repussani oli pussillinen pakasteherneitä, jonka löysin vasta viikkoa myöhemmin, turvonneena, en uskaltanut avata pussia mutta haistelin sen ulkopintaa löytämättä jälkiä sinusta, tietenkään, koska pussihan oli ollut repussa. Muutakin, jotain mitä ei ole tällä reitillä. Me kiipesimme katolle, suutelit minua vanhan kouluni katolla, tahdoin laskea kattopellin punaista liukumäkeä alas käsi kädessä, nukuin kanssasi yhden yön ja sitten emme enää edes kirjoittaneet. Koko matka on täynnä muistoja.

En toivo enää mitään, halua enää mitään. Silti tämä ei tunnu nirvanalta. Tiedän liikaa.

Toinen spora, jolla ajan Cohenia lukien, ei tarjoa niin paljon. Tämä osa on naisten kaupunki, toinen puoli miesten. En voisi asua Töölössä, se on miesten kaupunki. Tunnistan Cohenin kirjoituksesta paljon. Minäkin olen joskus tuntenut tuollaista. Haluaisin tuntea uudelleen. Joskus. En osaa kuvitella miestä, johon voisin rakastua ja joka voisi rakastua minuun. Tällä erää en naistakaan.

Kissan lähdettyä kuuntelen Fauren Nocturneja. Hänen seksuaalisuutensa sentään voi hyvin. Hän on rakastunut. Hän on siellä, missä tahtoisin olla, toivokkuudessa, valossa, onnessa. On päivä, mutta voisi olla yhtä hyvin yö. Elin yhdeksän vuotta kykenemättä uskomaan, että olen hereillä, kaikki oli liian hyvin. Paitsi että. Aina on paitseja että.

Nykyään ei ole muuta kuin paitsi että.

Olen leikkinyt liian kauas. Olen leikkinyt itseni joksikin toiseksi. En tiedä, missä olen kahden kuukauden kuluttua, tai kahden yön. Palaan takaisin työn pariin. Kappaleen nimi on "The Invisible Hand".

En ajattele talousmekanismeja, vaan sitä voimaa, joka lävistää ihmisen kiskoen tätä kaupungin halki, sinne ja tänne. Sitä, josta Rilke kirjoittaa, ja Platon. "Et sinä, tyttö, voi, ei hänen äitinsä liioin kulmien kaaria noin odotukseen virittänyt. Sinun vuoksesi tuskin, oi hänet aistiva tyttö, hedelmällinen ilme tuo hänen suulleen ilmestyi. Luuletko tosiaan: kevyt käyntisi häntä järkytti noin, sinun, tuulen varhaisen? ... Katso, ei rakkautemme, kuin kukilla, yhden vuoden satoa; kun rakastamme, nousee varsiimme ikivanha mahla. Oi tyttö, tämä: että ei yksi, ei vastainen, vaan luvuttomasti kuohuva rakasti meissä; ei yksi ainoa lapsi vaan isät jotka kuin vierinkivet lepäävät pohjallamme; vaan kuivunut uoma muinaisten äitien; vaan koko äänetön maisema pilvisen kohtalon alla tai kirkkaan: se, tyttö, sinua ennen jo ehti. Ja sinä itse, tietäisitpä - sinähän rakastavasta muinaiset houkutit esiin. Mitkä tunteet kuohahtivatkaan menneistä olennoista..." Rilkeä, neljäs elegia.

"Et tainnut koskaan ymmärtää, mitä oikeastaan haen", sanon Kissalle tämän tehdessä lähtöä itkemisestäni hermostuneena. "Haen todellista hyvää, ei pelkkää hyveen kuvaa." Kissa näyttää suunnattoman onnettomalta, sanoo ettei pysty vihaamaan minua, koska tietää, kuinka ehdotonta hyvyyteni on. Se on karmiva piirre. Koska en pysty vihaamaan ketään, minuakaan harvoin vihataan. Jos minua vihataan, minua vihataan jonakin toisena.

En tahdo muuttua tuoksi toiseksi. Mutta en tahdo olla tällainenkaan, koska katsoessani Kissaa silmiin ja sanoessani hakevani todellista hyvää näen, kuinka huolissaan hän on. Tässä maailmassa on väärin hakea todellista hyvää, täällä pitäisi olla katkera, mustasukkainen ja välinpitämätön, etsiä syntipukkeja ja epäillä muista pahaa. Olen ollut rakastunut monta kertaa, mutta rakastanut vain kerran.

Luulen sen olevan nyt ohi. Tunnen halun rakastaa edelleen, en oikein osaa lopettaa rakastamista, mutta se on nyt väärin. Kissalla on nyt suhteensa toisaalle, onnensa toisaalla, se on hänelle parhaaksi, minun pitää olla yksin. Totaalisen yksin. Se on oikeastaan sama kuin olisin kuollut. Tavallaan olenkin. Olen aina epäillytkin, ettei kuolemanjälkeinen elämä ole autuutta. Siinä olen Mark Twainin linjoilla. Helvetti, ja enkö tällaisenakin hetkenä siteeraa satiirikkoa? Tavallaan olen onnellinen Kissan puolesta. Hänen vaikeutensa ovat ohi. Hän on hypännyt seuraavaan junaan, katselee sen ikkunasta appelsiineja kykenemättä vetäisemään hätäjarrusta. Siinä me eroamme. Minä olen lopettanut joka ikisen suhteeni, Kissa on aina jätetty. Nyt olen onnistunut jotenkin jättämään itsenikin.

On kuin kehoni jätättäisi, liikkuisi toisissa ajoissa. En ole ikinä uskonutkaan olevani korvaamaton, erityisen viehättävä tai muuta sellaista. Silti tuntuu pahalta, etten voi enää halata enkä suukotella miestä, jota rakastan kykenemättä voimaan tuolle asenteelleni yhtään mitään.

Tunnistan ristiriidat itsessäni ja revin itseni hajalle taas kerran. Osaisinpa edes teeskennellä olevani onnellinen. Illalla on tanssitunti.

5 Comments:

Anonymous hanna* said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

6/2/06 17:12  
Anonymous tea said...

Voi jeesus sua, en tajua ikinä miten sä voit repiä itseäsi noin rikki ja niin julkisesti. Kaikki nämä kuvat, kaikki nämä kertomukset, ei ole mahdollista, en irl tavoita tätä osaa sinusta ikinä. Pahoittelen psykoanalyyttisehköä lähestymistäni, mutta aina mietin, että miksi ja pitääkö sun itse rikkoa niin paljon, jotta kellekään muulle ei jäisi sinussa mitään rikottavaa ja jotta kukaan ei voisi tehdä sinulle mitään pahempaa, mitä et olisi jo itse tehnyt.

Ole voima, mulla ei ole sun kykyäsi eläytyä tiloihin, tunnelmiin ja ajatuksiin noin, mutta luotan silti siihen, että sulle arkiaskareet ovat enemmän lohtu kuin mitä minun päässäni osataan kuvitella. Onko sulla muuten Lohi siis pysyvästi siellä nyt?

6/2/06 18:28  
Blogger Veloena said...

Hanna, poistin kommenttisi. Anteeksi. En halua, että tutut ihmiset alkavat ottaa puolia tai spekuloida julkisesti, kuka ja ketä ja kuinka kauan. Minusta on spekuloitu niin, se tuntui pahalta.

Minustakin on aina ihana nähdä sinut.

Tea, ei tämä ole julkinen vaan intiimi tila. Pahimmista asioista en pysty edes kirjoittamaan. Mutta rajoille pitää tietysti puskea. Ei kirjoittaminen sitä paitsi riko vaan eheyttää. Se tekee maisemasta ymmärrettävämmän. Meillä kaikilla on omat keinomme selvitä.

Yksi syy kirjoittaa blogia on tietenkin juuri se, että on paljon asioita, joita ihmiset eivät kasvokkain kommunikoi. Usko pois, olen itkenyt kyllä kasvokkainkin näitä juttuja. Mutta siihen vaaditaan kahdenkesken olemista, yö, yleensä kesä.

Luultavasti muistoni ja tunnetilani eivät ole mitään kovin yksilöllisiä. Eivätköhän nämä ole aika universaaleja, tunnistettavissa. Oletan, että muilla on samantapaisia. Ehkä nämä auttavat jotakuta. Jos yhtäkin, niillä on funktio olla täällä kenen hyvänsä luettavissa.

On, Lohi on täällä. Ihana harmaa.

6/2/06 21:14  
Blogger Mikko Moilanen said...

Huokaus. Minä ainakin rakastan sinua sillain platonisesti. Enkä varmasti ole ainoa. Tämä ei ehkä lohduta, jos rakastetusta on tullut ero, mutta eihän se ero ole kuin fyysinen. Jää siinä tosin itse vähemmälle, mutta eikö tärkeämpää ole se, että voi pitää rakkautensa, tai pikemminkin voi antaa sen kehittyä.

(Kiitos postauksestasi. Tämä suhteenne "loppuminen" (muuttuminen) oli niin hämärän peitossa, että nyt sen selvennettyä hieaman saan vapautettuja ajatteluresurssejani muualle.)

6/2/06 22:47  
Anonymous Andorra said...

"Luultavasti muistoni ja tunnetilani eivät ole mitään kovin yksilöllisiä. Eivätköhän nämä ole aika universaaleja, tunnistettavissa"

Olen lukenut näitä tekstejä kuin vuoden takaista päiväkirjaa. (Vaikka ei minulla sellaista ollut, kun ei ollut sanojakaan) Illuusio tuntuu ihmeen todelta ehkä siksikin, että kuvaat fyysisiä olotiloja pikkutarkasti. Ihan kuin suru olisi sairaus, jonka oireet voi luetella. Minä juoksin ilman vettä. Sain myöhemmin kuulla "aerobisen ja rytmisen liikunnan mielialaa kohottavasta vaikutuksesta".

Kaikki särkyneet astiat vuotavat. Kaikki eivät ehkä mene rikki, mutta useimmat säröilevät kovan kolhun osuessa. En osaa muuta kuin toivottaa voimia. Onneksi sinulla on tanssi. Ja sanat.

7/2/06 01:06  

Lähetä kommentti

<< Home

<