Traumapesä pohtii

Onkohan vanhemmillani koko ajan jotenkin tosi vaikeaa? He toistelevat, kuinka paljon mukavampi on olla töissä. Ystäviin ei voi luottaa, perheenjäsenet ovat hankalia, mutta töissä, siellä on selkeä, iloinen rooli, saa hyväksynnän varmasti.

Tunnistan kuvion itsessäni tänään, kun silmissä tanssii edelleen valkeita täpliä. Omituista, kun sisälläkin näyttää satavan lunta. Miksi täplät tulevat aina, kun on vaikeaa? Kyse on varmasti jostain kemiallisesta reaktiosta.

En pelkää työpäivän loppumista ja matkaa kotiin. Lempileikissä on vielä jäljellä monta sivua. Lohi suhtautuu minuun yksinomaan rakastavasti. Ja työtä riittää, uneen asti. Jos uni nyt tule... aion vuorata päänsisukseni valerianalla, juoda sitruunamelissaa ja kamomillaa, laittaa kirkasvalolampun pois päältä kello kaksikymmentäyksi.

Kun teen töitä tänään sohvalla maaten, läppäri sylissä, oranssiin villahuopaan kietoutuneena ja vähän yskien, Lohi makaa peiton ja polvieni alla. Sitten kello on kolme, toiseen työhön. Pian kello on seiska, takaisin kotiin ensimmäiseen työhön.

Välillä kirjoitan kirjeitä.

Äkkiä muistan, että minun piti ajatellakin. Ainoa ajatus, mikä tulee mieleen, on elävätkö vanhempani aina tällaisessa mielentilassa. Tanssiiko heidän maailmansa lunta?