Pulkkamäki
Mäenlaskeminen pulkalla on aivan ihanaa. Nyt kun sain Mikolta sievän pulkan, jota säilytän suihkukaapissani, tiedän, mitä teemme, kun tulee vieraita!
Meitä on yhdeksän aikuista plus yksi vauva, ja laskemme mäkeä paitsi yksin ja usein mahdollisin kaksikkokombinaatioin, myös pitkänä junana viidellä pulkalla! Etummaisen pulkan takaistuja pitää taaemmaisen pulkan sylissäistujan pohkeista kiinni, ja pulkkajuna kiirii kohti Uspenskin katedraalia mäenharjalta. Lumi tupruaa, sitä on kaikkialla.
Kokeilen myös kieriä rinnettä alaspäin. Onnistun aika hyvin mutta paidansisus menee täyteen lunta. Omalaatuinen tunne. Muut eivät kieri, ehkä siksi että hattuni putoaa jo alkumäestä ja päätyessäni tiensyrjän keltaisiin koirankusiin hiukset lähemmä kuristavat minut ja voihkin naurusta. Ehkä se ei sivustakatsoen näytä niin mahtavalta kuin tuntuu. (Oikeastaan tämä kai pätee kaikkeen todella hienoon...) Jälkeenpäin juomme luonani kaakaota rommitujauksin ja syömme laskiaispullia orgastisen runsaalla mantelimassalla ja ann-na-ahh-ma-tto-va-vadelmahillolla - miksi rajoittua jonkin typerän muotoseikan takia jos voi saada kaiken; vadelmahillon ja mantelimassan tapauksessa "kaikki" on taattu parilla eurolla - ja kuuntelemme Billie Hollidayta (tällä hetkellä Billie on jumalattarisin kappaleessa "One never knows does one" - tosiaan, olen toiveikas ja iloinen, tänään; ja mikä loistava asia, että voi kuunnella kaikkia noita naisia, Billietä, Sassya ja Ellaa sekaisin... välillä minusta tuntuu, että he ovat ystävättärinä aivan yhtä tärkeitä kuin tänne lunta kantavat ystävätkin.)
On jotenkin ihanaa, tajuttoman hienoa, kun niin monta ihmistä sillä tavalla kirkuu ja hihkuu ja hihittää aivan riemuissaan. Olen tyytyväinen kuultuani, että moni oli unohtanut koko ilon, mutta että nyt se palautuu heidän mieleensä eivätkä he heti aio päästää sitä elämästään. Puhutaan heti uudesta kerrasta, silmäripsillä lunta, huulen päällä pisaroita.
Tällaista aikaansaatuani pystyn taas hetken suhtautumaan mahdollisuuksiini tässä elämässä ja yhteiskunnassa hieman normaalia valoisemmin. Palaan töihin nukuttuani ensin pienet päiväunet, unta kaviojalkoineni kulkien, ympyrää, suljettujen ovien kehässä.
Meitä on yhdeksän aikuista plus yksi vauva, ja laskemme mäkeä paitsi yksin ja usein mahdollisin kaksikkokombinaatioin, myös pitkänä junana viidellä pulkalla! Etummaisen pulkan takaistuja pitää taaemmaisen pulkan sylissäistujan pohkeista kiinni, ja pulkkajuna kiirii kohti Uspenskin katedraalia mäenharjalta. Lumi tupruaa, sitä on kaikkialla.
Kokeilen myös kieriä rinnettä alaspäin. Onnistun aika hyvin mutta paidansisus menee täyteen lunta. Omalaatuinen tunne. Muut eivät kieri, ehkä siksi että hattuni putoaa jo alkumäestä ja päätyessäni tiensyrjän keltaisiin koirankusiin hiukset lähemmä kuristavat minut ja voihkin naurusta. Ehkä se ei sivustakatsoen näytä niin mahtavalta kuin tuntuu. (Oikeastaan tämä kai pätee kaikkeen todella hienoon...) Jälkeenpäin juomme luonani kaakaota rommitujauksin ja syömme laskiaispullia orgastisen runsaalla mantelimassalla ja ann-na-ahh-ma-tto-va-vadelmahillolla - miksi rajoittua jonkin typerän muotoseikan takia jos voi saada kaiken; vadelmahillon ja mantelimassan tapauksessa "kaikki" on taattu parilla eurolla - ja kuuntelemme Billie Hollidayta (tällä hetkellä Billie on jumalattarisin kappaleessa "One never knows does one" - tosiaan, olen toiveikas ja iloinen, tänään; ja mikä loistava asia, että voi kuunnella kaikkia noita naisia, Billietä, Sassya ja Ellaa sekaisin... välillä minusta tuntuu, että he ovat ystävättärinä aivan yhtä tärkeitä kuin tänne lunta kantavat ystävätkin.)
On jotenkin ihanaa, tajuttoman hienoa, kun niin monta ihmistä sillä tavalla kirkuu ja hihkuu ja hihittää aivan riemuissaan. Olen tyytyväinen kuultuani, että moni oli unohtanut koko ilon, mutta että nyt se palautuu heidän mieleensä eivätkä he heti aio päästää sitä elämästään. Puhutaan heti uudesta kerrasta, silmäripsillä lunta, huulen päällä pisaroita.
Tällaista aikaansaatuani pystyn taas hetken suhtautumaan mahdollisuuksiini tässä elämässä ja yhteiskunnassa hieman normaalia valoisemmin. Palaan töihin nukuttuani ensin pienet päiväunet, unta kaviojalkoineni kulkien, ympyrää, suljettujen ovien kehässä.
Halaus,Veloena at 19:54
3 Comments:
Ach ja, en mäkään sua huomannut... tosin taisin vain muksahdella alaspäin.
Toimiiko se GoD-DoG?
Kävin poikani kanssa kerran pulkkamäessä. Yhden laskun jälkeen hän kysyi "Eihän mun tartte enää?" Ei tarvinnut.
Siirryimme seuraavaksi vuosikisi kirjastoomme.
Hehee, kylläpä kuulostaa siltä, että hauskaa on ollut! Ja että vadelmahilloa! Sekin vielä. Ensi kerralla kovennan tuomioita, kun eivät kerran tehoa. ;)
Lähetä kommentti
<< Home