19.2.06

Suru, lyhyt oppimäärä

Illalla laittaudun valmiiksi menemään juhlimaan kolumnilehteä. Harjaan ripsiin väriä ja mutristan suuta otsan mustapäiden vyölle, hah, me emme voineet auttaa toisiamme, voi vittu mistä näitä aina siunaantuukin... lisää huulipunaa. Avonainen kaula-aukko. Ei ehkä objektiivisesti, mutta meikäläisen mittapuussa kyllä.

Silmät näyttävät väsyneiltä. Päätän oikaista levolle vuokraemännän kolholle sohvalle. Jos nukkuisi tunnin tai kaksi. Olen ajastavinani kännykän herätyskellon, mutta pitäisihän minun tietää, kuinka käsi välillä olen.

Herään kuuden aikaan aamulla, olen kankea ja solmussa, suu maistuu kamalalta kun hampaita ei ole pesty. Näprään raivoissani kännykän päälle. Herätyskellon aika ei ole vaihtunut eikä toiminto ole päällä. Olen kuitenkin melko varma siitä, etten ole vain nähnyt unta asiasta. Istun pöllämystyneenä hämärässä ja tajuan, että tänä lauantaina ei sitten tanssittu vaan nukuttiin. Koetan suhtautua asiaan lempeydellä.

Täysin epäloogisesti ja asiaankuulumattomasti tajuan äkisti, että edesmenneen koirani - ainoa, jonka kuolemaa olen itkenyt masentuneena useamman viikon - hauta on Kissan vanhempien pihassa. Muistan pihan tarkasti, missä kohden ovat posliinihyasintit, missä fritillariat, missä omenapuut, kirsikkapuu, missä maatiaispäärynä lajiketta Billnäsin leiviskä. Muistan, miten hyvä sinne on ollut mennä tuosta noin vain kitkemään. Pionipenkit. Maatiaisiirikset.

Putoan itkuun kuudennesta kerroksesta posliinihyasintin tuoksu mielessäni. Sitten nousen ja kirjoitan jostakin muusta menettämästäni.

Elämä on surullista, ei siitä mihinkään pääse. Ei koko ajan, mutta toistuvasti. Kun mieliala on matalalla, mainingit iskevät pään yli, kun korkealla, tuskin kutittavat polvitaipeita. Kun kaikki on hyvin, on helppoa ajatella, että äh, se meni jo. Kun kaikki on hetken vaikeaa, on helppoa ajatella, että eläminen on yhtä surun oppituntia. Mutta ei se ole.

Ilo on aivan yhtä sinnikäs tunne, ilo ja onnellisuus. Jatkan aamua Antonio Damasiota lukien. Ehkä hyvinkin pian ilo tahdittaa taas minut ja unohdan meren äänen.

8 Comments:

Anonymous JT Tokiosta said...

Hei, Veloena.
Hauska tavata. Olen JT japanilainen nainen, asun Tokiossa ja opiskelen suomea.
Mutta en osaa suomea viellä hyvin.
I happened to find your blog when I surfed internet.
I hope to check your blog from now for my Finnish practice.

19/2/06 16:05  
Blogger Veloena said...

Hauska tavata, vaikkakin vain virtuaalisesti. Jos jaksat lukea Veloenan päivittäin, opit nopeasti. Myös ne sanat, joita et löydä sanakirjastasi.

Tervetuloa, kultaseni.

19/2/06 16:27  
Blogger Veloena said...

Ai niin ja jos joskus tulet tänne, lähetä sähköpostia - tutustutan sinut mielelläni kiinnostaviin suomalaisiin ja Helsinkiin!

19/2/06 16:33  
Blogger Marimba said...

Uni ottaa aikansa kuin röyhkeä pikkulapsi. Otsapanta, kaarituet, väsysilmät. Keho tietää, mitä se kaipaa. Uusia bileitä tulee aina.

Elämä on yhtä oppituntia, voisimme tivistää.

19/2/06 19:44  
Blogger matkalla said...

kerran kauan sitten suunnittelimme valoisaa matkaa matkaa tampaan floridan toiselle puolelle. olimma aika yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikymmentäkolme ja jotain vuotiaita. vuokrasimme auton tyypiltä, jonka radiossa soi desperado. ajoimme koko pitkän matkan, ruskeat sääret etupenkin niskatuen päällä, välähdimme, uimme santapohjaisessa meressä, menimme motellin valmistautumaan elämää suurempiin pippaloihin mutta nukahdin ja heräsin aamulla koko itärannikon yön menettäneenä. niin siinä joskus käy.

onnea kolumnista!!

20/2/06 09:47  
Blogger Veloena said...

Kyllä, niin, bileitä tulee. Ja yhtä oppituntia, kyllä kyllä.

Florida kuulostaa ihmeellisen kimmeltävältä. Ystäväni on käynyt siellä, tai oikeastaan niitä oli silloin kaksi, nyt jo kolme. Niiden sellaisen suoveneen pohjalle oli veden mukana hulahtanut pieni rapu, joka oli paniikissa säntäillyt eestaas. Lopulta ne saivat kuupattua sen takaisin sinne suolle. Mitä soita ne nyt siellä ovatkaan? Ovatko ne mangrovesoita?

Rapu näyttää valokuvassa sairaan hienolta, samoin alligaattorit.

20/2/06 10:08  
Blogger matkalla said...

joo mangrovesoita ne ovat. :) meillä veneen perälaatikkoon eksyi sammakko, aika vihreä. pitkän ja vaivalloisen yrittämisen jälkeen (se oli aika ketterä otus) saatiin se vihdoin kiinni ja jätettiin se vastarannan yllä roikkuvien pensaikkojen oksiin.

kilppareita on myös mangrovesuolla. kun on nähnyt miten onnellisina ne elelevät siellä, ymmärtää, että kilpparin paikka ei ole akvaariossa. paistattelevat päivää ajopuiden päällä, haukkailevat kaverin kanssa samasta veteen pudonneesta greipistä. tosi onnellisen oloista porukkaa.

20/2/06 11:43  
Blogger Veloena said...

Epäilemättä MINKÄÄN paikka ei ole akvaariossa. Vaikka kyllä tietty vähän väristyttää sanoa näin, kun on itse kaupunkieläin eikä voi olla miettimättä, miten kävis, jos vietäis savannin laitaan ja pudotettais siihen ja sanottais, että tää on sun luontainen habitaatti

20/2/06 13:16  

Lähetä kommentti

<< Home

<