27.2.06

Maanantaisää

Rakastan maanantaita. On vapaapäivä. Turhat viikonloppukävelijät ovat kadonneet toimistoihinsa ja maailmassa on taas paremmin tilaa kulkea ja hengittää. Helsinki on parhaimmillaan hieman autiona ja aurinkoisena, oli kesä tai talvi. Kun lähden aamulla kauppaan - Kissan sisko vauvoineen on lounasvieraani ja tahdon tarjota hummus-rucola-wrapeja - on vielä puolipilvinen, juoksen valkoiseksi muurautunutta rinnettä alas.

Siinä juostessani kimmoisasti ja kevyesti, enemmän hypähdellen kuin matkaa voittaen, ajattelen vatsan pitoa ja sitä kuinka omituista on, etteivät ihmiset useammin taita matkojaan juosten. Sillä eikä juokseminen tanssina olekin sitä, mistä Italo Calvino puhuu - nopeudesta, keveydestä, täsmällisyydestä... näkyvyyttä se ei kyllä ole, koska en ole erityisen näkyvä, en edes eleiden kokoelmana. Tai ainakaan en säikähdä siitä, että punainen takkini erottuu lumisesta maisemasta, juoksee sen halki hengityksen tahtiin. En vielä tiedä, että takaisin matkalla koen sellaista, mikä pakottaa myöhemmin kirjoittamaan.

Tältä näyttää tieni lähikauppaan. Tätä on hyvä juosta. Kyllä, myös ylämäkeen.

Saksalainen kirkko on ihmeellinen. Siitä on otettava kuva Eufemialle, joka ajattelee rakkaudesta osapuilleen samoin kuin minä. Jostain syystä kuvittelen, että Eufemia voisi asua tässä kirkossa. Se olisi kaikin puolin sopivaa. Kun juoksen saksalaisen kirkon oven editse, riisit ja linssit lipsuvat saappaanpohjieni alla. Tästä olen kulkenut kerran yölläkin, muistan, taisimme mennä Hurinan kanssa käsikynkkää ja puhuimme kävelyvauhdista. Muut olivat kaukana takana.

On kuin olisin äkisti saanut sisaria, monta kerralla.

Koska on vapaapäivä, olen luvannut itselleni olla ajattelematta mitään teoreettista, esseististä tai kankeaa. Tunnen syvää riemua tanssiessani tietäni eteenpäin. Jostain syystä ihmisiä kammottaa riemu. Miehet kääntävät katseensa sivuun, naiset vaihtavat kadun puolta. Ei väsytä lainkaan, annan mennä. Kauppakassi pamppailee reiden ulkosyrjää vasten.

Kaupassa toimin normaalisti. Kun astun takaisin kadulle, kävellen, aurinko heittyy kadun pinnasta. Jospa juoksisin mäen ylöskin? En epäröi, lähden hieman liukastellen, ensin katua, käännös kujalle. Mikä tuo on? Pysähdyn kevyen hikevänä, katselen innolla ylöspäin.

Tiilirakennus tunnustaa hevoskulttia. Seinässä ovat hevosreliefit, alempana myös renkaat, joihin odottavan hevosen saattaisi kiinnittää riimunnarusta. Reliefin aihelma on työstetty huonosti. Hevosen suu on asennossa, joka olisi selitettävissä vain sillä, että kuolain kiskoo parhaillaan suupieltä sivuun terävästi. Mutta kuolaimet on abstrahoitu pois, ilmeisesti taiteellisista syistä. Tuloksena on hevonen, jonka suu on näkymättömän väkivallan kohteena. Tarkastelen hevosta pitkään miettien, onko abstraktion takana jokin harkittukin metafora, mutten keksi, mikä se saattaisi olla. (Siksi sanonkin taiteellisista, en esteettisistä, syistä. Taiteelliset syyt ovat sellaisia älyttömiä koulukuntapäähänpinttymiä, joiden soisi abstrahoituvan pois. Mutta sellainen toivo on tietenkin ihan turha. Maneereista ei pääse. Jos niitä ei osta readymadena, ne muodostaa itse. Kenties taiteellinen sitä paitsi viittaa siihen, mikä on jossain vaiheessa tai tilassa ollut esteettistä, mutta ei enää toimi, ainakaan ilman pitkällisiä initiaatioita. Vaikea kysymys. En osaa vielä sanoa, pitää miettiä lisää.)

Jatkan juoksua ylärinteeseen. Ajattelen: Ryhti! Pitkä niska! Nilkkatyö! Lavat vapaasti! Kassi on toisessa kyynärtaipeessa, kuvittelen kuinka punaisen kankaan sisällä tomaatit, täysjyvätortillat ja suklaa töyssähtelevät lempeästi ylösalas, samalla tavoin kuin itse töyssyy ravissa, joustaa selällä venyen pitkänä taivaaseen päästä ja pitkänä maahan jaloista, antaen painon levätä istuinluilla, ottaen liikkeen vastaan nöyränä mutta päättäväisenä, kädet kannatettuina ja muistaen koko ajan, että niiden pieninkin värähdys tuntuu hevosen herkissä suupielissä. (Miten pitkä aika siitä onkaan jo? Kymmenen vuotta? Vähän kauemminkin, yli kymmenen vuotta hevoskultista lähtemisestä. Ja edelleen puhun kengistä kavioina, tahdista ravina ja laukkana ja nelinä, itsestäni kentaurina. Ainakin itselleni, ainakin itselleni. Stepatessa ajattelen arabianhevosten jalkatyötä, itämaisessa tanssissa lipizzojen kaulaa.)

Ruusut pysäyttävät minut, jäätyneet ruusut havujen takana, mallornpuiden alarinteessä. Katselen läpi kaikki eri kukkavaiheet, nupusta kuihtuneisiin pölyttymättömiin heteisiin, jotka roikkuvat kukkapohjuksessa terälehtien mentyä. Koska samoan ruusupenkin keskellä, kenkäni nieleksii lunta ja piikit repivät sukkahousut. Kunpa en ikinä tulisi järkeväksi aikuiseksi, joka ei hurmaannu, ei siinä mitään. Mutta enkö vain tajua sukkahousuasian liian myöhään. En tiedä, mitkä ovat surullisimpia ruusuja, ne, jotka jäätyivät vielä aivan nuppuina vai ne, jotka jäätyivät pulleina nuppuina, vai ne, jotka jäätyivät kesken parhaan kukoistuksen, vai ne, jotka jäätyivät vasta terälehtien jo tiputtua.

Tämä muistuttaa etäisesti keskustelua, jota käymme lauantaina juhlissa. Miten yksissä juhlissa voikin olla niin monta eronnutta naista? Ei ihme, että sukkahousut repeävät, kun tutkin ruusuja lähietäisyydeltä huolestuneena, kassin polulle unohtaneena.

Lehmukset näyttävät kukkivan, niiden oksat ovat niin valkoisessa huurteessa. Puisto kimmeltää, juokseminen on kevyttä, lipsun auringossa. Täytyn keväästä, se on tullut. On kylmä, mutta kevät. Tähtiportin takana on hämärää, kuten aina. Puut ja HUUT-laiva jäävät kylpemään valossa, minä nostelen keittiössä aineet kassista, ovikello soi.

Halaamme. Kymmenessä vuodessa muuttuu perheenjäseneksi, ainakin jos on nainen. Kissan sisko on minun siskoni nytkin kun emme enää ole Kissan kanssa samaa sukua. Vauvalla on Kissan perheen pieni suu ja suuret, pyörähtelevät silmät. Se on hyväntuulinen ja temperamenttinen lapsi. Syömme wrappeja ja sitruunahunajalla täytettyjä kanelibageleita. Puhumme siitä, kuinka kasvissyöjänä ei ole aina oikein selvillä siitä, mitä sekasyöjäihmiset syövät krapularuoaksi. Kissan sisko on kuullut, että kananuggetit ovat suosittuja. Olemme huolissamme siitä, että kyseessä on paneroitu ruoka. Jälkeenpäin kuljemme jäisillä kaduilla.

Maailma ei kimmellä enää samalla tavoin, mutta on toisella, kotoisammalla tavalla hyvä.

On kevät, sen tuntee nyt selvästi. Illalla on tanssitunti.

4 Comments:

Blogger viive said...

Ihanaa kun otit niistä kuvan. Pysähdyin työmatkalla Ruttopuiston kulmaan koska maisema oli niin kutkuttavan kaunis, puiden tummat ryhdikkäät rungot ja kaikilla hiuksissa sama jäinen platina.

27/2/06 18:37  
Blogger Eufemia said...

Hei!!

Mistä sinä yhtäkkiä tiedät mitä rakennusta Helsingissä olen aina katsellut sillä viisiin?

Sitä paitsi isoisäni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, kuvaa monissa kirjoissaan Haaksirikkoisten patsasta niin haltioituneesti, että olisi suorastaan velvollisuuteni joskus asua sen lähellä. (Kierrä patsaan merenpuolelle ja kutita jalkapohjia. Uumoilen että sinäkin tykkäisit tehdä niin.)

27/2/06 19:26  
Blogger Veloena said...

Eufemia, eikö se ole itsestäänselvyys, että se kuuluisi sinulle? Minusta kuuluisi. En minä sellaisia kai tiedäkään. Tuntui vain siltä, että tuo olisi Eufemian talo jos minä saisin päättää.

No emmekö me muutenkin ymmärrä toisiamme aika hyvin, miksei siis tässäkin?

Voi viive, kuvia on otettava juuri silloin kun on jotakin niin kaunista.

27/2/06 20:54  
Blogger matkalla said...

minäkin juoksen aina, joka paikkaan, varsinkin silloin jos olen kävelemässä Jonnekin, enkä vain huvikseni. prisman päätyseinä on aivan liian pitkä- on juostava, että pääsee tylsästä kohdasta ohitse.

28/2/06 07:39  

Lähetä kommentti

<< Home

<