Suru, uusinta parin päivän takaa

(Nyt en kyllä tajua tai jaksa tajuta. Huomaan kirjoittaneeni surusta pari päivää sitten, silloin edellisen koiran hautaan ja sen hankalaan sijaintiin liittyen. Tuntuu etten etene minnekään.)

Peruutan tapaamisia ja lupauksia. Kävelen vielä ystävättären kanssa Harakkaan jäätä pitkin, hän ymmärtää, hänen hiuksensa on värjätty punaisiksi ja kiinnitetty pinnillä, hänen äitinsä koira on kuudentoista. "Olen alkanut nähdä pareja", sanoo ystävätär. Hän on nähnyt samoja pareja kuin minä. Kuljemme Kaivopuistoa, vanhat sukutädit. "Se ja se sopisivat yhteen." No niin, en aio rasittaa teitä nimillä. Ne eivät ole oleellisia - riittää, että meillä on yksimielisyys asiasta. "Mutta on rasittavaa joutua itse naitetuksi", totean. "Siksi en itse enää tahdo sanoa noita asioita ääneen."

Paitsi että sanon, ja ihmiset suuttuvat. Etenkin jos sanon sen entiseni kohdalla. Heistä minun pitäisi pitää itseäni täydellisenä puolisona, tai ainakin parempana kuin Kissan nykyistä. Ikään kuin en tietäisi paremmin, millainen oloni oli suhteen loppumetreillä.

Suru on asettunut taloksi tukevasti. Kun Kissa kertoo puhelimessa uutisensa, en oikein osaa sanoa mitään. Lopetan puhelun nopeasti, etten alkaisi itkeä töissä. Puolen tunnin vatkuttelun jälkeen saan sanottua työkaverille. Ääni värisee, työkaveri tulee halaamaan. Ponnistelen itkun ohitse. Palelee ja nukuttaa.

Poljen kotiin horroksessa ja posket märkinä. En osaa lakata itkemästä ennen kuin Mikonkadulla. Miksi juuri siinä? Koska siinä seisoo trumpetisti, sama kuin aamullakin, ja soittaa Chattanooga Choo Choota. Tuon jazzin tunne luikertelee minuun, tahdittaa menoni, silmät kuivuvat. Taide siinä elää, kommunikoi. Joku jostain toisaalta laulaa minulle tuon melodian, tunteen joka sen synnytti, ja äkkiä en itke. Elämä on muutakin kuin harmaata ja mustaa. (Ja äkisti nousee mieleen Helvi Hämäläisen romaaneista saatu ajatus, että mies on hyvä olla talossa, jotta matonkuteeseen saa tämän vanhoista takeista mustia raitoja. Vaan että miehetön nainenkin saa sitä mustaa kyllä jos osaa lyödä kudetta toisten mattoihin, mustaa palkaksi. Voi kuinka äkkiä joskus jokin asia näyttäytyy yhteyksissään!)

Kun käännyn kotikadulleni, toisesta päästä sille työntää mustan pyöränsä mustissaan H. H nostaa kätensä, minä omani. Terve, sisar. Vaihdan vain vaatteet, jää risahtaa rannassa sille käydessämme.

Palelen koko ajan, edelleen. Palelen, käteni tärisevät vähän, olen väsynyt. On vaikeaa kirjoittaa tekemättä lyöntivirheitä tässä horkassa. Tunnen itseni surkeaksi lähinnä yhdestä syystä: En ole onnistunut olemaan koira. Koira ei ikinä tekisi niin kuin tein. Olin edeltävissä kriiseissä ajatellut, että mietin elämääni tarkemmin vasta sitten kun vanha koira on mennyt, sen elämän on oltava hyvä loppuun saakka. Mutta sitten kävi jotakin. En kestänyt, muutin toisaalle, tänne. Vanha koira alkoi saada kohtauksia. Koetin puhua, pitäisikö se lopettaa, mutta Kissasta taisin puhua suhteestamme, hän ei halunnut puhua koirasta, hänestä lopettaminen oli ikävä aihe enkä jaksanut, nyt olen tästä itselleni raivoissani, en jaksanut työntää häntä seinää vasten, koska olin niin kauhuissani siitä, että hän kuvitteli minun esittävän arvioita jonkun tappamiseksi silkasta surustani tai sekopäisyydestäni. Minun olisi pitänyt olla kovempi, kestävämpi, todeta olevani hullu, mutta että asia hoidettaisi nyt. En tehnyt niin, vaan vaikenin tuntien itseni roistoksi. Koira lopetettiin hoitopaikassa, vieraassa paikassa, Kissan ollessa Afrikassa, minun ollessa liian surullinen mennäkseni entiseen kotiini hoitamaan koiria, ei voi asua asunnossa, jossa ei pääse itkemättä eteistä pidemmälle. Koira ei olisi niin surullinen, se makaisi ovella jos se ei uskaltaisi sisään saakka, sen häntä liepottaisi, se katsoisi ja sanoisi koko olemuksellaan mikset rakastaisi minua tässä nyt, olen tässä nyt, eikä siihen voisi olla vastaamatta.

Moraalisena standardina koiruus taitaa olla liian korkea. (Ja, epäilen, siksi koiraa käytetään pejoratiivisena terminä...)

Koetan kirjoittaa kolumnia ja onnistun mitenkuten. Mutta en voi olla ajattelematta iltaa, jolloin haemme Mobutun satamasta. Sen ryhti on ylväs, se kapuaa empimättä kanssani auton takapenkille. Aluksi se piittaa vain miehistä, mutta tajuttuaan, kuka sitä rakastaa eniten (eikä siltikään tarpeeksi jaksaakseen), se ei päästäisi minua vessaankaan. Se rakastaa kaikkia eikä ajaudu torailemaan. Korkeintaan tuhahtaa ja saa puremia ja turpiinsa isommilta uroksilta aivan aiheetta. Se rakastaa loikoa parvekkeella korituolissa, tulla mustasta kiharakarvastaan tulikuumaksi.

Voisiko miestä rakastaa samalla tavalla? Eipä kai. Ei minulla ole ollut sellaista suhdetta kehenkään mieheen, että voisin olla yhtä hurmioitunut miehen haluttomuudesta kahnata millään tasolla, sen halusta kuunnella ehdotuksia ja kyvystä ilmaista, että tämä tässä on hauska juttu, katso nyt, piehtaroida apilikossa. Kukaan mies ei ole luottanut minuun sillä lailla, ollut niin positiivinen. Ja se on väärin... tietysti Mobutussakin oli raivostuttavat piirteensä. Hemmoteltuus. Jos asiat alkoivat kiusata, se huusi apua. Bou bou bou bou. Kun tulin, katsoi loukkaantuneena. Katso nyt, tällaista kaikkea tapahtuu, kun jätät minut minuutiksi. Tuo rakki tuossa vain menee menojaan. Tuo narttu ei ole minusta kiinnostunut. Olen kompastunut enkä viitsi itse nousta seisomaan, nosta sinä minut. Bou bou bou.

Mille se huutaa, kysyivät koirapuistossa. Maailman epäreiluudelle, vastasin. Menin luokse, kosketin, se vilkaisi viisailla villakoiransilmillään, lönkytti kanssani penkille, hiljeni hetkeksi sylissä, mutta meni taas pian verkkoaidalle huutamaan tyhjälle maisemalle, yleisölleen. Ei liene yllätys, että näen monen ihmisen nykyään tekevän tätä, nähtyäni koiran itsepäisyyden tässä.

Muistan sen ilon, kun hieron kaljuihin kohtiin tummelia ja näen vähitellen tumman karvan nousevan läikkiin, kun kylkiluiden päälle nousee terve liha, kun koira syö ja kipuaa sänkyyn syliin nukkumaan. Minä ja koirat olemme samaa pataa: rakastamme rakkautta. Mutta en onnistu takaamaan olosuhteita loppuun saakka. Se tekee surulliseksi.

Maailma tuntuu suurelta paikalta, jossa asiat menevät pieleen ja olosuhteet estävät toimimasta kuten tahtoisi. Ponnistelee, yrittää jaksaa ja jakaa rakkautta, kaikki menee puihin. On luettava muutama runo, kuunneltava muutama kappale. Sitten on kunnollisempi ihminen, jaksaa miltei hymyillä. Mitä minä suren? Eikö laumani ollut rikki jo kauan sitten, jo kuukausia sitten? Miksen jaksanut pari kuukautta pidempään? Tästä ei pääse mihinkään.

Tunnen harvoin syyllisyyttä, mutta nyt tunnen sitä melko musertavasti. Mietin, voisinko sovittaa kaiken lähtemällä tietyksi ajaksi jonnekin, jossa voisin harjoitella pyyteetöntä rakastamista parhaiden mahdollisten opettajien johdolla. Tällainen muodollinen suruaika tuntuisi jotenkin sopivalta. Jonnekin, missä on kodittomia eläimiä. Espanjan galgojen uudelleensijoitukseen tai muualle. Mutta tietenkin sovituksen ajatus on aivan turha ja toivoton. En istu oikeudessa aivan turhaan. Rikokset uusitaan.

Ainoa keino sovittaa oma kykenemättömyys on toimia tulevaisuudessa jatkuvasti paremmin, moraalisemmin, nousta toiselle tasolle. Ehkä kirjaprojekti, jota minulle on vilautettu, voisi olla tällainen. Voisin kertoa täsmällisesti ja rauhallisesti, miksi suuri osa siitä ruoasta, jota ajatellaan nautinnoksi, on paljon muutakin - kärsimystä. Jos en käytännössä osaakaan rakastaa, ehkä voisin kirjoittaa maailman rakastamisesta teoreettisesti ja yksityiskohtaisesti.

En usko, että suru silloin jättäisi minut, mutta voisin kenties käsitellä sen lukuina ja tuotantoeläinten kasvoina, kehitysmaiden lasten ja vanhusten ja naisten kasvoina, traktoosin kokeneiden peltojen maan liiskaisuutena, työttömyytenä, muuttotappiokuntina, hyönteismyrkkykiloina, allergioiden lisääntymisenä, Almerian maisemana Googlen kartoissa ja niin edelleen. Nuuskia kausaalisuhteita, kasvattaa editoimani öljykirjan jo nostattamaa kiertävää, hiertävää liikettä sisälläni. Meidän ajattelemattomuutemme on anteeksiannettavaa mutta vasta muuttuessaan vastuuksi. Ja suruni on pientä mutta kokemisen arvoista.

Olen onnellinen, että tunsin sen koiran ja pelastin sen tappotuomiolta edes muutamaksi vuodeksi, vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sellainen kuin toivoin.

Onko minkään tarinan? Päättyvätkö ne kaikki samaan kylmäykseen... samaan tunteeseen, että tässä on ollut ennenkin, sydän lyö hitaasti, ajatus ei liiku tarpeeksi, tanssillisuus on kadoksissa. Tahtoisin kirjoittaa iloa.