4.3.06

Kiiruhtavasta hahmosta

Matkustaminen on aika rasittavaa, itse asiassa. Monet havainnot, joita matkalla saa, saisi kotikaupungissaankin, jos tuntisi samankaltaista irrallisuutta. Kun kuljen Turussa juna-asemalle matkustaakseni takaisin Helsinkiin, Itäinen Pitkäkatu tuo mieleeni Trevison kaupungin. Silmitön nostalgia kouraisee minua. Haluan Trevisoon jollakin lasten lällällää, täältä saa maailman parasta pizzaa -tasolla.

Turku on omalaatuinen kokoelma käsittämättömän hienoja taloja ja todella rujoja taloja. Jälkimmäiset ilmentävät kai modernistista henkeä. En tiedä, olenko ymmärtänyt maailman perustavalla tavalla oudosti, mutta minusta juuri me, joiden perhesiteet, maasiteet ja jumalasiteet on hakattu rikki, tarvitsisimme edes kauneutta, johon kiinnittyä. Jonkinlaista arvokkuutta - sellaista kuin vanhassa talossa, jossa on kiviportaat, joille jää jälki käynnistä.

Uusissa taloissa ei ole kiviportaita, joiden lumeen painuisi jälki. Niiden ovi aukeaa suoraan kadulle, kadun tasoon. Tallatusta kadusta ei tietenkään näe, onko joku ollut vieraisilla. Tarina ei vaani ohikulkijaa. Eikä liukkaus kyynärsauvoin liikkujaa. Niin, mikään ei ole tietenkään yksinkertaista. Jos tahdotaan valita tarinat tai esteettömyys, olen taipuvainen valitsemaan tarinat. Enkä vain kiviportaan kohdalla, vaan vaikkapa ihmissuhteissakin.

Joissain taloissa on pystykaakelit. Talon alaosa on kaklattu mustin, yläosa valkein kaakelein. Raja kulkee summittaisesti vesirajan kohdalla. En ymmärrä tätäkään ratkaisua. Pohja näyttää kuitenkin muutenkin raskaalta. Ja asfaltti on kesäisin muutenkin kuuma, kaikki lämpö on keskitetty navanaliseen vyöhykkeseen, onko tämä jokin seksuaalikielteisen arkkitehdin metafora? (Arkkitehti on kaikista ammateista seksuaalikielteisimmän oloinen. Katsokaa kuinka he pukevat naisensakin: jäykkiin, monumentaalisiin koteloihin. Eivät ne enää naisilta vaikuta, vaan sarkofageilta, joilla on puhuvat kasvot. Tanssijattaresta sellainen vaikuttaa tietysti kamalalta - kangas, joka kinnaa jäykkänä liikkeitä vastaan.)

Miksi joissain maissa kaakelit ovat neliskulmaisia ja indigon- tai preussin- tai ultramariininsinisiä mandalamaisia kuvioita kantavia, toisissa maissa pelkistettyjä ja pitkulaisia?
Junassa luen lehdestä jutun tytöstä, joka kävi samaa yläastetta. Istuimme vierekkäin ATK-tunnilla, koska kukaan ei kai halunnut istua kummankaan meidän vieressä. Hän kertoo jutussa, että veti koulussa pellen roolia. En tajunnut sitä. Minusta hän oli pelottava kovis, hän räki ja kiroili kovasti ja pukeutui addun myllyverkkareihin. Tapasin hänet aloitettuani filosofian opiskelut, eräänä yönä yöbussin pysäkillä. Hän oli äkkiä sydämellinen ja kohtelias, ja mietin pitkään, saattoiko kyseessä olla sama henkilö.

Kiiruhdan junalta kotiin, hulautan viiniä kurkusta alas, kiskoudun polvipituisiksi käärittyihin pissisfarkkuihini ja kovakuoriaisennäköisiin kenkiini, kiiruhdan klubille sen talon ohi, joka minulle osoitettiin raitiovaunun ikkunasta aamuna, jolloin elämäni hätkähti. On yö ja kylmä. Nimeäni ei meinata ensin löytää listasta. En huolestu, tiedän sen olevan siellä. Tanssimaan, ajattelen, kuultuani levynpyörittäjältä, ettei tyttö, jonka toivon näkeväni, ole paikalla. Mutta yksin on vaikeaa alkaa tanssia, kun lattia on niin selvästi jakautunut seurueisiin. Onneksi paikalla on deejiin tyttöystävä L, taidelukiotyttöjä. Taidelukiotytöt ovat poikkeuksetta sympaattisia. Vaikka oikeastaan tutustumme vasta nyt, aina aiemmin on liikaa velvoitteita toisaalle. Taidelukiotausta on hassu juttu kommunikaation madaltajana. Onko se vain samanlainen kulttuurinen tausta, marginaalisestikin? Samalla tavoin toisten syntyperäisten helsinkiläisten kanssa on helppoa kommunikoida kun taas esimerkiksi tamperelaisten kanssa on vaikeaa, elleivät he satu olemaan filosofiaa tai psykologiaa tai kirjallisuutta opiskelleita, taidelukiotyttöjä, runoihmisiä tai ympäristöaktiiveja, ts. toista yhteistä tekijää ei löydy.

Olen jo lähtemäisilläni, kun tanssilattialla myllertävän lihan eteen piirtyy hoikka siluetti, ja kirmaan Titti Timantin ja tämän serkun luokse. En ole tullut turhaan! Räpätämme älyttömyyksiämme, tällä kertaa ympärivuotisesta joulukranssista, joka vain pääsiäiseksi koristeltaisiin kiinniteipatuin tipusin, jotka saisivat killua ovessa lokakuuhun ja tonttujen valtakauteen saakka. Niin että älkää turhaan huolestuko, jos joku kertoo opiskelleensa filosofiaa. Näin henkeviä meistä tulee!

Lopulta on pakko mennä. Kotona viritän herätyskellon. Herään kello yhdeksän ja kuusitoista ja tajuan kirjastovuoroni alkavan neljäntoista minuutin kuluttua. Darra on kamala. Hiukset haisevat ravintoloilta. Kiskon vaatteita niskaan, puhelin soi, en ehdi vastata.

Kiroilen täyttä laukkaa pyöräillessäni ja yskiessäni Lontoon-työtäni, joka sekoitti pääni. Sitä ennen ymmärsin kello puoli jotakin -ajat. Puoli yhdeksän tarkoitti puoli yhdeksän. Mutta Lontoossa half past nine olikin yhdeksän jälkeen, ja kun palasin Suomeen, toin tämän sekoilun mukanani. Jos olen vesiselvä ja stressitön, en sekoile puolikkaissa tunneissa, mutta humalassa ja vähänkin stressaantuneena olen aivan toivoton. Menen lukkoon jo siitä ajatuksesta, että työ alkaa puoli jotakin, panikoin ja tuijotan herätyskellon diginumeroita apua toivoen. Mutta ei. Aina välillä silti ajattelen, että koska työ alkaa vasta puoli kymmenen, riittää että herään kaupungin toisella puolella kello yhdeksän kuusitoista. Siitähän on pitkä matka kymmeneen ja puoleen. Samalla tavoin huolestun aina, kun pitää astua jalkakäytävälle. Kummasta suunnasta autot tulivatkaan? Huvittavaksi asian tekee sen, että asuin Lontoossa puoli vuotta. Helsingissä olen asunut kolmekymmentä ja ja kolme neljännesvuotta.

Kiiruhdan kirjastoon. Räiskin ovet auki, valot päälle ja niin edelleen. Kaikki on kunnossa. Työtoveri kysyy, miksen vastannut puhelimeen. Olisin saanut autokyydin. Olen typertynyt ja selkäni on pyöräilystä litimärkä. "En mä ehtinyt", sanon, "olin just herännyt ja tajusin, että vuoro alkaa vartin päästä."

Pyöräilyyn ja pukeutumiseen meni yhteensä kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta eivätpä reiteni ole pitkiin aikoihin pakottaneetkaan yhtä kovasti kuin lopputaipaleella, jossa meinaan liukastua ja pyörän horjuessa hetken ehdin ajatella, etten kyllä varmasti laita jalkaa maahan, siihen menee liian kauan aikaa, teen nopean painonsiirroon, pyörä horjahtaa toiseen suuntaan, poljen raivokkaasti, se ei kaadu, loikkaan satulasta vasta sentin ennen telinettä.

Kirjastossa on hämärää, kopiokoneen rytminen laulu taaattaaatuhuuuuhuuuhuu toistuu kyllästymiseen saakka. Illalla menemme ulos, viive ja hurina ja minä. Ja ehkä tris. Kuuntelemaan Lauruskaa. Kun kirjasto loppuu, on kiirehdittävä, kun pääsee suihkusta, on kiirehdittävä, illalla ei enää ole kiire.

Huomenna on taas kiire. Jäälle, kuinka jännittävää. Kun luen ruokatauolla Nyt-liitteestä nuoren taiteiljan haastattelun ja siinä mainitaan, että tämä taiteilija ei sentään hekumoi luontosuhteellaan ja vaikene helsinkiläisyydestään, menen ymmälle. En tajua. Olen helsinkiläinen, mutta suurin osa helsinkiläisistä on viettänyt lapsuutensa lähiössä metsänreunassa, ei se niin eroa pikkukaupunkilaiselämästä, kaikki koulun lapset tuntevat toisensa, keskustaan ei mennä kuin pari kertaa vuodessa ja niin edelleen. On ruohoa, jossa kontata, kuralätäköitä ryvettäväksi asti, merenrannan käkkyrämännyt kiivetä. Meri, levää jota voi nostella uimapatjalle ja siitä kalliolle leveiksi laatoiksi. Etsiä piskuruisia simpukankuoria, valkeita ja hauraita. Syödä vadelmia pöheikössä.

Katselen aina jäältä päin kaupunkia outona, kimmeltävänä yhdyskuntana. Sellaisena, jossa tavoitteena on eristäytyä ilolta.

Se on kummallinen ajatus, sekin. Mutta ei kovin kiiruhtava, ei.

7 Comments:

Blogger justsopivasti said...

Teitä käskettiin varoa.

4/3/06 15:10  
Blogger Veloena said...

Niin joo, etenkin kiireessä. Hurina kyllä on selvästi enemmän vireessä... se kirjoittaa, että sinkkuna voi tehdä mitä vaan. Jestas.

Minusta on tullut vain tällainen ylisiveä työntekijä, joka klubilla pyöriessään miettii, ettei kai vaikuta siltä, että on sinkku. Hmm. Koska en kuitenkaan osaa asennoitua niin vaan olen kuten ennenkin: juttelen tyttöjen kanssa ja tanssin itselleni. Ja miesten kanssa voi jutella vain kahden kesken ja intellektuaalisti, en osaa sitä semmoista toista, mitä kuuluu, heh heh heetä.

Tahdon puhua taiteen ja todellisuuden suhteesta mutta eihän baarissa semmoisista kukaan puhu ja että onko mitään perustavinta todellisuutta, ja jos on, mitkä sen kriteerit ovat.

4/3/06 15:48  
Anonymous zardoz said...

Anteeksi, mutta arvoisa aikalaiseni, mitä sinulle tuo sinkkuus oikein merkitsee? Luoko se oman universumin, jossa on merkitys-elämyksellisiä baareja, erityisen ahtaita ulos- ja sisäänkäyntejä, (tanssi)liikkeitä ilman liikuttajia?

Minkälaisia miehiä siellä oikein on, pelkkiä "intelletkuelleja"ko ? Höps. Tietoisuus voi sijaita ajoittain missä vaan - päässä tai sydämessä, varpaissa tai vaikka kumisaappaissa.

4/3/06 21:10  
Blogger Veloena said...

Ei se merkitse kai mitään paitsi ettei kukaan tahdo nukkua vieressäni, mistä olen aika yhyy byhyy toisina päivinä, toisina päivinä jippii.

En ole vielä päättänyt, kumpaa. Ei varmasti tarvitsekaan.

En kyllä ole vielä tähän ikään keksinyt, mitä tehdä miehellä, joka ei suostu puhumaan tärkeistä asioista. Ja niin, tärkeä asia ei siis ole sijoitus urheilukilpailuissa, ainakaan an sich -tasolla.

5/3/06 00:06  
Blogger Ta-Miit said...

Juolahti tuossa blogiasi lueskellessani mieleeni, että sinähän steppaat, eikö totta? Oletko nähnyt elokuvaa "Zatoichi - Sokea Samurai?" Siinä oli lopussa sellainen kohtaus, että minullekin meni ihon alle oivallus siitä, mitä on steppaamisen estetiikka ja hurma, kun ei se ollut vielä siihen mennessä aiemmin valjennut :)

5/3/06 00:49  
Blogger kervå said...

"Lontoossa half past nine olikin yhdeksän jälkeen"
Kyllähän se on kai joka paikassa yhdeksän jälkeen se "past". Mutta kun niillä on se toinen sanonta, joka kuulostaa samalta kuin "puoli yhdeksän", mutta onkin puoli kymmenen. Oisko ollut "half nine"?

Ei ny ihan muista kaikkea.

5/3/06 01:01  
Blogger Veloena said...

No pitääpä etsiä tuo Zatoichi... tosin tällä hetkellä kaikki nauhoitetut steppipätkät leffoista ovat turhaa kamaa, koska mulla ei ole televisiota eikä videoita.

Joo, kervå, tietty se past onkin jälkeen. Mutta eihän kieltä sillä tavalla ajattele, tai ainakaan minä en ajattele. Jotenkin sitä vain tulkkaa sen halfpastin puolikkaaksi. Samalla tavoin kuin ajattelee "on the road" "matkalla" eikä "tien päällä". (Onkohan muuten "tien päällä" tuosta käännöskukkasesta peräisin oleva kökkö anglismi?) No joo, tai vaikka "the machine's jammed" jumiksi, ei hilloksi... tosin minä ajattelen kopiokoneen kanssa aina sitä hilloa kun se on niin hauska kielikuva.

Ajatelkaa nyt: Hillo jumitti koneen. Otetaan maalisjäniksen opit - laitetaan sinne parasta voita kans ja johan luistaa. :D

5/3/06 09:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<