Kausaaliperjantai, osa kaksi

Eilinen päre on paisunut varsinaiseksi traumojen pesäksi. Näemmä edistän taas kesää. No, onneksi sinne on vielä aikaa. Mutta kommenttikeskustelussa tulee taas ilmi tuttu ongelma, johon ei voi olla törmäämättä täällä hypnopoliittisessa blogimaailmassa.

Kausaalisuus ei ole mitenkään kovin yksiselitteinen juttu.

Mikä tekee jostakusta sellaisen, että tämä saa kulkea ja elää rauhassa, ja toisesta sellaisen, että sillä on ääliömagneetti päällä? Olen ehdottomasti ääliömagneettityyppiä. Kissa on ollut ainoa järkevä poikaystäväni. Ilmankos olimmekin yhdessä noinkin pitkään, yhdeksän ja puoli vuotta. Hullut äijät suorastaan kilpailevat siitä, että saavat roikkua helmoissani. Epäilen, että tällä on jotakin tekemistä sen kanssa, että isässäni on aimo annos misogyniaa ja äitini pitää feminismiä rumien naisten excusena ja että vihasin ja häpesin omaa sukupuoltani pitkään, olihan kuitenkin jo alusta lähtien selvää, etten ole kynnenkiillottajatyttö, vaan isän tyttö, jota ihastuttavat enemmän tähtisikermät kuin kaalikeitto.

Mutta eristäpä tuo tekijä. Pitäisi olla tarkkanäköinen kuin kyyhkynen.

Ja samalla tavalla, mikä tekee jostakusta positiivisen ja ongelmistaan korkkimaisesti pinnalle pullahtavan (kuten minä) ja toisesta vakaviin kierteisiin juuttuvan? Jostakusta hyväntahtoisen ja empaattisen, toisesta saman perheen lapsesta toisten kärsimystä käsittämättömän narsistin?

Nämä eivät ole mitään triviaaleja kysymyksiä. On helppoa antaa triviaaleja vastauksia, osaselityksiä. Luulen, että siihen, että haksahdin filosofiaan niin pää edellä, vaikutti omalaatuinen kasvatukseni - minullahan on kokoomuslaiset yksityisyrittäjävanhemmat, jotka olivat kasvissyöjiä ja joogasivat, kun olin lapsi. Heissä ei kuitenkaan ilmennyt minkäänlaista pyrkimystä ihmisten väliseen tasa-arvoon, vaan arvomaailma oli ihmisten osalta hyvinkin pessimistinen: ihminen on periaatteessa paha, itsekäs olento, johon ei tule luottaa ellei se ole samaa perhettä. (Tätä piirrettä en oikein tajua, koska juuri perhettäänhän ei voi valita!) Äiti uskoo Jumalaan, jälleensyntymiseen ja horoskooppeihin, isä enemmän von Dänikenin teorioihin avaruudesta tulleista muukalaisista. Jostain he sitten keksivät, että minut kasvatetaan montessorimetodin mukaisesti. Että valmiita rajoja ei ole, vaan että ne luodaan ad hoc, ja että jos tahdon mitä hyvänsä, on minun pystyttävä perustelemaan, miksi juuri niin pitäisi menetellä, ja jos perustelu tyydyttää, saan haluamani.

Minulle eivät oikeastaan koskaan selvinneet kriteerit hyväksyttävälle perustelulle. Luulen, etteivät vanhemmillenikaan. Mutta kotiintulo- tai ruoka-aikoja minulla ei ole ikinä ollut ja suhtauduin toisten lasten sellaisiin tyrmistyneesti ja pidin heitä kai jonkinlaisen vakavan sorron ja orjuuden objekteina ymmärtämättä lainkaan, miksi he eivät vain perustelleet itseään siitä ulos vedoten vaikka liikunnan tarpeellisuuteen tai leikin tärkeyteen.

Ei siten ole mikään ihme, kai, etten nykyäänkään oikein tajua työelämästä paljon mitään. Voin kyllä käyttäytyä kuin normaali-ihminen, mutta en osaa olla taivastelematta jossain syvätasolla sitä, mitä järkeä tällaisessa järjestelmässä lopulta on. Salakuljetan keskustelun mielekkyydestä, minne menenkin.

Olisi varmasti paljon helpompaa, jos olisi kasvanut toisenlaiseen kuriin. Koska vaikka jotkin kantilaiset ajatukset ihmisen aikuisuudesta ja vastuullisuudesta ovatkin intellektuaalisesti hyvin vetoavia ja kannatettavia, ihmiset näyttävät olevan onnellisimmillaan eläessään kuin Ellun kanat, ostaessaan kulutuskulttuurin ja ammatti-identiteetin. Se on hämmentävää ihmiselle, joka ei pääse siihen sisään sitten millään. Olen hakenut vaikka mitä töitä, mutta aika usein minulle on todettu suoralta kädeltä, että ei tämä varmaan sinua kiinnostaisi, noin niin kuin koulutuksesi ja työtaustasi perusteella. Ja silti, olen viihtynyt kaikissa töissäni jokseenkin mukavasti lukuunottamatta puhelinluetteloiden jakamista. Sekin olisi ollut mukavaa, ellei työhaalarini olisi ollut mitoitettu niin pitkälle ja leveälle miehelle, että hihat ja lahkeet olivat isoilla rullamykyröillä. Istuin kauppakeskus Jumbon aulassa puhelinluettelokasojen välissä ja kudoin paidan, jonka piti olla minun kokoiseni (en jaksanut ottaa mittoja vaan arvioin silmämääräisesti), mutta joka valmistuttuaan paljastui niin suureksi, että putosi kaikkien päältä pois.

Ei kai työ ja siinä suoriutuminen kiinnostuksesta ole kiinni. Suoraan sanottuna, eivät minua vapaa-ajan aktiviteettinikaan aina niin hirvittävästi kiinnosta, mutta jos jonkin homman aloittaa, kai se on paras viedä loppuun saakka ja koettaa löytää siitä kvaliteetteja, joissa on jotakin mielenkiintoista? On omituinen ajatus, että jostakin asiasta voisi sitä kokeilematta sanoa, mikä siinä on mielenkiintoisinta.

Siinäpä eräs syy siihen, miksi käyn tätä nykyä nettideiteillä. Taidan olla kyllä aika toivoton tapaus. Sunnuntaina on toiset nettideittini, ja keskustelu ohjautunee alustavan sähköpostivaihdon perusteella ounastellen kirjoittamiseen ja taiteeseen, jopa hyvin mielenkiintoisella tavalla. (Sunnuntaideittailija on aika huvittava luokittelu, muuten.) Loistavaa. Valaistumista ja taidetta meren jäällä, jälkeenpäin teetä aurinkoisella terassilla. Luulen, että tämän deitin jälkeen deittailuni tyssää kuin seinään, oli tulos mikä hyvänsä. Se on vain liian absurdia, sellaista sivistynyttä maleksimista ja teoreettista pohdintaa ilman mitään päämääriä. No, ystävystyä, tietysti. Rakastumisista ei nyt kuitenkaan voi päättää.

Ja ehkä hullumagneetti ei nettideiteissä toimi?

Olen herännyt viime aikoina tavattoman hyväntuulisena, mutta yksinolo alkaa saada absurdeja piirteitä. Herään ja nukahdan omituisina aikoina ja tanssin ainakin tunnin päivittäin kotona, viuhtoen ikkunan valoneliössä.

Tänään on perjantai, se on ihanaa. Olen menossa iltatöistäni suoraan juhliin. Sinne tulee paljon halaustuttuja, ystävättäriä, entinen pomoni ja niin edelleen. Ja ihminen, jota en ole nähnyt, mutta joka on kysellyt viime lauantaina ravintolassa naisilta, ovatko he minä ja toisilta naisilta, ovatko he Hurina. (Nauran tälle edelleen aivan pidäkkeettä, se on hassuinta kuulemaani pitkiin aikoihin. Etenkin se: "Oletko Hurina?" Tosin jos joku minulta kysyisi, olenko Hurina, antaisin kai vain Hurinan puhelinnumeron ihan vakavana ja asiallisesti. Mutta minä nyt olenkin tällainen kauhukakara.) Eikä nähnyt meitä, vaikka olimme aivan edessä ja keskellä ja lauloimme sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän!

Tällä viikolla en aio stressata bilestyslookista. Nimittäin, kausaaliperjantaina on tosiaan ensin töitä. Ja olen paremmalla tuulella muutenkin, alan vähitellen olla tasapainommassa koiran kuoleman jäljiltä enkä enää itke sitä iltaisin, Mobutun luottavaisuutta ja ihania silmiä. Katsokaas, koiran lisäksi minulta kuoli maailmaan suhtautumisen guru. Mutta kyllä tämä tästä. Olen koko talven ponnistellut ollakseni itse puuttuvat, erossa menetetyt koirani. Ja vähitellen alan onnistua, ja kun pääsen uuteen asuntooni, voin ottaa Nasunkin sinne mukaan osaksi aikaa, täällähän se ei ole halunnut oppia olemaan. Mitäpä muuta kesän edistäminen olisi?

Olen viime päivinä stressannut lähinnä tulevasta keittokomerostani. Sataanviiteenkymmeneen senttiin pitäisi saada mahtumaan kaikki slow foodin valmistamiseen tarvittavat jipot. Tuntuu aika mahdottomalta, vaikka epäilemättä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Keittiöremontit ovat aina aluksi aivan mahdottoman oloisia, vaikka kieltämättä aina jostakin löytyy äijä, joka osaa tehdä sellaisen. Luultavasti remppaäijiä on Suomessa jopa enemmän kuin filosofeja. Minä en vain tunne niitä.

Nyt aion pakata uimakamat ja mennä vesijuoksemaan vesimelonikuvioisissa bikineissä. Kesä on kohta eikä bikinikunto tule ilmaiseksi.