9.3.06

Ulkonäöstä ja moraalista

Jatkan eilisestä - tällä kertaa ulkonäöstä. Onhan toki totta, että ulkonäkö aiheuttaa hallaa. Ole liian kaunis, ja sinulle ei puhuta, tuijotetaan vain ja ehkä yritetään nöyryyttää naksuttamalla kieltä tai vislaamalla ohi kulkiessa. Ole liian ruma, ja sinua ei huomata lainkaan. Oikeastaan kai ainut naiselle sallittu ulkonäkö on se, jossa kuljetaan miehen taluttamana. Tähän tulokseen alan vähitellen tulla. Se on tietenkin kovin valitettavaa.

Ei meillä olisi aikaa hukattavana tällaisiin ongelmiin. Siperian ikirouta sulaa, kalakannat romahtavat, Somaliassa kuivuus tappaa, maapallon lämpötila nousee. Jokainen iltapäivä, joka käytetään neuroottiseen vatvontaan siitä, voiko tässä mekossa uskaltautua kadulle, tai itkuun siitä, millainen olo tulee jonkun sanoessa vaatepartta tai kampausta huorahtavaksi - määre, jonka jokainen hiemankin mukavamman näköinen nainen kuulee liian usein - on pois suurempien ongelmien ratkaisusta. Ei meillä olisi varaa siihen. Tai sitten joutuu tuntemaan itsensä näkymättömäksi, ja on toivottomuudesta niin lötkönä, ettei jaksa asioille mitään.

Miehen kanssa kulkiessa mies on se, jota koetetaan ärsyttää. Eräs kesä kuljemme terassin ohi, sikaniskamiehet alkavat huudella. "Heitä hei tyttö se homo tonne asemalle ja tuu tänne dokaan meidän kanssa!" Olemme menossa juhliin, minulla on tolppakorot ja minihame, Kissalla hiukset nutturalla ja pronssinvärinen silkkinen napapaita.

En ymmärrä näitä vislaajamiehiä. Mitä he kuvittelevat tuolla saavuttavansa? Kun tajuan tänä aamuna, että pian on kesä, ja että tänä kesänä kukaan ei suojele minua kaduilla liikkuessani, paniikki alkaa kiertää vatsassani. Ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin pyöräillä valoa tai ääntä nopeammin, niin että miesten huudot joko jäävät kuulematta tai minä en näy ollenkaan suhahtaessani ohi mekoissani. Burkhaan en tänäkään kesänä aio sonnustautua, vaikka se Suomessa maan tapa olisikin. (Kyllä, mielestäni se on. Pohjoismaisten naisten käytännönläheisessä pukeutumisessa on jotain kauheata. Mistä käytännöstä tarkalleen on kyse? Ei ainakaan maailman kaunistamisesta, merkityksellistämisestä ja saduttamisesta. Ajattelen pukeutumista samalla tavoin kuin kylvöhommianikin ja kirjoituksiani - tavoite on tuoda merkitystä, luoda toivoa, heittää auringonsäteitä puoliväkivaltaisesti muuten varjoisaan katukuiluun, jotta toimintatarmo säilyisi. Minulle on tärkeää, että pystyn muuhunkin kuin valittamaan ja kritisoimaan. Vasta ihmisen ollessa toiveikas hän pystyy heittämään pelon ja häpeän ja sanomaan asiat ilolla ja täsmällisyydellä suoraan kuten ne kuuluukin sanoa.)

Atheneus kirjoittaa Sapfon ihanasta Dika -runosta seuraavasti: "Sapfo antaa meille selkeämmän syyn koristautumiseemme, sanoen seuraavasti: 'Kiedo Dika hiuksiisi seppeleitä Hennot kätesi ovat punoneet niitä tillinlehvistä Sillä myös autuaat sulottaret katsovat mielellään kukitettua mutta tytöstä jolla ei ole seppeltä he kääntävät katseensa'. Tässä hän liittyy niihin, jotka uhrautuvat pitämään seppeleitä päässään, sillä seppeleet ovat jumalia miellyttäviä kauniita asioita." (Sapfon rivit: suom. Saarikoski, kokoelmasta Iltatähti, häälaulu)

Tuossa otteessa on paljon miellyttävää. (Miellyttävä on muuten eräs termeistä, jonka merkityksellisyyttä sekä estetiikassa että etiikassa on turhaan halveksuttu ties kuinka pitkään - esimerkiksi Damasion tutkimukset kehotunteen ja moraalin yhteydestä osoittavat mielestäni selvästi, kuinka vaarallista miellyttävyyden halveksiminen saattaa olla. Pahimmillaan se johtaa ideologioihin, jotka tappavat ja kurjistavat, kuten esimerkiksi markkinausko.)

Voi kyllä olla, että tämä on taas vain kausi. Olen koko elämäni heilunut kahden position väliä: vuoroin pynttäydyn samettimekkoihin, kiharoihin ja huulikiiltoon ja julistan maailman kaunistamista ja hypnopoliksen saavuttamiselle välttämättömän toiveikkuuden jakamista, vuoroin virttyneisiin villapaitoihin ja tahraisiin lökäpöksyihin ja kärisen miesten miellyttämisen ärsyttävyydestä. Nyt on samettimekkokausi. Samettimekkokausi on aina, kun olen intellektuaalisesti hereillä, eli en stressistä liiskana. Intellekti ei yksinkertaisesti toimi alavireisyyden, vihan tai mustasukkaisuuden vallitessa.

Tänään koen iloista kaduilla, kun minulla on UFFin kolmosen päiviltä löytämäni tekonahkatakki, jossa on valtavat tekokarvapuuhkat kauluksessa ja helmassa ja ampiaisvyötärö. (Olen kyllä aika paksu ampiainen, mutta ovatpa koipenikin pidemmät.) Kuljemme keittiösuunnittelijani Timon kanssa Helsingin Energian kodinkoneneuvontaan ja piirtelemme lounaspöydässä keittiötä uuteen kotiini. Poispäin tullessamme törmäämme töistä palaavaan Viiveeseen, halaamme pikaisesti, jatkamme Succesiin.

Keskustelu lähtee kunnolla käyntiin, ja on sääli lähteä pois, kolumnoimaan, bloggaamaan ja jumppaamaan. Kotiin luistellessani mietin, miten omituista on, että joku voi arvostaa pidättyvyyttä, surua ja tuomitsevuutta. Nehän ovat kuitenkin kaikille helppoja olomuotoja, ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Itse olen aivan säälimätön saadessani itseni kiinni näistä. Ilo, kepeys ja suvaitsevaisuus ovat tässä ilmanalassa paljon vaikeampia. On totta, että näissäkin voi lyödä yli - esimerkiksi eteläeurooppalaiset saattavat joskus olla aivan raivostuttavia. Mutta suomalaisia ylilyöjiä en ole kohdannut vielä ainuttakaan. Ja minä sentään tunnen aika monta tanssijaakin.

Tulen kotiin vähän ennen seitsemää. Päässäni surisevat useatkin aiheet, joista olisi blogattava. Kuten se, miksi omien esteettisten ja eettisten kantojen sanallistaminen on välttämätöntä - niitä on muuten hankala arvioida ja kritisoida ja kehittää - ja että onko tosiaan niin, että häpeä on ennenkaikkea toisten myötähäpeän pelkoa, onhan häpeä leimallisesti sosiaalinen tunne. Ja että voiko surumielinen ihminen ymmärtää oikein, mitä uskonnollinen hyppy tarkoittaa. Minä en pidä näet mitään niin pinnallisena kuin sen pohtimista, että tuo ja tuo tapa on liian pinnallinen. Kohtaan tämän asenteen usein itseeni kohdistettuna. Että olen pinnallinen, koska kuuntelen ihmisten kokemusta ja sen sanallistusta, pyrin tukemaan iloa ja olen onnellinen, jos joku täysin välttyy metatasolta ja siltii onnistuu elämään eettisesti. (Minun painajaiseni olisi masentuneiden meta-ajattelijoiden yhteisö - mikä on oikeastaan aika osuva kuvaus isosta osasta filosofian opiskelijoiden yhteisöä, jonka paha olo raahasi minuakin lokaan moneksi vuodeksi, sai ajattelemaan, että olen jotenkin naurettava ja ääliö, osittain sukupuolenikin takia. Ikään kuin sille jotakin voisin. Mutta tietenkin olen naurettava - nauran usein itselleni. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi myös pyhä ja vakava ja syvällisesti asioita järeksivä.)

Murjottaminen on epäeettistä, koska se tarttuu. Olen pahoillani, tämä on kova puoleni. Teen kaikkeni, etteivät ihmiset murjottaisi. Ettei olisi aihetta murjottaa. Sitten sitä sanotaan teennäiseksi, ja se on raivostuttavaa. Ikään kuin en miettisi tuntikaupalla, kuinka tehdä toisten elämästä miellyttävämpää. Ihan yhtä hyvin voisin sanoa, että murjottajat ovat teennäisiä. Mutta eiväthän he ole. He eivät vain osaa keinoja, jolla nousta alavireestä, kuten tanssi tai toisten auttaminen. Se on aika karmeaa kirjoittaa näin suoraan. Mutta ei syytä omasta onnettomuudesta voi ikuisuuksiin vierittää toisten harteille. Tietenkin lähtökohdat ovat erilaiset; puhun ainoastaan omista lähtökohdistani käsin, enhän muita tunne sisältäkäsin. Minulla ei ole ikinä diagnostisoitu mitään psyyken sairautta tai muutakaan kroonista sairautta enkä oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaisen kanssa. Olen selvinnyt neljästä objektiivisesti ottaen psyykkisesti hyvin haastavasta olosuhteesta ilman suurempia lommoja. Olen terve, hyvinkoulutettu, suhteellisen sievä ja aivan riittävän älykäs kelvatakseni useimpien keskustelujen osanottajaksi. Ehkä minun on siten helppoa hyväksyä, että vastuullisuus ja velvollisuus ovat ennen kaikkea velvollisuutta ajatella toiset ennen itseä ja että tuohon velvollisuuteen kuuluu velvollisuus olla tartuttamatta murjottavaa mielialaa?

Timon kanssa keskustellessa sama seikka tökkii aina vastaan: että usean suomalaisen mielestä muka kärsimys olisi jotenkin eettistä ja hienoa. Mutta eikö kärsimyksen hyväksyminen vain lykkää tarvetta tehdä asioille jotakin? En ymmärrä, että jos minun pitää pyrkiä vähentämään toisten kärsimystä, miksi myös omani siinä ohessa ei olisi vähentämisen arvoista. (Ja kuitenkin, kun seuraan tarkasti havainnoiden ihmisiä, jotka ylistävät kärsimyksen jalostavaa voimaa ja iloisuuden ja miellyttävyyden halpahintaisuutta, olen huomaavinani heidän itsensä olevan persoja lähinnä ilolle ja miellyttävyydelle, usein jopa aivan kaikki mulle nyt heti -muodoissaan, eikä suinkaan haalivan lisää kärsimystä. Tämä on hämmentävää, eivätkö he itse huomaa tätä epäkoherenssia ideologiansa ja käytöksensä välillä? Tai sitten he ajattelevat, että nautinnot saavat olla pistemäisiä, kunhan perustunne on kärsivä. Minulla tuo menee täysin päinvastoin: kokonaisuuden on parasta olla miellyttävä, vaikka se tarkoittaisikin pistemäisiä kärsimyksiä psyykeä ja kehoa muokattaessa velvollisuuksia paremmin vastaaviksi.)

Hieman samanlaisen asetelman havaitsen suhteessani ulkonäköönkin. Eikö rumuuden ja saamattomuuden hyväksyminen tavallaan vahvista itseään? Arvostan ihmisten ponnistelua pitää itsestään huolta. Koska eihän ole niin, että joku toinen voisi sen tehdä. Itse pitää jaksaa olla se, joka päättää tehdä ne kaksikymmentä vatsalihasliikettä kertaa kolme, tai pakkaa uimakamppeet kassiin. Tunnen vain yhden pariskunnan, jossa mies koettaa ohjeistaa avovaimoaan olemaan syömättä keksejä ja käymään salilla. Ohjeet herättävät ainoastaan katkeruutta. Ei, kyllä tästä kaikesta on pidettävä itse huolta. Pakkomiellettä en kyllä tässäkään oikein ymmärrä (pidän tasaisen vakavahenkisyyden ihannointia moraalisena pakkomielteenä). Esimerkiksi jotkin rakennekynnet ja silikonirinnat tuntuvat vähän liioittelulta. Eikö riitä, että on suhteellisen hyvässä kunnossa ja viehättävä? Tyrmäävyydestä on vain haittaa joka tapauksessa, tulee vihelletyksi.

Keskitiessä on se inhottava piirre, että mitä enemmän keskitietä pohtii, sitä selkeämmin se alkaa muistuttaa keskinkertaisuutta. Mutta kai on vain tavoiteltava jotain imaginaarista keskinkertaisuutta jokataviksen ja gurun välillä, napsien hyvät puolet molemmista. Ja, arvatenkin, ottaen takkiin molempien syytökset. Olen kirjoittanut tästä ennenkin: kun tulee samana päivänä sanotuksi rumateroksi ja ihanaksi, voi arvata olevansa aika oikealla skaalalla, samoin kun tulee samana päivänä haukutuksi sekä kompromissihakuiseksi luopioksi että tiukkikseksi.

Haukut on vain tulkittava positiivisesti. Se kai on moraalisen kasvun kipukohta numero yksi. Olla masentumatta ja luovuttamatta, ponnisteltava iloisemmin ja päättäväisemmin, epävarmana ja valmiina korjausliikkeisiin puolin ja toisin.

Olen kuunnellut tänään monta kertaa Ihalaisen uuden levyn. Ihalainen on mielestäni viimeisiä profeettoja, joita kannattaa rummuttaa. Hän haluaa kirjoittaa niin, että ymmärretään. Sitaatti Ylkkärin Ihalais-jutusta: "Ihalaisen ratkaisu tähän pulmaan on puhuttu sana: laulu, joiku, mantra. Ihalaisen termein hypnopolitiikka. 'Voisi tiivistäen sanoa, että kirjoitettu sana on valhe ja puhuttu sana on totuus. Uskon, että kun vanha suullinen perinne palautetaan, päästään oikeaan globaaliin kylään, jossa ihmiset ymmärtävät itseään ja toisiaan', Ihalainen tuumii."

Tämä blogi on puhetta, ei kirjoitusta. Lörpöttelyä.

Toivottavasti ymmärsitte jotakin. Itse taidan kyllä ymmärtää kirjoitetun sanottua paremmin, kaikilla kielillä. Mutta motivaation ymmärrän paremmin, kun toinen on läsnä, ja tahtotilan. Haluaisin jotenkin ilmaista, että suhtaudun kaikkeen kovin sinisilmäisen hyväntahtoisesti - silmäni ovat aivan vaaleansiniset, joten se on asenteena oikein sopiva - mutta olen äärimmäisen epävarma, välittyykö se.

Että olen kovin epävarma, mutta että ponnistelen epävarmuudessa kohti hyvää eläimyyttä, ja että jos näen, ettei joku ponnistele, en oikeastaan kai pidä sitä tämän omana syynä, mutten toisaalta ymmärrä itseäni niin vahvana, että osaisin punnertaa hänet ponnistelemaan, ja että osaan sparrata vain niitä, jotka jo yrittävät jotakin, että toivoisin olevani parempi ihminen, että toivoisin, etten säikäyttäisi ketään ja niin edelleen. Että luotan. Jos se on teennäisyyttä ja vastuunpakoilua, olkoon niin.

Ainakin olen valmis antamaan nämä piirteet anteeksi toisissakin. Synkistelynkin, kunhan sitä ei koeteta nostaa moraalisesti.

Vaikka kieltämättä, synkkinä päivinä mietin, jättäisinkö kaiken maallisen omaisuuteni ja lähtisin Espanjaan hoivaamaan hylättyjä galgoja. Mutta jotenkin se tuntuisi aika pinnalliselta ratkaisulta. Luulen, että voin auttaa enemmän täällä. Olen syntynyt täällä ja kasvanut täällä, puhun tätä kieltä ja pysyn itse paremmin koossa täällä. Jos menisin tuonne toisaalle ja olisin ilman halaavaa verkostoani, voisi olla, että pian kaipaisin itse apua eikä minulla olisi vähään aikaan kellekään mitään annettavaa.

Niitäkin kausia on ollut, joskin siitä on jo aikaa, lukiossa. Silloin olen katsonut näkymättömyydestäni käsin noita toisia, nauravia sosiaalisia halaavia ja välittömiä, synkästi ja ajatellut, että vähänpä nuo heleät perhoset tietävät. Olennaista on kai tuntea olemisessa mahdollisimman monta puolta: sekä heleä ilo että raastava epätoivo, tuen maaginen hiuksia silittävien käsien piiri ja yksinäisyyden taltta, itseen kohdistuva raivo siitä, että on väärää sukupuolta ja hiljainen myöntö, että lopulta kaikki on aivan hyvin näinkin. Ilman molempia puolia auttaminen ja tulkkaaminen, liukuminen eri ryhmien välillä taitaa olla mahdotonta. Pitkään minun oli vaikeaa ymmärtää yksinäisiä, tukevassa ja intohimoisessa suhteessani, mutta nyt muistan taas, mitä on olla yksin.

Tahtoisin löytää metaforan, jolla voisin kantaa toivoa.

12 Comments:

Anonymous Anu said...

Minusta tämä:

"Oikeastaan kai ainut naiselle sallittu ulkonäkö on se, jossa kuljetaan miehen taluttamana."

ja tämä:

"Pohjoismaisten naisten käytännönläheisessä pukeutumisessa on jotain kauheata. Mistä käytännöstä tarkalleen on kyse? Ei ainakaan maailman kaunistamisesta, merkityksellistämisestä ja saduttamisesta."

ovat jotenkin ristiriidassa keskenään - jälkimmäinen ikäänkuin vahvistaa sitä kielteistä asennetta, jota vastaan ensimmäisessä kapinoidaan.

Ja eikö ole myös niin, että maailman kaunistaminen ja merkityksellistäminen oman pukeutumisen kautta ovat nekin pois suurempien ongelmien ratkaisusta?

Lopulta on aika vaikeaa löytää tie, jota kävellä ilman, että astuu jonkun varpaille.

9/3/06 20:23  
Blogger Hurina said...

Jokainen pukeutukoon niin kuin haluaa, mutta en usko, että kaunis pukeutuminen olisi mistään tärkeämmistä asioista pois. Pikemminkin tuomalla hyvää mieltä, se voi antaa muidenkin asioiden suhteen lisää voimia.

Ja Veloena, olen kanssasi niin samaa mieltä tuosta kepeyden ja ilon tuomisesta ihmisille (mm. maailman painamille filosofeille). Keveys ja ilo eivät ole ristiriidassa vakavuuden ja älyn kanssa. Halu piristää ihmisiä on ihastuttavaa.

9/3/06 21:23  
Blogger viive said...

Se tekonahkatakki kauluksineen on kyllä aivan kettumaisen ihana, very veloenisch!

Tuosta "Teen kaikkeni, etteivät ihmiset murjottaisi. Ettei olisi aihetta murjottaa. Sitten sitä sanotaan teennäiseksi, ja se on raivostuttavaa. Ikään kuin en miettisi tuntikaupalla, kuinka tehdä toisten elämästä miellyttävämpää."

Mietin tuota tänään viimeksi, kuinka valtavasti energiaa täytyy löytyä ihmisistä jotka tähän kykenevät, tukemiseen ja toisen kuopasta ruoppaamiseen. Tai rohkeutta myös, laittaa itsensä alttiiksi tilanteissa joissa pellen roolilla laukaistaan ryhmäjumi ja päästään asiaan, tai saadaan juhlat käyntiin. Vaihtariaikainen kämppikseni, itse espanjalainen, käytti tätä strategiaa paljon kun toisilleen vieraat ihmiset haparoivat uudessa kulttuurissa, nauru oli kömpelöiden tilanteiden paras relaksantti.

9/3/06 21:30  
Blogger Veloena said...

Hmm, oliko Anun pointsi, että rumia vaatteita ei valita, vaan ne liihottavat itsekseen kaappiin?

Öh, en näe itse noiden välillä ristiriitaa. Sekä mies käsipuolessa että rumat vaatteet ovat jonkinlainen turvastrategia... ainakin minulle. :D Voi kyllä olla, että tämä on silkkaa veloenischia.

Kyllähän nainen voi kävellä kauniissa vaatteissa yrittämättä erityisesti saalistaa miestä käsipuoleensa, eikös?

Kyllä silläkin on arvonsa, että liihottelee itsekseen kadulla iloisena ja hymyillen ja joku ajattelee, että ajatella, onpa kaunis päivä ja tytötkin tänään iloisia kettuja, sen kummemmin tuttavuutta tekemättä, se ehkä nostaa mielialaa? Minun mielialani ainakin nousee kauniisti muotoonleikatuista miestentakeista, etenkin jos niihin yhdistyy hurmaavia hymyjä...

Pohjoismaisten miesten pukeutuminen valitettavasti on myös usein aika karmivaa. Michelinrenkaiset mustat toppatakit nostattavat niskakarvoja mielialan sijaan.

Joskus mieliala on aika pienestä kiinni. Kai sitä kannattaa tukea kaikilla saroilla?

Mutta Anu kuulisin mieluusti, miksi tarkalleen sinusta tuo jälkimmäinen tukee sitä, mitä ensimmäisessä koetetaan kritisoida. Koska en hahmota tuota yhteyttä. Ja haluaisin. Jospa vaikka pukeutumisailahteluni siitä ratkeaisi enkä enää menisi koskaan likaisten farkkujen kauteen.

Hurina: juuri noin minäkin koen. Jos olen mukavissa ihanissa vaatteissa, jaksan paljon paremmin olla mukava ja iloinen. Ja Viive: klovneria tekee aina terää! Juuri se, että nauru suuntautuu muiden sijasta itseen, itsen esittämiseen koomisena, on tavallaan lähellä kipeitä kohtia - Platonilla on tästä itse asiassa hyvä pointsi; jotta voisi kirjoitta komediaa on osattava tragedia (223d).

Juttelimme itse asiassa Timon kanssa siitäkin, kuinka se, kuinka joillekin asioille nauretaan ylenpalttisesti, itse asiassa saattaa merkitä sen, että niissä on jotakin vaikeasti käsiteltävää ja käsitettävää.

Naisten kaunistautuminen on asia, jolle nauraa kumpikin sukupuoli. Siksi sen tarkastelu on niin tarpeen.

Jokin siinä on. Kunpa vain tajuaisi, mikä.

9/3/06 21:53  
Anonymous Anu said...

Käsitin ensimmäisessä kohdassa kritisoitavan sitä, kuinka ulkonäkö aiheuttaa hallaa naisille. Ja toisessa kohdassa ulkonäkö sitten aiheuttaa hallaa joillekin naisille - heille kerrotaan, että he pukeutuvat jotenkin epämiellyttävästi, väärin.

Mies ei siis ollut olennainen asia minun lainaamassani lauseessa, tärkeämpi oli "ainut sallittu ulkonäkö". Jos lähdetään vaatimaan tietynlaista kauneutta muilta ihmisiltä, saatetaan kohta joutua taas "ainoaan sallittuun".

9/3/06 22:20  
Blogger Veloena said...

Joo, olet tuossa oikeassa. Hyvä, kun sanoit. Sen voi tosiaan lukea noin.

Tosin en kyllä oleta toisten naisten koettavan ilahduttaa minua pukeutumisellaan, jos he pukeutuvat tyylillä, joka ei minua miellytä. Hmm. Ja varmasti aika moni noista, joiden tyylistä en pidä, pitää tyyliäni karmivana. (Äitini, esimerkiksi, pitää. Ja pari entistä poikakaveriakin on pitänyt.)

Tyyliasiat ovat vaikeita.

Onpa hyvä, että tämä nousi nyt esiin. Tätä pitää puntaroida tosissaan.

Pidän kyllä itsekin monista käytännöllisistä ratkaisuista. Esim. matalakantaiset kengät ovat ihanat koska niillä voi kävellä ja juosta lujaa. Mutta haluan kuitenkin, että niissä on jokin hauska jippo. Mutta sellaisia muumimamma-asuja en kestä. Mistähän se johtuu? Tämähän käykin kiinnostavaksi...

No joo, ensimmäisen kohdan pointsi on, että ulkonäkö aiheuttaa hallaa joka tapauksessa. Vain miehen seurassa liikkuessa saa olla varmasti turvallisesti siinä uskossa, että on rakastettu ja hyväksytty muttei toisaalta minkään hirvittävän ajojahdin kohteena. (Aika kummallinen tuntemus, muuten. Kuulostaapa absudilta kirjoitettuna. Ei se ole aktiivinen tietenkään useimmiten. Mutta kyllä yksikin vihellys aktivoi sen pitkäksi aikaa.)

Toinen kohta ennemminkin sitä, että tavallaan koen painetta siitä, että minun halutaan pukeutuvan muumiburkhaan, jos haluan olla rauhassa. Että naisten vallitseva asutyyli Suomessa ei miellytä minua, ja että jos pukeudun niin kuin itse miellyttäväksi koen, vaikeuksiahan siitä seuraa.

Ai ai. Alan kuulostaa uhkaavasti Lenita Airistolta... :D

Kyllä minusta muut naiset saavat pukeutua tummansinisiin säkkimäisiin paitoihin, mutta olen superonneton, jos sitten niiden takia punaista minimekkoani pidetään jonkinlaisena vihjeenä siitä, että minulta voi kysyä hintaa epäröimättä, kun kuljen piknikpaikkaa kohti iloisena kori käsivarrella.

Tämä on varmasti vain "en tunne kuuluvani suomalaisten naisten joukkoon" -ahdistusta, josta kärsin säännöllisin väliajoin milloin mistäkin syystä. Välillä siitä, että nauran liikaa, välillä siitä, että joku syyllistää minua flirttailusta (kun olen kuitenkin ihminen joka ei usko flirttailuun tai iskemiseen tms. ollenkaan - en vain näe sellaisia asioita ollenkaan, nauran naisille ihan samalla tavalla kuin miehille), välillä siitä, että en osaa käyttää niitä muumimammapukuja.

Hmm. Jotenkin on vain niin vapauttavaa kävellä Tallinnassa tai Riiassa tai Varsovassa. Voi toljata punaista huulipunaa ja pukeutua sievästi ja kukaan ei vihellä. Kukaan ei tuijota. Ehkä olen oppinut kotoa väärät normit tai jotakin ja kiukuttelen toisille suomalaisnaisille kun nämä eivät tahdo elää niiden mukaan.

Se taitaa olla niin. Onneksi en ole tämän vallanhaluisempi. :D Tosin en kyllä, toisin kuin mummoni, tahtoisi määrätä mitään pukeutumisnormeja, herraparatkoon. Mutta koen ahdistusta, kun en sovi joukkoon. Suomessa ylipukeutuminen tuntuu olevan aina iso synti. (Naisetkin ovat aika kovia huorittelemaan toisiaan usein selän takana - se on todella hämmentävää.) Samalla tavalla kuin se, että koettaa ilahduttaa toisia. Se tuntuu kummalliselta.

Varmaan tämä on se, mitä yritän sanoa.

Ehkä tämä on vain omaa kyvyttömyyttäni nähdä prinsessaa muumimamma-asussa. Hmm. Sadunomaisuus vaatii puitteet ja on piirre, jota haluan helliä maailmassani. Ilman sitä en ikinä jaksaisi. Ainakaan nyt, kun en ole rakastunut ja minua ei rakasteta silleen romanttisesti.

Romanttisen rakkauden aikana voi vähän hellittääkin. Ajelehtia oksitosiinipöllyssä likaisin hiuksin, virnistellen. Ajatella, että huolehtikoot muut katukuvan kaunistamisesta.

Niin, minusta se on jollakin tapaa velvollisuus, sekin. Varmasti sen voi tehdä monella tavalla. Hmm. Tätäpä pitää pohtia vielä lisää.

Kiitos, Anu, avaavasta kommentistasi!

9/3/06 22:47  
Anonymous Anu said...

Minä en edes muista, koska joku olisi viimeksi tunkenut reviirilleni ikävällä tavalla, kysynyt hintaa tai jotain vastaavaa. Enkä kuitenkaan pukeudu muumipukuun (minulla on kyllä muumipeikon jalkoja muistuttavat kumisaappaat, minulle on kerrottu), vaan mielestäni aivan normaalin nuoren naisen tavoin, kesällä hameisiin ja toppeihin (talvella pukeudun paksulti, koska palelen helposti) ja näytän ikäistäni nuoremmalta (viinakaupassa on kysytty papereita viimeisen vuoden sisään).

Luulen, että olen jossain vaiheessa vain oppinut olemaan huomioimatta töykeät kommentit, sillä muistan kyllä saaneeni sellaisia joskus ja tuskin ne yhtäkkiä olisivat kokonaan loppuneet. Itse asiassa uskon, että hölmöyksien ignorointi on paras itsetuntoa kohottava keino - monessa muussakin asiassa kuin pukeutumisessa. Kun niitä ei huomioi, ne menettävät tehonsa.

Tiedän muuten myös miehiä, joille on huomauteltu ulkonäöstä - sekä miesten että naisten toimesta (heille on kommentoitu, että he ovat oudon tai hassun näköisiä).

9/3/06 23:09  
Blogger Veloena said...

Joo, ignorointi kuulostaa loistavalta. Hmm.

Ehkä sitä voisi koettaa psyykata. Olen vähän taipuvainen ottamaan matsia miesten kanssa. Jos koen, että minut yritetään alistaa, alan helposti murista takaisin.

Vihellykset koen tietysti aina alistamisyrityksinä. Mur. Tietysti se tappeleminen on toivotonta, etenkin kun kesken verbaalimittelön usein purskahdan itkuun.

No, on sekin ihme kyllä nähty, että itkiessäni miestä on alkanut äkisti hävettää ja hän on tarjonnut nenäliinaa. Paperista, valitettavasti. Juttelimme pari tuntia kadulla seisten ja sitten paiskasimme kättä. Mutta on minut myös kasteltu läpimäräksi supersoakerilla kun olen puinut vihellyksille kahta nyrkkiä yhtäaikaa. Se oli Roomassa, se.

Oppiapa tyyneksi.

Ehkä ne eivät sitten olekaan vaatteet vaan jokin muu. Apua. Tästähän tulee angsti. Hymy vai silmiin katsominen vai niiden yhdistelmä? Vai että kävelee kovaa. Hitto soikoon, en kyllä ala katsoa maahan.

Vaikka voi tietysti olla, ettei noita seikkoja itse hahmota. Ja joka tapauksessa, nyt jokin on muuttunut, tutut sanovat niin. Ehkä tänä vuonna viheltämistä ei kuulu. Toivon todella niin. Pitää vain lakata ajattelemasta koko asiaa, kunnes... jos, siis...

Ehkä se on kaupunginosakysymyskin, ja miten hiukset on -kysymys. En osaa sanoa. Jos on letit päässä, sitä ei kyllä tapahdu, olen huomannut. Pikkutyttöys on pelottavaa :D - - Kalliossa on mielestäni ilkein meno täällä Helsingissä sen suhteen. ja siksi ehkä olen vähän vauhkona, kun muutan sinne juuri parahultaisesti ja sitten on kesä, ääh. Ihanahankala kesä.

Mutta inhottavalta sellainen vislaaminen yhtäkaikkisesti tuntuu.

Mutta ehkä nyt kun vanhenen, se vähenee. Toivotaan näin.

Eh, taas tämä meni vihellystraumojen puruksi. Mutta se on kamalaakamalaakamalaa!

10/3/06 00:03  
Blogger Eufemia said...

"Intellekti ei yksinkertaisesti toimi alavireisyyden, vihan tai mustasukkaisuuden vallitessa."

Juuri noin. Siksi se synkistely ja kaikesta pelkästään huonouden kaivaminen on minusta niin kummallista. Sitä kun harrastavat usein ihmiset, joilla olisi ymmärtääkseni kykyjä muuhunkin. Mutta ehkä tässä on jotain, jota en vain tajua.

Mutta tuosta kadulla huomauttelusta. Saatan kesähelteillä käyttää aika paljastaviakin hepeneitä, ja toisaalta saatan kuljeskella talvella melko thehoviaanisissa asuissa. Minkäänlaisia ikäviä kommentteja en kuitenkaan muista kuulleeni yli kymmeneen vuoteen. Ei Kalliossakaan vaikka asuin siellä ja kuljeskelin kesäöissä yksin. Kaksi tai kolme vislausta taidan muistaa. Kukaan ei ole sanonut niitä kreiseimpiä mustaa kireää trikoota ja metallihakasia -virityksiäkään huorahtaviksi. Eikä sitä afrosäkkärää, joka tolppakorkoihin ja (roskalavalta löydettyyn) turkiskauluksiseen nahkatakkiin yhdistettynä sai kai erään brysseliläisen hotellin portieerin pitämään minua jonkinlaisena ilolintusena - ei, hänkään ei sanonut mitään, se selvisi muuten.

Sosiaalisista konventioista piittaamatta totean, että olen ainakin joskus näyttänyt noissa asuissani mainitsemaltasi "hiemankin mukavamman näköiseltä naiselta". Vislailu- ja huoritteluasia menee siis jotenkin monimutkaisemmin kuin esität. (Tähän voi lisätä, että minulle ei myöskään koskaan tapahdu sitä, että sedät tulisivat holhoavasti selittämään kuinka minun täytyisi tehdä työni tai muuten käyttäytyä. Nämä kaksi minulle-ei-tapahdu-noin -asiaa saattavat liittyä toisiinsa.)

10/3/06 00:16  
Anonymous Anu said...

Minäkin olen joskus alkanut tapella takaisin, kun minua on yritetty alistaa, mutta olen huomannut, että sellaiset miehet kokevat saavansa jonkinlaisen osavoiton jo siitä, että nainen reagoi heidän kommentteihinsa jotenkin. Silloin he huomaavat, että kohde on saanut osuman.

Siksi pidän ignorointia parempana, sen avulla saa aika helposti osoitettua, ettei viestillä ole voimaa.

10/3/06 07:29  
Blogger Veloena said...

Tavallaan tuossa on pointsinsa. Mutta toisaalta, olen huomannut, että aivan mukavat viheltämättömät miehet harvoin ymmärtävät, miten paskalta sellainen tuntuu. Ehkä koen henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni selvittää kaikille maailman pissipäille, miten pahalta jokin käytäntö tuntuu. Hmm, voisin kyllä tosiaan luopua tuosta.

Mutta siitä, ettei se vaikuttaisi, jos ei kommentoi takaisin, olen eri mieltä. Itselleni jää kaikista pahin mieli, jos en edes yritä selvittää asiaa. Silloin juuri jaksan itkeä tuntitolkulla kotiin päästyäni. Kaksitoista kesää sitten pukeuduin helteelläkin farkkuihin ja valkoiseen miestenpaitaan välttyäkseni näiltä konflikteilta. Valitettavasti laitoin myös solmion kaulaan ja niin ollen en välttynyt... damn. Kummallinen kesä, tuntui aivan sairaan kuumalta kun liikkui peittävissä vaatteissa.

No joo, tuo saattaa olla strategisesti oikea ote. Olen strategisesti aivan sairaan huono. Pitää ehkä alkaakin sparrata itseä tässä suhteessa.

Eufemia, luulen tosiaan, että siinä on takana monimutkaisempi kuvio. Mulle vihelletään toisinaan ollessani koiriakin kävelyttämässä ja kaikenmaailman sedät holhoavat aivan raivostuttavuuksiin asti. Jaa-a. Äitini kohdalla on aivan samalla tavalla. Ehkä se on jokin tapaa kantaa ryhtiä, tai jotain, jonkinlainen ilmeen pehmeys. Sinusta Eufemia näkee kyllä mielestäni jo päälle päin, kuinka dynamiittia olet! Tai ainakin kun itse avasin sulle oven, näytit aivan ensiksi hurjan päättäväiseltä.

Minua ei ole taidettu opettaa päättämään yhtään mitään, mutta siihen saa kyllä nyt luvan tulla muutos. (Tulee myös väistämättä mieleen se, kuinka äidin mielestä feminismi on rumien naisten excuse. Jotakin kieroa tässä on. Alistumiseleet?)

Toisaalta luotan siihen, että nyt kun työstän asiaa huolella, jotakin voi muuttuakin.

10/3/06 09:12  
Blogger Eufemia said...

Päättäväiseltä? No minut on kyllä kasvatettu nimen omaan päättämään. Toisaalta eräs teatteriohjaajaystäväni ihmettelee sitä, kuinka saatan joissain tilanteissa käyttää juuri alistumiseleitä - ehkä hyödykseni. Varsinkin minulle kaikkein läheisimpien ihmisten seurassa, siis sellaisten, jotka eivät vain turvaudu minuun vain joihin minä myös turvaudun, muutun pieneksi ja vaarattomaksi ja haluttomaksi tekemään kauheasti päätöksiä. Kadulla taas kuljen hajamielisen määrätietoisena, yleensä kiinnittämättä huomiota ihmisiin ympärilläni. Jippo saattaa olla siinä, että omaksuu erilaisia sosiaalisia rooleja jotenkin puolivahingossa.

10/3/06 15:05  

Lähetä kommentti

<< Home

<