12.3.06

Tkää valo poistuessane Wintistä

Olen tällä erää saanut nettideittailusta tarpeekseni. Ei se ole oikea tapa tällaiselle metatasolla surffaajalle. Kävelen taas jäällä vieraan pojan kanssa, tämän kanssa juttu luistaa, totean itsekseni, että olemme hyvät kaverit siinä silmänräpäyksessä kun hän astuu ovestani sisään. No, mitä muuta voi odottaa, jos kaksi ihmistä harrastaa pitkälti samoja asioita? Sanon ensiksi: "Hei, hyppää hetkeksi sisään ja ovi kiinni, ettei kissa karkaa!" Ihan kuin kelle tahansa pulkkakaverilleni. Itse asiassa, selviää hyvin pian, että eilen pulkkaillut ystävätär on hänen tuttujaan niinikään.

Puhumme kai enemmän nettideittailusta kulttuurisena ilmiönä, syömme Succesin korvapuustit ja käymme ostamassa tunnelin Smarketista Lohelle ruokaa. Sitten istumme keittiössäni, juomme Yogi-teetä ja käsittelemme kuten vanhat ystävät, samalla välittömyydellä ja epäeroottisuudella, kännykkäkulttuuria ja kiireisyyttä, ihmisten masennusdiagnooseja ja teekuppien esteettisiä kriteereitä. "Tämä on niin omituista", sanon kai useammankin kerran.

Havainnoin vuorovaikutustamme ja tulen siihen tulokseen, että selvinpäin nettideittailu on ainakin itselleni hieman omituinen tapa tutustua ihmisiin muuta kuin kaveruusmielessä. Toimittajantyöt, filosofian opiskelu ja aikuisopetus ovat tehneet minusta sellaisen rutinoituneen juttelijan ja jututtajan, jolla menee analyysivaihde aika nopeasti päälle, ja sitten tietysti lipsun myös metatasolle raivostuttavissa määrin. Kaipa on niin, että jos etsii rakkautta, sitä ei löydä.

Sanotaanhan Gilgamesh-eepoksessakin: elämää jos etsit, et löydä. Joku on tainnut sanoa samaa onnellisuudesta, joku toinen varmaankin jo aiemmin rakkaudestakin. Itse asiassa, minä ainakin, uutenavuotena, jutellessani Kissan kanssa. "En usko löytäväni rakkautta", sanon tuolloin. En tule ajatelleeksi, että voin antaa huutia koko etsimiselle, siinä tilanteessa.

Mutta nyt alan asettautua siihen ajatukseen - nettideitillä! Ehkä romantikot ovat oikeassa: pitää olla aina jokin vastapiste, jota vasten työstäessä tietty seikka voi ilmetä. Romantikot tietysti puhuvat itsen ilmenemisestä toista vasten, mutta eikö ajatuksen voisikin laajentaa idean ilmenemiseen toisenlaista ideaalia hellivää tilannetta vasten? Tajuan siinä puhua pärpättäessäni sataviisikymmentä kilometriä sekunnissa yhä akuutimmin, kuinka kovasti nautin joistakin yksinasumisen piirteistä. Ja kuinka toivoton urakka moinen etsiminen olisi. Koska jos jokun tapaa sellaisia mahdollisuuksia silmälläpitäen, tarkastelee itse asiassa liian terävästi rakastuakseen.

Rakastuminen on kuitenkin sellaista heittäytymistä, kaiken jättämistä, kyvyttömyyttä suuttua mistään ainakaan parina ensimmäisenä kuukautena. Sillä eikö olekin niin, että olen rakastunut vain sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa minulla on jo ollut jokin yhteinen proggis ja joihin olen tutustunut enemmän jossain muussa mielessä, jotain muita kuin rakastumisen kannalta olennaisia piirteitä tarkastellen. Ja sitten äkisti olen tajunnut, että aristan jonkun tapaamista, tuosta ihmisestä tulee kivi kengässä, hermoilen ennen tapaamista hiusteni kurittomuutta, en kykene laskemaan leikkiä, kompuroin argumenteissani, alan välttää ihmisen tapaamisen mainitsemista aivan huvittavuuksiin saakka, häpeän omaa hämmennystäni tuon ihmisen läsnäolosta, punastelen ja olen hiljainen, alan korostaa formaaleja piirteitä pakonomaisesti, esitellä tuon oikeasti hyvän ystävän tutuntuttuna, työtoverina tai kontaktina kun normaalisti tituleeraisin ystäväksi.

Nettideiteillä sen sijaan ei osaa jännittää. Kuvio on liian selkeä ja ilmeinen, ja kuuntelee kaiken sanotun liian tarkasti ja rekisteröi: vai niin, ahaa näin, joo-o. Ja vaikka toinen on äärimmäisen mukava, osaa ennustaa hyvin, mikä piirre alkaisi ärsyttää ensimmäiseksi. Ja se piirrehän löytyy, aina.

Tajuan kyllä, miten nurinniskaista on todeta, että parempi siis jättää asia luonnon haltuun ja että kun valoa tulee lisää, eiköhän jotain romanttistakin tapahdu.

Mutta onko vaihtoehtoja? Ei kai.

Lisäksi epäilen olevani liian suorasuinen nettideittaajana. Sanon tänäänkin, kävelemme Tähtitorninmäkeä ylös, aurinko häiköö, että eihän tässä ole kyse vain siitä, että tapaisi miehen nettideiteistä. Mutta että jos niihin ystävystyy, ja tutustuu niiden kavereihin, on siinä jo laajempaa mahdollisuuksien verkostoa. Vaikka voi olla kyllä, että jo tällaisenkin mahdollisuuden tajuaminen estää sen todentumisen. Ehkä meissä ihmisissä on sellainen rakastumisen suojamekanismi, joka sallii rakastumisen vain tilanteissa, joissa tunne ja sitä seuraava päätös ja asenne tulevat takavasemmalta, täysin yllätyksenä? Yleensä tietysti sitten käy niin, että se takavasempi löytyy kuvioista, joista sen ei todellakaan pitäisi löytyä, sillä vain noissa kuvioissa etenee iloisena ja kriteereitä tarkastelematta lähemmäksi ja lähemmäksi ja lopulta tilanteeseen, joissa äkisti iskee tuo hirveä hulluus, joka on aika vaikeaa tukehduttaa asiatodisteisiin vedoten.

Vähän surullistahan se tietysti on, sillä ehkä tuntemattomampien tutuntuttujen tapauksissa tuota metodia voisi kutsua myös nimellä "hullumagneetti", ja se toimii juuri silloin, kun on tullut varoitetuksi jostakusta, että älä nyt ainakaan sen suhteen kehitä mitään. Ja kun kuitenkin on toisaalta myös siten kuin Hurinakin kirjoittaa, että omista piireistä ei mielellään naisi ketään, se on jotenkin oman pesän likaamista ja jakaa ihmisiä leireihin, eikä minusta ole mitään niin kauheaa kuin leireihin jakautuminen. Kun kuitenkin ystävyyttä ja rakkautta voidaan aidosti edistää vain kieltämällä vihollisuusjaot täysin.

(No tietysti olen idealisti. Se on velvollisuuteni. Ilman vaihtoehtoisia järjestyksiä nykymenoa ei näet voisi kuinkaan kritisoida.)

Sinänsä nettideitillä on tänään kivaa, kuten jo sanoinkin. Teputamme jäällä, en ala edes ehdotella kovaa kävelemistä. Puhumme läpi Tohtori Sykerön, Nalle Luppakorvan ja Pelle Hermannin, mutta emme mainitse Hinkua ja Vinkua emmekä Kössi Kengurua. Hieman epäilyttää, että tyyppi ei ole pelännyt Pelle Hermannia! Sellainen kuulostaa uhkarohkealta. Tällaista taidepuhetta tänään, rentouttavaa. Puhumme myös lumiukkojen tekemisestä, pulkkailemisesta ja suhteiden purkamisesta sekä siitä, onko lapsenomainen ajanvietto omalle sukupolvellemme tyypillinen juttu. Ajattelen Kissan siskon mansikkakuvioituja puuvillasukkia ja omia läpikuultavia lasten hiuspompuloitani, joita ostin itselleni tuliaisiksi New Yorkista säästökoon pakkauksen. Ja sitten, timangikoristeisia alusvaatteita ja alastomia vartaloita vessanovessani. Ei, ei tämä niin yksinkertaista ole. Lapsenomaisuus, groteski, fantastinen ja intiimi sotkeutuvat keitokseksi, joka olisi aivan mahdotonta myydä kellekään mieleltään modernistille.

Deitin jälkeen olen väsynyt, pakenen päiväuneen parvellani.

Sitten katson blogit läpi. Sivupersoona luettelee ihania lehmännimiä, ja muistan, kuinka pitkään ja hartaasti olen haaveillut maalla asumisesta eläinten ja kasvien keskellä, vergiliaanisesta ideaalista. Vuokraemäntäni kirjoittaa Intiasta, että haluaisi perustaa Suomeen vammaisten maaseutukodin, jossa tehtäisiin maatöitä, mutta että on surku, ettei kukaan kai lähtisi sellaiseen mukaan, eikä hän tiedä eläimistä ja puutarhasta, vammaisista vain. Vastaan hänelle, että minä ainakin olen matkassa, hep, vaikken vammaisista tiedäkään, tassu- ja kavioterapeuteista vain, ja vuohista myös, ja olen käynyt mehiläishoitajan koulutuksenkin, ja osaan lumota lampaat silitysetäisyydelle, ja tietysti tiedän kasveista. Olen taas alkanut ostella siemeniä kesäksi. Näen jo arboretumin lajeineen: tammia, vaahteroita, lehmuksia, pari douglaskuusta, useampi sembra, siperian- ja kiinankärhöä kiipimään varsia, pyörökivien välissä auringonläikässä ahomansikkaa, talvikkia, tuonnempana sinivuokot, kevätlinnunherne, mustakonnanmarja. Ja sitten hyötykasvit, säännöttömät sarakkeet, voi kesä!

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin käyn navetassa, pelkän kerrotun kautta. Silitän lemmuja, toistan kaunis kaunis, takerrun kalteriin, itken, en tahdo ikinäikinä pois, ehdotan koko perheen muuttamista sinne Savoon, navettaan. Aiemmin olen ollut muuttamassa Korkeasaaren apinataloon, Talvipuutarhaan, Pietarinkirkkoon, Dogen palatsiin ja vanhan Rooman raunioihin, ja vanhemmat alkavat olla kyllästyneitä vihjeisiini, että nousukasmainen kerrostaloasunto oikeistolaisella alueella ei vastaa hyvän elämän standardejani. En tahtoisi pois lehmien luota ollenkaan. Samalla tavoin hevosten kanssa myöhemmin. Paluu talleilta kaupunkiin on aina tylsistyttävä ele. Että ihmisiksi, miten puuduttavaa.

Kun en voi saada lehmää, pidän aarin kasvimaata. Ja sitten äkkiä tajuan, siinä lehmännimiä tuijottaessani, että mikä helvetti minua muka tässä enää estelee. Entä jos muuttaisinkin jonnekin mummonmökkiin hörhöilemään? Tai peräti pelkkään navettaan Tyrnikin, Taikinamarjikin ja Pensasmustikin kanssa? Vaikka mitä minä lehmänmaitoallergikko niiden maidon kanssa tekisin? Tarvittaisiin pieni kylä, jossa voisin vaihtaa maidon sähköön, kauranleseeseen, omenamehuun, kaneliin, kaapelimodeemiin ja halkoihin.

Kun kerron ystävälle maaseutufiksaatiostani viikko sitten, hän huokaa ja sanoo, että sellaista se on. Eikä tietenkään hänen veganismiaan ymmärretä siellä maalla, missä hän on erityisesti sinne tahtomatta, rakkauden takia, eikä hän kuulemma ymmärrä peltoja ja rottweileria. Mutta että minä olisin varmasti onnellinen, talloisin viljaa kapealta alalta juostessani ja kirjoittaisin runoja ja istuttaisin kukkapenkin. Unelmia pitää olla, hän sanoo. Tai jos ottaisikin vuohia, kuttuparin. Ryhtyisi nauttimaan vuohenmaitoa. Mutta mitä sitten - luuletteko että vanhempani takaisivat lainaa mummonmökin ostamiseen? Ei ikimaailmassa. Heistä on jo täysi perversio, etten halua lähiöstä mahdollisimman suurta asuntoa.

Rakkauteni lehmiin ja vuohiin on aivan yhtä pimeää putkea kuin rakkauteni miehiin ja ajatus, että oikeastaan sopiva kotitalo olisi jonkinlainen temppeli tai navetta, jos metsässä on kerran liian kylmää talvisin. Tärkeimmissä asioissaan ihminen, tai ainakin minä, on täysi nonsensikko, ainakin unelmien tasolla. On kai parasta suhtautua siihen lempeästi hymyillen.

2 Comments:

Anonymous minh said...

Kirjoitinkin tuossa itse maalaispostauksen, mutta ainoastaan omasta, 8-11-vuotiaan eläintenpuolustajan perspektiivistä. Kirjoitin, että maalla asuu hirveää porukkaa, joka ei piittaa eläimistä yhtään. Onneksi Mayatar tuli väliin, niin pääsin/jouduin selittämään, että kyse oli silloisesta perspektiivistä, minut oli lähetetty Pelastakaa lapset Ry:n maalaistalolomille lapsena ja neljästä paikasta yksi oli kelvollinen minulle.

Miina Äkkijyrkästä voidaan olla montaa mieltä monessakin asiassa, mutta ainakin hän on kiinnittänyt huomiota lehmiin. Lehmät ovat ihan yhtä paljon hoidettavia eläimiä kuin hevosetkin(kuten ovat myös kanat, siat ja lampaat), eivätkä mitään liha/maitokarjaa. Mutta liha/maitokarjatiloilla eläimiä usein pidetään vain tuotteina ja siksi pidän ainakin osan ennakkoluuloistani maalaiselämää kohtaan. Jos minä tai sinä vaikka pärähdettäisiin jonkun ystäväporukan kanssa maalle, hankittaisiin tila ja hoidettaisiin sitä kuten meidän, kaupunkilaisten mielestä "kuuluu"-niin, että kaikilla olisi hyvä olla eikä kukaan olisi tuote, niin varmasti olisi vaikea päästä mukaan mihinkään kyläyhteisöihin. Tavat ovat tapoja ja erilaisuutta ei katsota hyvällä, maallakaan. Ei niin, ettäkö se olisi joku este, jos sellaista haluaa oikeasti toteuttaa.

Minä viihdyin paikassa, jossa jokaisella lehmällä oli oma karsina, jonka yläpuolella roikkui kyltti, johon lehmän nimi oli kirjoitettu kaunokirjoituksella ja kyltissä oli valokuva. Tilalla oli paljon työntekijöitä ja koneellinen lypsy, mutta vanha emäntä hoiti lehmät yksin, koska viihtyi niiden kanssa parhaiten.

Olen edelleen sitä mieltä, että sulla on joko mäihä tai hyvä ilmoitus, kun nettideittityyppi on kuin hyvä kaveri heti, kun sen tapaa.. mutta onnea, uusiin ihmisiin kannattaa tutustua!
-minh-

13/3/06 19:52  
Blogger Veloena said...

Miinä Äkkijyrkässä on paljon aivan erityistä kiinnostavuutta. Toisaalta hän on aika kamala, mutta hänessä on monia piirteitä, joita en voi olla arvostamatta. Kuten kyky itkeä spontaanisti, ryhdistäytyä ja tosiaankin, nostaa suomenkarja-asiaa esiin.

Moni ystävistäni, jotka ovat maalta, ovat kertoneet, että siellä sukivat lehmiä, jos eivät päässeet ratsastustunneille.

Joo, kaunokirjoitetut kyltit ja jouluksi havukranssit ja piparit jokaiselle. Kun eläimiä on liikaa niiden kanssa perheenjäsentymiseksi, ollaan väärällä tiellä.

On jotensakin järkyttävää lukea siitä, kuinka vähän aikaa maaseudullakin lehmään on suhtauduttu tuotantoeläimenä. Ja huomata, kuinka tarkasti tämä seurailee lihan edullistumista ja lihansyönnin lisääntymistä. Ne ovat aika järkyttäviä, pysäyttäviä lukuja. Maidosta en niin tiedä, miten sen hinta on kehittynyt. Ehkä joku toinen osaisi valistaa tässä?

No, onhan kaupungissakin soluttautuminen tiettyihin seurueisiin vaikeaa, jos erehtyy mainitsemaan, ettei juo maitoa eikä syö lihaa. Kyllä sitä joutuu aika monelle selittämään ikään kuin se olisi jokin isokin jutska. Mikä on jotenkin hassua, kun omassa moraalimaailmassa se kuitenkin on aika laita-aluetta, sellainen "no niin, tehdään tää nyt näin" -juttu, oikeastaan vain ilmentymä paljon laajemmasta väkivallattomuuden ja empatian periaatteesta.

13/3/06 22:44  

Lähetä kommentti

<< Home

<