Mielialasta
Eräs seikka hämmentää minua kerta toisensa jälkeen. Löytyy edelleen ihmisiä, jotka eivät edes pyri kohentamaan mielialaansa. Tiedän, se ei ole helppoa. Mutta mitä vähemmän sitä harjoittelee, sitä tankeampi siinä tietysti on. Sillä mielialan kohentaminen on tekniikkalaji siinä missä kaikki muukin.
Taisin olla vielä lukiossa, kun luin Tiede 2000 -lehdestä, kuinka joissain kokeissa oli havaittu, että ihan väkisinkin hymyileminen pienentää stressihormonien tasoa veressä ja virtsassa ja aktivoi aivojen mielihyväkytköksiä. Siitä päivästä pitäen olen koettanut hymyillä silmät kyynelissäkin. Samalla tavoin, siitä lähtien, kun luin, kuinka paljon todennäköisemmin liikuntaa harrastamaton sairastuu masennukseen, olen pitänyt henkilökohtaisena velvollisuutenani päivittäistä hikiliikuntaa. Sillä en ole mikään päivänpaiste luonnostaan - olen joskus kirjoittanutkin kai siitä, kuinka lapsena minua kiikutettiin neurologille, koska en tahtonut sosiaalistua vaan purin toisia lapsia, olin mieluummin yksin kuin seurassa, kärsin parista pakkoliikkeestä ja ennen kaikkea näytin jatkuvasti kärsivän hirvittävästä murjotuksesta, joka vain harvoin puhkesi nauruun. Tuo kaikki on tietysti jäänyt taakse jo kauan sitten, palautunut vain muutamana ohimenevänä kautena. (No ei pureminen, sentään.)
Huolestun kuitenkin edelleen helposti ja olen taipuvainen pieneen alakuloon. Siksi juuri minulla ei ole varaa sietää sellaista, vaan on oltava melioristi. Uskottava, että asiat voivat muuttua. Ponnisteltava niiden eteen. Mentävä pyörällä, siinä saa samalla liikuntaa ja auringonvaloa. Soitettava Hurinalle huomattuani, ettei hän ole vielä kävellyt meren jäällä ja sovittava siltä istumalta jääkävely. Autettava jotakuta, joka on umpikujassa ilman apua. Tällainen kaikki kohentaa mielialaa suunnattomasti. En tarkoita tietenkään sitä, että tohottaisin täysin päättömästi surua sietämättä. Ei, sitä tein suhteeni loppuajan. Nyt osaan jo asettua hiljaisemminkin, keveämmin. (Vai onko kuntoni vain kasvanut, en osaa sanoa... ehkä osaan tuottaa hyvää oloa taloudellisemmin, sillä kuten sanottua, se on tekniikkalaji.)
Tosin minua huolestuttaa edelleen, tuotanko ympärilleni enemmän iloa vai surua. Kissalle tuotin iloa, mutta hänpä olikin kerinnyt totutella minuun ja siihen, miten paljon minussa on virtaa. Nyt kun kaikki aiemmin Kissaan suunnattu melioristinen kehitystarmo suuntautuukin toisaalle, pelkään toisinaan olevani hieman vahva tottumattomalle. Zägädäng, joskus tunnen itseni korkeajännitejohdoksi, joka yhdistetään himmeään pikku hehkulamppuun. "Orava, sinun pitää varoa, ettet tee ihmisiä hulluiksi", sanoo Kissa aina kun näemme ja kertoilen kuulumisiani. Jolloin sanon tietysti loukkaantuneesti, että kyllä hänen pitäisi tietää, kuinka hyväntahtoinen olen. Kuulemma hän tietääkin. Mutta että ihmiset eivät ole tottuneet sellaiseen, että joku äkisti keskittyykin täysin heihin ja tutkii heidän onnellisuuttaan kriittisesti, pitäen silmällä heidän mielialaansa ja sen ehtoja, ja esittää kohentamisehdotuksia tuosta noin vain.
"Luuletko, etten pelännyt sinua, kun aloimme seurustella?" kysyy Kissa. Se hänen tarvitsee kysyä vain kerran. Ymmärrän yskän. Elämme maailmassa, jossa toisiin ei saisi ottaa kantaa. Ei saisi auttaa, ei silloinkaan, kun näkee selkeästi, mitä joku toinen tarvitsisi. Se johtuu kenties siitä, että useinkaan ihmiset eivät halua tulla autetuiksi. On paljon turvallisempaa ja tutumpaa maata siinä samassa kuralammikossa, jossa on röhnöttänyt toisten tallattavana vuosikaudet.
Tästä aiheesta tiedän paljon: minäkin makasin siellä vuosikausia surkutellen sitä, että en ole tarpeeksi älykäs ja kaunis pärjätäkseni. Sitten kohtasin tytön, joka kysyi joka ikisellä tapaamiskerrallamme, olenko onnellinen. Hänen ansiostaan aloin miettiä asiaa entistäkin tarkemmin. Siitä pitäen olen koettanut taustoittaa olemiseni siten, että minun on edes jonkinlaiset mahdollisuudet rauhalliseen, pitkäjänteiseen ylävireeseen ja onnellisuuteen. Toki siirtymävaihe meliorismiin oli sekava. Sekoilin aikani, ennen kuin uskoin, että minulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus olla onnellinen ja iloinen.
Tämähän on kovin muuta kuin mihin synkällä filosofian laitoksella yleisesti uskottiin. Mutta tavallaan se oli lähellä montaa muuta tuttua seikkaa: tiesin, kuinka eläimet siirtyvät aina parempaan paikkaan eivätkä jää turhaan kitumaan, jos niille annetaan sihen mahdollisuus, tiesin kuinka itsekin eläimenä suuntaan mieluummin mielihyvää kuin tuskaa tuottavaan suuntaan (järjen tehtävä tässä yhteydessä on kai lähinnä ratkoa sitä, tuottaako mielihyväni tuskaa toisille ja sitä, miten pikaista/pitkäkestoista mielihyvää on järkevää tavoitella ja näiden pohdintojen tuloksena toisinaan torjua välitön tarvetyydytys epäeettisenä), lisäksi tiesin, kuinka mieliala tarttuu - iloisen seurassa tulee iloiseksi, surullisen seurassa surulliseksi, ja viha se vasta kiskaiseekin mukaan.
Tuntuu omalaatuiselta kuvata jotakin niin intiimiä kuin oman mielialan kohentaminen. Uskon, että kaikki tekevät sitä tiedostamattaan. Mutta tiedostamatta tehtynä se saattaa johtaa tuhoisiin tuloksiin. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tunteen etsiminen viinalla ei ole kauhean hyvä ajatus pidemmän päälle. Eikä oikeastaan turvantunteen hakeminen syömällä, jos syöminen paisuu terveyttä haittaaviin mittasuhteisiin. Toisaalta kontrollimania ja hallinnantunne syömisestä luopumalla tai aivan eksessiivisellä liikuntaharrastuksella tuntuu sekin aika kamalalta asialta. (Tietenkin osa näistä haitallisista luontumuksista voi olla ihan vain kotoa opittua käytöstä, jolle ei hahmoteta vaihtoehtoja. Toisaalta, vaihtoehtojen hahmottumattomuus nykyisen Suomen monikulttuurisuudessa, yhteiskunnassa, jossa lukutaito on jokseenkin normi, tuntuu aika oudolta.) Ylipäänsä, ajatus siitä, että jättää mielialansa sattuman oikkujen armoille, tuntuu hyytävältä.
Mielialan kohentamisprojektia harjoittava voi varautua kohtaamaan kaksi opponoivaa koulukuntaa. Ensimmäisen mukaan mielialaa ei voi de facto kohentaa - se on näistä ihmisistä münchhausenlaista hulluutta, loogisesti mahdotonta ja new age -hömppää. Toisen koulukunnan mukaan mielialaa ehkä voisikin kohentaa, mutta se on eettisesti väärin, koska moinen toiminta tai ainakin siitä puhuminen syyllistää jokaista, joka ei kohenna mielialaansa.
Ensimmäistä koulukuntaa ei voi muuta kuin kehottaa tutustumaan alan kirjallisuuteen. Hyviä hakusanoja ovat tunnetartunta, liikunnan vaikutus mielenterveyteen, säännöllisten elämäntapojen vaikutus mielenterveyteen, onnistumisen elämysten vaikutus mielenterveyteen, läheisten ihmissuhteiden ja toisten auttamisen vaikutus mielenterveyteen, tunteen ja emootion hahmottaminen nimenomaan kehokuvana. (Mieliala ja mielenterveys kytkeytyvät yhteen kiinnostavalla tavalla - horjuva mielenterveys tarkoittaa usein juuri kroonistunutta mielialaa x.) Itseäni kiinnostavat lisäksi eettisen aloitteellisuuden ja mielialan suhde, omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamisen ja mielialan suhde, sekä ihmisen toimintaa koskevan kausaaliselityksen ja mielialan suhde. Näistä en ole löytänyt niin paljon tutkimusta kuin haluaisin lukea. (Toisaalta en ole kyllä oikein ehtinyt systemaattisesti etsimäänkään. Tahdon kuitenkin lukea tutkimusta tai sen populääriesittelyjä, en sellaista avaruuschakra-self-help-huttua.) Minusta, joka olen kouluttautunut sentään kritisoimaan teorioita kovalla kädellä, näyttää varsin selkeältä, että mielialaan voi vaikuttaa useissa tapauksissa. Tietenkin aivokemialliset ja aivojen rakenteelliset häiriöt ovat asia erikseen. Mutta aivokemiakin liittyy monin paikoin siihen, mitä ihminen tekee ja ajattelee. Takaisinkytkennät näyttävät ovat olemassa.
Toinen koulukunta, joka esittää, että yritykset kohentaa mielialaa ovat eettisesti väärin, on jokseenkin tyrmäävä tapaus. (Rinnakkaisia argumentteja näkee milloin mistäkin. Että on eettisesti väärin olla kasvissyöjä, koska silloin pyrkii vain nousemaan toisten yläpuolelle, että on fasistista liikkua tai olla kiinnostunut tieteestä, jne. En suoraan sanoen tiedä, pitäisikö tässä kohden purskahtaa itkuun vain nauruun. Kieltäkäähän nyt samantien Punainen risti ja Greenpeace, Ihmisoikeusliitto ja mikä ettei toisten harrastama seksikin. Kun ne kaikki tekevät niin hyvää, että se on väärin!) Ymmärrän kyllä sen, että on väärin kohentaa mielialaa painamalla muita lokaan. Mutta se, että kohentaa mielialaansa vaikka hymyillen tai juosten parin kilometrin lenkin - ei helvetti, en ymmärrä, keneltä sellainen voisi olla pois.
Tietenkin ymmärrän, että toinen koulukunta aktivoituu nimenomaan siitä, että sanon, että minusta on suoranainen eettinen velvollisuus pyrkiä kohentamaan mielialaansa, koska se tarttuu. Oikeastaan on tässä vaiheessa tietenkin selvennettävä, että yleensäkin puhuessani velvollisuudesta puhun itsestäni. En oleta olevani tarpeeksi älykäs konstruoimaan jotakin universaalia, jokaiselle soveltuvaa mallia elää ja toimia. (Itsestänikään en ole kovin varma, ehh.) Mutta oletan kyllä hataran analogiapäättelyn avulla toisaalta myös, että mielialaansa kohentamalla monenkin elämä voisi muuttua huomattavasti siedettävämmäksi - ovathan hekin biologisia systeemejä, joihin on sisäänrakennettu mielihyvää kohden konvergointi. Ja mistä tiedän, ettei heidän elämänsä ole jo siedettävää? Siitäpä tietysti, että he valittavat. Enkä minä pöljä osaa suhtautua valitukseen neutraalisti vaan riennän paikalle ikään kuin avuksi. Havaitsen pattitilanteen ja ehdotan jotakin mielestäni avaavaa toimenpidettä, tuolla tavalla kevyen hypoteesinomaisesti.
Seurauksena on ilkeää kahnausta. Se ei kohenna kenenkään mielialaa. Paitsi hetken kuluttua, kun tilanteen absurdiudelle voi hihittää. Tai siis, minä voin. En tarkalleen ottaen tiedä, mitä synkistelijät tässä vaiheessa tekevät. Vaikka heitä huvittaisi, he tuskin sitä myöntäisivät. Me emme voineet auttaa toisiamme ja niin edelleen. (Hitto vie, en aio tässäkään kohdin ryhtyä rypemään surussa, asiasta löytynee koomisempikin puoli.) Kärjistetyimmillään tilanne vie siihen, että toinen ilmoittaa haluavansa vain tapella. Näin absurdeja asioita kirjoittavat tietenkin vain miehet.
Mistä johtuu se, että etenkin miehistä mielialan kohentaminen on usein naisellista höpöhöpöä? Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että (nyt on pakko laittaa välihuomautus: meillä on täällä asiakkaana AIVAN GEORGE W BUSHIN NÄKÖINEN MIES!!!) vaikka se, miten käännän asiat positiivisiksi, onkin tavallaan kaunista ja kunnioitettavaa, on se ainoastaan naisille sallittavissa oleva piirre. Hemmetti vie tällaisia käsityksiä. Minusta henkilökohtaisesti miesten negatiivisuus on aika syvältä, aivan samoissa määrin kuin naistenkin. Ei siinä mitään, jos he synkistelisivät johdonmukaisesti, mutta se iäinen valitus, että elämä on helvettiä.
(Se, että minä tässä valitan, on tietenkin vain osoitus siitä, että olen löytänyt kultaisen keskitien iäisen negatiivisuussurkeuden ja ellun kanojen hulvattoman superhymyn väliltä. Usko jos tahdot.)
En keksi mitään niin ravistavaa kopernikaanista käännettä kuin sen tajuaminen, että omaan mielialaan voi vaikuttaa. Ja että kuinka helppoa se on.
Nyt seuraa morbidi läppä: Kun lemmikkikoirien masennusta on tutkittu, on huomattu, että masennuslääkettäkin paremmin (ja kaikkein parhaiden yhdistelmänä sen kanssa) auttaa lajitovereiden seuran lisääminen, ruoan vähentäminen ja liikunnan lisääminen. On tietysti aivan kerettiläistä sanoa, että ihmisellä asia olisi näin yksituumainen. Ihminen masentuu monenlaisista seikoista. Kannatan ajatusta, että merkitysrakenteistakin masennutaan. Mutta osa masennuksesta lienee vain aivan yksinkertaisesti täyttä kyvyttömyyttä eläimenäelämisen perusasiaan: siihen, että hakeudutaan kohti nautintoa. Katsokaa lapsia. Lapset iloitsevat saadessaan hyppiä ja juosta. Mihin se on mennyt joistain aikuisista? Lapset tutustuvat välittömästi (paitsi minä, joka purin; luultavasti olin pelkopurija herraties miksi). He ovat luonnostaan aika nirsoja ruoasta. Vaistot ja vietit ovat vielä melkoisen kohdallaan.
Minua mietityttää yhä enemmän se, miten on mahdollista, että ihmiset vieroittuvat kulttuurissa hyvän olon, hyvän mielialan, suotuisan kehollisen tilan tunnistamisesta ja sen jonakin tärkeänä, oikeaa olosuhdetta indikoivana merkkinä pitämisestä.
Mitkä ovat ne mekanismit, joilla joillekuille meistä on uskoteltu, että he eivät ansaitse hyvää oloa ja onnellisuuden elämyksiä? Tai että ne ovat jopa jossakin mielessä väärin. Tai että ne liittyvät korkeintaan penetraatioon. Ja että ainakaan niitä ei saisi mainita.
Olen pahoillani siitä, että tartutin sinuun nyt ärtyisyyteni. Oli kuitenkin pakko selvittää pääni, kun se ensin tartutettiin minuun. Kas näin, näin mieliala siirtyy.
Koetan ensi kerralla olla positiivisempi, sillä ovathan päivät lähinnä ihania. Tänäänkin olen ollut EEG-kokeessa, pääni täynnä elektrodeja, vastannut kyllä ja ei, vastetta on mitattu. Ja epäillyt, että olen väärä koehenkilö, sillä kokeessa testattiin kausaaliselityksiä. Voiko tekijä x olla tapahtuman y kausaalisyiden joukossa? Filosofiaa opiskellut saattaa suhtautua tähän hieman toisin kuin muut, prosessoinnin tasolla. Luulen, että vastaukset ovat samat, mutta luulen myös, että aivoissa laukeavat useammat releet ja eri paikoissa. Olen lukenut kausaliteetista liikaa ja ajattelen ehkä liian spesifisti sitä, mitkä termit menevät sisäkkäin. Onko ruostuminen ylikuormitusta, voiko ruostuminen olla konevika ja niin edelleen. EEG-anturit teipannut poika oli aika suloinen ja kosketti korvan taakse, mistä kutian. Hmm.
Ihastuttavinta oli, että sain katsella hetken aivosähkökäyrääni ruudulta. Räpytin silmiä, haukottelin, katsoin elektrodien asettajaa. Valtavat purkaukset täristivät ruutua. Erityisen hypyn ne tekivät, kun minua alkoi huvittaa, mitä kaikkea noista värinöistä voikaan lukea. Silloin sieraimeni alkoivat väristä kuten kaniinilla, ja ruudulle piirtyi hurjaa siksakkia.
Taisin olla vielä lukiossa, kun luin Tiede 2000 -lehdestä, kuinka joissain kokeissa oli havaittu, että ihan väkisinkin hymyileminen pienentää stressihormonien tasoa veressä ja virtsassa ja aktivoi aivojen mielihyväkytköksiä. Siitä päivästä pitäen olen koettanut hymyillä silmät kyynelissäkin. Samalla tavoin, siitä lähtien, kun luin, kuinka paljon todennäköisemmin liikuntaa harrastamaton sairastuu masennukseen, olen pitänyt henkilökohtaisena velvollisuutenani päivittäistä hikiliikuntaa. Sillä en ole mikään päivänpaiste luonnostaan - olen joskus kirjoittanutkin kai siitä, kuinka lapsena minua kiikutettiin neurologille, koska en tahtonut sosiaalistua vaan purin toisia lapsia, olin mieluummin yksin kuin seurassa, kärsin parista pakkoliikkeestä ja ennen kaikkea näytin jatkuvasti kärsivän hirvittävästä murjotuksesta, joka vain harvoin puhkesi nauruun. Tuo kaikki on tietysti jäänyt taakse jo kauan sitten, palautunut vain muutamana ohimenevänä kautena. (No ei pureminen, sentään.)
Huolestun kuitenkin edelleen helposti ja olen taipuvainen pieneen alakuloon. Siksi juuri minulla ei ole varaa sietää sellaista, vaan on oltava melioristi. Uskottava, että asiat voivat muuttua. Ponnisteltava niiden eteen. Mentävä pyörällä, siinä saa samalla liikuntaa ja auringonvaloa. Soitettava Hurinalle huomattuani, ettei hän ole vielä kävellyt meren jäällä ja sovittava siltä istumalta jääkävely. Autettava jotakuta, joka on umpikujassa ilman apua. Tällainen kaikki kohentaa mielialaa suunnattomasti. En tarkoita tietenkään sitä, että tohottaisin täysin päättömästi surua sietämättä. Ei, sitä tein suhteeni loppuajan. Nyt osaan jo asettua hiljaisemminkin, keveämmin. (Vai onko kuntoni vain kasvanut, en osaa sanoa... ehkä osaan tuottaa hyvää oloa taloudellisemmin, sillä kuten sanottua, se on tekniikkalaji.)
Tosin minua huolestuttaa edelleen, tuotanko ympärilleni enemmän iloa vai surua. Kissalle tuotin iloa, mutta hänpä olikin kerinnyt totutella minuun ja siihen, miten paljon minussa on virtaa. Nyt kun kaikki aiemmin Kissaan suunnattu melioristinen kehitystarmo suuntautuukin toisaalle, pelkään toisinaan olevani hieman vahva tottumattomalle. Zägädäng, joskus tunnen itseni korkeajännitejohdoksi, joka yhdistetään himmeään pikku hehkulamppuun. "Orava, sinun pitää varoa, ettet tee ihmisiä hulluiksi", sanoo Kissa aina kun näemme ja kertoilen kuulumisiani. Jolloin sanon tietysti loukkaantuneesti, että kyllä hänen pitäisi tietää, kuinka hyväntahtoinen olen. Kuulemma hän tietääkin. Mutta että ihmiset eivät ole tottuneet sellaiseen, että joku äkisti keskittyykin täysin heihin ja tutkii heidän onnellisuuttaan kriittisesti, pitäen silmällä heidän mielialaansa ja sen ehtoja, ja esittää kohentamisehdotuksia tuosta noin vain.
"Luuletko, etten pelännyt sinua, kun aloimme seurustella?" kysyy Kissa. Se hänen tarvitsee kysyä vain kerran. Ymmärrän yskän. Elämme maailmassa, jossa toisiin ei saisi ottaa kantaa. Ei saisi auttaa, ei silloinkaan, kun näkee selkeästi, mitä joku toinen tarvitsisi. Se johtuu kenties siitä, että useinkaan ihmiset eivät halua tulla autetuiksi. On paljon turvallisempaa ja tutumpaa maata siinä samassa kuralammikossa, jossa on röhnöttänyt toisten tallattavana vuosikaudet.
Tästä aiheesta tiedän paljon: minäkin makasin siellä vuosikausia surkutellen sitä, että en ole tarpeeksi älykäs ja kaunis pärjätäkseni. Sitten kohtasin tytön, joka kysyi joka ikisellä tapaamiskerrallamme, olenko onnellinen. Hänen ansiostaan aloin miettiä asiaa entistäkin tarkemmin. Siitä pitäen olen koettanut taustoittaa olemiseni siten, että minun on edes jonkinlaiset mahdollisuudet rauhalliseen, pitkäjänteiseen ylävireeseen ja onnellisuuteen. Toki siirtymävaihe meliorismiin oli sekava. Sekoilin aikani, ennen kuin uskoin, että minulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus olla onnellinen ja iloinen.
Tämähän on kovin muuta kuin mihin synkällä filosofian laitoksella yleisesti uskottiin. Mutta tavallaan se oli lähellä montaa muuta tuttua seikkaa: tiesin, kuinka eläimet siirtyvät aina parempaan paikkaan eivätkä jää turhaan kitumaan, jos niille annetaan sihen mahdollisuus, tiesin kuinka itsekin eläimenä suuntaan mieluummin mielihyvää kuin tuskaa tuottavaan suuntaan (järjen tehtävä tässä yhteydessä on kai lähinnä ratkoa sitä, tuottaako mielihyväni tuskaa toisille ja sitä, miten pikaista/pitkäkestoista mielihyvää on järkevää tavoitella ja näiden pohdintojen tuloksena toisinaan torjua välitön tarvetyydytys epäeettisenä), lisäksi tiesin, kuinka mieliala tarttuu - iloisen seurassa tulee iloiseksi, surullisen seurassa surulliseksi, ja viha se vasta kiskaiseekin mukaan.
Tuntuu omalaatuiselta kuvata jotakin niin intiimiä kuin oman mielialan kohentaminen. Uskon, että kaikki tekevät sitä tiedostamattaan. Mutta tiedostamatta tehtynä se saattaa johtaa tuhoisiin tuloksiin. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tunteen etsiminen viinalla ei ole kauhean hyvä ajatus pidemmän päälle. Eikä oikeastaan turvantunteen hakeminen syömällä, jos syöminen paisuu terveyttä haittaaviin mittasuhteisiin. Toisaalta kontrollimania ja hallinnantunne syömisestä luopumalla tai aivan eksessiivisellä liikuntaharrastuksella tuntuu sekin aika kamalalta asialta. (Tietenkin osa näistä haitallisista luontumuksista voi olla ihan vain kotoa opittua käytöstä, jolle ei hahmoteta vaihtoehtoja. Toisaalta, vaihtoehtojen hahmottumattomuus nykyisen Suomen monikulttuurisuudessa, yhteiskunnassa, jossa lukutaito on jokseenkin normi, tuntuu aika oudolta.) Ylipäänsä, ajatus siitä, että jättää mielialansa sattuman oikkujen armoille, tuntuu hyytävältä.
Mielialan kohentamisprojektia harjoittava voi varautua kohtaamaan kaksi opponoivaa koulukuntaa. Ensimmäisen mukaan mielialaa ei voi de facto kohentaa - se on näistä ihmisistä münchhausenlaista hulluutta, loogisesti mahdotonta ja new age -hömppää. Toisen koulukunnan mukaan mielialaa ehkä voisikin kohentaa, mutta se on eettisesti väärin, koska moinen toiminta tai ainakin siitä puhuminen syyllistää jokaista, joka ei kohenna mielialaansa.
Ensimmäistä koulukuntaa ei voi muuta kuin kehottaa tutustumaan alan kirjallisuuteen. Hyviä hakusanoja ovat tunnetartunta, liikunnan vaikutus mielenterveyteen, säännöllisten elämäntapojen vaikutus mielenterveyteen, onnistumisen elämysten vaikutus mielenterveyteen, läheisten ihmissuhteiden ja toisten auttamisen vaikutus mielenterveyteen, tunteen ja emootion hahmottaminen nimenomaan kehokuvana. (Mieliala ja mielenterveys kytkeytyvät yhteen kiinnostavalla tavalla - horjuva mielenterveys tarkoittaa usein juuri kroonistunutta mielialaa x.) Itseäni kiinnostavat lisäksi eettisen aloitteellisuuden ja mielialan suhde, omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamisen ja mielialan suhde, sekä ihmisen toimintaa koskevan kausaaliselityksen ja mielialan suhde. Näistä en ole löytänyt niin paljon tutkimusta kuin haluaisin lukea. (Toisaalta en ole kyllä oikein ehtinyt systemaattisesti etsimäänkään. Tahdon kuitenkin lukea tutkimusta tai sen populääriesittelyjä, en sellaista avaruuschakra-self-help-huttua.) Minusta, joka olen kouluttautunut sentään kritisoimaan teorioita kovalla kädellä, näyttää varsin selkeältä, että mielialaan voi vaikuttaa useissa tapauksissa. Tietenkin aivokemialliset ja aivojen rakenteelliset häiriöt ovat asia erikseen. Mutta aivokemiakin liittyy monin paikoin siihen, mitä ihminen tekee ja ajattelee. Takaisinkytkennät näyttävät ovat olemassa.
Toinen koulukunta, joka esittää, että yritykset kohentaa mielialaa ovat eettisesti väärin, on jokseenkin tyrmäävä tapaus. (Rinnakkaisia argumentteja näkee milloin mistäkin. Että on eettisesti väärin olla kasvissyöjä, koska silloin pyrkii vain nousemaan toisten yläpuolelle, että on fasistista liikkua tai olla kiinnostunut tieteestä, jne. En suoraan sanoen tiedä, pitäisikö tässä kohden purskahtaa itkuun vain nauruun. Kieltäkäähän nyt samantien Punainen risti ja Greenpeace, Ihmisoikeusliitto ja mikä ettei toisten harrastama seksikin. Kun ne kaikki tekevät niin hyvää, että se on väärin!) Ymmärrän kyllä sen, että on väärin kohentaa mielialaa painamalla muita lokaan. Mutta se, että kohentaa mielialaansa vaikka hymyillen tai juosten parin kilometrin lenkin - ei helvetti, en ymmärrä, keneltä sellainen voisi olla pois.
Tietenkin ymmärrän, että toinen koulukunta aktivoituu nimenomaan siitä, että sanon, että minusta on suoranainen eettinen velvollisuus pyrkiä kohentamaan mielialaansa, koska se tarttuu. Oikeastaan on tässä vaiheessa tietenkin selvennettävä, että yleensäkin puhuessani velvollisuudesta puhun itsestäni. En oleta olevani tarpeeksi älykäs konstruoimaan jotakin universaalia, jokaiselle soveltuvaa mallia elää ja toimia. (Itsestänikään en ole kovin varma, ehh.) Mutta oletan kyllä hataran analogiapäättelyn avulla toisaalta myös, että mielialaansa kohentamalla monenkin elämä voisi muuttua huomattavasti siedettävämmäksi - ovathan hekin biologisia systeemejä, joihin on sisäänrakennettu mielihyvää kohden konvergointi. Ja mistä tiedän, ettei heidän elämänsä ole jo siedettävää? Siitäpä tietysti, että he valittavat. Enkä minä pöljä osaa suhtautua valitukseen neutraalisti vaan riennän paikalle ikään kuin avuksi. Havaitsen pattitilanteen ja ehdotan jotakin mielestäni avaavaa toimenpidettä, tuolla tavalla kevyen hypoteesinomaisesti.
Seurauksena on ilkeää kahnausta. Se ei kohenna kenenkään mielialaa. Paitsi hetken kuluttua, kun tilanteen absurdiudelle voi hihittää. Tai siis, minä voin. En tarkalleen ottaen tiedä, mitä synkistelijät tässä vaiheessa tekevät. Vaikka heitä huvittaisi, he tuskin sitä myöntäisivät. Me emme voineet auttaa toisiamme ja niin edelleen. (Hitto vie, en aio tässäkään kohdin ryhtyä rypemään surussa, asiasta löytynee koomisempikin puoli.) Kärjistetyimmillään tilanne vie siihen, että toinen ilmoittaa haluavansa vain tapella. Näin absurdeja asioita kirjoittavat tietenkin vain miehet.
Mistä johtuu se, että etenkin miehistä mielialan kohentaminen on usein naisellista höpöhöpöä? Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että (nyt on pakko laittaa välihuomautus: meillä on täällä asiakkaana AIVAN GEORGE W BUSHIN NÄKÖINEN MIES!!!) vaikka se, miten käännän asiat positiivisiksi, onkin tavallaan kaunista ja kunnioitettavaa, on se ainoastaan naisille sallittavissa oleva piirre. Hemmetti vie tällaisia käsityksiä. Minusta henkilökohtaisesti miesten negatiivisuus on aika syvältä, aivan samoissa määrin kuin naistenkin. Ei siinä mitään, jos he synkistelisivät johdonmukaisesti, mutta se iäinen valitus, että elämä on helvettiä.
(Se, että minä tässä valitan, on tietenkin vain osoitus siitä, että olen löytänyt kultaisen keskitien iäisen negatiivisuussurkeuden ja ellun kanojen hulvattoman superhymyn väliltä. Usko jos tahdot.)
En keksi mitään niin ravistavaa kopernikaanista käännettä kuin sen tajuaminen, että omaan mielialaan voi vaikuttaa. Ja että kuinka helppoa se on.
Nyt seuraa morbidi läppä: Kun lemmikkikoirien masennusta on tutkittu, on huomattu, että masennuslääkettäkin paremmin (ja kaikkein parhaiden yhdistelmänä sen kanssa) auttaa lajitovereiden seuran lisääminen, ruoan vähentäminen ja liikunnan lisääminen. On tietysti aivan kerettiläistä sanoa, että ihmisellä asia olisi näin yksituumainen. Ihminen masentuu monenlaisista seikoista. Kannatan ajatusta, että merkitysrakenteistakin masennutaan. Mutta osa masennuksesta lienee vain aivan yksinkertaisesti täyttä kyvyttömyyttä eläimenäelämisen perusasiaan: siihen, että hakeudutaan kohti nautintoa. Katsokaa lapsia. Lapset iloitsevat saadessaan hyppiä ja juosta. Mihin se on mennyt joistain aikuisista? Lapset tutustuvat välittömästi (paitsi minä, joka purin; luultavasti olin pelkopurija herraties miksi). He ovat luonnostaan aika nirsoja ruoasta. Vaistot ja vietit ovat vielä melkoisen kohdallaan.
Minua mietityttää yhä enemmän se, miten on mahdollista, että ihmiset vieroittuvat kulttuurissa hyvän olon, hyvän mielialan, suotuisan kehollisen tilan tunnistamisesta ja sen jonakin tärkeänä, oikeaa olosuhdetta indikoivana merkkinä pitämisestä.
Mitkä ovat ne mekanismit, joilla joillekuille meistä on uskoteltu, että he eivät ansaitse hyvää oloa ja onnellisuuden elämyksiä? Tai että ne ovat jopa jossakin mielessä väärin. Tai että ne liittyvät korkeintaan penetraatioon. Ja että ainakaan niitä ei saisi mainita.
Olen pahoillani siitä, että tartutin sinuun nyt ärtyisyyteni. Oli kuitenkin pakko selvittää pääni, kun se ensin tartutettiin minuun. Kas näin, näin mieliala siirtyy.
Koetan ensi kerralla olla positiivisempi, sillä ovathan päivät lähinnä ihania. Tänäänkin olen ollut EEG-kokeessa, pääni täynnä elektrodeja, vastannut kyllä ja ei, vastetta on mitattu. Ja epäillyt, että olen väärä koehenkilö, sillä kokeessa testattiin kausaaliselityksiä. Voiko tekijä x olla tapahtuman y kausaalisyiden joukossa? Filosofiaa opiskellut saattaa suhtautua tähän hieman toisin kuin muut, prosessoinnin tasolla. Luulen, että vastaukset ovat samat, mutta luulen myös, että aivoissa laukeavat useammat releet ja eri paikoissa. Olen lukenut kausaliteetista liikaa ja ajattelen ehkä liian spesifisti sitä, mitkä termit menevät sisäkkäin. Onko ruostuminen ylikuormitusta, voiko ruostuminen olla konevika ja niin edelleen. EEG-anturit teipannut poika oli aika suloinen ja kosketti korvan taakse, mistä kutian. Hmm.
Ihastuttavinta oli, että sain katsella hetken aivosähkökäyrääni ruudulta. Räpytin silmiä, haukottelin, katsoin elektrodien asettajaa. Valtavat purkaukset täristivät ruutua. Erityisen hypyn ne tekivät, kun minua alkoi huvittaa, mitä kaikkea noista värinöistä voikaan lukea. Silloin sieraimeni alkoivat väristä kuten kaniinilla, ja ruudulle piirtyi hurjaa siksakkia.
Halaus,Veloena at 16:24
13 Comments:
Tuosta puuttui vielä yksi selitysyritys sille, miksei omaa mielialaansa tulisi pyrkiä korjaamaan täsmälääkkeillä ja säännöllisellä huolenpidolla. Se on toisenlainen versio tuosta "eettisesti väärin" -selityksestä. Se menee niin, että koska asiat ovat niin monella tavalla huonosti, ihmisen kuuluu olla synkkä. Jos maailman tilaa ei heijasta omassa tilassaan, on eettisesti vastuuton hattarapää. Ymmärtääkseni tämä on fiilistelyvoittoinen tyylikysymys, synkkyydellä tavoitellaan tietyntyyppistä uskottavuutta. Olen kohdannut tämän selityksen tai jotain kovasti sitä muistuttavaa erityisen usein tiedostavien teinien ja - niin - filosofianopiskelijamiesten keskuudessa.
Olipa hyvä kirjoitus. Minä luulen että jätän mielialani sattumn varaan, minulla on käynyt niin hyvä tuuri että yleensä olen tyytyväinen ja se on tehnyt minut laiskaksi. Silloin kun stressaannun tai ahdistun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, niinpä vain odotan että ikävä tunne menee ohi, yleensä se menee.
Eilen taisin sattumalta kokeilla vähän tietoisempaa keinoa, kun tulin kaupasta ja kuu paistoi ja taivaalla oli tähtiä ja puut olivat mustia ja salaperäisiä niin ajattelin vain niitä, rallattelin mielessäni jotain tyyliin "taivaalla on tähtiä ja puut ovat kauniita ja kuu", muistan että siinä piti toisstaa kohtaa tähdistä usein. Kun ajattelin mukavia asioita tarpeekssi kovaan ääneen ahdistavat ajatukset (jotka yleensä ovat muistutuksia itselleni kaikesta siitä mitä pitäisi tehdä, pelkään aina että unohdan ja kirjoitan listoja ja nekään eivät auta) eivät enää kuuluneet. Tuo ei kyllä ollut kovin tehokas menetelmä, pitäisi varmaan tutustua aiheeseen tarkemmin.
Minun on hiukan vaikea uskoa esittämiesi mielialan kohentamista vastustavien ihmisten olemassaoloon. On varmasti ihmisiä, jotka pitävät hyvää mieltä melko arvottomana asiana, mutta ymmärsin sinun esittäneen, että jotkut katsoisivat hyvällä mielellä olevan negatiivista arvoa; tällaisten ihmisten olemassaoloon en oikein usko.
Synkistelijöiden ja onnellisuudentavoittelijoiden näkemyksissä lienee eroa, ja ero on käsittääkseni siinä, mitä pidetään itseis- ja mitä välinearvona. Onnellisuudentavoittelijoille onnellinen mielentila on itseisarvo, ja erilaiset ulkoiset jutskat ovat väline onnellisen mielentilan saavuttamiseksi (jolloin niillä on arvoa vain sikäli kun ne edesauttavat onnellisen mielentilan saavuttamista). Synkistelijöille taas itseisarvoja ovat jotkut ulkoiset seikat (menestys valitulla tiellä, oikeudenmukainen maailma, rehellisyys), ja heille onnellinen mielentila on pelkästään seurannaisilmiö arvokkaiksi koettujen asioiden aikaansaamisesta.
Itse suhtaudun itsetarkoitukselliseen mielialan kohentamiseen hiukan ambivalentisti. Listaamistasi asioista toki liikunta, säännölliset elämäntavat (ja itse listaisin taiteen ja viihteen vielä samaan sarjaan) ovatfiksuja tapoja kohottaa omaa mielialaa.
Mitä taas onnistumisen elämyksiin tulee, olen hiukan eri mieltä. Syynä on lähinnä se, että onnistumisen elämyksen voi saada valheellisesti, ilman aitoa onnistumista, ja minun on vaikea arvostaa tällaisen valheellisen onnistumisen elämyksen aikaansaamaa mielialan kohenemista.
Sosiaaliset suhteet kuuluvat hiukan samaan sarjaan. Ystävyyssuhteissa odotan, että minua ja seuraani arvostetaan, ja että vastapuoli tuntee saavansa jotain ystävyydestä kanssani. Jos jossain ystävyyssuhteessa olisi kyse siitä, että toinen ihminen on seurassani pelkästään kohentaakseen mielialaani, ei mielialani varsinaisesti kohentuisi, koska tällöin kyse ei olisi mielestäni aidosta sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Jossain määrin siis katson, että (ainakin minun kohdallani) mielialan kohentaminen onnistumisen elämysten tai sosiaalisten suhteiden avulla voi onnistua kunnolla ainoastaan silloin, kun touhussa mielialan kohentaminen ei ole itsetarkoitus, vaan pelkästään sivuvaikutus.
Punainen nörtti, minun täytyy nyt kommentoida tätä:
Synkistelijöiden ja onnellisuudentavoittelijoiden näkemyksissä lienee eroa, ja ero on käsittääkseni siinä, mitä pidetään itseis- ja mitä välinearvona. Onnellisuudentavoittelijoille onnellinen mielentila on itseisarvo, ja erilaiset ulkoiset jutskat ovat väline onnellisen mielentilan saavuttamiseksi (jolloin niillä on arvoa vain sikäli kun ne edesauttavat onnellisen mielentilan saavuttamista). Synkistelijöille taas itseisarvoja ovat jotkut ulkoiset seikat (menestys valitulla tiellä, oikeudenmukainen maailma, rehellisyys), ja heille onnellinen mielentila on pelkästään seurannaisilmiö arvokkaiksi koettujen asioiden aikaansaamisesta.
Tuossa jää nimittäin minusta huomiotta eräs olennainen asia: useimmat tuntemani ihmiset ovat melko tehokkaita silloin kun heidän mielialansa on hyvä, ja selvästi tehottomia mielialan ollessa huono. Jos oikeasti tavoittelee mainitsemiasi seikkoja, menestystä valitulla tiellä, oikeudenmukaista maailmaa ja rehellisyyttä, pyrkii ymmärtääkseni toimimaan mahdollisimman tehokkaasti edistääkseen niitä. Tehokkuus lisääntyy jos mielialan pitää hyvänä. Toisin sanoen mainitsemasi tavoitteet tekevät oman mielialan kohentamisen eettiseksi velvollisuudeksi - kuten Veloena totesikin.
Myös siinä asenteessa, jota kuvasin aiemmassa kommentissani (onkohan se itse asiassa sama kuin sinun kuvaamasi?), jätetään tämä huomiotta. Minusta se on virhe. (Voi tietysti olla niinkin, että on paljon enemmän synkkinäkin toimintakykyisiä ihmisiä kuin luulen.)
Arvaa onko musta ollut kivaa lukea sun blogia, kun mulle on vuosi kaudet toitotettu, että on täysin epäluonnollista olla tuntematta mustasukkaisuutta. On luonnotonta olla tuntematta stressiä. On paljon muitakin tunteita joita en tunne, ja vain siksi, että näen, että ne eivät ole luonnollisia, vaan kulttuurisia ja normeihin liittyviä. Syvää surua tunnen toisinaan, välillä vihaakin. Useimmiten oloni on kevyt ja poreileva(urheilusta ja ruokavaliosta johtuen myös), mutta myös koska olen järjestänyt elämäni niin, että voin olla tiloissa joissa sellainen olotila on mahdollinen, koska siinä viihdyn parhaiten.
Vaikein kysymys vain liittyy siihen, etten toki voi saavuttaa tätä poreilevaa tilaa yksin, vaan se on oleisesti kytkettynä muihin ihmisiin. Siihen, että on se joku, joka lähtee kävelemään jäälle. Ymmärtää tässä ja nyt. Ja yksi niistä asioista, joka saa mielialani sekaisin on muiden ihmisten ahdinko. Huomaan heti, jos joku porukasta ei voi hyvin, ja se vaikuttaa myös minun olotilaani. Olomme ei siis mitenkään ole ainoastaan yksityisasia, vaan olemme yksilöinä kytköksissä yhteisöön myös tässä mielessä.
Mutta miten paljon muilta voi vaatia? Olen käyttänyt viimeiset aika monta vuotta siihen, että luon ympärilleni tiloja, joissa voin nauttia olostani. Usein myös muut viihtyvät samanlaisisssa tiloissa, jossa esim. kuunnellaan ja peruslähtökohtaisesti arvostetaan. Mutta miten pitkälle tässä voi mennä? Pakottaa oma isä psykologin vastaanotolle because I´m worth it?
Niin, saattaahan todella olla, että on synkkinäkin tehokkaita ihmisiä... täytyy myöntää, että synkistellessä irtoaa angstista tekstiä paremmin. Mutta ihmiselle, joka koettaa ennenkaikkea parantaa muuta kuin tekstuaalisen avaruuden tilaa, synkistely on iso onnettomuus.
Punaisen nörtin jako väline- ja itseisarvoihin on myös ongelmallinen. Kannattaa tutustua Deweyn kritiikkiin tuota dikotomiaa kohden. Se on mielestäni varsin relevantti esim. argumentoidessa, miksi demokratia ei ole (vain) itseisarvo, tai miksi onnellisuus ei ole (vain) itseisarvo.
Itse asiassa, onnellisuus on asiantila, JOLLA on arvoa. Minä näkisin sillä olevan sekä itseis- että välinearvon. Jälkimmäisen näkisin oikeastaan kyllä tärkeämmäksi.
Mietin tuota PN:n esimerkkiä sosiaalisesta - en kyllä suoraan sanottuna usko, että ihminen tekee yhtään mitään VAIN yhdestä syystä. Vaikka tapaisin jonkun alunperin ajatuksella, haa, hän piristyy seurassani aina, niin kyllähän siinä olisi paljon muutakin tekeillä. Esim. hän saisi jutuilleen kuuntelijan ja saisi siten selkiytettyä maailmankuvaansa, minä piristyisin hänen piristymisestään, suhteemme vahvistuisi sellaiseksi, että se myöhemmin saisi vakavampia, surullisempiakin sävyjä jne. Tässä on tietysti kyseessä tuo vanha keskustelu siitä, onko ihmiseen suhtauduttava pyyteettömästi. En usko, että TÄYSIN pyyteetöntä suhdetta kehenkään/mihinkään onkaan. Se ei silti tarkoita, että olisi pelkkää hyväksikäyttöä.
PN, mitä ajattelit tuolla valheellisella onnistumisen elämyksellä? Niinkö, että se on elämyksen saajan & nimeäjän mielestä valheellinen? Ei kai hän sitä silloin niin nimeäisi?
Ja vaikka hän myöhemmin vaihtaisi kantaansa siihen, oliko kyseessä onnistuminen, eikö elämys silti ollut jo tapahtunut? Se ei ehkä ollut tuuletusfiilisten ARVOINEN mutta yhtä kaikki onnistumiselämys siinä hetkessä...
En saa oikein ideana kiinni tuosta valheellisesta onnistumisesta.
Voi, kyllä näitä synkistelijöitä löytyy. Ihan oikeasti. Tosin kyllä epäilen, etteivät he itsekään oikein usko oppeihinsa.
En pidä siitä, että murisen.
Maria, tuo miten paljon muilta voi vaatia on erittäin keskeinen kysymys. Hyvä, että nostat sen noin selkeästi framille. Minä koetin jotenkin kuvata sitä tuossa voimajännitejohtokohdassa, mutta en löytänyt hyviä sanoja.
Minä kyllä ajattelisin sen niin päin, että voiko isäänsä vaatia psykologille 'cause he's worth it. Oletettavasti se muuttaisi enemmän isän kuin omaa maailmaa, eikö vain? Vaatia ei tietenkään voi, se on turhaa ja mahdotonta. Odottaakaan ei oikein voi.
VOi vain toivoa ja ehkä koettaa kommunikoida toivoa ja antaa joitain käytännön ehdotuksia, mutta sekin on tietysti hirvittävän hasardia, helposti liikutaan aroilla alueilla ja toinen vetää melonin nenään.
En kyllä tiedä, miksi terapiavihamielisyys kukoistaa täällä. Ainakaan minua ei tosiaankaan aivopesty ammatinvalintapsykologin pakeilla. Ja silti, terapiaa ja kuntoutustahan se selvästi oli, että vastavalmistunut ja kaikesta pihalla oleva ja paniikkinen lapsukainen pakotettiin puhumaan tuosta kipeästä aiheesta, piirtämään väriliiduilla ja istumaan kahdessa eri tuolissa ja kertomaan niistä käsin, miltä elämä niistä näyttäisi.
Mutta en usko, että toista voi vaatia tai pakottaa, tuskin sellaisesta hyötyä olisi. Houkutella, ehkä, kannustaa. Mutta se on hiton kuluttavaa kaikille läheisille. Tiedän sen kokemuksesta. Se on jotakin aivan kamalaa, olla siinä vieressä ja nähdä, kuinka toinen kärsii ja ei osaa eikä halua tehdä sille mitään, eikä sitä saa kannustettua, vaikka yrittää vuosikymmeniä.
Nämä ovat surullisia tarinoita.
Elämme maailmassa, jossa toisiin ei saisi ottaa kantaa. Ei saisi auttaa, ei silloinkaan, kun näkee selkeästi, mitä joku toinen tarvitsisi. Se johtuu kenties siitä, että useinkaan ihmiset eivät halua tulla autetuiksi.
Olisiko mahdollista, että ongelma ei joskus olekaan maailmassa eikä auttamisessa vaan tavassa miten se esitetään? Pitää syöttää pienellä lusikalla ja yleensä vielä leikkiä lentokonetta.
Mikko, olet varmaan oikeassa! Meikäläinen kohdistaa jonkun naamaan soppatykillisen kuumaa keittoa ja kirkuu riemusta... juu, tuota juuri koetin kuvata sillä voimajännitejohdolla myös.
Lupaan tehdä pienestä lusikasta mantrani. :) Kiitos, kun annoit noin hyvän mantran.
Mutta lentokoneen sijaan taidan kyllä leikkiä pääskystä. Se on ekologisesti kestävämpi metafora! Sitäpaitsi, kuka tahtoisi lentokoneen suuhunsa?
Tämä kalikka kalahti niin suoraan omaan nilkkaan, että yritän kommentoida, vaikka pulssi nouseekin näitä sanoja kirjoittaessani, sillä tämä on ensimmäinen aktiivinen interventioni blogimaailmaan. Jäin tammikuussa koukkuun blogiisi, ja tämä koukkuunjääminen liittyi nimenomaisesti mielialavaihteluihin: hortoilin verkossa, koska lamaantunut mieliala oli ottanut minut valtoihinsa, ja sen sijaan että olisin tehnyt työkoneellani töitä, pakenin sen kautta muiden ihmisten ajatuksiin ja merkityksiin.
Reilut pari kuukautta olotilani on kirkkaasti täyttänyt masennuksen kriteerit. Reilut pari kuukautta olen myös käynyt kädenvääntöä itseni kanssa siitä, missä määrin olen itse vastuussa mielialastani. Kuinka pitkälle on omaa valintaani, että jään tähän lätäkköön makaamaan, vaikka aivan hyvin tiedän, että reipas
hiihtoretki jäälle parantaisi ikään kuin täysin mekaanisesti olotilaani? Viime sunnuntaina sain repäistyä itseni ylös ja ulos suklaalevyn vierestä makaamasta, ja kun kävelin sukset kädessä järvelle, tunsin hetken aikaa melkein huikaisevaa voitonriemua siitä, että minä todella vielä pystyn valitsemaan näin. Miksi minä en sitten tee sitä hyvää valintaa säännöllisesti, miksi sen sijaan valitsen sen vaihtoehdon (karkkia ja tosi-tv:tä), jonka tiedän tuottavan itselleni pahaa oloa? Sen tiedän, etten totisesti tee niin siksi, että minulla olisi jokin eettinen periaate, jonka mukaan ihmisen kuuluu olla tässä pahassa maailmassa synkkä ja epätoivoinen.
Kävin joitakin viikkoja sitten työterveyslääkärin pakeilla, itkaisin hiukan ja sanoin, että työt ei suju, ja kerroin jopa miettineeni, olisiko minun mahdollista saada töistä sairaslomaa. Eikö mitä, ymmärtäväinen lääkäri olisi kirjoittanut kaksi viikkoa lomaa siltä istumalta, heti seuraavasta päivästä lukien. Aloin kauhistuneena perua sanojani, että en minä usko olevani oikeasti riittävän huonossa kunnossa, että voisin jäädä kotiin "sairastamaan", vaikka oikeasti välillä ajatus luvan kanssa lomailusta on tuntunut autuaalliselta. Jotenkin olin kuitenkin äimistynyt siitä, kuinka helposti minut ikään kuin oltiin valmiita vapauttamaan vastuusta: ei sinun nyt tarvitse yrittää.
En halua tehdä tästä kommentista mitään omaa sairaskertomustani (sitä varten olisi kai kohtuullista perustaa oma blogi), mutta todettakoon vielä, että geeniperimäni on erilaisten mielenterveys- ja mielialahäiriöiden suhteen jossain määrin raskauttava. Tavallaan voisin siis ajatella, että olen perintötekijöideni uhri, ja että minulla on geneettistä taipumusta mielialavaihteluun, joka vaikeuttaa elämääni. Mutta kuinka paljon minun pitäisi antaa itselleni anteeksi näiden tosiasioiden vuoksi? Missä määrin minun pitäisi olla itselleni armollinen, olla tuntematta syyllisyyttä siitä, etten jaksa vetää niitä pirun monoja jalkaan, vaikka on niin helvetin hieno hiihtosää, ja missä määrin pitäisi vain ajatella, että otahan tyttö itseäsi niskasta kiinni, aurinko paistaa!
Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että minusta paljastuisi jokin objektiivisesti mitattava vika, joka selittäisi säännölliset masennuslamaannuskauteni. Vaikka kilpirauhasen vajaatoiminta, tai jokin puutostauti, vaikkapa keripukki! Psykiatri on kyllä jossain ihan virallisessakin lausunnossa antanut minulle diagnoosiksi taipumuksen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, mutta jotenkin se ei ole riittävän "mustaa valkoisella" vapauttaakseen minut syyllisyydestä. Määräävä tunne tällaisina huonoina aikoina on se, että minä olen huono, laiska, saamaton, kurja ihminen, kun ehdoin tahdoin jään rypemään itseinhoiseen olooni.
Olen kyllä Veloena kanssasi samaa mieltä siinä, että ihan varppina ihminen voi vaikuttaa omaan mielialaansa, ja omalta kohdaltani tunnen myös velvollisuutta tehdä niin. Ylipäätään ajattelen, että mielen häiriötiloihin pitäisi pyrkiä suhtautumaan mahdollisimman pragmaattisesti, kuten muihinkin sairauksiin ja vaivoihin: koska minulla on huono selkä, minun täytyy harrastaa liikuntaa = koska minulla on taipumusta masennukseen, minun täytyy harrastaa liikuntaa. Ongelma on vain se, että sitten kun on maassa, eikä tee mitään itseään auttaakseen, inhoaa itseään kahta kauheammin. Se on negatiivinen kehä, ja sen murtaminen ja positiiviselle kehälle hyppääminen on tuskan takana. Tekniikkalaji, niin kuin hyvin tuot esille.
Vielä eräs huomio. Kun voin hyvin, pyrin selkeästi hakeutumaan tiloihin, tilanteisiin ja seuroihin, joissa voin hyvin ja jotka lisäävät hyvinvointiani. Mutta tämä mielestäni terve inhimillinen käyttäytyminen kääntyy päälaelleen, kun masennun: saan jonkinlaista masokistista tyydytystä siitä, että voin huonosti, annan periksi ja olen täysi paska päivä toisensa jälkeen. Mielialojen taitekohdassa, kun paska olo alkaa vallata, olen aina aluksi itkuun saakka taistelutahtoinen: en perkele anna periksi, en halua sinne lietteeseen vellomaan! Mutta sitten päivien myötä hanttiinpanemisen sijaan tuleekin turtumus ja jonkinlainen kiero tyytyväisyys siitä, kuinka huono olenkaan enkä tänäänkään tee niitä töitä, jotka ovat roikkuneet viikkokausia, enkä myöskään jätä ostamatta sitä jokapäiväistä 400 gramman makeisannosta, katsokaahan vain. Onko tämä juuri se häiriön ydin, että lakkaa haluamasta itselleen hyvää, lakkaa pyrkimästä hyvää kohti?
Tämän kirjoittaminen on ollut jännittävää ja hienoa, tunnen itseni enemmän ihmiseksi ja toimintakykyiseksi olennoksi kuin ennen kirjoittamista. Toivottavasti en ole rikkonut jotain blogi-sääntöjä, joista en ole tietoinen, kohta painan tuota publish-nappia, hui!
Bipolaari
Tämä kalikka kalahti niin suoraan omaan nilkkaan, että yritän kommentoida, vaikka pulssi nouseekin näitä sanoja kirjoittaessani, sillä tämä on ensimmäinen aktiivinen interventioni blogimaailmaan. Jäin tammikuussa koukkuun blogiisi, ja tämä koukkuunjääminen liittyi nimenomaisesti mielialavaihteluihin: hortoilin verkossa, koska lamaantunut mieliala oli ottanut minut valtoihinsa, ja sen sijaan että olisin tehnyt työkoneellani töitä, pakenin sen kautta muiden ihmisten ajatuksiin ja merkityksiin.
Reilut pari kuukautta olotilani on kirkkaasti täyttänyt masennuksen kriteerit. Reilut pari kuukautta olen myös käynyt kädenvääntöä itseni kanssa siitä, missä määrin olen itse vastuussa mielialastani. Kuinka pitkälle on omaa valintaani, että jään tähän lätäkköön makaamaan, vaikka aivan hyvin tiedän, että reipas
hiihtoretki jäälle parantaisi ikään kuin täysin mekaanisesti olotilaani? Viime sunnuntaina sain repäistyä itseni ylös ja ulos suklaalevyn vierestä makaamasta, ja kun kävelin sukset kädessä järvelle, tunsin hetken aikaa melkein huikaisevaa voitonriemua siitä, että minä todella vielä pystyn valitsemaan näin. Miksi minä en sitten tee sitä hyvää valintaa säännöllisesti, miksi sen sijaan valitsen sen vaihtoehdon (karkkia ja tosi-tv:tä), jonka tiedän tuottavan itselleni pahaa oloa? Sen tiedän, etten totisesti tee niin siksi, että minulla olisi jokin eettinen periaate, jonka mukaan ihmisen kuuluu olla tässä pahassa maailmassa synkkä ja epätoivoinen.
Kävin joitakin viikkoja sitten työterveyslääkärin pakeilla, itkaisin hiukan ja sanoin, että työt ei suju, ja kerroin jopa miettineeni, olisiko minun mahdollista saada töistä sairaslomaa. Eikö mitä, ymmärtäväinen lääkäri olisi kirjoittanut kaksi viikkoa lomaa siltä istumalta, heti seuraavasta päivästä lukien. Aloin kauhistuneena perua sanojani, että en minä usko olevani oikeasti riittävän huonossa kunnossa, että voisin jäädä kotiin "sairastamaan", vaikka oikeasti välillä ajatus luvan kanssa lomailusta on tuntunut autuaalliselta. Jotenkin olin kuitenkin äimistynyt siitä, kuinka helposti minut ikään kuin oltiin valmiita vapauttamaan vastuusta: ei sinun nyt tarvitse yrittää.
En halua tehdä tästä kommentista mitään omaa sairaskertomustani (sitä varten olisi kai kohtuullista perustaa oma blogi), mutta todettakoon vielä, että geeniperimäni on erilaisten mielenterveys- ja mielialahäiriöiden suhteen jossain määrin raskauttava. Tavallaan voisin siis ajatella, että olen perintötekijöideni uhri, ja että minulla on geneettistä taipumusta mielialavaihteluun, joka vaikeuttaa elämääni. Mutta kuinka paljon minun pitäisi antaa itselleni anteeksi näiden tosiasioiden vuoksi? Missä määrin minun pitäisi olla itselleni armollinen, olla tuntematta syyllisyyttä siitä, etten jaksa vetää niitä pirun monoja jalkaan, vaikka on niin helvetin hieno hiihtosää, ja missä määrin pitäisi vain ajatella, että otahan tyttö itseäsi niskasta kiinni, aurinko paistaa!
Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että minusta paljastuisi jokin objektiivisesti mitattava vika, joka selittäisi säännölliset masennuslamaannuskauteni. Vaikka kilpirauhasen vajaatoiminta, tai jokin puutostauti, vaikkapa keripukki! Psykiatri on kyllä jossain ihan virallisessakin lausunnossa antanut minulle diagnoosiksi taipumuksen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, mutta jotenkin se ei ole riittävän "mustaa valkoisella" vapauttaakseen minut syyllisyydestä. Määräävä tunne tällaisina huonoina aikoina on se, että minä olen huono, laiska, saamaton, kurja ihminen, kun ehdoin tahdoin jään rypemään itseinhoiseen olooni.
Olen kyllä Veloena kanssasi samaa mieltä siinä, että ihan varppina ihminen voi vaikuttaa omaan mielialaansa, ja omalta kohdaltani tunnen myös velvollisuutta tehdä niin. Ylipäätään ajattelen, että mielen häiriötiloihin pitäisi pyrkiä suhtautumaan mahdollisimman pragmaattisesti, kuten muihinkin sairauksiin ja vaivoihin: koska minulla on huono selkä, minun täytyy harrastaa liikuntaa = koska minulla on taipumusta masennukseen, minun täytyy harrastaa liikuntaa. Ongelma on vain se, että sitten kun on maassa, eikä tee mitään itseään auttaakseen, inhoaa itseään kahta kauheammin. Se on negatiivinen kehä, ja sen murtaminen ja positiiviselle kehälle hyppääminen on tuskan takana. Tekniikkalaji, niin kuin hyvin tuot esille.
Vielä eräs huomio. Kun voin hyvin, pyrin selkeästi hakeutumaan tiloihin, tilanteisiin ja seuroihin, joissa voin hyvin ja jotka lisäävät hyvinvointiani. Mutta tämä mielestäni terve inhimillinen käyttäytyminen kääntyy päälaelleen, kun masennun: saan jonkinlaista masokistista tyydytystä siitä, että voin huonosti, annan periksi ja olen täysi paska päivä toisensa jälkeen. Mielialojen taitekohdassa, kun paska olo alkaa vallata, olen aina aluksi itkuun saakka taistelutahtoinen: en perkele anna periksi, en halua sinne lietteeseen vellomaan! Mutta sitten päivien myötä hanttiinpanemisen sijaan tuleekin turtumus ja jonkinlainen kiero tyytyväisyys siitä, kuinka huono olenkaan enkä tänäänkään tee niitä töitä, jotka ovat roikkuneet viikkokausia, enkä myöskään jätä ostamatta sitä jokapäiväistä 400 gramman makeisannosta, katsokaahan vain. Onko tämä juuri se häiriön ydin, että lakkaa haluamasta itselleen hyvää, lakkaa pyrkimästä hyvää kohti?
Tämän kirjoittaminen on ollut jännittävää ja hienoa, tunnen itseni enemmän ihmiseksi ja toimintakykyiseksi olennoksi kuin ennen kirjoittamista. Toivottavasti en ole rikkonut jotain blogi-sääntöjä, joista en ole tietoinen, kohta painan tuota publish-nappia, hui!
Bipolaari
Bipolaari: Minä en kyllä ole sitä mieltä että ihnmisten täytyisi koko ajan olla pirteitä ja reippaita. Itsekin olen (ollut) jonkin verran kaksinapainen. Terapeuttini EI pitänyt sitä ongelmana. Minun voihkiessani viikon kestänyttä aikaansaamattomuutta ja kevytahdistusta (joka varmaan oli osin seurausta herrajumala *tuottamattomuudesta* seuraavasta syyllisyydestä, tehokkuushan on länsimainen pyhä lehmämme, jonka minäkin muka vaihtoehtoihmisenä olin sisäistänyt) ehdotti kerran toisensa jälkeen "mitäpä jos se kuuluu asian? mitäpä jos antaisit sen vaan olla? olisit välillä viikon sohvalla peiton alla piilossa, kun siltä tuntuu." Vastustelin ajatusta kauhistuneena mutta vasta nyt jälkeenpäin olen tuumaillut että hän oli oikeassa. Ei koko ajan tarvitse suorittaa ja lunastaa ja viihdyttää. Hitto, ei elämässä ole kenellekään mitään velkaa (paitsi itselleen). Ja sitä, mitä Veloena kuvaa, kutsutaan ulkoaohjautuvuudeksi. Ei oikeasti koko muun maailman tarvitse hymyillä jos ei hymyilytä vain jotta sille yhdelle herkkikselle ei se huono mieli tarttuisi. Voi kyynel sentään.
Keinoja mielialan kohentamiseen on, se on totta. Mutta oikeassa masennuksessa ei aina naurata edes muille mieliksi, eikä tarvitsekaan. Paitsi kyllä me keksittiin ihan hauskoja itsemurhavitsejä masentuneen kaverin kanssa, mutta ne sit taas ei naurattaneet muita. Mielikuvituksettomat tylsimykset :)
Hmmjoo. Luulen oppivani vähitellen ymmärtämään masennusta. Siinä tosiaan näyttää käyvän noin kuin Bipolaari kuvaa: että normaali mekanismi, jossa alkaa etsiytyä jotenkin kohottaviin toimintoihin, horjuu. (Mainittakoon, että minäkin märehdin suklaata uskomattomat määrät ja olen sitten finneistä vihaisena.)
Olen tietyissä elämäni vaiheissa ollut niin siipi maassa etten ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, ja ollut lisäksi liian väsynyt edes tuntemaan siitä mitään syyllisyyttä. Ystävät ovat koukanneet minut pinnalle.
En voi uskoa, että Anna-Jo on tosissaan sitä mieltä, että hyvä olo ei tuntuisi ENSISIJAISESTI itsessä. En ole kannattamassa sellaista ajatusta, että pitää hymyillä jos itkettää. Ei. Sellainen julkisivuetiikka on about paskinta, mitä tiedän. Vaan että kannattaa tehdä töitä mielialan eteen, oman mielialan eteen, niin että oikeasti hymyillyttää ja kikatuttaa eikä itketä. Vói olla, ettei muilla mielialan yhteys omiin toimiin OLE niin selkeä, minulla on.
Hmm.
Karkin syöminen on kyllä parhaita tapoja saada raivari tai latuskuus.
Hmm, aihetta pitää selvästi miettiä vielä lisää. Kuten kaikkia aiheita.
Lähetä kommentti
<< Home