Kiipeää kuuhun auringonläikässä
Ovatko kaikkien muidenkin mielestä maanantait rakastettavia päiviä? Minusta ovat. Herään iloisena, kepeänä, tajuan, kuinka vapauttavan rituaalin olen edellisenä iltana suorittanut. Olen nimittäin päättänyt lakata murehtimasta sitä, ettei kukaan rakasta minua sillä tavalla romanttisesti. Olen suostutellut itseni hyväksymään asian avaamalla keittiön yläikkunan, seisomalla turkoosilla jakkaralla ja heittämällä rahaa pihalle kolikko kerrallaan. Jokaisen kolikon kohdalla olen ajatellut jotakuta, jonka soisin rakastavan itseäni, ja sitten singonnut rahan pihalle aukosta. Lohi on kuikuillut raikasta ilmaa keittiössä.
Minua on naurattanut, sillä onhan tämä teatraalista käytöstä. Ei ollenkaan normaalia tyyni-ja-hillitty-veloenischia. Mutta tällä samaisella metodilla olen aiemmin kesyttänyt vihani: heitä rahaa niin kauan, että homman absurdius alkaa hihityttää. Ja sitten, kun homma on toistettu tarpeeksi usein, vihan kuohahdukseen assosioituukin silmitön huvittavuus, ja raivostumisen sijaan pystyy hihittämään, huvittumaan avoimesti. (Ilves ja Sven taitavat olla ainoat ihmiset, jotka ovat ymmärtäneet, että näin nonsensikaalinen metodi voisi toimia.) Minulla ei ole ollut varaa vihata, eikä nyt varaa unelmoida romantiikasta. Viuh huis, kahdenkymmenen sentin mies, euron nainen, kahden euron mies ja niin edelleen. Kolikot läjähtävät sisäpihalle. Viimeiseksi otan viiden euron setelin, viimeisen rahan. Työnnän nyrkin ikkunasta ulos ja avaan sen. Seteli leijuu lumelle. Hyvästi, Kissaseni, ajattelen, nyt lakkaan muistelemasta meidän hyviä aikojamme, vaikka rakastan sinua edelleen tietysti enemmän kuin äitiäni tai itseäni.
Sitten suljen ikkunan säntillisesti ja hymyilen tyytyväisenä ajatukselle, että pääni on tyhjä haaveista. Ja kuinka ollakaan, herään hyväntuulisena ja murheitta. No, on minulla kuukautisetkin. Sekin vaikuttaa. Kuukautisten aikana maailma on aina kepeä, yhtä aurinkoa ja tanssia, kevättä ja joustavuutta.
Aamulla on tietenkin tarkistettava, ovatko rahat hävinneet. Eivät. Vain seteli on kelvannut. Asun liian rikkaalla alueella. Onneksi pääsen pian Kallioon omieni pariin. Kerään kolikot lumesta takaisin lompakkoon, sormet kohmettuvat vähäsen. Ei sitten, jos ei kelpaa.
Suuntaan kohti kotikontujani, vien matkalla entiselle pomolleni alkukielisen version kirjasta, jota kustannustoimitin. Kun kuulen, että tämä ystävä on myös tuleva pomoni - hän tarjoaa lisää työtä, ja vielä sellaisesta kirjasta, jonka lukisin mieluusti maksuttakin (ups, tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa mutta kun olen kerran ryhtynyt avoimeksi, menköön nyt) - ilahdun niin, että minun on pakko halata häntä. Välittömästi tiedustelen myös, osaako hän käyttää iskuporakonetta, ja saan lupauksen tulla opastetuksi tuossa jalossa taidossa.
Näen kyllä jo sieluni silmin, kuinka asunnon seinät ovat täynnä epämääräisiä poran raapimia kraatereita... mutta ehkä olen kuitenkin riittävän haba painamaan poran seinän lävitse. Varmasti se on enemmän tekniikkalaji. Koetan parhaillaan miettiä, onko kuivaharjoittelu suotuisinta suorittaa vessassa, eteisessä vai huoneen puolella. Olen suunnattoman iloinen pyöräillessäni keittiökaappikauppaan ja muotoilen mainoslauseita tyyliin iskuporavaltaantumisharjoitus ja empowerment by drilling. Surrurterapiaa! Jos onnistun, olen tehnyt taas yhden aluevaltauksen miehisestä. (Ja misogyynisen isän penska, isän tyttö, sanoo tyytyväisenä jossain oikein pienellä äänellä - ja sitten isä on tyytyväisempi minuun! Enhän ole mikään korkokenkätyttö, pitkäkynsityttö, ounou älä kävele noin kovaa -tyttö.)
Oliko se paistetut vihreät tomaatit vai jokin muu elokuva, jossa nainen huusi towanda tai jotain sinne päin, ja hajotti lekalla seinää?
Vähän sellainen olo, pyöräillen Kyläsaareen.
Selviää, että Kaappimaailmalla on valmiiksi oikean kokoisia kaappirunkoja. Sora vierii sydämeltäni kivi kerrallaan, alan uskoa pääseväni huhtikuuksi oikeaan kotiin. Poljen mäen ylös huipulle, kotiini. Tähtitorninmäki on lakannut tuntumasta kodilta, sydämeni on jo toisaalla, pääskysenpesässäni. Avaan asunnon oven, valo ja fasadien laajuus piirtyvät heti esiin, olen onnellinen. Kiipeän ikkunalaudalle, se on kovin kapea, mutta keskivartalon hallinnalla kaikki onnistuu, lantionpohja piukeana, ranka tanssijanpitkänä, nostan kädet vääntämään metalliset sälekaihtimet irti. Hyvästi, bitch-look! Loikkaan lattialle, silmäilen ikkunan avoimuutta. Käyn lattialle, levitän lounaani esiin, istun ja syön ja käyn sitten selälleni, katselen taivasta ikkunan läpi.
Aurinko kutittaa naamaa, olo on hyvä ja levollinen. Tästä tulee totta. Kuinka toivoinkaan, että tämä toteutuisi, ja nyt tämä on toteutumassa. Ajatella, vuosi sitten olin aivan omituinen. Kovin paljon epävarmempi ja ankarampi itseäni kohtaan. Näin eroottisia uniakin. Olen todella ollut aivan toinen ihminen, kylvänyt kasveja neuroottisella tahdilla, täyttänyt ikkunalautoja kasveilla ja käynyt tarkistamassa mullasta nousevia pieniä vihreitä varmaan tunnin välein silkkaa neuroottisuuttani. Toki tänäkin keväänä aion kylvää, mutta levollisemmin, en niin pakonomaisesti. Olen opetellut kuuntelemaan olemistani. Kun paha olo on siivottu pois, voi vain ollakin ilman, että alkaa pelottaa.
Laitan suuhun suklaata palan kerrallaan. Green&Blacksin tumma kirsikkasuklaa on jumalaisen hyvää, tällaista en ole ennen syönytkään. (Olethan muuten huomannut suklaablogin olemassaolon? Loistava idea! Tilasin sen ihan heti.) Suklaan sulaessa suussa ja hapankirsikoiden sitkeiden raatojen pistäessä mausta ihanan kirpeinä ja kirsikkaisina harjoitan vatsalihaksiani suorittamalla usean kerran pilatestunnilla oppimani kiipeää puuhun -liikkeen. (Näin me televisiottomat viihdytämme itseämme.) Tosin minä kuulin sen ensimmäiset kuukaudet itsepäisesti kiipeää kuuhun. Edelleen tuon liikkeen haastavuutta kuvaa paremmin kuuhun kiipeäminen kuin puuhun kiipeäminen.
Makaan auringonläikässä, kiipeän kuuhun kerta toisensa jälkeen, hengittelen kylkiin. Riisun takin, kiipeän kattoon sojottavaa reittäni pitkin käsin kiskoen, ojennun istumaan, sitten laskeudun reidestä roikkuen selkäkontaktiin lattian kanssa huoahtaen sisäänpäin, ja puhallan taas keuhkot lysyyn ja alavatsaan tiukan panssarin, ja kiskon itseäni pystyyn omasta reidestäni, ojennun vatsa jalkaa vasten, katse sirossa nilkassa, viiveen aikana venyn vielä pituutta, sitten alan laskeutua pehmentyen varovasti, lattialla olen yhtä suklaanmakua.
Onni asettuu minuun, pian on kesä, kierrän jalat vatsalle mytyksi, keinun selkärangallani, venyttelen, kierähdän vatsalleni samalla tavoin kuin vauvat, katseen voimalla, makaan auringonläikässä, taitan vielä palasen tummaa suklaata, lasken posken kämmenille, aurinko lämmittää mustan paidan selän.
Illalla on tanssitunti.
Minua on naurattanut, sillä onhan tämä teatraalista käytöstä. Ei ollenkaan normaalia tyyni-ja-hillitty-veloenischia. Mutta tällä samaisella metodilla olen aiemmin kesyttänyt vihani: heitä rahaa niin kauan, että homman absurdius alkaa hihityttää. Ja sitten, kun homma on toistettu tarpeeksi usein, vihan kuohahdukseen assosioituukin silmitön huvittavuus, ja raivostumisen sijaan pystyy hihittämään, huvittumaan avoimesti. (Ilves ja Sven taitavat olla ainoat ihmiset, jotka ovat ymmärtäneet, että näin nonsensikaalinen metodi voisi toimia.) Minulla ei ole ollut varaa vihata, eikä nyt varaa unelmoida romantiikasta. Viuh huis, kahdenkymmenen sentin mies, euron nainen, kahden euron mies ja niin edelleen. Kolikot läjähtävät sisäpihalle. Viimeiseksi otan viiden euron setelin, viimeisen rahan. Työnnän nyrkin ikkunasta ulos ja avaan sen. Seteli leijuu lumelle. Hyvästi, Kissaseni, ajattelen, nyt lakkaan muistelemasta meidän hyviä aikojamme, vaikka rakastan sinua edelleen tietysti enemmän kuin äitiäni tai itseäni.
Sitten suljen ikkunan säntillisesti ja hymyilen tyytyväisenä ajatukselle, että pääni on tyhjä haaveista. Ja kuinka ollakaan, herään hyväntuulisena ja murheitta. No, on minulla kuukautisetkin. Sekin vaikuttaa. Kuukautisten aikana maailma on aina kepeä, yhtä aurinkoa ja tanssia, kevättä ja joustavuutta.
Aamulla on tietenkin tarkistettava, ovatko rahat hävinneet. Eivät. Vain seteli on kelvannut. Asun liian rikkaalla alueella. Onneksi pääsen pian Kallioon omieni pariin. Kerään kolikot lumesta takaisin lompakkoon, sormet kohmettuvat vähäsen. Ei sitten, jos ei kelpaa.
Suuntaan kohti kotikontujani, vien matkalla entiselle pomolleni alkukielisen version kirjasta, jota kustannustoimitin. Kun kuulen, että tämä ystävä on myös tuleva pomoni - hän tarjoaa lisää työtä, ja vielä sellaisesta kirjasta, jonka lukisin mieluusti maksuttakin (ups, tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa mutta kun olen kerran ryhtynyt avoimeksi, menköön nyt) - ilahdun niin, että minun on pakko halata häntä. Välittömästi tiedustelen myös, osaako hän käyttää iskuporakonetta, ja saan lupauksen tulla opastetuksi tuossa jalossa taidossa.
Näen kyllä jo sieluni silmin, kuinka asunnon seinät ovat täynnä epämääräisiä poran raapimia kraatereita... mutta ehkä olen kuitenkin riittävän haba painamaan poran seinän lävitse. Varmasti se on enemmän tekniikkalaji. Koetan parhaillaan miettiä, onko kuivaharjoittelu suotuisinta suorittaa vessassa, eteisessä vai huoneen puolella. Olen suunnattoman iloinen pyöräillessäni keittiökaappikauppaan ja muotoilen mainoslauseita tyyliin iskuporavaltaantumisharjoitus ja empowerment by drilling. Surrurterapiaa! Jos onnistun, olen tehnyt taas yhden aluevaltauksen miehisestä. (Ja misogyynisen isän penska, isän tyttö, sanoo tyytyväisenä jossain oikein pienellä äänellä - ja sitten isä on tyytyväisempi minuun! Enhän ole mikään korkokenkätyttö, pitkäkynsityttö, ounou älä kävele noin kovaa -tyttö.)
Oliko se paistetut vihreät tomaatit vai jokin muu elokuva, jossa nainen huusi towanda tai jotain sinne päin, ja hajotti lekalla seinää?
Vähän sellainen olo, pyöräillen Kyläsaareen.
Selviää, että Kaappimaailmalla on valmiiksi oikean kokoisia kaappirunkoja. Sora vierii sydämeltäni kivi kerrallaan, alan uskoa pääseväni huhtikuuksi oikeaan kotiin. Poljen mäen ylös huipulle, kotiini. Tähtitorninmäki on lakannut tuntumasta kodilta, sydämeni on jo toisaalla, pääskysenpesässäni. Avaan asunnon oven, valo ja fasadien laajuus piirtyvät heti esiin, olen onnellinen. Kiipeän ikkunalaudalle, se on kovin kapea, mutta keskivartalon hallinnalla kaikki onnistuu, lantionpohja piukeana, ranka tanssijanpitkänä, nostan kädet vääntämään metalliset sälekaihtimet irti. Hyvästi, bitch-look! Loikkaan lattialle, silmäilen ikkunan avoimuutta. Käyn lattialle, levitän lounaani esiin, istun ja syön ja käyn sitten selälleni, katselen taivasta ikkunan läpi.
Aurinko kutittaa naamaa, olo on hyvä ja levollinen. Tästä tulee totta. Kuinka toivoinkaan, että tämä toteutuisi, ja nyt tämä on toteutumassa. Ajatella, vuosi sitten olin aivan omituinen. Kovin paljon epävarmempi ja ankarampi itseäni kohtaan. Näin eroottisia uniakin. Olen todella ollut aivan toinen ihminen, kylvänyt kasveja neuroottisella tahdilla, täyttänyt ikkunalautoja kasveilla ja käynyt tarkistamassa mullasta nousevia pieniä vihreitä varmaan tunnin välein silkkaa neuroottisuuttani. Toki tänäkin keväänä aion kylvää, mutta levollisemmin, en niin pakonomaisesti. Olen opetellut kuuntelemaan olemistani. Kun paha olo on siivottu pois, voi vain ollakin ilman, että alkaa pelottaa.
Laitan suuhun suklaata palan kerrallaan. Green&Blacksin tumma kirsikkasuklaa on jumalaisen hyvää, tällaista en ole ennen syönytkään. (Olethan muuten huomannut suklaablogin olemassaolon? Loistava idea! Tilasin sen ihan heti.) Suklaan sulaessa suussa ja hapankirsikoiden sitkeiden raatojen pistäessä mausta ihanan kirpeinä ja kirsikkaisina harjoitan vatsalihaksiani suorittamalla usean kerran pilatestunnilla oppimani kiipeää puuhun -liikkeen. (Näin me televisiottomat viihdytämme itseämme.) Tosin minä kuulin sen ensimmäiset kuukaudet itsepäisesti kiipeää kuuhun. Edelleen tuon liikkeen haastavuutta kuvaa paremmin kuuhun kiipeäminen kuin puuhun kiipeäminen.
Makaan auringonläikässä, kiipeän kuuhun kerta toisensa jälkeen, hengittelen kylkiin. Riisun takin, kiipeän kattoon sojottavaa reittäni pitkin käsin kiskoen, ojennun istumaan, sitten laskeudun reidestä roikkuen selkäkontaktiin lattian kanssa huoahtaen sisäänpäin, ja puhallan taas keuhkot lysyyn ja alavatsaan tiukan panssarin, ja kiskon itseäni pystyyn omasta reidestäni, ojennun vatsa jalkaa vasten, katse sirossa nilkassa, viiveen aikana venyn vielä pituutta, sitten alan laskeutua pehmentyen varovasti, lattialla olen yhtä suklaanmakua.
Onni asettuu minuun, pian on kesä, kierrän jalat vatsalle mytyksi, keinun selkärangallani, venyttelen, kierähdän vatsalleni samalla tavoin kuin vauvat, katseen voimalla, makaan auringonläikässä, taitan vielä palasen tummaa suklaata, lasken posken kämmenille, aurinko lämmittää mustan paidan selän.
Illalla on tanssitunti.
Halaus,Veloena at 22:31
8 Comments:
onko Veloena kyynistynyt kun ei enää usko romanttisen rakkauden kohteena olemiseen?
Ei se ole vaikeaa, iskuporakoneen käyttäminen. Minäkin kehitin eroni jälkeen pitkin hampain sinkun identiteettiäni muun muassa poraamalla reikiä seinään (jos en vieroisi voimaannuttava-sanaa, käyttäisin sitä tässä).
Mutta kannattaa hankkia varalle monenkokoisia muoviproppuja, varsinkin jos askartelee vanhan ja arvaamattoman tiiliseinän parissa.
"Kuukautisten aikana maailma on aina kepeä, yhtä aurinkoa ja tanssia, kevättä ja joustavuutta."
Eh...sangen merkillistä. En olekaan koskaan tavannut(edes virtuaalisesti) naista, jonka kuukautiset tuntuisivat tuollaisilta. Minä käyttäisin sanoja painava, yhtä synkkyyttä ja velttoutta, syystalvea ja jäykkyyttä
Toisaalta kyllä muistan ahkeran treenaamisen ajat, kipuja ei silloin ollut eikä joutunut vuotamaan kuiviin ja kärsimään anemiasta.
Jos nyt kuukautisista sitten vielä jatkan, niin luin juuri Kodin Kuvalehdestä(naapurin, lainassa reseptien takia, pakko huomauttaa!)että tutkimuksen mukaan naiset, joilla on erittäin runsas vuoto, kärsivät kuukautisista samalla tavalla kuin pitkäaikaissairas ihminen sairaudestaan. Mitä sillä kärsimyksen määrällä sitten ikinä tarkoitetaankaan..?
Mutta ei ole kivaa, kun 2 viikkoa kuukaudesta menee kipuihin, 4kg:n nesteturvotukseen, pms:ään ja todella kovaan vuotoon ja anemiaan.
Johtuuko se kovasta treenistä, että kuukautiset tuntuvat noin hyviltä, vai onko se psykologinen juttu? Tarkoitan: jee! munasolu on irronnut, en ole raskaana, olen terve nainen joka toimii kuin kuu!
-minh-
Laita sanomalehtiä alle ennen kuin poraat. Kiviseinästä tulee poratessa pölyä enemmän kuin tarpeeksi.
Vihan leikkaaminen absurdismilla kuulostaa toimivalta metodilta.
Tummaa kirsikkasuklaata, mjamm...
En usko olevani kyynistynyt, mutta asiahan on niin, että kaltaiseni hupsu romantikko ei saa mitään aikaiseksi, jos vain huokailee käsi poskella tai poski kädellä... ja asunto on saatava kuntoon. Ei tässä ole aikaa spekuloida. Kun etenkin näyttää siltä, että kaikenmaailman spekulaatiot tekevät minusta aivan vainoharhaisen. Mikä on huono.
Jos olenkin surheisna siitä, ettei minua kukaan rakasta-sillai, ei olo taatusti parane siitä, että vatvon asiaa kaiken aikaa. Ei. On tehtävä jotain muuta, josta tulee hyvä olo. Kuten pilatoida ja porata reikiä.
minh, minulla se on aina mennyt noin päin. PMS on helvettiä, sen jälkeen iskee ihana kevyt olo, tosin nyt suhteettomana suorastaan hankalan kevyt... minulla on kyllä runsaat, mutta jos syvät alavatsan lihakset ovat timmissä kunnossa, eivät ne kramppaa. Tai tietysti eri ihmiset muutenkin kramppaavat eri lailla, toiset helpommin kuin toiset.
Hmm. Mulla se turvotus laskee heti vuodon alkaessa. Varmasti hyvä olo liittyy siihen, ettei ole niin pöhötautinen :D
Joo, onhan se noinkin, pöhö lähtee heti menkkojen alettua. Mulla ei kramppaa, vaan särkee jalkoja aina viikon verran.
Olet ollut kuitenkin suhteellisen vähän aikaa yksin suhteen jälkeen, minä olen aina suosittelemassa kaikille yksinoloa suhteen jälkeen. Omasta kokemuksesta sitä niin helposti siirtää surut ja muut seuraavaan, jos lähtee liian nopeasti taas suhteeseen. Tai on hirveän tarvitseva. Mutta joillekin sopii paremmin se, että on suhteessa aina, toisille taas yksinolo on luontevampaa. Tietty pitkän seurustelun/avoliiton jälkeen olo on kumma, kun ei elä kuin omilla ehdoillaan. Mitä parempi suhde(ja mitä vähemmän katkeruutta ja kaunaa)takana, sitä parempi on yksinkin olla. Ainakin minä olen taipuvainen ajattelemaan näin.
Voiko olla, että vertaat jollain tasolla kaikkia tapaamiasi miehiä Kissaan? Tai jos olet kauhean romanttinen, niin silloin on vaikea ajatella rakastuvansa johonkin nettideitti-ihmiseen, kun se on niin tarkoitushakuista(olenko vanhanaikainen??). Parhaiten sitä kai natsaa, kun tapaa ihmisiä odottamatta mitään romanttista. Sitten jostakusta tulee tosiaan sellainen kivi kengässä ja maanvaiva:)
Miehethän tunnetusti parveilevat vastaeronneiden naisten ympärillä. Minä en kyllä huomannut omalla kohdallani mitään sellaista...:/
-minh-
Olen monta kertaa koettanut sitä, että yksinkertaisesti lakkaan toivomasta, että jotkut tietyt ihmiset rakastaisivat minua. Päättänyt että se riittää, että minä rakastan heitä. Se toimii jonkin aikaa ja saattaa olla työnteon kannalta oikein oivallista, mutta tähän mennessä olen aina kuitenkin jossain vaiheessa taas retkahtanut. Olenkin alkanut viilata välineistöä, jolla opettaisin itseäni suhtautumaan omiin toiveisiini niin, etten käyttäisi niiden vuoksi liikaa aikaa huokailuun. Saas nähdä miten käy.
Lähetä kommentti
<< Home