17.3.06

Peilineuroneita

Elämäni muuntuu oudoksi, tuntemattomaksi. Haalin remonttitarvikkeita, olen maalien pisamoima. Vesijuoksen väsymyksiin, en ehdi lukea blogeja. Hyvä, kun kirjoittaa. Koska remontti on väsyttävää, teen itselleni unikalterit. Ei tietokonetta kello kahdeksan jälkeen iltaisin, jotta uni tulee. Ja sehän tulee, kun tietokone ja päivävalolamppuni ovat kiinni. Herään aikaisin, kävelen puistossa lenkin Kasarmitorin Smarketiin ja takaisin, nuuhkin ilmaa. Soitan Kissalle enkä itke.

Kahden hyvin nukutun yön jälkeen unettomuus sivuoireineen alkaa kadota. Ei ole koko ajan nälkä, esimerkiksi.

Huomaan Damasiota aamiaisen myötä lukiessani, kuinka paljon enemmän kunnolla toimitettu tietoteos minua piristää fiktioon verrattuna. Riemastun löytäessäni peilineuronit. "Nämä neuronit voivat esittää yksilön aivoissa liikkeitä, jotka samat aivot näkevät toisessa yksilössä, ja lähettää signaaleja aisti- ja liikeratarakenteille siten, että vastaavat liikkeet joko 'nähdään' simuloituina (oma huom: omassa kehonkuvassa) tai ne se suorastaan toteutetaan." Kuinka monta kertaa olenkaan tanssitunnilla miettinyt, miksi suzuki-pedagogia on tehokkain. Tämä on vastaus. Ja miksi katsomo kiskaisee henkeä hädissään ja pingottaa alavatsalihaksensa tiukiksi, kun ballerina on liukastumaisillaan alastulossa.

En tiedä, mitä muut tanssitunneilla ja museoissa pohtivat, mutta minä mietin valtaosin esteettistä kokemusta kehollisena ja neurologisena tapahtumana. Ainakin sinne saakka, kun esteettinen kokemus alkaa tukea ryhtiäni ja teen kaiken ajattelematta, hehkuen riemua. En muista, olenko kirjoittanut tästä ennenkin, mutta toiston uhallakin: elämäni merkittävimpiä käännekohtia on ollut se, kun aloin tehdä ympäristöestetiikkaa. Äkkiä kokemusmaailmaani varten oli taustateoria, jota vastaan ja jonka sanallistusten puolesta saatoin kerätä todisteita tai johon saatoin loksauttaa kokemukseni ja miettiä, tekeekö teoria noille ilmiöille oikeutta. Toki valitsin teorian huolella, joten en ole pettynyt liikaa sen aukkoihin, vaan aika sopivissa määrin. Etsin jatkuvasti tilkkeitä tuon teoriani rakoihin. Ja mitä enemmän olen kiinnittänyt huomiota esteettisiin piirteisiin ja maailmaan sitoutumiseen, sitä akuutimmin havaitsen niiden pienetkin alut, sitä tarkemmaksi tulen maailmassa.

Olen taas Damasio-kierroksissa. Hänen kirjoittamastaan löytyy niin paljon tärkeitä asioita estetiikkaa ajatellen. Damasio viittaa A.D. Craigin tutkimuksiin ns. interoseptiivisesta aistista: "...täsmälleen sama alue, jonka sekä teoreettiset oletukset että funktionaaliset kuvaustutkimukset liittävät tunteisiin, osoittautuu myös todennäköisimmin tunteiden sisällön esittävien luokan vastaanottajiksi. Näitä ovat kiputiloihin, kehon lämpöön, punastumiseen, kutinaan, kutittamiseen, väristykseen, sisä- ja sukuelimiin liittyvät aistimukset, verisuonten ja muiden sisäelinten sileän lihaskudoksen tila, paikallinen pH, glukoosi, osmolaliteetti, tulehdusta aiheuttavien tekijöiden olemassaolo ja niin edelleen." Äkisti jotakin kolahtaa paikalleen. Minut on kotona opetettu tarkkailemaan kehotilaani akuutisti. Minulta ei ole kysytty, olenko onnellinen tai millaisia esteettisiä tuntemuksia koen, mutta minulta on kysytty, onko kylmä, onko kuuma, onko verensokeri matalalla, väsyttääkö, kutittaako. Olen jokseenkin akuutisti kehoani anturoiva ja lisäksi en tyydy tarkkailemaan vaan myös vaikutan. (En rankaise, vaan vaikutan. En usko rankaisemiseen. Se ei ole yhtä tehokasta ehdollistamista kuin palkitseminen ja sen vaikutus mielialaan on huonompi.) Luultavasti tämä johtuu kohonneesta diabetesriskistä: äiti on opettanut minut tarkkailemaan, etten sairastuisi kakkostyyppiin. Niinpä vastoin kaikkia odotuksia siitä, millaisissa kodeissa (akateemis-aktiivisissa, siis) kasvaa estetiikan kelaajia, minuun on viritetty esteettisen havaitsemisen perusasetukset ja taipumus huoltaa tätä järjestelmää jopa tietoisella tasolla. (Nähdäkseni kaikki keho-, rentoutus- ja meditaatiotekniikat voidaan lukea tällaisiksi huoltotoimenpiteiksi. Samoin kutittaminen, halailu ja sen sellaiset.)

Nyt pääsen pointsiin, jota olen lähestymässä. Tämä liittyy mieliala-asiaan. Damasio kirjoittaa: "...jos esimerkiksi valitaan positiivinen tunne, voidaan sanoa että mieli esittää enemmän kuin hyvinvointia. Mieli esittää myös hyvinajattelua. Liha toimii harmonisesti, tai niin mielemme ainakin sanoo, ja ajattelun voimamme ovat joko parhaimmillaan tai ne voidaan nostaa tälle tasolle. Vastaavalla tasolla surulliset tunteet eivät liity vain kehon sairauteen tai jatkamisen energian puutteeseen. Usein on kuse siitä, että tehoton ajatttelutapa on juuttunut muutamaan menetystä koskevaan ajatukseen." Ja mitä ajatteluun tulee, minä ainakin haluan mieluummin, että ajattelen täydellä teholla kuin että pyörin yhyy-byhyy-kehässä. Muistutan, että Damasio korostaa tunteiden tulevan kuvatuksi lähinnä tasolla, jossa aivot muodostavat kuvan kehon tilasta. Näin ollen ei ole yllättävää, että tunteisiin vaikuttaa verensokeritaso, liikunta, rentoutuneisuus (myös venyttelyllä saavutettu) tension vastakohtana, syke, verenpaine...

Ne ajatukset, joiden mukaan keho ja mieli olisivat jotenkin irralliset, istuvat huonosti neurobiologiaan ja -psykologiaan. Samoin ajatus, että mielialaa ei voisi kohentaa fyysisin toimenpitein. Ehkä tässä vaiheessa on hyvä nostaa esiin, kuinka jäin miettimään toissapäiväiseen merkintään tullutta kommenttia, että moraalini on ulkoaohjautuvaa. Suoraan sanottuna, en ymmärrä, mitä erityisen ulkoaohjautuvaa siinä on, että haluaa itsellään olevan hyvän olon, jolloin voi tehdä paremmin ja paremmalla mielellä asioita. Ja mitä tulee siihen, että moraali suuntautuu kohti muitakin kuin itseä, niin en voi muuta kuin todeta, että minun on vaikeaa kuvitella mitään sellaista, joka pyörii vain oman navan ympärillä, sanottavan moraaliseksi.

Ylipäänsä, ajatus, että olisi jokin moraalisen sfäärin itse ilman yhteisöä, on absurdi. Olen ennenkin viitannut primatologi deWaaliin, jolla on mielestäni selkein muotoilu tästä piirteestä: Käytäntöjen moraalisuutta arvioitaessa on keskeistä seurata, kuinka ne vaikuttavat koko yhteisöön. (Tällaisessa näkemyksessä tietenkin yhteisön rajanvedosta tulee keskeinen kysymys. Minusta se onkin keskeinen moraalinen kysymys nykyään. Tiedämme eläinten tuntoisuudesta riittävästi voidaksemme ajatella ne moraalisen huomiomme ansaitseviksi. Ainakin me länsimaiset kaupunkilaiset - meillä ON siihen varaa.) Itsekkyys tai altruismi määrittyy aina yhteisön hyvästä käsin, ei siitä, koetaanko teosta henkilökohtaista mielihyvää. Ja vaikka ystävällisyys ja anteliaisuus olisivat yksilölle pohjimmiltaan opittuja selviytymisstrategioita (ihmisapinoilla vastavuoroisuus on oletusarvo, jonka pettämisestä rankaistaan kernaasti jopa rankaisun haitatessa itseäkin) niitä voidaan kutsua altruistisiksi, sillä ne hyödyttävät yhteisöä laajemmin, eivät pelkkää toimijaa. Ilo toisten mielihyvästä yhteisellä aterialla on yhteisöllisesti kannattavampi strategia kuin ilo vain omasta mielihyvästä kaikki ruoka itse ahmiessa, toisten odottaessa ulkosalla maha kuristen.

(No, ehkä tuhlaan nyt argumentatiivista ruutiani ja aikaani ihmiseen, joka kirjoittaa, kuinka "me keksittiin ihan hauskoja itsemurhavitsejä masentuneen kaverin kanssa, mutta ne sit taas ei naurattaneet muita". En tiedä, olenko yksi tylsimyksistä, mutta minua eivät itsemurhaviestit, oikeat tai keksityt, naurata. Hyvänen aika, ei itsemurha ole mikään vitsi. Tuollainen on vain niin sairasta. Nimenomaan sairasta. Sellaista, joka tarttuu, tekee ympäristöstä vaikean kaikille ja joka on siksi jotenkin onnistuttava hoitamaan sekä henkilön itsensä että ympäristön onnellisuuden takia.)

Surullisinta asiassa tietenkin on, ettei kukaan valitse sairastuvansa mieleltään. Aivan kuten kukaan ei valitse sairastuvansa reumaan, kakkostyypin diabetekseen tai alzheimeriinkaan. Mutta mitä mielialasta vähitellen kehittyvään ja syventyvään mielen ongelmaan, merkitys- ja elintapaperäiseen masennukseen (joka, korostettakoon, on siis oma maallikkohypoteesini - tosin olen kyllä lukenut aiheesta jonkin verran) ja kakkostyypin diabetekseen tulee, niihin voi kaiken järjen mukaan vaikuttaa elintavoilla.

Rakastan Damasion Spinoza-kirjan lukemista, sillä hän käsittelee juuri niitä aiheita, joiden neuraalista perustaa tahdon syventää. Esimerkiksi hän kirjoittaa esteettisestä kokemuksesta: hän käy läpi mm. tutkimusta, jossa on kuvattu aivoja musiikin synnyttäessä niitä niskakarvojen pystyyn nousemisen, kalpenemisen ja kohoamisen tunteita, jotka varmasti ovat kaikille klassisen musiikin harrastajille tuttuja. No, nyt ne tunteidenkieltäjät, jotka ovat väittäneet, etteivät koe mitään tunteita tai tuntemuksia erityisesti pitämänsä musiikin parissa, voivat relata ja tunnustaa piilotetut fiilarinsa: niille on ihan neuraalinen perustansa, tiettyjen aivoalueiden aktiviteetin lisääntyminen. Eli ei mitään hävettävää tässä. Aivonne vain toimivat kuten niiden kuuluukin, ja minä ainakin olisin sellaisesta ihan vain iloinen.

Koska esteettisen kokemuksen selittäminen sitoutumisen estetiikan tai pragmatistisen estetiikan teorioiden kautta kuulostaa luonnontieteellisesti asennoituneiden korvissa usein melko hörhöltä, vaikkakin fenomenologisesti aika tarkalta ja kokemuksen kehittämisen kannalta hedelmälliseltä, olen onnellinen löytäessäni kohtia, jotka harsivat teoriaan neuraalista vuorikangasta. (Olenhan itsekin varsin luonnontieteellisesti asennoitunut, joten minuakin huvittaa toisinaan puhe kokemuksen kontinuumista, jossa objektit vasta syntyvät, kunnes muistutan itselleni, mikä tällaisen teorian motivaatio on: tarkastella maailmaa ja kulttuuria sellaisena kuin se ilmenee kokemuksessa ja tarjota kokemuksemme perustasta käsin selitys tieteelle, taiteelle, tuntemiselle ja niin edelleen. Sillä onhan toki totta sekin, että kokemus on se, mitä meillä on, ja että kokemukseemme on kumuloitunut paljon edellisten sukupolvien loistavia joskin välillä väärään vinkaavia keksintöjä - kuten kieli.)

Damasio kirjoittaa: "Kummallisella tavalla emotionaalisesti merkittävä esine aiheuttaa tunteen alussa olevan esineen. Niinpä kun puhumme emootion tai tunteen 'kohteesta', joudumme määrittämään ja selvittämään, mitä esinettä tarkoitamme. Loistavan merimaiseman näkeminen on emotionaalisesti merkittävä esine. Tämän merimaiseman t katsomisesta seuraava kehontila on todellinen alussa oleva esine t, joka tämän jälkeen aistitaan tuntevana tilana... yhtä tärkeää on, että aivoilla on suora keino vastata esineeseen, kun tunteet kehittyvät, koska alussa oleva esine on kehon sisällä, ei niinkään sen ulkopuolella. Aivot voivat vaikuttaa suoraan esineeseen, jota ne aistivat. Tämän ne voivat tehdä muuntamalla esineen tilaa tai muuttamalla siitä tulevia signaaleja. Alussa oleva esine yhtäältä, ja esineen aivoissa oleva kartta toisaalta, voivat vaikuttaa toisiinsa eräänlaisessa värähtelyprosessissa, jollaista ei ole esimerkiksi ulkoisen esineen aistimuksessa. Voit katsoa Picasson Guernicaa niin intensiivisesti kuin haluat ja niin kauan kuin haluta ja niin emotionaalisesti kuin haluat, mutta itse maalaukselle ei tapahdu mitään. (oma huomio: Dewey sanoisi tässä kohdin, että taideobjekti ei muutu, vaikka taideteos - koettu - muuttuu; tulee muistaa, että Deweylle taide ei ole taideobjektien vaan taideteosten kokoelma; taideobjektit ovat vain ikään kuin potentiaalista taidetta, jotka aktualisoituvat vasta kokemuksessa.) Luonnollisesti sitä koskevat ajatuksesi muuttuvat, mutta esine toivottavasti pysyy koskemattomana. Tunteessa taas itse esinettä voidaan muuttaa radikaalisti. Joissakin tapauksissa muutokset voivat olla sukua sille, että tarttuu siveltmieen ja tuoreeseen maaliin ja muuntaa maalausta. Toisin sanoen tunteet eivät ole vain passiivinen aistimus tai välähdys ajassa, eivätkä varsinkaan kun kyse on ilon ja surun tunteista. Hetki tällaisten tunteiden synnyn jälkeen, muutamien sekuntien tai minuuttien ajan, keho on luonteeltaaan miltei varmasti toistuvassa dynaamisessa toiminnassa, jota seuraa aistimuksen dynaaminen muuntelu. Aistimme muutosten sarjan. Aistimme vuorovaikutusta, ottamista ja antamista."

BINGO!

On heti pakko juosta gradun puolelle ja kerrata, mitä sieltä löytyy. "Objektit ja tapahtumat ovat kokemuksen osia siinä missä mekin. Intensiivisessä kokemuksessa katoaa tunne itsen, objektin ja tapahtuman erillisyydestä. Jaamme kokemuksen kokonaisuuden näihin osiin vain tilanteen ollessa niin problemaattinen, että meidän on pakko lakata toimimasta ja ottaa tilanteeseen etäisyyttä ongelman ratkaistaksemme... Esteettisen kokemuksen distinktiivinen piirre on se, että siinä ei esiinny itse-objekti –erottelua lainkaan. Kokemus onkin esteettinen siinä määrin kuin nämä vuorovaikutuksessa katoavat. Sitä ei luonnehdi erityinen pyyteettömyys vaan halun ja ajattelun ruumiillistuminen havaintokokemukseen – halu suuntautuu kokemuksen täyttymykseen. Koko ajan merkittävän kokemuksen kehittyessä sitä ohjaa selkeä tuntu säätelevästä, ei-diskursiivisesta kvaliteetista, joka tarjoaa tilanteessa merkityskontekstin. Vaikka tämä kvaliteetti on läsnä kaikessa kokemuksessa, se tunnistetaan eksplisiittisesti vain esteettisessä kokemuksessa. Niinpä esteettinen kokemus kykenee muita kokemuksia paremmin paljastamaan kokemuksen kasvun tai artikulaation prosessina, ja siten kyseenalaistamaan ja ylittämään ihmisen ja maailman erottavat dualismit... Esteettisellä kokemuksella on aina dramaattinen alkunsa, jossa kokemuksen mahdollisuuksien tuntu avautuu. Jotta kokemus voisi kehittyä tästä esteettisen kokonaisuuden mahdollisuuden tunnusta sen toteuttamiseen, kokijalla täytyy olla keinoja eritellä kokemuksen osien eroja ja ainutkertaisuutta sekä niiden suhdetta toisiinsa. Lisäksi erittely koetaan sen kehittelynä, mikä aluksi tunnettiin epämääräisesti. Vaikka juuri tunne sitoo itsen ja maailman tapahtumisen temporaaliseen ulottuvuuteen, tätä tunnetta ei tule sekoittaa kansanpsykologian nimettäviin tunteisiin. Pragmatisteille tunne ei ole hetkellinen, paikallistettava tuntemus, vaan kokemuksen kokonaisvaikutelma. Thomas Alexander identifioi tämän Dewey-tulkinnassaan vahvasti kehittyvän tapahtuman tunnettuun temporaalisuuteen: merkitysten paljastumisen synnyttämään järjestetyn rikkauden, tekstuurin, variaation ja monimutkaisuuden tuntuun. Kokemus alkaa toki emotionaalisesta kuohahduksesta (seizure), mutta Dewey tekee selkeän erottelun esteettisen mahdollistavan mykän, kontrolloimattoman kuohahduksen ja esteettisen todentavan, täysin kontrolloidun ja perustellun ilmaisevan eleen välille. Emotionaalinen kuohahdus merkitsee luontumusten estymisen ja ilmoittaa uudelleen sovittautumisen tarpeen: kyse on jännitteestä objektin ja vasteen välillä. Tajuamme, että käsillä on tilanne, josta voi kehittyä jotakin - Charles Morris onkin tiivistänyt Meadin teorian esteettisestä kokemuksesta fraasiin: täyttymyksen tunkeutuminen sitä edeltäviin aktin vaiheisiin. Jokaisella tilanteella on uniikki kokonaiskvaliteettinsa, sen kaikkia osia luonnehtii kvalitatiivinen ykseys. Tunnemme sen emotionaalisesti. Voimme tehdä erottelun kokonaisuuden osiin, mutta emme tunne osia samalla tavoin suoraan kuin kokonaisuutta. Esteettisessä havainnossa huomio liikkuu ja ensivaikutelmaa seuraa erittely. Huomion liikkuessa osat erottuvat taka-alan kokonaisuudesta. Huomion liikettä ohjaa kokonaisuuden kvalitatiivinen ykseys. Kokemus ei rajoitukaan samoihin rajoihin kuin sen objekti, vaan sillä on epämääräinen kokonaistausta. Oliot, objektit, ovat vain korostettuja pisteitä kokonaisuudessa, joka venyy horisonttiin saakka. Tämä sitova horisontti liikkuu kanssamme; aina löytyy uutta tarkennettavaa ja huomion ylittävää rajamaastoa: Näkökentässä on puu kivi juurellaan. Kiinnitämme katseen kiveen ja sitten sammaleeseen sen kyljessä, ehkä otamme mikroskoopin esiin tutkiaksemme piskuista jäkälää. Olipa näkymä valtava tai minimaalinen, koemme sen suuremman kokonaisuuden osana. Kuinka näkymäämme laajennammekin, aina on läsnä tuntu, ettei tässä ole vielä kaikki... Jokaisessa kokemuksen täyttymyksessä on aina jotain uutta; ihailu sisältää aina ihmetyksen elementin. "

(Jos sinun on vaikeaa ajatella esteettistä kokemusta, tai tuo sanapari tuo mieleesi lähinnä traumaattiset yritykset sanoa jostakin kirjasta jotakin järkevää, kehotan ajattelemaan rakastumista. Se on vuorovaikutteinen esteettinen maalailukokemus mitä parhaimmillaan ja estetiikkaa elävimmillään ja pelottavimmillaan. Ja rakastunut olet, varmasti, ainakin kerran elämässäsi.)

Minua on jo pitkään kiehtonut se seikka, kuinka muutaman rivin runo tai pieni taulu voi olla tulokulma kaikkeen kokemukseen, kuinka horisontti todella laajenee esteettisessä kokemuksessa, kuinka äkkiä parista rivistä tekstiä näkee, millaista elämä voisi olla. Jos tuo pragmatistinen estetiikka tuntuu vaikealta, selvennetään vielä lisää: Deweylle Guernica jonakin kokemusten ulkoisena viittauspisteenä on pelkkä mahdollisuus, abstraktio. Guernica taideteoksena ja toteutumana taasen on Guernica-kokemusten historiallinen kokoelma.

Minua huvittaa Damasion puheenparressa tietenkin se, että hän sanoo "itse maalaukselle". Se johtuu siitä, että käännän päässäni Damasiota Dewey-kielelle ja takaisin. Ja ajattelen: Damasio darling, neuroasioissa voit olla etevä, mutta kokemuksen selityksesi fenomenologinen akuuttius kyllä vähän klappaa. No, annetaan se anteeksi, sinulla on koulutuksesi... (Ja jos joku haluaisi kysyä, mitä filosofinen analyysi on, vastaisin: kääntämistä. Käännän Damasiota Deweylle, Deweya Damasiolle, Meadia Deweylle, Berleantia Deweylle ja takaisin, koetan sovittaa lankoja kudokseksi silmä tarkkana siitä, kenen luoma kieli lopulta olisi paras loimilangoiksi. Ja tietenkin on lisäksi koko ajan mietittävä sitä mahdollisuutta, että yhteensovittaminen vaatisi jonkin kokonaan uuden sanallistuksen, kenties veloenischin. Mutta veloenischissa on huonot puolensa: se käsitetään jatkuvasti väärin, sillä paha kyllä olen ainoa ihminen maailmassa, joka puhuu sitä äidinkielensä murteena.)

Damasio kirjoittaa häpeästä ja ylpeydestä ja niiden oireista kehon kantamisessa, enkä voi olla ajattelematta asiaa tanssijan kannalta ja kehon takaisinkytkentänä mielentilan kuvaukseen. Huomaatteko tekin, kuinka tanssitekniikoissa keho kannetaan ylpeänsäteilevänloistavasti, ei koskaan nöyristelevästi? (Tietenkin ailahduksia epätoivoon on, mutta pohjimmiltaan tanssissa keho ilmentää enemmän voitokkuutta. Tämä johtuu epäilemättä kahdesta seikasta: yleisö ei jaksaisi katsoa masentunutta laahustusta eikä tanssija treenata sellaista - se kävisi mielelle.) Toki ylpeydessäkin on sävyeroja, esimerkiksi flamencon jääräpäisen väkivaltaisen uhman sekä stepin tai afron seksistä lainatun voitokkuusjoustavuuden välillä. Jään miettimään, onko tietyissä piireissä vitsiksikin muodostunut kyvyttömyyteni tuntea häpeää ja syyllisyyttä ja muodostaa moraaliani niiden varaan (minun moraalini rakentuu ilolle, ystävyydelle, rakkaudelle ja ylpeydelle, hyveille, velvollisuuksien on oltava iloa kuten oikeuksienkin, ja kun ne eivät tuota iloa, on jotakin pahasti vialla; tällöin tarvitaan moraalin teoriaa eli etiikkaa ratkomaan pulmia ja opettamaan ilo) yksinkertaisesti seurausta pitkästä tanssiharrastuksesta, joka on opettanut kehoni oirehtimaan ylpeyttä, iloa ja loistoa silloinkin, kun sen kaiken järjen mukaan pitäisi ilmaista jotakin muuta, kuten eron hetkinä kai pitäisi? Kuljen katua niska pitkänä ja hymyilen ja tanssitunnilla viimeinenkin epäilys siitä, että rakkauteni olisi vahingollista kohteilleen, pyyhkiytyy pois ja jäljelle jää vain iloa ja halua lanata sitä maailmaan tasaiseksi kerrokseksi ja murustaa iloisesti pois kulttuurimme haitalliset, mieliä ja kehoja vahingoittavat piirteet.

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä, hymy hymyltä ja niin edelleen.

Oletan, että seuraani hakeutuvan peilineuronit tuottavat hänessä kaukaisia kuvia tunteista, joita koen. Että hän tempautuu mukaan, ja että pian hihitämme. Kunpa olisin vähemmän empaattinen. Silloin voisin alkaa terapeutiksi. Mutta kokemuksesta tiedän, että suru kiskaisee minut helposti mukaansa, etten osaa olla huolestumatta. Surun neljäkymmentä viikkotuntia olisivat liikaa.

Se on tietenkin juuri mielen ongelmien tragedia: niitä ei kestetä ympäristössä kovinkaan hyvin, eikä yksilö voi tietenkään olla reagoimatta siihen, ettei häntä kestetä. Juuri siksi olisi niin tärkeää muotoilla yhteiskunnasta, kulttuurista, moraalisesta eetoksesta, työelämästä ja sosiaalisista käytännöistä sellaisia, jotka minimoisivat mielen ongelmien syntyedellytyksiä sen sijaan, että ne edistävät niiden ilmentymistä venyttämällä valveillaoloaikaa absurdisti myöhään yölle, vaativat ylityötunteja, jättävät toiset ilman mielekästä työtä (kaikki eivät ilmeisesti osaa tehdä sitä itselleen näin - minun elämäni mieli on pitkälti tämä kirjoittaminen tänne), nostavat statuksen ystävyyttä tärkeämmäksi tavoittelukohteeksi, korostavat häpeää ilon sijaan ja niin edelleen.

16 Comments:

Blogger Matti said...

Kun katsoo lainausta joka alkaa: Damasio kirjoittaa: "kummallisella tavalla...", tulee taas mieleen miksi en lue tiedekirjojen suomennoksia. Olen varma, että tuossa on englanniksi ihan sujuvasti sanottu jotain. Nyt esimerkiksi esine-sanan käyttö on aika hämäävää.

17/3/06 12:31  
Blogger Timo said...

Jos Pietiläinen suomentaisi paremmin, olisi suomenkielisten tiedekirjojen laita jo toisin.

17/3/06 13:01  
Anonymous Anna-Jo said...

Kommentoin vielä, toivottavasti et pahastu? En tarkoita olla pahantahtoinen.

Vähän ylireagoin siis aiemmassa kommentissani asiaan, joka oli sinulla vain sivulauseessa. Tai kirjoitin sivuun aiheesta. Joka tapauksessa.

Masentuneille usein sanotaan ihan hyvää tarkoittavasti että otat vain itseäsi niskasta kiinni, ja mikä pahinta, monet masentuneet ajattelevat myös itse niin ja pitävät itseään entistä arvottomampina kun eivät kerta kaikkiaan kykene eivätkä jaksa. Terveenä neuvo toimii laiskotuskohtauksen yllättäessä, mutta masentuneelle sanottuna sama neuvo voi pahentaa epäonnistumisen tunnetta entisestään. Minulle yksi tärkeä oivallus oli lakata arvostamasta itseään vain suoritusten kautta. Nämä on näitä samoja juttuja kaikilla, siksi en aiemmassa kommentissa mennyt yksityiskohtiin...

lainaus:
"Usein on kyse siitä, että tehoton ajatttelutapa on juuttunut muutamaan menetystä koskevaan ajatukseen." Ja mitä ajatteluun tulee, minä ainakin haluan mieluummin, että ajattelen täydellä teholla kuin että pyörin yhyy-byhyy-kehässä.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä että mielialaansa voi vaikuttaa (sen aiemman postauksen aihe). Oma kommenttini koski lähinnä sitä osuutta että ihmettelit että jotkut eivät edes halua tehdä sitä ja olen tuollaiselle hieman yliherkkä entisenä depressiota sairastaneena. Se mitä sanot on totta, ja kognitiivinen terapia perustuu aika lailla samalle periaatteelle (mistä Damasiokin tuossa puhuu). Joillakin kyseinen terapia toimii, joillakin ei. Minulla se toimi, luulisin, en koskaan syönyt lääkkeitä, nekin olisivat saattaneet toimia. Sanon "luulisin", koska en vieläkään oikeastaan tiedä miksi paranin; kaikki vain oli toisin yhtenä päivänä. Lasi olikin puoliksi täynnä. Terapian aikana aika paljon tehdään näkyväksi omia ajatusluutumia, joihin uskoo ja joita sitten toteuttaa, osin oman etunsa vastaisesti. En silti voi sanoa masentuneille ystävilleni että muuta ajatteluasi niin paranet; se ei vain jostain syystä mene niin. Kyllä sitä silloinkin itsekin tietää millainen pitäisi ja haluaisi olla, mutta ei vain jaksa eikä onnistu. Logiikka toimii, järki on kirkkaampi kuin koskaan - mutta jokaisen ajatusketjun johtopäätös on umpikuja. Se on se sairaus.

Ajatteluuni sairaus vaikutti lopullisesti, mutta niin vaikutti paraneminenkin. Keskivaikea depressio oli kohdallani enemmänkin kuin eksistentiaalikriisi: oman suhtautumisen selvittämistä sen asian syvälliseen tajuamiseen että me kaikki kuolemme, minä kuolen, mitä vain voi tapahtua kenelle vain koska vain. Depressiota kohdallani oli se, että elin tuon asian tajuamisen tilassa joka hetki, yritin käsittää sen, löytää tarkoituksen elää siitä huolimatta, siinä tietenkään onnistumatta, sillä oman kuoleman tajuaminen on iso juttu. Terveenä sen voi hyväksyä - sitä vain jotenkin ei ajattele. Ja se on se terveys.

Nykyään olen suunnattoman onnellinen pienistäkin asioista, maailma, elämä on minusta ihmeellinen joka hetki. En myöskään identifioidu masentuneeksi, koska en ole sitä enää. Voi olla että masennun jonain päivänä uudelleen, mutta se on sen ajan murhe. (Mahtavaa että nyt kykenee ajattelemaan näin!)

Mitä itsemurhavitseihin tulee, se ei ollut tuontyyppistä asialla pilailua tai uhkailua, siis VITSEJÄ, ei VIESTEJÄ. Strindbergköhän se oli joka sanoi että "ajatus itsemurhasta on auttanut minut monen synkän yön läpi". Ei ole ihme että "terveiden" mielestä ne olivat mauttomia juttuja. Mutta he eivät eläneetkään meidän todellisuudessamme. Turha sitä on kauhistella, ei sitä voi käsittää, edes sisältäpäin. Meille sille asialle nauraminen oli äärimmäisen helpottavaa! Niin kauan kun pystyimme pilkkaamaan kuolemanhaluamme, olimme voitolla.

Moraalista ja omasta navasta olen jälleen samaa mieltä, mutta tarkennan siis taas että sairaana siihen ei pysty. Yksi kauheimpia asioista masennuksessa oli se miten se eristi maailmasta, se kuuluisa lasikello. Tätä tunnetta on erittäin hyvin kuvattu kirjallisuudessa. Se on helvetti maan päällä. Eikä se riipu muiden ihmisten hyvästä tai huonosta käytöksestä.

Ja ehkä kaiken tämän takana oli ajatus että toivottavasti et mene tyrkyttämään hyvää tarkoittavia piristymisneuvojasi jollekulle masentuneelle. Se oli pääpointtini, joka en ainakaan aiempaan kommenttiini osannut selkeästi muotoilla.

Tanssista puheen ollen: eikö buto kuvaakin aika hyvin olemassaolon kauhua ja inhoa? Koska sekin puoli on, ja se on kauheaa vain meidän mielestämme, koska emme halua sairastua ja kuolla. Mutta oikeastihan se on vain osa luontoa, ei hyvä eikä paha.

Kaikenkaikkiaan on pakko sanoa että depressiosta selvinneenä pidän sitä rikkautena. En toivo sitä kenellekään enkä pidä itseäni mitenkään sankarillisempana tai syvällisempänä ihmisenä käytyäni sen läpi. Ei sitä kokemusta mihinkään tarvitse. Mutta se on osa minua nyt, sitä miten minusta on tullut minä, ja on kummallista muistella miltä maailma näytti silloin ja miltä se näyttää nyt. Suvaitsevaisuus kasvoi, ihmettelykyky kasvoi, jonkinlainen kiitollisuus siitä että elää ja tuli kyky pysähtyä ja ihmetellä, elää hetkessä, vielä enemmän kuin aiemmin. Sitä arvostaa kaiken turhuuden kauneutta.

Ja vielä kerran, en tarkoittanut pahoittaa mieltäsi edellisessä kommentissa, olin ehkä vähän tiivis sanavalinnoissani. Sähköinen viestintä ei tue äänensävyjä.

17/3/06 15:08  
Blogger Shirley said...

Olen tuntenut joskus oloni pinnalliseksi, kun olen yrittänyt olla valoisa ja kohentaa mielialaani ja tehdä itseni onnelliseksi. En mä tiedä, onko se yhäkään terve käyttäytymisen tapa, mutta mä näen sen itselleni välttämättömänä selviytymisstrategiana. En usko, että se on masennuksesta selviämisen tapa, vaan ylipäätään tietyn persoonallisuustyypin elämisen ja selviämisen tapa.

Höh, en tiedä, osasinko nyt selittää tätä mitenkään tai koetko sen mitenkään samoin, Veloena. Kai se mielialan konennuksen kaipuu on ainakin mulla myös jotain arjen estetiikan ja ilmapiirin tasopainon kaipuuta.

18/3/06 03:10  
Blogger Mikko said...

Mitä muuta häpeä ja syyllisyys on kuin tehokas tapa ylläpitää moraalia eli yhteisön hyvää? Eivätkö ne siis ole positiivisia ilmiöitä?

Yhteinen hyvä katoaa kokonaan, ellei sitä rakenneta positiivisille hyveille täsmälleen samaan aikaan kuin häpeään ja syyllisyyteen pohjautuva moraali puretaan.

Siihen nykyajan moraalinen rappio perustuu. Häpeä ja syyllisyys on luokiteltu pahoiksi asioiksi, mutta korvaava moraalisto on tavallisten ihmisten saavuttamattomissa. On syntynyt arvotyhjiö.

18/3/06 07:41  
Blogger Veloena said...

Hyvä että selvensit, Anna-Jo! Kiitos. Etenkin kun musta tuntuu aivan kauhealta, jos olen vähän niinkuin virtuaalieripurassa jonkun kanssa. Sellainen on vain niin kurjaa - -

Joo, olen kyllä selvillä tuosta, ettei masentuneelle auta sanoa, että otahan itseäsi niskasta kiinni. Itse asiassa, minuun se ei tepsi laiskottaessakaan toisen sanomana (itsen sanomana kyllä, olen välillä maailman ilkein ämitsy itseäni äkseeratessani). Pitää olla ovelampi. Pyytää sinne, tänne, tuonne, hehkuttaa... no niin, tämä on taas tuota Mikon kuuluisaa PIENTÄ LUSIKKAA. Hemmetti tätä suorasuisuuttani.

Matti & Timo: tuota kutsutaan kai kustannustehokkuudeksi.

Mikko, miksi ajattelet, että vaihtoehtoinen (iloinen) moraali ei olisi "normaalin" ulottuvilla? Ihmisethän tekevät sitä koko ajan. Esim. isäni kerää ulkoa kaljatölkkejä, vie ne keräykseen ja lahjoittaa rahat katastrofirahastoon.

Minusta syyllisyyden ja häpeän ongelma on se, että ne HALVAANNUTTAVAT monet moraalisesti näemmä täysin: ollaan vain huonoja, ja kun ollaan huonoja, on se oiva excuse sille, ettei tee mitään, ja samalla on paska fiilis, ja morkataan niitä, jotka koettavat tehdä jotakin. Ei, en voi uskoa tätä kovin hyödylliseksi tavaksi jäsentää moraali.

Olet oikeassa siinä, että syyllisyydellä ja häpeällä on evolutiivinen funktionsa. Kysymys on lähinnä siitä, voisimmeko jo nousta noiden rakenteiden yläpuolelle mitä TIETOISEEN moraaliin ja moraalipuheeseen tulee. Syyllisyys ja häpeä kun näyttävät toimivat ihmisapinayhteisöissä ilman moraalipuhetta ja syyllistämistä ja pilkkaamistakin... että käyttäisimme hyväksemme abstraktin ajattelun taitoamme ja kieltämme ja koettaisimme muodostaa niiden avulla jotenkin inhimillisemmän moraalin.

Luulen, että hyveisiin yhteiskunta on liian suuri yksikkö, ja siksi oikeudet ja velvollisuudet säilyvät. Mutta olisi silti tärkeää, että yhteisöissä alettaisiin entistä voimakkaammin tukea & palkita hyveitä. SIINÄ ei näet häviä KUKAAN.

18/3/06 11:08  
Blogger Mikko said...

"Iloinen moraali" toimii varmasti yksittäisissä asioissa "normaaleilla ihmisillä".

Mutta en puhunut siitä, vaan siitä mistä sinäkin: biologisen moraalin korvaamista tietoisella moraalilla.

En ole lainkaan eri mieltä tavoitteestasi korkeamman tietoisen moraalin suhteen. Se on hyvä tavoite. Sama tavoite minullakin on maailman suhteen.

Kuten esitin, siihen pääsemiselle on kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa tajutaan moraalin biologinen tausta. Tällöin biologisen moraalin pohja katoaa.

Jotkut ihmiset ovat valmiita työstämään itselleen korvaavaa, tietoista moraalijärjestelmää. Useimmat eivät ole.

Minusta syyllisyyden ja häpeän ongelma on se, että ne HALVAANNUTTAVAT monet moraalisesti näemmä täysin: ollaan vain huonoja, ja kun ollaan huonoja, on se oiva excuse sille, ettei tee mitään, ja samalla on paska fiilis, ja morkataan niitä, jotka koettavat tehdä jotakin. Ei, en voi uskoa tätä kovin hyödylliseksi tavaksi jäsentää moraali.

Halvaantumisen on tuottanut moraalin biologisen pohjan ymmärryksen tuottama moraalivaje, ei biologisen moraalin syyllisyys ja häpeä.

On helppoa selvittää ajatuskokeella, olenko oikeassa vai väärässä. Toimivatko ihmiset biologisen moraalinsa mukaisesti? No eivät toimi. Eihän sitä silloin ole olemassa, jos sitä ei noudateta. Eivät apinatkaan ole halvaantuneita moraalistaan.

Kun auttaa ihmisiä kyseenalaistamaan biologisen moraalinsa, mutta ei kykene auttamaan heitä luomaan tilalle positiivista moraalia, ihmiset halvaantuvat ja pidemmällä tähtäimellä muuttuvat itsetuhoisiksi.

Siksi biologinen moraali on parempi kuin moraaliton tila. Ihmisten biologisen moraalin purkaminen aiheuttaa itsetuhoisuutta ja se on siksi yksiselitteisesti moraalisesti väärin.

Ei tässä ole kysymys mistään muusta kuin avoimesti tehdystä omien nykyisten vaikutusmahdollisuuksien arvioinnista. Tietoisuutemme ei ole riittävällä tasolla biologisen moraalin kyseenalaistamiseksi.

18/3/06 14:38  
Blogger Mikko said...

Mutta olisi silti tärkeää, että yhteisöissä alettaisiin entistä voimakkaammin tukea & palkita hyveitä. SIINÄ ei näet häviä KUKAAN.

Ettei menisi pelkäksi kritiikiksi, tämä ehdotuksesi on tietysti hyvä ja kannatettava.

18/3/06 14:41  
Blogger Mikko said...

Tuo moraalin skaalautuvuus on muuten hyvä pointti. Olisiko niin, että biologinenkaan moraali ei toimi kovin hyvin esimerkiksi koko maailman tasolla.

18/3/06 14:45  
Blogger Veloena said...

Biologinen moraali ei selvästikään toimi kovin hyvin muuta kuin kasvokkain-yhteisössä. Jo tuotantoeläinten erilainen kohtelu mummon Mansikkiin nähden kertoo mielestäni tätä tarinaa.

Heii, ei sitä biologista perustaa kai tuhota voi, tai siis ainakaan se ei ollut ehdotukseni. Hmm, kuulostanpa sekopäiseltä. Pitäsi kehittää sel-ko-kie-li-nen moraali :P

En usko, että häpeästä jne. ollaan kokonaan koskaan pääsemässä, on se aika vahvasti meihin ladattu. Mutta että kulttuurin tulisi tukea toisenlaista prosessia, koska TÄMÄ häpeä-syyllisyys kyllä pitää huolen itsestään mekanismina, sen verran huolissamme me olemme toistemme eleistä ja mielipiteistä. (Neuroottisuuteen saakka; Hurinan kanssa keskustelimme jäällä mm. tästä kuinka voimakkaasti sitä reagoi illalla koneella ja sitten ei saa unta, uhh.)

Että sitä ei PUHEEN tasolla tarvitsisi veivata laisinkaan paitsi ehkä sen verran, että jokainen ymmärtää, että jokunen epämukavuuden tunne, mitä kokee, on luonnollinen ja että muutkin kokevat joskus sellaista eikä siihen kuole.

En kyllä usko, että moraalisuus olisi mihinkään kuollut. Se vain laahaa jälkijunassa. Onko viimeinen edistysaskel se, kun seksuaalihygieniasta tuli aidsin myötä moraalista? Niinpä kai... ja sitä ennen edellinen, että hygieniasta tuli moraalista ylipäänsä, kun tajuttiin, miten taudit leviävät (siinäkin kuri on kyllä lientynyt taas...).

Tuntuu siltä, että kärsimyspointsia ei ole vieläkään tajuttu, globaaleista solidaarisuuksista nyt puhumattakaan.

Jään tähän miettimään sitä, onko itse asiassa suuri osa etiikasta uuden iloisen moraalin hahmottelua. Hmm. Hmm.

Jotenkin olisi kyllä saatava moraalin piirissä iskettyä läpi ajatus, ettei MENNEISYYDEN moraalinen vatvonta auta mitään; on fokusoitava tulevaisuuteen, ei siihen, mikä jo meni pieleen.

18/3/06 15:28  
Blogger Mikko said...

Että sitä ei PUHEEN tasolla tarvitsisi veivata laisinkaan paitsi ehkä sen verran, että jokainen ymmärtää, että jokunen epämukavuuden tunne, mitä kokee, on luonnollinen ja että muutkin kokevat joskus sellaista eikä siihen kuole.

Pohjimmiltaan tämä on mielestäni täsmälleen sama asia kuin Gordon Gekkon (Michael Douglas) puhe elokuvassa Wall Street.

The point is, ladies and gentlemen, is that greed--for lack of a better word--is good. Greed is right. Greed works. Greed clarifies, cuts through and captures the essence of the evolutionary spirit. Greed, in all of its forms--greed for life, for money, for love, knowledge--has marked the upward surge of mankind. And Greed--you mark my works--will not only save [this company] but that other malfunctioning corporation called the USA.
Thank you very much.


Se epämukavuuden tunne pitää toistaiseksi tämän yhteiskunnan kasassa.

18/3/06 16:51  
Blogger Mikko said...

En usko, että häpeästä jne. ollaan kokonaan koskaan pääsemässä, on se aika vahvasti meihin ladattu.

Entä jos olet väärässä? Seuraukset olisivat tuhoisat. Usko ei riitä, pitää tietää. Oletus on kaikkien munauksien äiti.

18/3/06 17:02  
Blogger Mikko said...

Biologinen moraali ei selvästikään toimi kovin hyvin muuta kuin kasvokkain-yhteisössä.

En usko, että tuo pitää ihan täysin paikkansa. Esimerkiksi altruismi on mielestäni osa biologista moraalia. Altruismi voi toimia isossakin mittakaavassa.

Mutta omantunnon paaduttaminen eli biologisen moraalin tukahduttaminen on toki helpompaa, kun se on yleisesti hyväksyttyä eikä tarvitse katsoa uhria silmiin.

Yleisesti hyväksyttyä siitä on tehnyt esittämäsi ajatus, että kaikkia meitä joskus huono omatunto kolkuttaa, mutta se pitää vaan paaduttaa koska moderni tiedostava ihminen osaa ajatella asiat järjellä.

En kyllä usko, että moraalisuus olisi mihinkään kuollut. Se vain laahaa jälkijunassa.

Altruismin kääntöpuoli on ahneus. Ahneus kukoistaa.

18/3/06 17:09  
Blogger Veloena said...

Saattaa kyllä olla, että elän jossakin turvatussa saarekkeessa, koska en itse näe oikeastaan juurikaan ahneutta ihmisissä ympärilläni.

Saattaa tietysti olla, että se johtuu siitäkin, että ihmisillä on taipumus vastata kuten heitä kohtaan käyttäydytään, ja ehkä ihmiset tietävät, kuinka heitä rakastan. Hmm. En oikein osaa suhtautua tuollaiseen ahneuspointsiin.

Keskustelin kyllä tänään aiheesta itse asiassa porakonetutorini kanssa. (NYT OSAAN PORATA TOSI LOISTAVASTI!!) Että kuinka monella ihmisellä tuntuu olevan taustaoletus, että heidän kuuluu saada elämältä sitä ja tätä, ja miten vieras tämä ajatus kummallekin meistä oli.

En usko, että ahneus on kenestäkään hyvä tai moraalinen piirre. Mikko, en missään nimessä ole ajamassa ahneutta. Minusta se on vahvasti yhteydessä katkeruuteen, vihaan ja mustasukkaisuuteen. (Joita on vaikeaa pitää moraalisesti kovinkaan korkealentoisina.)

Ehkä sitä altruismia, joka toimii solidaarisuutena kaukaisempia kohtaan, voisi pitää nimenomaan älyllistettynä jatkeena biologisemmalle altruismille, joka tapahtuu sen kummemmin pohtimatta?

Mikko. Ei se, että toteaa tehneensä virheen, jota ei voi enää korjata, tarkoita PAATUMISTA. Paatumista olisi sanoa, ettei se mikään virhe ollutkaan. Se, että jokin tajutaan virheeksi ja tunnustetaan siitä seuraava epämukava tunne, on parhaita vakuutuksia siitä, että seuraavan kerran vastaavassa/muistuttavassa tilanteessa valitsee toisin. (Minusta tuntuu, että puhumme samasta asiasta mutta eri käsitejärjestelmin, en usko, että näkemyksemme niin eroaa. Mutta sanasta omatunto en pidä - se liittyy liikaa perisynnin ajatukseen, joka on perseestä.)

Ylipäänsä, ei tunnetta ja järkeä nyt voi tuolla tavoin olettaa. Ja Mikko, kaikista tuntemistasi ihmisistä olen todennäköisesti kaikkein VÄHITEN moderni. Hitto vie, en pysty ostamaan modernista juurikaan mitään. Minähän olen - jos et sitä ole vielä ymmärtänyt - animisti ja naturalistinen panteisti. Siinä ei ole kertakaikkisesti MITÄÄN modernia eikä ainakaan mitään tunne-järki -erottelu.

Ehkä tämä keskustelu on hyväksikin, koska pakottaa mut vääntämään rautalangasta tämän asian: SE, MITÄ AJAN TAKAA, EI OLE ETTÄ IHMISET RATIONALISOISIVAT HUONOT PIIRTEENSÄ VAAN ETTÄ HE KUUNTELISIVAT TARKEMMIN MITÄ TUNTEVAT TILANTEISSA JA KUULOSTELISIVAT NIITÄ TUNTEMUKSIA, JOISTA LÄHTEE HYVÄT FIILIKSET JA JOITA EI TARVITSE SALATA MUILTAKAAN JA JOTKA NÄYTTÄVÄT ILAHDUTTAVAN NÄITÄ MUITAKIN JA KOETTAISIVAT YMMÄRTÄÄ, MITKÄ PIIRTEET TUOTTAVAT ILOA, SOPUSOINTUA JA RAUHAA JA KOETTAISIVAT SITTEN TUKEA JA MONISTAA NÄITÄ PIIRTEITÄ.

En tiedä, onko tämä sinusta edelleen modernia kyynisyyttä, mutta minusta se ei ole.

Tuntemisläpässä olennaista on kuitenkin se, että nuo tuntemukset opitaan kasvokkain-yhteisössä ja niiden laajennus isommaksi solidaarisuuden piiriksi on mielikuvitusprojektio, josta tehdään totta. Mitä hajanaisemmat ja pinnallisemmat kasvokkain-yhteisöt ovat, sen huonompia moraalisia hyveitä voimme odottaa niiden tuottavan... vallitsee hämmennys, maailmanpalo ja kukaan ei rakasta minua, en minäkään siis ketään -mentaliteettia.

Mutta nämäkin ihmiset ovat oikein kohdelluiksi tullessaan äkisti hyviä ja kohteliaita, huomaavaisia, varovaisia... minun kokemukseni mukaan. (Ainoastaan seksuaalisen sfääri taitaa olla pimeitä piirteitä selvästi esiin kutsuva. En tiedä, miksi. tunteeko moni siinä itsensä turvattomaksi tai jotain?)

Tietysti minä en liikukaan liikemaailmoissa ja sen sellaisissa. Voisi olla, että siellä naiiviuteni karisisi. Itse asiassa, ylioppilaskuntapolitiikassa olin jo aivan hermorauniona.

En usko, että häpeästä ollaan pääsemässä. Eri asia on, häpeävätkö ihmiset vääriä asioita (kuten selluliittia tms.) olennaisten sijaan, fokusoivatko he johonkin, minkä soisi olevan sivuasia.

TÄhän vastaisin kai "enimmäkseen kyllä". Mutta siinäkin häpeä ON ongelma, koska hävetty pidetään kaapissa, eikä sitä siksi käsitellä koskaan kokonaisvaltaisesti eikä siksi voi syntyä oivallusta, että itse asiassa tämähän on aika pieni juttu ja sitä on turhaa paisutella, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita.

(ennen bloggaamisen aloittamista olisin varmaan ollut tästä toista mieltä. Tämä harrastus on tehnyt minusta toisenlaisen, tajuan tässä kirjoittaessani. Häpeä on kaivettava esiin, paljastettava sen naurettavuus, kuinka pöljiin asioihin se takertuu.)

19/3/06 00:26  
Blogger Mikko said...

Kiitos, veloena, että sel-ko-kie-lis-tit minullekin ymmärrettävään muotoon :).

SE, MITÄ AJAN TAKAA, EI OLE ETTÄ IHMISET RATIONALISOISIVAT HUONOT PIIRTEENSÄ VAAN ETTÄ HE KUUNTELISIVAT TARKEMMIN MITÄ TUNTEVAT TILANTEISSA JA KUULOSTELISIVAT NIITÄ TUNTEMUKSIA, JOISTA LÄHTEE HYVÄT FIILIKSET JA JOITA EI TARVITSE SALATA MUILTAKAAN JA JOTKA NÄYTTÄVÄT ILAHDUTTAVAN NÄITÄ MUITAKIN JA KOETTAISIVAT YMMÄRTÄÄ, MITKÄ PIIRTEET TUOTTAVAT ILOA, SOPUSOINTUA JA RAUHAA JA KOETTAISIVAT SITTEN TUKEA JA MONISTAA NÄITÄ PIIRTEITÄ.

Väärinkäsityksemme taisi johtua siitä, että ajattelin sinun puhuvan pelkästään negatiivisista fiiliksistä, mutta puhuitkin ilmeisesti pelkästään positiiviisista fiiliksistä. Biologiseen moraaliin taitaa liittyä molempia.

Mutta yhtä pointtia en ymmärrä. Voiko mielestäsi "ymmärtää mitkä piirteet tuottaa iloa, sopusointua ja rauhaa" ilman kognitiota ja rationaalista ajattelua?

Mutta nämäkin ihmiset ovat oikein kohdelluiksi tullessaan äkisti hyviä ja kohteliaita, huomaavaisia, varovaisia... minun kokemukseni mukaan.

Tietysti minä en liikukaan liikemaailmoissa ja sen sellaisissa. Voisi olla, että siellä naiiviuteni karisisi. Itse asiassa, ylioppilaskuntapolitiikassa olin jo aivan hermorauniona.

Olet oikeassa. Gandhi totesi, että kun kohtelet ihmistä kuin hänen ideaaliaan, hän alkaa muuttua ideaalinsa kaltaiseksi. Kun vain itse vielä osaisi soveltaa tuota useammin, erityisesti liike-elämässä.

Itse olen liian usein suora ja avoin. Se ei toimi käytännössä juuri koskaan. Varsinkaan jos ei ole tämän kanssa kanssakäymisessä.

Eräässä budo-kirjassa todettiin, että vaikeisiin ihmisiin on helpointa suhtautua Jumalan linkoamina koetinkivinä.

19/3/06 10:48  
Blogger Veloena said...

Joo, selkokielisyys auttoi :D

Loistava tuo koetinkiviläppä. Minua kyllä huvittaa jo aivan avoimesti tämä, että kirjoitamme aina toistemme ohi niin että soi! Lopulta luulen kuitenkin, että meillä on miltei samanlainen agenda. Ainakin diggailemme samaa kirjallisuutta.

No kun en mä usko siihen, että olisi pelkkää kognitiota tai pelkkää emootiota sellaisina palikoina. Kaikki päättely sisältää emotionaalisia komponentteja, assosiaatioita - siksihän juuri iloisena toimii paremmin kuin surullisena - ja ainakin MILTEI kaikki tunteminen järjestettyä informaatiota. (Jopa limbinen systeemi on informaationkäsittelyn systeemi. Infon käsittelyn ja kognition ei tietenkään tarvitse olla TIETOISTA vaan voidaan kokea "tunteena" eli tuntea.)

(vai ehkä sittenkin voisi olla niin, että olisi vain emootiota, enpä tiedä. Ehkä jätän tämän avoimeksi vielä. Kello on 1.42. en ole terävimmilläni jne.; olen maalannut tuntikausia, ääh. Kuten eilen sanoin ystävälleni, vaikka sain erinomaisen arvosanan logiikasta filosofiassa eli osaan päätellä muodollisesti pätevästi ja totuutta säilyttävästi - edellyttäen toki premissien totuuden, josta kukaan ei voi mennä takuuseen, puuh - onnistuin silti laittamaan nettideitti-ilmoitukseni aluksi väärälle sukupuolelle. Eli en sittenkään ole niin varma... ehkä sittenkin... hmm...)

20/3/06 01:48  

Lähetä kommentti

<< Home

<