Tikkailla ja lattialla
Että minä sitten rakastan maalaustikkaita. Ne ovat myös poraustikkaat. Olen liian lyhyt ja liian heikko, lisäksi olen nainen. Ei se mitään. Maalaan vessassa katonkin punaiseksi, kun ei ole miestä kieltämässä. Sointuu nätisti vesimelonikuvioisten bikinien hymyhedelmäsakaroihin. On ne sitten komea ripustaa näytille vesihölkkäreissujen jälkeen!
Jos kirjoittaisin tosi-blogia, kertoisin miltä tuntuu heilua kuumeisena tikkaiden ylätasanteella ja telata kattoon punaista ja saada akrylaattipisamia. Ja millaista on vääntää vääntämistään ruuvia, joka ei hitto vie uppoa syvemmälle, vaikka ensin voimaantumisitkee ja syö sitten itkemisestä piristyneenä kaksi sokeritonta myslipatukkaa.
Väsyttää, kun elämä on yhtä pyöräilemistä asunnosta toiseen, aina on alamäki ylämäki, yskii kuivasti, isä ottaa auton kyytiin, käydään ostamassa maalia ja nauloja ja homepesua ja kaappirakenteita. Sitten teloo sutii kiristää ruuvia killuu tikkailla.
Mutta eihän tämä ole mikään tosiblogi, vaan intellektuaalis-kehollis-humoristinen viritelmä, jolla aivopestään sinut vähitellen ekologiseen elämäntyyliin. Tosin on kyllä huomautettava, että olisi ekologisempaa, jos olisin jäänyt asumaan Kissan kanssa enkä olisi saanut emansipaatiokohtausta loppusyksystä. Silloin olisin voinut jakaa niin pesukoneen, pakastimen kuin vuoteenkin.
Oikea käsi alkaa olla puolet vasenta paksumpi. Senkin ummetuksinen merimakkara, manaan sitä. Joudun siirtelemään menojani ja onnistun tuplabuukkaamaan. L'ecriture femininen tuntija pelastaa minut ja menee avaamaan oven, itse istun täällä töissä. Parasetamoli pitää kuumeen alhaalla ja aivot nollakäyrällä. Olen menossa täältä keskustelemaan ja sitten takaisin remonitn keskelle avaamaan oven työkalujaan tuovalle keittiöhylkeelleni.
Se on maksullinen hylje, jottei syntyisi väärinkäsityksiä.
Kun makaan lattialla selälläni ja kuuntelen Fugeesia ja hyperventiloin, koetan mieltää itseni siksi sankarittareksi, jollaisena jotkut minua pitävät. Siksi, joka osaa ajatella positiivisesti ja hihkua tyttömäisesti. Ja joka tekee nonsensea ja satua vaikka päänsärystä. Mutta parasetamoli on tehnyt hermostolleni jotakin.
Ajatus ei vain kulje.
Syön viininlehtikääryleitä suoraan purkista muovihaarukalla istuen tikkaiden ylätasanteella. Päässäni humisee ja naksuu. Koetan muistaa, mikä päivä tänään on. Tiistai, paikannan. Huomenna missaan pilatestunnin, koska Kissalle käy roudaaminen vain sen aikana. Ylihuomenna Viive tulee syömään. Perjantaina menen Harjutorille saunomaan. Sunnuntaina pääsen katettuun iltapalapöytään.
Jos flunssa menee. Sen on mentävä. Kirjastossa näen varauskirjoihin kirjoitettavan ajan viikko eteenpäin, viimeinen noutopäivä 28.3. Siihen on enää viikko. Siitä viimeiseen päivään kolme päivää. Lasken sormin päiviä, päässäni ei enää pysy kolmea suurempi määre. KYMMENEN PÄIVÄÄ.
Jostain on hankittava vielä sänky, tuoleja, eteisenmatto, kirjalaatikoita, kissankuljetuslaatikko, multaa kasveille, lusikoita, haarukoita, veitsiä, lautasia, kuppeja, laseja, vessapaperia, mitä kaikkea ihminen nyt elääkseen tarvitseekaan. Luomuomenia lisää. Haluaisin käpertyä omaan reppuuni nukkumaan ja herätä huhtikuun alussa valoisassa, kotoisassa ja vastamaalatussa kämpässä, jossa kaikki olisi ojennuksessa ja tiptop ja levylautasella pyörisivät Chopinin valssit.
Mutta maailma ei kulje sillä tavalla. On valittava, eriteltävä, otettava selvää ja painettava yötäpäivää hymyilemistä, jaksamista, ruuvaamista ja sen sellaista.
Muutoin muutan ensimmäinen neljättä keskelle remonttityömaata. Ja se ei käy: minulla on kissa, ja kissat karkaavat remontissa helposti.
Jos kirjoittaisin tosi-blogia, kertoisin miltä tuntuu heilua kuumeisena tikkaiden ylätasanteella ja telata kattoon punaista ja saada akrylaattipisamia. Ja millaista on vääntää vääntämistään ruuvia, joka ei hitto vie uppoa syvemmälle, vaikka ensin voimaantumisitkee ja syö sitten itkemisestä piristyneenä kaksi sokeritonta myslipatukkaa.
Väsyttää, kun elämä on yhtä pyöräilemistä asunnosta toiseen, aina on alamäki ylämäki, yskii kuivasti, isä ottaa auton kyytiin, käydään ostamassa maalia ja nauloja ja homepesua ja kaappirakenteita. Sitten teloo sutii kiristää ruuvia killuu tikkailla.
Mutta eihän tämä ole mikään tosiblogi, vaan intellektuaalis-kehollis-humoristinen viritelmä, jolla aivopestään sinut vähitellen ekologiseen elämäntyyliin. Tosin on kyllä huomautettava, että olisi ekologisempaa, jos olisin jäänyt asumaan Kissan kanssa enkä olisi saanut emansipaatiokohtausta loppusyksystä. Silloin olisin voinut jakaa niin pesukoneen, pakastimen kuin vuoteenkin.
Oikea käsi alkaa olla puolet vasenta paksumpi. Senkin ummetuksinen merimakkara, manaan sitä. Joudun siirtelemään menojani ja onnistun tuplabuukkaamaan. L'ecriture femininen tuntija pelastaa minut ja menee avaamaan oven, itse istun täällä töissä. Parasetamoli pitää kuumeen alhaalla ja aivot nollakäyrällä. Olen menossa täältä keskustelemaan ja sitten takaisin remonitn keskelle avaamaan oven työkalujaan tuovalle keittiöhylkeelleni.
Se on maksullinen hylje, jottei syntyisi väärinkäsityksiä.
Kun makaan lattialla selälläni ja kuuntelen Fugeesia ja hyperventiloin, koetan mieltää itseni siksi sankarittareksi, jollaisena jotkut minua pitävät. Siksi, joka osaa ajatella positiivisesti ja hihkua tyttömäisesti. Ja joka tekee nonsensea ja satua vaikka päänsärystä. Mutta parasetamoli on tehnyt hermostolleni jotakin.
Ajatus ei vain kulje.
Syön viininlehtikääryleitä suoraan purkista muovihaarukalla istuen tikkaiden ylätasanteella. Päässäni humisee ja naksuu. Koetan muistaa, mikä päivä tänään on. Tiistai, paikannan. Huomenna missaan pilatestunnin, koska Kissalle käy roudaaminen vain sen aikana. Ylihuomenna Viive tulee syömään. Perjantaina menen Harjutorille saunomaan. Sunnuntaina pääsen katettuun iltapalapöytään.
Jos flunssa menee. Sen on mentävä. Kirjastossa näen varauskirjoihin kirjoitettavan ajan viikko eteenpäin, viimeinen noutopäivä 28.3. Siihen on enää viikko. Siitä viimeiseen päivään kolme päivää. Lasken sormin päiviä, päässäni ei enää pysy kolmea suurempi määre. KYMMENEN PÄIVÄÄ.
Jostain on hankittava vielä sänky, tuoleja, eteisenmatto, kirjalaatikoita, kissankuljetuslaatikko, multaa kasveille, lusikoita, haarukoita, veitsiä, lautasia, kuppeja, laseja, vessapaperia, mitä kaikkea ihminen nyt elääkseen tarvitseekaan. Luomuomenia lisää. Haluaisin käpertyä omaan reppuuni nukkumaan ja herätä huhtikuun alussa valoisassa, kotoisassa ja vastamaalatussa kämpässä, jossa kaikki olisi ojennuksessa ja tiptop ja levylautasella pyörisivät Chopinin valssit.
Mutta maailma ei kulje sillä tavalla. On valittava, eriteltävä, otettava selvää ja painettava yötäpäivää hymyilemistä, jaksamista, ruuvaamista ja sen sellaista.
Muutoin muutan ensimmäinen neljättä keskelle remonttityömaata. Ja se ei käy: minulla on kissa, ja kissat karkaavat remontissa helposti.
Halaus,Veloena at 16:58
8 Comments:
Minullakaan ei ole ajatus kulkenut viime päivinä, tänään huomasin että jaloillani kestää jonkin aikaa reagoida siihen että olen päättänyt vaihtaa suuntaa ja kesti hyvin kauan ennen kuin tajusin avaavani kotioveani isäni asunnon avaimilla. Minä lasken päiviä ensi tiistaihin, silloin opinnäytetyöni pitäisi olla valmis ja ehkä ajatuskin alkaa kulkea. Voin ehkä jopa pitää vapaapäivän (mutta en tiedä mitä tekisin sellaisella).
Onnea muuttoon ja remonttiin ja toivottavasti flunssa menee pois (tänä vuonna on kyllä liikkeellä aika hurjia flunssia, mutta toivottavasti ne ovat pysyneet täällä pohjoisessa).
elämä on skitsofrenista. rakkaus on skitsofrenista. ilkeellä tuulella kun oon, tekis mieli kysyy, kannattiko irtiotto exästä?
En näe enää Veloenaa vaan kahdeksan kätisen ikiaikaisen itästen maisten jumalattaren: yhdessä kädessä pora, toisessa tela, kolmas pitää kiinni tikkaista, neljännessä heiluu maalipönttö, viides suihkoo suuhun viininlehtikäärylettä, kuudes sipoo otsalta suortuvaa, seitsemäs, se ei tiedä mihin tarttua seuraavaksi, ja kahdeksas näyttää hylkeelle mille korkeudelle kaapinkarmit..
Oikeesti, mun puolesta voidaan siirtää torstai-ilta vaikka seuraavalle viikkolle samaan kohtaan, onhan sun LEVÄTTÄVÄkin jossain välissä! Melkein suorastaan vaadin sitä. Mitä sanot?
(Veloena, sinulla on sähköpostia Gmailissa. En tiedä, miten usein katsot sähköpostisi, joten jouduin kertomaan sinulle siitä täällä.)
Akrobatiaa telojen ja viininlehtikääryleiden keskellä. Ihmisen voimavarat ovat huikeat jos/kun tietää mitä tahtoo. Robottimainen suorittaminen on osa prosessia, irtautumista entisestä ja pitää pääkopan kasassa, vaikka välillä muulta tuntuisikin.
Kun olet saanut maalit seiniin ja kattoon, vihreät, elämää enteilevät viherkasvit aurinkoiselle ikkunalaudalle, tiedät että on Kevät. Loppuelämäsi ensimmäinen päivä! Kaikki mikä ei tapa vahvistaa :)
Viive, darling. Minun on nähtävä ihmisiä, puhuttava. Olet torstaini aurinko. Minähän rakastan kutsua ihmisiä kylään ja kokata heille. MISSÄÄN NIMESSÄ EMME SIIRRÄ EMMEKÄ PERU!
Hyvä kun ilmoitit, Mikko M. Katson. Juu, olen vähän laiska katsomaan noita meilejä kun vakiokommentaattoreilleni olen antanut siviiliosoitteenikin. (Älkää paljastuko kirvesmurhaajiksi, pliis.)
Mitä hylkeen kommenttiin tulee: en usko, että rakkaus- ja eroasiat ovat KANNATTAVUUSkysymyksiä. Totta kai on asioita, jotka hoituisivat hemmetin paljon helpommin, jos olisi mies, jolla niitä rasittaa, mutta minun kokemukseni mukaan se tarkoittaisi myös vastapalveluksia, jotka eivät oikeastaan ole nekään hirveän innostavia. Kaikki tilanteet ovat kompromisseja. Ja jos jokin suhde lakkaa toimimasta, ja sen tajuaa liian myöhään, minkäs teet?
Totta kai toivoisin edelleen, ettei mikään olisi mennyt pieleen enkä olisi siten koskaan lähtenyt suhteestani, jos sellainen toive olisi mahdollinen. Mutta menneisyyteen suuntautuva toivominen on energiansa hukkaan heittämistä. Pitää toivoa jotakin, jolla on mahdollisuuksiakin toteutua. Muuten tulee vain onnettomaksi, takuuvarmasti.
NT, nuo oireesi kuulostavat niin tutuilta! Tsemppiä tiistaille saakka. Hyvin se menee!
keltasirkkupa sen sanoo aivan kuten itsekin sanon aina aamuisin: tästä vain vahvistuu, peppityttö. Kiitos keltasirkku, ja halaus! Sillä niinhän se on: kun ikkunat on pesty ja tupa puhtaanhohtava, ja kasvit versovat aurinkoon, on kevät!
Jee, nähdään siis! Tajusin itsekin ajatella myöhemmin, että ehkä se iltakin on lepohetki tavallaan. :)
Lähetä kommentti
<< Home