20.3.06

Vaiheita ja lauluja

Miehet ovat maailman suurin mysteeri. Se johtuu siitä, että heillä on seksuaalisuus, mutta ei säännöllisiä vaiheita siinä. Aamun permanenttikirjoituksestani (kiitokset kommenteista - taidan ottaa permiksen vasta sitten, kun iskee lopullinen mielenhäiriö) osaan ainakin itse lukea selvästi, mikä vaihe on meneillään. Levoton.

Remonttiväsymys kasautuu, kertyy. Ostamme kaappirunkoja kolmellasadalla eurolla keittiöön, päätä särkee, jatkan maalaamista. Eteinen näyttää valmiina hyvältä eikä ollenkaan teurastukselta. Maalin väri muuttuu kuivuessa. Tämä voisi kyllä lukea tölkissäkin. Älkää peljästykö, maalin kuivaväri vastaa koetilkkua. Mutta musiikki iPodissa ei edistä hyväntuulistunutta työntekoani, koska on levoton päivä. Kuuntelen Nina Simonen Sinnermanin neljä kertaa peräkkäin tanssien sen tahtiin hyytyneen veren värisellä maalilla kuorrutettuja vaaleanpunaisia talouskäsineitä heilutellen, jaloilla tahtia jyskyttäen, kunnes maailma kirkastuu ja saan orgasmin ja tipahdan kesken tanssin lattialle. (Miehille jostain syystä tällainen purkautumistie näyttää olevan suljettu. Se on todella omituista.) Yleensä tanssiessa ei voi saada, koska tanssii paikalla, jossa muitakin on läsnä ja on rauhoituttava, nyt ei ole, voi laittaa aina vain uudelleen Sinnermanin ja jatkaa kuumeista kieppumista ja jyskyttämistä kunnes aivot nollautuvat ja jalat putoavat alta ja kuulee huutavansa.

Sen kuulee todella kaukaa. Ikään kuin olisi jo kaukana tajunnasta ja itsestä, mikä se on, kuka kuulee?

Ja niinpä, pitkästä aikaa, tosiaan tilttaan. Ilman miehen avustusta olenkin kai pudonnut tällä tavalla viimeksi kaksitoista vuotta sitten. Herään tokkurassa, poski maalissa ja maalinen käsine kuolalätäkössä. Jalat sojottavat oudosti ja ovat puutuneet. Olen todella vain pudonnut huutaen ja menettänyt tajuntani kesken tanssimisen. Hieron ohimoita maalikäsineillä, koetan kalkyloida kokemuksen pienistä vihjeistä, olenko ollut kauan pimeänä. Paras vihje on maalikaukalo: maalin päälle on muodostunut ketto.

Nousen huokaisten tikkaille ja jatkan maalaamista, nyt ilman musiikkia.

Maali loppuu kesken. Palelee. Vedän takin päälle ja pipon päähän, makaan lattialla auringonläikässä, lehteilen kalenteria, tajuan huomisen tuplabuukkauksen, kiroilen itsekseni, vilu puistattaa. Mitä tämä on? Mutta nousen. Imuroin, nostelen ruuvit yhteen paikkaan, suojaan pahvilla tiskipöydän, jonka yläpuolelta romautetaan lekalla keittokomeron etulippa tiehensä.

Kun kävelen hevoskastanjakukkulalta lehmuskukkulalle, sallin itselleni musiikin. Seison pitkään Pitkälläsillalla ja katselen jäätä, nojaan kaiteeseen, ravistan hiukset auki ja vedän baskerin takaisin päähän, syvemmälle. Olen niin väsynyt ja tärisevä, että tuskin tunnistan itseäni, mutta saan kiinni muistikuvasta: eräänä iltana, ei niin kauan sitten, yksitoista vuotta vain, pian kaksitoista, seisoin sillan kaiteella, mutta kiipesin sitten kuitenkin takaisin kävelykaistalle, koska ajattelin, etten halua tehdä kauskantoista impulsiivista ratkaisua kaatokännissä. Yllättävää loogisuutta. Ja sitten juoksin itkien kotiin mäkeä ylös ja sammuin omaan eteiseeni. Kukaan ei sinäkään iltana tahtonut olla kanssani, koska - -

En oikeastaan tiedä, miksi. Ehkä kaikki ovat yksinäisiä. Suhteissa yksinäisyyttä on vain hieman helpompaa kestää, koska joku välillä jaksaa silittää hiuksia ja sanoa, että ihan hyvä sinä olet, kyllä sinua voisi joku rakastaa. Kaikki ne vuodet epävarmuutta, miksen minä, häitä ja lapsia ja ainainen kysymys, mikä ihmeen vika minussa on olevinaan. Ensiksi, liian nuorena, mies joka puhuttelee tulevien lastensa äitinä, ja sitten kun on itse valmis sitoutumaan, mies joka haluaa kai vain huvitella ja tehdä intellektuaalista yhteistyötä.

Vaikka enhän ole koskaan tiennyt itsekään, mitä haluan. Se tulee aina mieleen, kun kuuntelee Gotan Projectin miksausta Sarah Vaughanin jumalaisesta "Whatever Lola wantsista". Haluan pieniä asioita: sillointällöisen porkkanan tai suklaakakun tai orgasmin, työstää jonkin tuntemuksen tekstuaalisesti. En osaa olla pitkäjänteinen.

Tässä kuun vaiheessa musiikki on yhtä Sinnermania, argentiinalaista tangoa ja Midival Punditzia. Kuuntelen liian lujalla, musiikki tekee Mikonkadun kermakakkutaloista taivaankorkuiset, valkoiset miehet kannattelevat parveketta taipuisina, on talvi ja Midival Punditz toistaa: "Bombay is a grid." Jo kävellessä levottomuus pyörii sisälläni, näen itseni kaupanikkunasta punaisena hoikkana hahmona, jonka uusi tulipunainen huulipuna näyttää entistäkin enemmän haavalta naaman kalpeassa surussa. Ja miten musta taivas voi olla. Esplanadin puistossa vilistää lumella kaksi rottaa peräkanaa ja katoaa kioskin alle.

Minulla on ollut lukiossa rotta, Denis Grasshopper, joka nukkui rintaliiveissä, se mukelsi rinnalta itselleen tilaa ja kiertyi kerälle puuvillastretchkuppiin. Tuntui hassulta, että oli jokin niin pieni ystävä, joka sillä tavalla nukkui intiimissä paikassa, ja että tunsi koko ajan, miten sen kyljet kohoilivat, ja yritti keskittyä historiantuntiin tai taidenäyttelyyn. Se pureksi ainakin neljät rintsikat hajalle ajankulukseen.

Katselen kaihoisana reikää, jonne rotat sujahtivat vaivattomasti. Ollapa rotta, mutta ei puistorotta, vaan lemmikkirotta. Nukkuapa jonkun ystävällismielisen rintaliivien sisällä lämmöstä laiskaksi juopuneena.

Pelkään levottomuuden keskellä vilunväristyksiä, pelkään tulevaa pesänjakoa. Kissa ja minä elimme yhdessä niin pitkään, ja nyt kun muutan pysyvästi, pitää mennä entiseen kotiini ja nostella tavaroita kahteen kasaan. Melkein kaikki on yhdessä dyykattua tai lahjaksi saatua. Elämäni on pelkkiä yhteensopimattomia palasia. "Älä pelkää, tahdon vain parvekkeen", sanon Kissalle etukäteen.

Parveketta en tietenkään voi saada.

Mobutun tuhkat ovat uudessa kodissani, kuusikulmaisessa pahvirasiassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni löydän itsestäni tuhkaa sylissään tuudittaen itkevän arkkityypin, jonka parusta ei ole tulla loppua. Mutta kuten sanon J:lle juodessamme viiniä porausiltana, jolloin kaikki on vielä kovin valoisaa, koska en ole näin väsynyt fyysisesti, olen elänyt läpi niin monta vaikeaa kautta, että tiedän, että se menee ohi. En osaa olla huolissani mustuuden venymisestä. Se haalistuu. Se on eräs maitokahvitahra valkeassa pellavasilkkineuleessa kauan sitten: aluksi ei voi olla ajattelematta muuta, mutta riittävän monen pesun jälkeen neule on aivan pehmeä ja hämähäkinseitinohut, ja tahrakin kulunut pois kuitujen myötä.

Naksautan iPodin soittamaan uudelleen Mandragora Tango Orchestran Smells like teen spiritin.

Sen tahtiin liu'un ohi Savoyn sinisen kyltin, punaisen baarin, jossa mustatrikoinen nainen seisoo jalat leveästi harallaan korjatessaan lattialta jotakin, kolmen liikemiehen, jotka menevät katua alas silkkiset liinat tiukasti kaulaa myötäillen. Eihän näistä päällepäin näy, ovatko ne yksinäisiä, nekin.

Tiedän, että tämä on jotakin fyysistä jo ennen kuin koettelen tietoani kunnon empiristin tavoin. Tähtitorninmäellä työnnän kuumemittarin kainaloon. Kolmekymmentäkahdeksan ja kaksi.

Nyt käyn nukkumaan. Huomenna on kannettava keittiönkaapistojen rungot ja maalattava ja sitten on työvuoro ja keskustelua Lispectorista.

5 Comments:

Blogger sivuaskel said...

Huikeaa luettavaa - Ihmisen kokoinen maanantai Sinulla! Muistuu mieleen vuosien takainen yökävely Storyvillestä Hietalahteen mustissa mokkapiikkareissa vastasataneen lumen tuoksussa täristen.... :)

21/3/06 01:36  
Blogger pagisija said...

Rotta rintaliiveissä...:)! Minun rottani tyytyivät nukkumaan hihassa tai niskassa hiusteni alla. Jos hiukseni - silloin vielä pitkät - olivat kiinni, rotat alkoivat nyhtää poninhäntää tai muuta kampausta vimmaisesti auki käpälillään.

Lämpimässä niskassa viihtyi myös lemmikkikäärmeeni, vaihtolämpöinen. Oma ruumiinlämpö - edes sen voimme niille antaa, rakkaille vangeillemme.

21/3/06 08:50  
Anonymous risto said...

outoa kerrontaa. sinuna olisin huolestunut moisesta tajunnan menetyksestä.

21/3/06 13:24  
Blogger Eufemia said...

Lepäähän vähän. Yksin asumisen ehkä ikävin puoli on kyllä se, että kipeänäkin joutuu käymään kaupassa itse jos tahtoo syödä, joutuu laittamaan ruokaa itselleen, huolehtimaan asioista, eikä kukaa hoivaa. Tervehdy silti.

Säännöllisten vaiheiden puuttuminen tuntuisi oudolta kun niitä on tähän ikään mennessä oppinut ennakoimaan ja hyödyntämään. Parhaat tekstit ja suurin osa aikaansaadusta työstä syntyvät aina kierron alussa, niinpä siihen on hyvä ajoittaa työprojekteja.

Lemmikkirotat ovat hienoja. Lohi saattaisi olla samaa mieltä.

21/3/06 13:40  
Blogger Veloena said...

Lohi ja rotta... jestas. Edellinen koirani kyllä piti Denisistä, joka sai kiipeillä sen selässä. No, tiedättehän puudelit: sellaisia rakastavia, avarakatseisia olentoja, joiden metsästysvietistä ei juurikaan voi puhua.

Pagisija, rotta HIUKSISSA kuulostaa musta vielä hupaisemmalta kyllä. Jos ois semmoinen oikein tupeerattu juurikasnuttura, siellähän mahtuisi olemaan vaikka kääpiökani.

21/3/06 16:25  

Lähetä kommentti

<< Home

<