23.3.06

Vaikeista asioista

Ovikello soi, avaan oven. Hämmästyn Kissan valtavaa kokoa. Olen unohtanut, kuinka jättiläismäinen hän on. Kuinka ilmeetön ja rauhallinen. Kuinka hän puhuu moottoritiellä puhelimeen ja mainitsee olevansa aamutelevisiossa, puhuu presareista ja joistain muista, joista en edes ymmärrä, mistä on kyse.

Istun viereisellä penkillä lamaantuneena, tajuan taas kerran, miksi minun oli mahdotonta uskoa, että tuo mies olisi saattanut rakastaa minua. Hän on yksinkertaisesti toisella tasolla. Hän ajaa yhteisiä asioita, hänellä ei ole koskaan vaikeaa, hän saa seksiä kun haluaa. Ihmiset sanovat: "Niin komea ja niin miellyttävä. En ymmärrä, miksi lähdit."

Yleensä en ymmärrä itsekään. Kaikki on sanallistettavissa helposti: lähdin, koska aloin yhdeksän ja puolen vuoden jälkeen olla väsynyt kertomaan tarinaa, että olin hänestä ihmeellinen, kun ei hänellä ollut kuitenkaan aikaa, ei yhtään parituntista koko edellisenä kesänä Suomenlinnan piknikkiin tai kitkemään kasvimaalle kanssani tai kävelemään pitkää lenkkiä koirien kanssa, ja äkkiä keskellä yksinäisyyttäni näin, että muut miehet ovat miehiä, eivät vain ihmisiä. Ja kun aloin nähdä muut miehet, tajusin, että jotakin on vialla, en halunnut pilata siihen asti täysin sitoutunutta suhdetta millään seikkailulla.

Lähdin, kun tajusin, etten tiennyt, voisiko minuun enää luottaa ajatusten tasolla. Koska ajatuksia ei voi muuttaa, oli suhde lopetettava.

"Sinä olet hullu", sanoo ystävätär suoraan. "Minulla ei ole ikinä ollut suhdetta, jossa en olisi halunnut muita miehiä samaan aikaan. Olisit vain ollut tuossa suhteessa." Hän voi sanoa siten vain siksi, että hänellä ei ole ollut sellaista suhdetta. Hän sanoo myös, että ei kulu kauan, ennen kuin Kissalla on toinen. Siinä hän on tietysti oikeassa.

Mikä saa minut ajattelemaan, että hän ymmärtää entistä miestäni paremmin kuin minä. Sillä ehkä Kissallakaan ei ole ollut sellaista suhdetta, jossa hän ei olisi halunnut muita. Ehkä se suhde oli vain minulla. Kuinka tehokkaasti nujersinkaan kaikki viehätyksenalut vuosikaudet, huiskaisin ne merkityksettöminä sivuun. Ja olin varma, ettei niitä ollut ollenkaan. Ne ovat nousseet pintaan vasta nyt, ja olen tutkinut niitä hämmentyneenä. En tiedä sitäkään, lukittauduinko kotiin ja koiran talutusremmiin siinä määrin sen takia, etten joutuisi tekemään tuota energiaavievää torjuntatyötä, koska en vain näkisi miehiä. En näkisi miehiä, miehiä ei olisi, moraalinen koherenssi taattu.

Kun meitä haastatellaan, ja on vielä kesä, ja kaikki on vielä ikään kuin hyvin, kumpikin myöntää, että toisen uskottomuuden antaisi anteeksi. Haastattelija ei kysy omasta uskottomuudesta, etenkään ajatuksen tasolla. Enkä silloin osaisi vielä vastatakaan. Nyt osaisin: Ei, sitä en voisi antaa anteeksi. Toiselle antaisin, itselleni en. Moraali kulkee sillä tavalla, se on kaikkein eniten kuristuspanta omassa kaulassa. Moralismi tuijottaa muita, moraali keskittyy itseen.

Itken uneen, koska en ymmärrä, että asun yksin enkä saa rakastaa ketään, jota voisin. Tällä hetkellä en kai voi rakastaa kuin entistä miestäni, mutta se on mahdotonta. Hänellähän on jo uusi nainen, samanlainen kuin hän itse: suuri, pystyvä, joukkuepelaaja, televisiossa suvereenisti replikoiva asiantuntija. En ymmärrä, miksi ihmisistä heidän suhteensa on yllättävä. Heillä on hyvin samanlainen käsialakin. Huomasin sen taannoin eräästä kirjasesta, ja nyökkäsin mietteliäästi itselleni: no niin, tyttöseni, tällainen on maailma, sen kuvittelee sujuvan näin ja näin, mutta se sujuukin toisella tapaa.

Sillä kun Kissa lukee käsialaani ensimmäisiä kertoja, hän valittaa, ettei siitä saa selvää. Sitten myöhemmin hän ilmoittaa, että on pinnallista, että olen jossain vaiheessa vihannut käsialaani. Hänellä on aina ollut tärkeämpää ajateltavaa kuin se, miltä hän vaikuttaa toisten silmissä. Tietenkin juuri tuo täydellinen epävarmuuden puute tekee hänestä niin ihanteellisen rakastuttavan ja rakastettavan jollekulle yhtä epävarmalle kuin minä.

Kuuntelen, miten Kissa puhuu puhelimeen römeällä äänellä presareista. Koetan pysyä koossa, mutta ei siitä tule yhtään mitään. Parun. En ole oikein pystynyt puhumaan, mutta nyt kaikki tärkeä taitaa tulla sanottua. Kuinka mikään ei tunnu enää miltään, on vain hetkien estetiikkaa, onnettoman ihmisen harhailua, kuinka en pysty rakastamaan muita.

"Sellaista se on. Kyllä säkin veit musta aikamoisen palasen mukaasi. Se on tosi omituista: sellaista kadotettua aikaa, jota ei voi saada takaisin", sanoo Kissa ja ojentaa nenäliinapaketin. Kirottu pääni laittaa Leevi & the Leavingsia levylautaselle, olen elävä parodia, en ole pystynyt lakkaamaan yhdenkään miehen rakastamista tähän ikään mennessä. Miksen osaa irtautua rakkaudesta? Miten se tehdään? Miksei se koskaan haalistu? Suru haalistuu, mutta rakastaminen ei.

Se käy päivä päivältä tuskallisemmaksi ja kierommaksi, nuijii ilkeästi nyrkein joka tapaamisella. Pahinta on se, että olen itse ollut se, joka lähtee. Joka ei osannut uskoa siihen, että voisi tehdä toisen onnelliseksi ongelmitta. Minusta kasvaa solmu. Kun tapaan jonkun mukavan, ajattelen ensimmäiseksi: tuota en haluaisi satuttaa, ja onnistuisin kuitenkin. Kun tapaan jonkun, joka kohtelee minua huonosti, ajattelen: no, tämän olen epäilemättä ansainnutkin, koska olen niin hölmö. Ja vakuutan kirkkaasti ja selkeästi, että ei, et sinä minua satuta. Katsos, minua on vaikeaa satuttaa. Minulla ei ole oikeudenmukaisen maailman hypoteesia.

Mikä on tietenkin totta. Mutta ei se poissulje surua.

Millaista onkaan kulkea katuja kroonisen yksin. Ettei kukaan pidä kädestä, ettei voi hypellä ja osoitella asioita, tai kotona, huikata, otatko sinäkin teetä. Kun isä ja Kissa jättävät minut pesukoneineni ja pakastimineni asuntoon, solahdan itkuun. On ilta, ei siis pidä huolestua. Ja olen istunut Kissan kanssa autossa kahden ja toivonut vuoroin, että hän sanoisi, Orava, herää, se on pahaa unta, kuten silloin ennen, kun näen pahaa unta ja herään itkienhuutaen sitä, ettei hän rakasta minua unessa ja hän rauhoittaa minut nopeasti, se on vain unta, ja vuoroin, että hän yksinkertaisesti tappaisi minut siihen paikkaan, koska on niin paha olla. Ja kun ajan pyörällä taas Pitkääsiltaa, jokailtainen kuva, enkä ymmärrä, mitä on tapahtumassa, ja kuka tämä on, jonka sisällä on näin valtava tuska, ja miksi tämä kaikki ei ole jo ohi, ajattelen hetken ajan sitäkin, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä olen kokenut, mutta en pysty, sillä kadun omaa moraalista jääräpäisyyttäni. Sitä voisi kutsua myös tyhmyydeksi.

Enkä ymmärrä, miksi elämä kulkee sillä tavalla, että lakkaan pelkäämästä pimeää ja lakkaan pelkäämästä kellareita sillä siunaamalla, kun lähden suhteesta, jossa olen ollut onnellisempi kuin ikinä sitä ennen tai, kuten oletan, voisin olla sen jälkeen. Että kuvittelen, että jotain on ratkeamassa, että olen tehnyt oikean ratkaisun, kun sitten kuitenkin silkka entisen mieheni läsnäolo saa minut niin sekaisin, että en saa nukuttua, vaikka kuinka pitäisi. Ja että kun tajuan, että ratkaisut eivät ole oikeita eivätkä vääriä, tuottavatpa vain erilaisia seurauksia, ja että tämän ratkaisuni seuraukset ovat pelottavia, kurjia ja heittävät minut takaisin ajatuksiin, joista luulin jo päässeeni kauan sitten, vaikka pari pelkoa olenkin menettänyt, että siinä vaiheessa on liian myöhäistä jo, liian myöhäistä sanoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Että mitään takaisinkelausnappia ei ole. Että vaikeat asiat ovat vaikeita. Että oikeita ratkaisuja ei ole. Että kaikki yritykset moraaliseen koherenssiin ovat tuhoontuomittuja. Niin että kun pyydän vääntämään musiikin lujemmalle, koska en ole enää vakava ja vakavastiotettava, vaan aion taas tanssia päkiät rakoille oujee, se on silkkaa tuskaa. Ja että kun hymyilen, olen hetkellisestä aidosta huvituksesta toivuttuani taas mietteliäs. Minua vaivaa se, etten pysty enää samastumaan Edith Piafiin tämän pullistuessa valtavaksi äänikuplaksi Non, je Ne Regrette Rien, koska totisesti minua kaduttaa tämä kaikki. Kaduttaa se, etten saanut lopulta pahalta ololtani ruokaa alas tai nukuttua, että hermostuin siitä ja pakenin, että en ikinä saanut Kissaa rakastamaan itseäni sillä tavalla, että hän olisi vain hakenut minut täältä nukkumosta pois päättäväisesti ja sanonut, että nyt tuo pelleily loppuu, ettei hänestä se, mitä hän minussa menetti, ole mitään niin erityistä, että se vaatisi suruajan.

Siinä hän on tietenkin oikeassa. Ystävänä saatan olla erityinen, mutta tuskin puolisona. Itse asiassa hän höpöttää autossa ajaessamme kulttuurisista malleista ja siitä, kuinka vahingollista on joutua nukkumaan öitään yksin. En tiedä, onko kyseessä jokin vihjaus sen suuntaan, että minun olisi hankittava uusi mies ja lakattava jankuttamasta, etten tajua, miten edetä. Ja Kissa vain puhuu ja puhuu siitä, kuinka kulttuuriset mallit ovat yhdessä sukupolvessa muuttuneet tunnistamattomiksi ja kuinka kaikki oireilevat tätä.

Enkä saa edes ryhdistäydyttyä ja kysyttyä, mitkä ihmeen kulttuuriset mallit. Nekö, jotka saivat minut uskomaan, että puolisoiden pitäisi viettää aikaakin keskenään? Vai ne, jotka estivät minua nukkumasta lähtöä edeltäneinä viikkoina? Vai ne, joiden takia hänestä oli säällisempää elättää minut työttömänä kuin katsella minua kulkemassa siivousduuniin? Vai ne, jotka saivat minut ahdistumaan edellisestä enemmän kuin siivousduunista? Vai ne, jotka estivät häntä mainitsemasta uudesta suhteestaan ensimmäiseen kuukauteen?

Ei, en pysty kysymään mitään, koska itku on kutistanut minut pieneksi parkuvaksi mytyksi. Eikä se jätä minua rauhaan. En tiedä vielä, kuinka aion selvitä pesänjaosta, joka odottaa heti muuton selvittyä. Ajatuskin hyytää. Ehkä otan yhdessä kerätyt villivadelmat pakastimesta ja kuivatut mustatorvisienet ja loputkin Platonin teokset kolmososan lisäksi. Ja lastenkirjat, Andersenin ja Grimmin kootut sadut. Itse tekemäni keramiikan, ne loputkin. Ja muutaman rakkaan mukin, ja Lontoosta siellä asuessani ostamani lusikat, haarukat ja veitset. Kaktukset. Pelargonit.

Mutta musiikkia en voi ottaa, en pysty kuulemaan sitä enää. Ja jokin minussa panee vastaan sitäkin ajatusta, että ottaisin sen patjan, jolla Kissa on maannut uutensa kanssa. Pakkohan minun on se tietysti ottaa, koska Kissan uusi on aivan liian suuri ja painava tuolle patjalle, joka on kevyintä painoluokkaa. Ja sitten: mitä tapahtuu kirjatuelle, jonka Kissa toi Madridista? Pystynkö ottamaan sen? Miksi minua itkettää joka ikinen kerta, kun näen äidin luona ne sinisiksi maalatut kuivatut artisokat, jotka Kissa toi varovasti Madridista saakka jouluksi äidille, kun näin ne viimeisenä iltana siellä, juuri ennen lähtöä, ja kauppa oli kiinni, ja voihkaisin: "Voi ei, nuo olisivat juuri äidille jouluksi!" ja sitten hän toi ne varoen, eikä yksikään mennyt rikki junissa läpi Euroopan? Mitä itkemistä siinä on, että joku on ollut hyvä?

Olisi kai opittava sanomaan: tämä nyt meni näin, ei niin täydellisesti, mutta olen itseeni tyytyväinen ja keskityn seuraavaan, ajattelen hyvää, ajattelen positiivisesti. Siihen pystyy melko hyvin niin kauan kunnes joutuu autoon täydellisen epäonnistumisensa kohteen kanssa ja särkyy aivan pieneksi säläksi, josta on vaikeaa sanoa mitään tähdellistä.

29 Comments:

Blogger kervå said...

Täällä on hirveän paljon asiaa ja tekstiä. Ihailen sitä. Mitään mahdollisuutta sisällön kommentointiin minulla ei nyt ole.

Hengessä mukana kuitenkin yritän (eäh en keksi mitään)

23/3/06 03:02  
Anonymous Anonyymi said...

Tuo viimeinen kappale kiteytti sen miten ankara olet _itsellesi_. Ei kukaan ole yksin syyllinen näissä jutuissa, ei kulttuurisin mallein eikä muutenkaan. Hyvä kun kerroit.

23/3/06 06:51  
Anonymous Andorra said...

Veloena, ihailen sitä miten rohkeasti yrität kohdata vaikeita tunteita. Se saattaa olla ainut keino siirtää ne taka-alalle. (Tai no, uusi suhde on kai toinen keino)
Voi olla, että yksin nukkuminen ei tee hyvää. Lehdessä sanottiin, että parisuhteessa elämänsä eläneillä vanhuksilla esiintyy enemmän yksinjäämiseen liittyvää ahdistusta ja masennusta kuin parisuhteettomilla. Ymmärrän tämän hyvin. On pelottavaa joutua kohtaamaan kaikki omituisuutensa kasvoista kasvoihin kenenkään tulematta väliin. Entä jos niin ei ole joutunut tekemään vaikkapa 80 vuoteen?
Toiset...Vasta suhteen loppumisen (ja "toisten" olemassaolon myöntämisen) jälkeen aloin juttelemaan tästä ystävieni kanssa. Oli hämmästyttävää huomata, että monien mielestä ihastumiset ja parisuhde TÄYTYY pystyä sovittamaan samaan kuvaan. Että itse oli laittanut tyynesti silmälaput päähän ja elänyt jonkinlaista "vain me kaksi kohti auringonlaskua"-fantasiaa myöntämättä ihastumisiani. Kai ne tuntuivat liian pelottavilta ja suhdetta uhkaavilta. Jotain oli pielessä.

23/3/06 08:53  
Blogger pagisija said...

Kirjoitat niin, että kipuusi on mahdotonta olla samaistumatta. Miten oikein pystyt siihen?

Tuo "suruajan" puuttuminen muuten. Muistan sen loukanneen minuakin ehkä eniten. Jonkinlainen aito hämmästys siitä, miten helposti olikin korvattavissa toisella lähes kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen - ja noloudensekainen itseinho, kun oli edes tohtinut kuvitella muuta.

Mutta eihän se noin yksinkertaista ole. Kuitenkaan. Ja kevät tulee kaikesta huolimatta. Voimia ja halaus sinne.

23/3/06 09:01  
Anonymous Anonyymi said...

Älä ota sitä patjaa. Jotain rajaa.

23/3/06 09:28  
Anonymous Anna-Jo said...

Tulee mieleen oma eroni. Oli aivan hirveää töikseen tappamalla tapaa sitä rakkautta. Kitkeä jokainen itu. Tosin minut jätettiin, ilman ennakkovaroitusta. Mutta perustunteet lienevät erossa aina samoja.

Mutta muuten juu, minustakin olet vähän liian ankara itsellesi. Ja ihastumisia voi suhteen aikana tulla ja mennä, niihin voi suhtautua huvittuneesti, koska kyllä ne ohi menee. Ohimentyään on vielä ihanampaa rakastua siihen omaansa uudelleen. Uudelleenrakastuminen samaan ihmiseen on valtavinta mitä olen kokenut.

23/3/06 10:25  
Anonymous Anu said...

Andorra: "On pelottavaa joutua kohtaamaan kaikki omituisuutensa kasvoista kasvoihin kenenkään tulematta väliin."

Ehkä ongelma onkin noissa tapauksissa siinä, että kuvitellaan, ettei parisuhteessa ollessa tarvitsisi tehdä noin. Vaikka oikeasti kuitenkin pitäisi tehdä niin, ihan oman itsensä vuoksi.

Ja ihastuksista olen samaa mieltä Anna-Jo:n kanssa, kyllä ne mahtuvat parisuhteeseen. Eihän pelkkä ihastus suoraan tarkoita pettämistä tai edes sen mahdollisuutta, ei niin pitkälle ole pakko mennä.

23/3/06 10:51  
Anonymous Andorra said...

Anu, Väliin tulemisella tarkoitin sitä, että joku pitää sinusta kaikesta huolimatta. Sanoo, että olet täydellinen vaikka vihaatkin tuota sukassasi olevaa reikää ja halaa. Tottakai se pitäisi pystyä tajuamaan itsekin, mutta aivan kuin halaaminen tekisi kaikesta uskottavampaa.

23/3/06 12:12  
Anonymous Anonyymi said...

Kyyneleet vierivät poskiltani,kun luen tätä kirjoitustasi. Minäkinlähdin omasta suhteestani,mutta olo on kuin olisin se jätetty. Kaipa se olikin niin, että mieheni hylkäsi minut henkisesti jo jokunen aikaa sitten ja minä tein siitäjohtopäätelmän...

Olet itsellesi liian ankara minunkin mielestäni. Eihän tuollaisia enää olekaan tässä kylmässä ja toisiaan pettävässä maailmassa. Siltikin olet juuri siksi niin erityinen, vaikken sinua tunnekaan.

Ja miksi miehet löytävät heti uuden kumppanin, kunitse ei voisi edes ajatella ketään muuta? Usein minäkin toivon, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta...

Jansu

23/3/06 12:21  
Blogger Hurina said...

Yyh, nyt sinä itketät meitä kaikkia tällä kirjoituksellasi. En edes osaa kommentoida mitään, paitsi kuten Jansukin jo sanoi, niin jos toinen lakkaa antamasta aikaa ja vetäytyy henkisesti, niin se on silloin sama, kuka sanoo ne viimeiset sanat, kun toinen kerran on jo lähtenyt. Hiiteen kulttuuriset mallit.... :(

23/3/06 13:07  
Blogger Punainen Nörtti said...

Minua jäi häiritsemään tuo Leevi and the Leavings. Normaalisti olet kulturelli ja terävä analyytikko, mutta nyt kun joudut käsittelemään rankkaa emotionaalista kokemusta, valitset taustameluksi melankolisen junttisuomalaisuuden huipentuman. Tuli jotenkin mieleen kaikki teoriat siitä kuinka sivistys on vain pintasilausta, ja pohjimmiltaan meidän kaikkien sisin ... on kuvattu Leevi and the Leavingsin biiseissä. Pelottavaa...

23/3/06 13:29  
Anonymous Venni said...

Voi Veloena. Gmailia.

23/3/06 13:40  
Anonymous hanna said...

onhan se niin että sellaisessa parisuhteessa jossa ei saa tarpeeksi huomiota ja aikaa, sitä kuihtuu ja menettää synkistellessään elämänilonsa. olet vahva, ja kesäkin tulee, kyllä pärjäät, kohta kirmataan nurmikolla..

23/3/06 13:50  
Anonymous mag said...

Alkoiko onneton olo kun sait tietää että miehelläsi on uusi? Vielä muutama päivä sitten olit täynnä elämäniloa.
Muistan itsekin miten kaikkein vaikeinta erossa, johon oltiin tultu yhteistuumin oli suruajan puuttuminen ja se, miten helposti mies löytää uuden.
Sitten kysyin kysymyksen jota en ollut ikinä aikaisemmin kysynyt: kauanko olit sinkku ennen kuin ME aloimme seurustella.
-Noin kuukauden, vastasi mies. -Hä? aika lyhyt aika! -En mä jää tuleen makamaan tai muistelemaan asioita jotka eivät ole todellisia.
??
Miehet ovat outoja. Me surustelimme sentään kaksi vuotta.
Eikö se sun miehes pitänyt yhtään hanttiin kun ilmoitit lähteväsi suhteesta?

23/3/06 13:55  
Anonymous Anonyymi said...

En osaa tähän mitään järkevää sanoa. Tuli sellainen olo, että mieleni tekisi rutistaa sinua pientä oikein kunnolla.

Asioillahan on kuitenkin tunnetusti tapana kääntyä aina parhainpäin.

T.Kata

23/3/06 15:29  
Blogger Timo said...

Vaikuttava kirjoitus.

--

Punainen Nörtti, eikös Leevi and the Leavingsin suhde melankoliseen junttisuomalaisuuteen ole suunnilleen samalla tapaa ironinen kuin Veloenan suhde kappaleeseen, jonka Kissan sanoihinsa kätkemä madeleine-leivos sai soimaan hänen päässään. Vai oletko sitä mieltä, ettei "meidän kaikkien sisimpään" sovi minkäänlaiset koomiset mausteet?

23/3/06 16:39  
Blogger Eufemia said...

Voi kun on pakko mennä enkä voi jäädä tähän miettimään mitä sanoa, mutta jotain olisi sanottava vaikken osaa.

23/3/06 17:26  
Anonymous Anonyymi said...

"Kirjat auki alassuin, haavoittuneet linnut
siivet levällääm
vuotamssa kuiviin.
Päivät tulevat ja menevät, eivät kosketa minua
kun ajattelen sinua, mietin
mitä sinulle olisi pitänyt sanoa."

23/3/06 19:47  
Blogger sivuaskel said...

"Varhain aamulla
kun olet tyynesti jaksanut hengittää läpi yön
hyväksynnän aalto:

hellyys puhkeaa iholla
aamun valossa."

23/3/06 19:50  
Blogger sivuaskel said...

Aamulla töissä lukaisin Veloenan ajatuksia, koskettavia, syvältä riipiviä, elämänmakuisia.
Meillä jokaisella on polkumme kuljettavana. Ennemmin tai myöhemmin. Jossain elämänvaiheessa. Tärkeintä on päätös - jäädä tai lähteä. Uskallusta ja rohkeutta se vaatii - niinkuin koko Elämä. Elämätön Elämä ei kuki edes koiranputkia .

Älä Elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä....

23/3/06 20:00  
Anonymous minh said...

Tämä ei ole minkäänsortin vähättelyä siitä, miltä sinusta tuntuu, mutta tuli mieleeni, että teillähän oli kuitenkin pitkä, pitkä suhde ja ainakin, mitä täältä lukee(ainoa käsitys, muut on mielikuvituksen tuotetta), kuullostaa kuin teidän eronne olisi ollut hyvä ero. Oikeista syistä. Ilman repiviä riitoja tai pettämistä. Ero, jonka jälkeen pystytte puhumaan(vaikka itkettääkin ja ruoka ei mene alas)ja kerrot, että rakastat häntä yhä. Olisi kornia ja varmaan epätotta vakuutella, että välillänne olisi vihaa.Kun eroaa niin, että rakastaa, on ehkä, ainakin minulle, helpompaa ymmärtää oma suru ja toisen uusi suhde.

Omituista, se haastattelu osui silmiini toissapäivänä ja luulin, että lehti oli ihan uusi, kun se oli avaamattomana jollain pöydällä. Mutta eihän siitä niin kauhean kauaa olekaan. Voimia,
-minh-
P.S. Minä en kyllä usko, että yksin nukkuminen olisi vahingollista. Vain silloin, jos ei saa koskaan nukkua yhdessä ja kaipaa sitä kovasti. Mutta yhdessänukkuminenkin on oikeasti aika raskasta joskus.

23/3/06 20:17  
Anonymous Anonyymi said...

Punainen Nörtti: ..."Tuli jotenkin mieleen kaikki teoriat siitä kuinka sivistys on vain pintasilausta, ja pohjimmiltaan meidän kaikkien sisin ... on kuvattu Leevi and the Leavingsin biiseissä. Pelottavaa..."

Mitä pelottavaa siinä on? Leevi and the Leavings on enemmän tosi kuin me uskommekaan. Takaisin Pohjois-Karjalaan...vaihdan sammarit verkkarihousuun... Mitä on sivistys? Sielunsivistys on aitoutta, läsnäoloa, Elämän yksinkertaisuuden arvojärjestämistä. Veloenan tunnelataus osoittaa juuri paljaasti ja estottomasti koko elämän totuuden; kun olemme haavoittuvimmillamme, olemme juuri sitä mitä olemme: IHMISIÄ, inhimillisiä olentoja, omia itsejämme. Kun sairastumme vakavasti, elämän arvojärjestys muuttuu, tärkeintä on tästä hetkestä selviäminen eteenpäin. Rahalla, älyllä, fiksuudella tai filosofialla ei ole mitään tekemistä silloin kun inhimillisyyden rajat tulevat vastaan. Synnymme, kuolemme. Yksin.

23/3/06 22:44  
Blogger Markku said...

Miehet ovat outoja. Me surustelimme sentään kaksi vuotta. Eikö se sun miehes pitänyt yhtään hanttiin kun ilmoitit lähteväsi suhteesta?

Ei sillä ole sukupuolen kanssa mitään tekemistä. Sitä, joka rakastaa enemmän, sattuu enemmän erotessa. Ja se puheena ollut "korvattavuus" on kiinni markkina-arvosta eikä sukupuolesta.

23/3/06 23:45  
Blogger Veloena said...

Voi teitä, rauhoittukaa. Eiköhän tuo, mitä kuvaan, ole se, mihin viitataan normaalisit sanoin "me kasvoimme erilleen".

Olen itsekin käyttänyt niitä sanoja usein tänä talvena. Erilleen, eri suuntiin, eri ihanteita päin.

En usko, että ihminen voi olla liian ankara itselleen. Toisille kyllä (tästä saan välillä itseni kiinni) mutta tuskin itselleen. Sillä itse ankaruuden tuntee nahoissaan ja sitä välttelee.

En kyllä tiedä, mitä ihmeen rohkeaa tässä on. Kirjoitan vain, mitä pääni pälähtää, rehellisesti, siinä järjestyksessä kuin ajatukset tulevat. Mikä ihmeen päiväkirja tämä muuten olisi.

totta kai eroaminen on aina surullista ja tuskaista, ennen kaikkea. Siksi sitä välttää viimeiseen saakka.

23/3/06 23:56  
Blogger Sedis said...

"en ole pystynyt lakkaamaan yhdenkään miehen rakastamista tähän ikään mennessä."

En tiedä miksi rakkauksista pitäisi luopua? Kyllä minä ainakin rakastan kaikkia niitä, joita olen elämässäni rakastanut. Melkein kaikki nämä ovat tavalla tai toisella poissa elämästäni mutta ajatus on olemista sitkeämpää. Niiden hyvien ajatusten kanssa tämä olemisen rajuus on paremmin kestettävää. Eli. Rakkaudesta ei pidä luopua, vaikka olemistavassa tapahtuu muutoksia.

24/3/06 10:10  
Anonymous Koirut Bones & Youssuf said...

Kyllä L&L:n Rin-Tin-Tin-laulu sopii mitä mainioimmin kirjoituksessa esitettyihin tunnelmiin. Jos muut koiralaulut kiinnostavat, voimme suositella mm. Eero ja Jussi & The Boysien Liisan koiraa. Elviksen Hound Dog'in ulvominenkin saattaa auttaa asiaa.
Jos tarvitsette lisää koiru-lauluja, kyllä niitä löydetään...
Terkuin (hermo)rauniokoirut Bones & Youssuf
P.S. Dee kirjoitti Veloenalle lohtuviestin, muttei se tarttunut tänne lootaan joten lojuu nyt Timbuktun sivuilla. Lähteeköhän tämäkään viesti?

24/3/06 20:19  
Anonymous Anonyymi said...

olen eronnut yrittanyt erota kolmekymmenta vuotta sina sentaan sait sen tehtya

25/3/06 09:16  
Anonymous Anonyymi said...

Älkää nyt hyvänen aika tehkö tuosta "suruajasta" mitään sukupuolikysymystä. Tunnen monia naisia (puolisoni mukaan luettua) jotka ovat olleet tuskin viikkoakaan seurustelematta sen jälkeen kun ovat täyttäneet 15. Itse en moiseen kykenisi, mutta siinä ei ole kyse mistään moraalista, vaan siitä ettei kiinnosta ajatellakaan uutta suhdetta heti edellisen perään.

25/3/06 11:44  
Anonymous Anonyymi said...

Minäkin rakastan monia, yhä. Ajattelen, että minussa kyllä riittää rakkautta - se ei ole keneltäkään pois. Ehkä se ei ole samaa rakkautta kuin silloin joskus, intohimo-rakkautta, mutta jotain rakkautta se on.

Voin suositella ikävimpiin hetkiin seuraavaa aforismia:
"Minä hengitän vielä, siitä on iloa vuosikausiksi"

29/3/06 21:19  

Lähetä kommentti

<< Home

<