Sivusuuntia
Unohdan välimatkaa laskiessani, että itä-länsisuunnastakin kertyy kilometrejä. Teen saman virheen myös Tallinnassa ja New Yorkissa, joten kyseessä lienee jokin perustavanlaatuinen virhe päättelytaidoissani, ei vain Helsinginniemen laukaisema muotosokeus. Lähden matkaan täpärästi, iPod soittaa Mandragora Tango Orchestraa, sisällä taidan kuunnella lähinnä pelkkää Viiveeltä saatua Antony-ihon-alle-Antonya. Vaihdan valoisankuulaasta - no asuntoni on omenan värinen, mutta enemmän punaherkun kuin tylsänlaimeanhappaman kuulasomenan; mielestäni valtionpomologimme Krannila on sivumennen sanoen oikeassa raippoessaan, että ihmiset, jotka fanittavat valkeita kuulaita, ovat pöljiä nostalgian vankeja - niskat suoraksi kiskaisevaan värätykseen, Flemaria alas, Helsinginkatua, kello juoksee nopeasti, on juostava sittenkin raitiovaunuun.
Silmäilen uutislehteä. On ensimmäinen farkkutakkipäivä pitkiin aikoihin, talvi on ohitse. Musta baskeri on vielä hattuhyllyllä, mutta tekokettukaulustakki on sullottu piiloon yläkomeroon. Jousisektiota kouristaa kramppi, tahtoisin tehdä tähän tangoon steppikoreografian, minulla on kaksi samanlaista mekkoa, punainen ja sininen, shirleytemple tuuhottaa yökerhossa-tyyliset samettimekot, alava kaula-aukko, tiukkisvyötärö, tyllinen isohelma polvissa. Sitten olisi vähän hajonneet nutturat, pitkiä suortuvia repeytyneenä, huulipunaa levinneenä, valuneet kajalit, kello on neljä -look, itkettiin tyttöjen kanssa elämää -look, revenneet sukkikset, paljon tekemistä plieessä lonkankulmat avoimina, äkillisiä ojentumisia, punainen ja sininen tyttö. Pitäisi vain löytää joku, joka koputtaisi jaloilla ja olisi yhtä hullusti päätään kallistava. Ei sellaisia ole. Ja missä me edes esittäisimme? Kesällä voisi kyllä harjoitella Oopperan luona lavalla, tai Alppipuiston amfiteatterissa.
Yhtenä kesänä tanssin sellaisessa ulkona treenaavassa tyttöporukassa. Muita vaivaa kunnianhimoisuus, he haluavat tehdä liikkeitä, joita kukaan muu ei ole vielä tehnyt. En viitsi kysyä, mistä he tietävät jostain lupaavasta liikkeestä, että joku ei liukastuessaan ole ohimennen ja täysin vahingossa vääntynyt siihen.
Huomaan haukottelevani leveästi kesken koreografisen päiväunen.
Vaihdan raitiovaunun kesken matkaa. Tango tekee liikkeistä erilaisia. Nopeita, silmäiseviä. Pää kääntyy kuin lokin siivenisku. Kun kannamme sisään tavaraa isän kanssa, lokit kirkuvat puolikorttelien päällä. Teen muistilistaa: kun tulette tupaantulijaisiini, pukekaa mahdollisimman keveät ulkovaatteet, sillä naulakkotilaa ei oikein ole. Mietin, kuinka sanallistaa parhaiten se seikka, että naulakko on pieni, kuten kaikki on pientä asunnossani, paitsi ikkuna, valo ja taivas. Kun lapan tauluja rinkasta, vastapäisen fasadin mies nojaa ikkunasta ulos tupakoiden ja tuijottaa suoraan toimiani. Asun taas kerran näyteikkunaa.
Huomenna on aprillipäivä ja Laulutupa. Tänään on maaliskuun viimeinen, muistuttelen itseäni, tänä vuonna kevät alkoi tuoksua eilen, kolmaskymmenes kolmatta. Raitiovaunu nykii Mannerheimintietä pohjoiseen, tämän suunnan ymmärrän, se on ylösalassuunta, nouseminen ja putoaminen sattuu, sivusuuntaa ei ole kivussa, mielihyvässä olisi, mutta työmatka ei ole mielihyvää, kun ennen työtä ja sen jälkeen on tiivistä muuttamista. Seinien reiätkin väärissä kohdissa.
Oikean käteni hauislihas kramppaa jo teemukia nostaessa. Se ei ole koskaan ennemmin protestoinut näin. Toisaalta, en ole tainnut koskaan aiemmin elääkään maaliskuun viimeistä päivää vuonna 2006, joten mitä tässä ihmettelemään. Sekuntit pakenevat, sen oikein tuntee. Kävelen pysäkiltä kovaa tahtia kirjastoon, mietin sitä kuinka minulta kysytään eräästä ystävästä ja sanon tämän olevan aika uusi, olemme tunteneet sentään vasta vähän yli kymmenen vuotta, ja sitten on ystäviä, jotka on tuntenut kuukauden tai vuoden, heidät tuntee tunteneensa ainakin yhtä kauan, aika lakkaa muovautumasta, se latistuu, siitä on tullut liian löysää.
Olisi tyylikästä tupakoida matkalla töihin, tänään on sellainen fiilis. Mutta en tee sellaista koskaan. Fiilikset tulevat ja menevät, järki pysähtyy muistikuvaan valokuvasta Amazonin sademetsästä kertovassa teoksessa. Kuvassa on maata, josta sadevesi on huuhtonut humuksen sen jälkeen kun puut on kaadettu tupakan kuivaamiseen. Maa on railoille kuivunutta kivikovaa savea. Kun sataa, siitä tulee velli.
Täytyisi käydä hakemassa vermikuliittia, sotkea mustaan multaan, kasvualustaksi. En ole vieläkään vaihtanut multia, elämäni on ollut liian sekaisin, olen vain pessyt lastonut maalannut, hengittänyt selän pyöreyteen ja alakeuhkoihin. Kun kannan kahvipensaan hissiin, varon, etteivät siinä punertuvat marjat osu ovenkarmeihin ja putoa. Jasmiinit ovat jo uudessa asunnossa, kuikuilevat valoa. On liikaa tekemistä, onneksi sunnuntaisinkin puutarhaliikkeet ovat auki. Isän kyydissä matkustaminen syö hermoja. Isä puhuu liikenteen sujuvuudesta, se tarkoittaa päin punaisia ajamista ja jalankulkijoiden haukkumista. Käytän kaiken tahdonvoimani hiljaisena ja kuuliaisena pysymiseen, ei ole varaa riidellä, ei nyt, ei tässä.
Mustasisko tahtoo porakoneen lainaan. Pitkitän aikaa keskiviikolle; on järkevää, että hoidan itse ensin kaikki porahommat ja kone lähtee vasta sitten piste. Kuolen vielä meisseli kädessä, ajattelen, kuivahdan kokoon kuin rusina kaikesta itkemisestä, itkeminen on suolannut maan ja huuhtonut humuksen, mutta kaikki menee hiirenkorvalle, kasvit ja kirjat, minäkin olen hiirenkorvalla, on kevät, ensimmäinen farkkutakkipäivä, päivä vyöryy kaoottisesti risteykseen, juoksen täpärästi yli vihreillä, ajattelen liikkuvani taas sivusuunnassa, kevätsyksy sivusuuntaa, talven hirvittävä huippu on ylitetty, kesällä vesijuoksen meressä.
Silmäilen uutislehteä. On ensimmäinen farkkutakkipäivä pitkiin aikoihin, talvi on ohitse. Musta baskeri on vielä hattuhyllyllä, mutta tekokettukaulustakki on sullottu piiloon yläkomeroon. Jousisektiota kouristaa kramppi, tahtoisin tehdä tähän tangoon steppikoreografian, minulla on kaksi samanlaista mekkoa, punainen ja sininen, shirleytemple tuuhottaa yökerhossa-tyyliset samettimekot, alava kaula-aukko, tiukkisvyötärö, tyllinen isohelma polvissa. Sitten olisi vähän hajonneet nutturat, pitkiä suortuvia repeytyneenä, huulipunaa levinneenä, valuneet kajalit, kello on neljä -look, itkettiin tyttöjen kanssa elämää -look, revenneet sukkikset, paljon tekemistä plieessä lonkankulmat avoimina, äkillisiä ojentumisia, punainen ja sininen tyttö. Pitäisi vain löytää joku, joka koputtaisi jaloilla ja olisi yhtä hullusti päätään kallistava. Ei sellaisia ole. Ja missä me edes esittäisimme? Kesällä voisi kyllä harjoitella Oopperan luona lavalla, tai Alppipuiston amfiteatterissa.
Yhtenä kesänä tanssin sellaisessa ulkona treenaavassa tyttöporukassa. Muita vaivaa kunnianhimoisuus, he haluavat tehdä liikkeitä, joita kukaan muu ei ole vielä tehnyt. En viitsi kysyä, mistä he tietävät jostain lupaavasta liikkeestä, että joku ei liukastuessaan ole ohimennen ja täysin vahingossa vääntynyt siihen.
Huomaan haukottelevani leveästi kesken koreografisen päiväunen.
Vaihdan raitiovaunun kesken matkaa. Tango tekee liikkeistä erilaisia. Nopeita, silmäiseviä. Pää kääntyy kuin lokin siivenisku. Kun kannamme sisään tavaraa isän kanssa, lokit kirkuvat puolikorttelien päällä. Teen muistilistaa: kun tulette tupaantulijaisiini, pukekaa mahdollisimman keveät ulkovaatteet, sillä naulakkotilaa ei oikein ole. Mietin, kuinka sanallistaa parhaiten se seikka, että naulakko on pieni, kuten kaikki on pientä asunnossani, paitsi ikkuna, valo ja taivas. Kun lapan tauluja rinkasta, vastapäisen fasadin mies nojaa ikkunasta ulos tupakoiden ja tuijottaa suoraan toimiani. Asun taas kerran näyteikkunaa.
Huomenna on aprillipäivä ja Laulutupa. Tänään on maaliskuun viimeinen, muistuttelen itseäni, tänä vuonna kevät alkoi tuoksua eilen, kolmaskymmenes kolmatta. Raitiovaunu nykii Mannerheimintietä pohjoiseen, tämän suunnan ymmärrän, se on ylösalassuunta, nouseminen ja putoaminen sattuu, sivusuuntaa ei ole kivussa, mielihyvässä olisi, mutta työmatka ei ole mielihyvää, kun ennen työtä ja sen jälkeen on tiivistä muuttamista. Seinien reiätkin väärissä kohdissa.
Oikean käteni hauislihas kramppaa jo teemukia nostaessa. Se ei ole koskaan ennemmin protestoinut näin. Toisaalta, en ole tainnut koskaan aiemmin elääkään maaliskuun viimeistä päivää vuonna 2006, joten mitä tässä ihmettelemään. Sekuntit pakenevat, sen oikein tuntee. Kävelen pysäkiltä kovaa tahtia kirjastoon, mietin sitä kuinka minulta kysytään eräästä ystävästä ja sanon tämän olevan aika uusi, olemme tunteneet sentään vasta vähän yli kymmenen vuotta, ja sitten on ystäviä, jotka on tuntenut kuukauden tai vuoden, heidät tuntee tunteneensa ainakin yhtä kauan, aika lakkaa muovautumasta, se latistuu, siitä on tullut liian löysää.
Olisi tyylikästä tupakoida matkalla töihin, tänään on sellainen fiilis. Mutta en tee sellaista koskaan. Fiilikset tulevat ja menevät, järki pysähtyy muistikuvaan valokuvasta Amazonin sademetsästä kertovassa teoksessa. Kuvassa on maata, josta sadevesi on huuhtonut humuksen sen jälkeen kun puut on kaadettu tupakan kuivaamiseen. Maa on railoille kuivunutta kivikovaa savea. Kun sataa, siitä tulee velli.
Täytyisi käydä hakemassa vermikuliittia, sotkea mustaan multaan, kasvualustaksi. En ole vieläkään vaihtanut multia, elämäni on ollut liian sekaisin, olen vain pessyt lastonut maalannut, hengittänyt selän pyöreyteen ja alakeuhkoihin. Kun kannan kahvipensaan hissiin, varon, etteivät siinä punertuvat marjat osu ovenkarmeihin ja putoa. Jasmiinit ovat jo uudessa asunnossa, kuikuilevat valoa. On liikaa tekemistä, onneksi sunnuntaisinkin puutarhaliikkeet ovat auki. Isän kyydissä matkustaminen syö hermoja. Isä puhuu liikenteen sujuvuudesta, se tarkoittaa päin punaisia ajamista ja jalankulkijoiden haukkumista. Käytän kaiken tahdonvoimani hiljaisena ja kuuliaisena pysymiseen, ei ole varaa riidellä, ei nyt, ei tässä.
Mustasisko tahtoo porakoneen lainaan. Pitkitän aikaa keskiviikolle; on järkevää, että hoidan itse ensin kaikki porahommat ja kone lähtee vasta sitten piste. Kuolen vielä meisseli kädessä, ajattelen, kuivahdan kokoon kuin rusina kaikesta itkemisestä, itkeminen on suolannut maan ja huuhtonut humuksen, mutta kaikki menee hiirenkorvalle, kasvit ja kirjat, minäkin olen hiirenkorvalla, on kevät, ensimmäinen farkkutakkipäivä, päivä vyöryy kaoottisesti risteykseen, juoksen täpärästi yli vihreillä, ajattelen liikkuvani taas sivusuunnassa, kevätsyksy sivusuuntaa, talven hirvittävä huippu on ylitetty, kesällä vesijuoksen meressä.
Halaus,Veloena at 15:46
3 Comments:
Usein blogeja selatessa mietin kuinka hillittömän elinvoimainen skene tämän täytyykään olla. (blogi jet-set?)
Mietin onko siellä tilaa yhdelle zardokselle. "Voi että! Kunpa voisin olla mukana paperihattu päässä ja smurffilimu kourassa!"
Mutta ehkä kyseessä on vain illuusio. Vai vuokraatteko te jotain tönöjä, Mikadoja yms "Vain blogilaisten käyttöön!" ?
On nähtävissä, että lapsena tarjottu usko rapisee viimeistään jossakin iässä. Mitä silloin tajutaan / miksi näin käy? Yksi asia, mikä johtaa valmiiden vastausten kyseenalaistumiseen yhteiskunnassa, on minusta terve ylpeys. Ihminen tahtoo pärjätä omillaan, myös ajatuksellisesti. Eristäytyminen on vain terve reaktio, mutta kuinka kauan riittää asioita, joista voi eristäytyä?! Jossakin vaiheessa sitä on maailmankaikkeuden keskellä, "out there in the wild, on your own".
Se varmasti hetken tuntuu jännittävältä, mutta monille tulee tarve opetella takaisin sosiaalisuus. Antavatko sen muut ihmiset pikku opetuksien muodossa, vai elämän ykseys ja tosiasia, että elämä on irrotettu sinulle "lainaan", jonka palautat — halusit tai et — takaisin äiti luonnolle... kun muistetaan, että ennemmin tai myöhemmin meistä jokainen senkin tekee, ei olekaan enää aivan itsestään selvää, että riittää elää. Pikemminkin sen tahtoisi unohtaa ja pitää sillä välin vähän hauskaa. Aletaan kaivata tunteita (tai "konkreettisia ajatuksia" abstraktin elämän tilalle. Ihminen ei edes sivistysvaltiossa pärjää / selviydy ilman toisia. Tosin hän voi pyrkiä elämään mahdollisimman "sokeana", rutiinia tai kaavaa, tunkeutumatta pintarakenteen alle todellisuuden syvärakenteisiin. En nyt aio puhua siitä, vaan tuntemattoman kohtaamisesta. Jos nimittäin ottaa koko elämän huomioon, pinta nielee joka tapauksessa sisäänsä jokaisen meistä: me olemme keskellä kaikkea, halusimme tai emme.
Hmm, en tiedä, mitä erityisen elinvoimaista tai skeneistä on siinä, että remontoi ja muuttaa ja että on tuttuja, jotka bloggaavat ja että näitä on pakko uskaltautua pyytämään avuksi, sillä isän käsi on kipeä eli voimahommat on hoidettava itse.
Ihmiselle löytyy tilaa, jos hän kokoaa rohkeutensa ja kävelee sisään ja on ystävällinen. Eikö se niin mene, paitsi ala-asteella. Se on jo ohi, huh.
Zardoz, osittain se, etten viittaa paljonkaan niihin ystäviin, jotka eivät bloggaa, johtuu siitä, että hyvin moni tällainen ystävä eksplisiittisesti on kieltänyt heihin viittaamisen tunnistettavuuden pelossa. Luulen, että tämä näkyy muissakin blogeissa. Tuota kieltoa on tietenkin noudatettava, jos ystävänsä mielii pitää.
Jeesus soikoon, tämä ei ole mikään jetset. Olen käynyt viimeisen viiden vuoden aikana ulkomailla vissiin kymmenkunta kertaa ja nekin kaikki Tallinnassa. Kuukausipalkkani on työttömyysturvan luokkaa.Ainoa, missä näyn olevan tätänykyä hyvä, on täysin estoton ihmisten lähestyminen. Niin on tietysti pakko tehdäkin pitkän suhteen loputtua, kun joka päivässä on sen 4-5 tunnin keskustelun mentävä aukko.
Sillä tavoin kyllä ystävystyy.
Mutta ei se mikään JET SET ole...
niin, minä kyllä pidän valkeakuulaista ihan oikeasti! en pelkästään nostalgiasyistä.
Lähetä kommentti
<< Home