3.4.06

Väsymysmustasynkkyyssärky

Iltakaaos riehuu aivoissani, ponnistelen hymyilläkseni, ainoastaan Viiveelle on helppoa enää hymyillä, äidin ja isän kanssa epätoivo kiskoo minut pallonmuotoiseksi lysyksi. Pimeää, pitäisi jo nukkua. Äiti kantaa kissanvessaa, sanoo Viivettä onnellisennäköiseksi tytöksi. "Sekin on eronnut", huomautan, "se on vanhan kaverini entinen." Tarkoitus on vakuuttaa äiti siitä, että minäkin voisin olla onnellisen näköinen tyttö.

Isä huomauttaa: "Tehän voisitte vaihtaa poikaystäviä." En viitsi edes vastata moiseen, tuijotan ulos autonikkunasta Kruununhakaa. Tätä en muistanutkaan seukatessani - vanhemmat koettavat naittaa minut jokaisella vastaantulijalle vuoronperään, mutkattomasti ja puntaroimatta. Mieluiten tietysti ihmiselle, joka ei ole kuten minä, eli on palkkatyöorientoitunut. Lolo itkee häkissä, se vihaa autoilua yhtä paljon kuin minäkin.

Vanhemmat tulevat myös ylös, taistelen väsymysitkua vastaan, tanssitunnilla jo jalat ovat lyijynä ja aivot sulaneet klöntiksi, edes waltz clog ei tunnu miltä pitäisi. Keitän kamomillateetä, nyt täällä on viimein vedenkeitin. On käytävä nukkumaan, olen uupunut. Olen koko päivän ostanut laveria, neuvotellut sen kotiinkuljetusta, kuunnellut lihavanällönrumanlikaissilmäisen myyjän "kohteliaisuuksia" ja hopottanut, että pysy tyttö nyt koleana ja murskaavan ystävällisenä, asiallisempana kuin HKL:n aikataulu, ja aina voi leikata hiukset, jos nämä miehet käyvät liikaa aivoon, ja olen haalinut kassiin ruuveja proppuja vessapaperitelineitä lasiovisen vitriinin hyllynalusaputason magneettipidikkeen veitsille ja saksille peilin kenkäripustimen, aivan liikaa, liikaa aivan liikaa, kuunnellut isän valitusta naisten shoppailusta, viitsinyt olla sanomatta, että en ole muuttanut ja remontoinut viimeiseen seitsemään vuoteen, olisiko minun pitänyt vain muuttaa asuntoon, jonka katto on homeessa , en sano mitään, en sano homeesta enkä siitä homekorvasta joka maalasi ääliömäisyyttään venttiilit umpeen asunnossa.

Ilta-ajelu alkaa murskata minua jo todella. Pinnistän tahtoani, en itke enkä huuda, hengittelen alakeuhkoihin, kiehun ja tahtoisin kuolla siihen paikkaan. Äiti työntää uloslähtiessä käteeni Stockmannin kassin: "Pientä sinulle", äitiä huolestuttaa kaikki tämä itkettäminen. Huomenna jaamme Kissan kanssa pesän, olen aivan jäässä, koko päivä vaikeaa hengittämistä etukäteen jo, yhdeksän ja puoli yhteistä vuotta. Kissa saanee yhdeksän, minä puolikkaan. Hän muistaa faktat, minä tunnelmat. Puolikaskin on liikaa. "Pelottaa", kuvailen äidille tunnetilaani.

"Et voi avata ovia uusille tuulille sulkematta ensin vanhoja", sanoo äiti ankarasti, "se on vain tehtävä." Nyökkään, väsymysmustasynkkyyssärky koko kehossa, olen tunnelmien pieksämä, muistojen huuhtelema ja lähes väritön. Olen vahva ja osaan monia asioita, mutta suru ei tahdo vetäytyä illoista, vaikka aamuin ja päivin olenkin iloinen ja kevyt.

Kun hissin äänet ovat kadonneet, avaan kassin ja kaksi kukkapukettia sen sisällä. Toisessa on rungolliseksi kasvatettu rosmariini, uskollisen rakkauden ja muistamisen kasvi. Se tuoksuu rauhoittavalta, silitän sitä. Äiti ostaa minulle aina rosmariinin pääsiäiseksi, äidistä olen rosmariinityttö, äiti on innoissaan aromaterapeuttiudestaan. Tämä on ensimmäinen rungollinen, olen käynyt vakoilemassakin sitä Stockmannin kasviosastolla, äiti on haistanut sen minusta kilometrien päähän. (Äidit tuntevat lapsensa kummallisen tarkasti. Olen ennenkin sanonut, ettei äidilleni voi valehdella ja kuinka siksi en osaa vieläkään valehdella. Minun on ollut pakko oppia elämään totuuden kanssa, korkeintaan olla sanomatta aivan kaikkea.) Toisessa puketissa on oransseja ruukkuun istutettuja liljoja, iloisen ja tulisen värisiä, vielä nupulla. Kunhan ne kukkivat ensin ikkunallani, ne voi istuttaa kesällä äidin pihaan.

Huomenna haen tuoksupelargonikokoelmani ja joitakin kirjoja tänne, ja ne kirjeet, joita olen saanut Kissalta hänen opiskellessaan Madridissa, ja ehkä nekin, jotka kirjoitin hänelle. Aion ainakin taistella niistä. Kirjoitan siitä etukäteen lapunkin, jossa lukee: "Minun jäämistössäni niiden merkitys olisi selkeämpi kuin sinun jäämistössäsi." Sillä Kissa on lobbaaja, asiantuntija, älykkö, minä taas tunteellinen olento, joka elää rakastamisesta eikä osaa mitään muuta yhtä hyvin, vaikka okin toistaiseksi kadotettu siinä mielessä, pelkkä kuori, syntaksia.

Kun kirjoitan tätä, selkäni yllättäen ojentuu ja väsymys valuu käsiini levollisena ja kutsuvana. Taidan nukahtaa, huomenna on raskas päivä. Mutta jos itken, teen sen siksi, että en osaa pysyä kylmänä ja tunteettomana. On päiviä, joina toivoisin, että osaisin, mutta enimmäkseen en toivo sellaista. Koska mitä maailma voisi sellaiselle ihmiselle antaa? Ja jokaisen itkemisen vastapainona nauran ja hymyilen, ja olen aamuisin uneton ja tarkka.

Kello on puoli kymmenen, olen uupunut ja valmis ryömimään peittoihin.

7 Comments:

Blogger Hurina said...

Halauksia sinä urhea työntekijä! Vanhempasi kuulostavat samanlaisilta kuin omani. Jaksamista siihen jakotouhuun.

3/4/06 22:27  
Blogger Mikko said...

Ihmeellisesti olet jaksanut. Voimia huomiselle.

Miten ollaan palkkatyöorientoituneita? Ei kai sitä lasketa kun käy palkkatyössä kun ei ole parempaakaan vaihtoehtoa keksinyt?

3/4/06 22:52  
Blogger Peggy G. said...

Minäkin toivotan voimia ja jaksamista huomiselle. Varmasti tulee raskas päivä, mutta voihan sitä edes yrittää ajatella, että sitten on ainakin yksi virstanpylväs eroprosessissa ohi. Ja sieltä synkimmältä pohjaltahan on vain yksi tie, nimittäin ylöspäin.

Inhosin joskus nuorempana ihmisiä, jotka sanoivat sen kliseen "aika parantaa". Mutta siinä, niin kuin monissa vanhoissa sanonnoissa, on kyllä jotakin perää. Eihän tätä elämää muuten kestäisi meistä kukaan, jos murheista ei ajan myötä pääsisi yli. Aikansa se tosin ottaa..

3/4/06 23:21  
Anonymous Lokki said...

Kuulostaa rankalta. Toivottavasti nukut jo höyhenpehmeää unta ja olet lähempänä huomisaamusi onnenmaata.

Ilo tuntuu seuraavan yksinkertaisista asioista. Hämmästyttävää, kunhan ei pelkää matkata Fraasian halki. ;) Kivaa, että sä sait rosmariinin. Kohta on kesä ja vihreää kaikkialla! Siipihalaus ja voimia sulle!

4/4/06 00:44  
Blogger matkalla said...

peter höeg osaisi varmasti sanoa jotain oikeaa ajasta ja sen sidoksesta ihmisen omaan
tajuntaan.

toivois että olis olemassa joku madonreikä, josta voisi toisinaan luikahtaa suoraan iltaan asti.

joskus hirveät asiat menevät helpommin kuin kuvitteli, tuovat jopa ratkaisuja, joita ei odottanut. siks silmät auki marssi.

4/4/06 07:50  
Anonymous Venni said...

"äiti on haistanut sen minusta kilometrien päähän."

Äitini välttää soittamasta omalle äidilleen vaikeina aikoina, koska ei tahdo särkeä sen sydäntä. Ei auta: mummi haistaa vaikeudet muutaman sadan kilometrin päähän ja soittaa kysyäkseen, onko jokin pielessä.

Voimia pesänjakoon. Toivottavasti se olisi jollain lailla helpottavaakin.

4/4/06 11:03  
Blogger Veloena said...

Kiittää myötätunnosta, uuh. Nyt se kamalin (aika kamalaa) on hoidettu, enää vaatehuoneen varasto ja kellari läpikäymättä...

Omasta mielestäni olen kyllä ollut raivostuttavan tehoton ja heikko. Ärsyttää!

Siipihalausta en ole ennen saanutkaan. Ihana sana.

5/4/06 00:29  

Lähetä kommentti

<< Home

<