Ankaruudesta

Kun kävelen kotiin, löydän puhelimestani kaksi tekstiviestiä, joissa pahoitellaan, ettei päästä tupaantulijaisiini. Voi ei, ajattelen paniikin imussa, eivät kai nämä nyt säikähtele tuota kirjoitusta, se tästä vielä puuttuu. En ole vihainen kellekään muulle kuin itselleni enkä odota muilta mitään. Kuinka voisinkaan: he asettavat omat kriteerinsä, enkä tunne niitä. Jopa omien vanhempieni kriteerit ja Kissan kriteerit hyvästä ja kauniista ja oikeasta ovat jääneet minulle tuntemattomiksi.

Tunnen vain omani, koska painun jatkuvasti niitä vasten kädet suoriksi eteen ojennettuina, mahdotonta puskien. Ne ilkkuvat olevansa kantava rakenne. Ja yhtäkaikkisesti työnnän niitä milloin hartialla, milloin kämmenin, milloin hakkaan päätäni niihin.

Kun eilen istumme lattialla ja jaamme sullemulle, Kissa sanoo olevansa tavallaan onnellinenkin kirjoittamisestani. Hän kuvittelee, että kirjoitan vasta nyt tai että kirjoitan vasta nyt tosissani tai että kirjoitan tosissani. "Haloo hei, mä kirjoitan vain blogia", sanon takaisin. "Se on ihmisille tärkeä", hän väittää. Pyöritän päätäni. Kissa tietää yhtä hyvin, että ilman blogia en olisi ehkä ikinä huomannut, kuinka olen pitkälti kotirouvaistumassa, istun päivät kotona ja pakkaan siemeniä pusseihin ja vaihdan niitä amerikkalaisten kotirouvien kanssa, kuten Kissa elämääni luonnehtii, ja toisinaan kirjoitan väsyneentuijottavan runon. Ja kun tajuan, on liian myöhäistä, en osaa enää olla siellä. Olisihan se tietysti voinut käydä toisinkin, olisin maannut jonkun kanssa ja saanut syyllisyydentunteen ja kaikki olisi rojahtanut jotenkin intersubjektiivisesti ymmärrettävämmällä tavalla.

Kissa luulee, että olen lähtenyt kirjoittaakseni ja että osaan kirjoittaa. Voi tätä romanttista taiteilijamyyttiä. Totuus on, etten osaa, ainakaan sillä tavalla kuin kirjoittamiseen heittäytyminen vaatisi. Pitäisi olla suunnitelmallinen, pitäisi osata eritellä asioita, puhua muista kuin konkreettisista asioista, lukea lehtiä, ottaa selvää, luonnehtia tyyli muutamaa tuotemerkkiä vilauttaen ja niin edelleen. Minussa ei ole siihen tarkkuutta eikä intohimoa. Jaksan juuri ja juuri pysyä koossa, jotkut esilukijat ovat pitäneet runoistani, mutta minua ne eivät vakuuta, kaikki korjausehdotukset tuntuvat hyviltä, toistan kliseitä, olen kliseitä, jos ihmisen minuus on kieltä, hän on pakostikin kliseitä ja kuluneita ilmauksia ja typerää toistuvaa idiosynkratiaa, taivaallinen ja napolinkeltainen ja ties mitä näitä onkaan.

Onneksi olen muutakin. Mutta olen edennyt siitä aika kauas, vain yksi orgasmi monen kuukauden aikana. Kohta todella haihdun ilmaan. Itse asiassa olen kyllä tainnut lähinnä lihoa. Syön suruuni, se näkyy. Kissa ei sure, senkin näkee. Hänen ihonsa on hyvä, liikkeet onnellisia.

Äkisti siinä tajuan myös jotakin, jota olen pelännyt, että Kissa palaa vanhaan pelkoonsa, että elän vain kirjoittaakseni. Se olisi hyväkin, jos olisin lahjakas, mutta en usko sellaiseen asiaan kuin lahjakkuus, enkä itse asiassa omistautumiseenkaan. Uskon kai lähinnä siihen, että saan pidettyä itseni paketissa sen verran, etten astu raitiovaunun alle eräässä tietyssä kulmassa, jonka läpi kuljen keskustaan. Houkutus olisi suuri näinä päivinä. Mutta tiedän, millaista on menettää ystävä sillä tavalla. Minulle on käynyt niin, tosin ei raitiovaunun vaan rekan alle. Ja samalla tunnen, kuinka ystävyys on paitsi silittävä käsi, myös kuristuspanta: et voi edes astahtaa eteenpäin, koska joku muu voisi järkyttyä, järkyttyisi. Sitä paitsi, raitiovaunu näyttää kevytrakenteiselta, juna olisi varmempi.

Raivostun nykyään aina katsellessani raitiovaunuja. Veitsiä ja saksia en enää pelkää, olen kirjoittanut ne ulos itsestäni, kaikki ne lapsuuden halut ottaa sakset ja leikata kaikki löysä pois, äidin tytär, pois inhottava valkoinen hellu mahasta ja jaloista ja etenkin käsivarsista ja leuan alta. Jossain vaiheessa vain päätin olla lihava ja ruma ja kävin tyytyväisenä siihen identiteettiin. Vasta Kissan kanssa aloin tajuta, että joku voi pitää minua kauniina, vasta tänä talvena olen alkanut ymmärtää, että olen oikeastaan aika pieni ympärysmitaltani, naamani on vain niin ällöttävän turpea, että se hämärtää kehon. Nykyään kai leikkaisin mieluiten pääni pois raks raks. Mutta mitä Kissa puhuu minun luonteestani, siitä en pidä ollenkaan. Siitä, kuinka hän ei pysty enää auttamaan minua, kuinka vähän hän pystyi vaikuttamaan onnellisuuteeni. Olen kyllästynyt olemaan jonkun lapsi, jonkun potilas, jonkun pikku projekti, tehdään Veloenasta hymyilevä iloinen tyttö.

Kun Rieha viiltelee itseään ollessamme teinejä, en ymmärrä hänen toimintaansa. Miksei samalla viiltää jotakin todella irti, vatsasta kumpua, esimerkiksi. Se olisi rationaalisempaa. Nykyään ajatus tuntuu oudolta, mutta silloin sillä on aikansa ja paikkansa. En osaa itse viiltää, minä vain lintsaan ja syön liikaa ja käytän kolme numeroa liian suuria miestenkenkiä, koska en halua olla sillä tavalla tyttö että omppuviiniä ja huulikiiltoa ja hihihtshih. Jos näkisin itseni nyt, kuusitoistiaana, kävelisin varmasti raitiovaunun alle. Sama ruma naama, sama typerä pää, samanlaiset jalat ja vatsa ja rinnat. Ei, jokin meni pieleen. Ja lintsaan pilatestunnilta, mutta olen liian hermostunut nukahtaakseni, olen syönyt pussillisen kuivattuja ananaspaloja ja pussillisen tortillasipsejä, olen väsynyt, ylikierroksilla, en halua nukkua valvoa syödä, tahdon syödä ja valvoa ja nukkua, täydellinen ambivalenssi.

Pidän itseäni lyhyessä hihnassa, kuristuspanta kaulassa. On päiviä, kuten eilinen, ja tänään tajuttuani unohtaneeni kahdet tärkeän ihmisen syntymäpäivät, ja olleeni täällä kurjailemassa muiden juhliessa iloisina, tällaisia päiviä, joina eutanasiakioskin ajatus kaihertaa minua liikaa. Olen oppinut yritelmästäni nuorempana sen, että lääke on huono, se voidaan pakottaa oksentamaan. Tosin lääkkeitä en pidä kotonani lainkaan, vaikka katsonkin Kissan jääkaapissa Mobutulle määrättyjä barbituraatteja hetken aivan jähmettyneenä mitäjos mitäjos, ja sitten läimäytän jääkaapin oven kiinni ja katson ulos ja hengittelen vain. Tiedän, etten tahdo, pidemmällä tähtäimellä, aiheuttaa surua ja hämmennystä. Näen dominojen kaatuvan, en halua olla ensimmäinen, joka kaataa koko pinon.

Jos se tarkoittaa, että elän helvettiä edelleen, tarkoittakoon. Olen ollut onnellinenkin usean vuoden ajan Kissan kanssa. Muistan tarkasti, millaista on olla tasaisen onnellinen päiväkausia, vuosikausia. Se on sellaista, ettei sitä saata uskoa todeksi, ainakaan omalla kohdallaan. Tahtoisi vain nipistellä itseään ja hopottaa, että tämä ei ole unta, tuo mies haluaa olla minun kanssani, tämä ei voi olla totta, jokin tässä nyt klappaa ja pahasti, hän ei edes lyö minua eikä sano ilkeästi.

Mitä kauemmin erosta on, sitä unenomaisemmalta tuo elämä tuntuu. En oikein taida osata enää uskoa siihen, tiedän sen olleen, mutta ehkä se on ollut jokin väärinkäsitys, se ei sovi siihen, millainen olen ollut ja millaiseksi olen muotoutumassa. Olen muuntumassa ankaraksi vanhaksipiiaksi. (Mietin jo vähän, pitäisikö minun vaihtaa tuo allaoleva kuva silmäni tilalle.)

Ankarin ele, jonka ihminen voi tehdä, on kieltäytyä itsemurhasta. Tämä on minun mielipiteeni, siitä saa olla eri mieltä. Ponnistelen joka päivä pystyäkseni suhtautumaan itseeni riittävän ankarasti. Olen hyvin lähellä pistettä, jossa merkitykset yksinkertaisesti kiertyvät tuskaksi, johon ei ole mitään sanomista. Olen sijainnut siinä pisteessä kerran ennen, tai ehkä kahdesti, toinen kerta se vasta omituinen onkin, juuri ennen yliopistoon sisäänkirjoittautumista, Turun saaristossa, makaan kokonaisen vuorokauden tuijottaen kattoon täysin kadoksissa, tunnistan tällaisen olon kuten tunnistetaan vaara, josta on kerran täpärästi vältytty. Pelkään oireita, koetan suhtautua luottavaisesti, tuijotan raitiovaunun kuljettajaa. Et haluaisi hänen alkavan pelätä tätä kulmaa, sanon itselleni. Nyökkään. Niinhän se on, en haluaisi, en halua. Minulla on ollut pelkoja, tiedän miten kieroja pelot ovat, en halua niitä kellekään, ne omani lakkaavat kun lakkaan seurustelemasta.

Luulen, että ne eivät ole kadonneet lopullisesti, ne ovat vain kadonneet tähän yleisempään sokkitilaan, jossa kehoni etsii epätoivoisesti seuraavia jalansijoja lipsahdellen ja onnettomana. Eihän kuoleskelukaan ollut kadonnut, vaikka niin hetken kuvittelinkin. Hetken - yhdeksän ja puoli vuotta. Se on hetki, kun se on menetetty. Olen kirjoittanut, että matkaan pimeää käytävää, tänään kotiin kävellessä ajatus konkretisoituu, pimeää teräväkulmaista synnytystietä pää edellä, seiniä peittävät okaat, silmissä ei ole luomia, synnytystie on mehupillinkapea, en ymmärrä ääniä ympäriltä, kirskauksia ja narskahduksia ja huudahduksia, pitäisi olla iloinen tai jotain. Tahtoisin muodostaa poeettisen kuvan, en osaa. Ei ole siten muuta vaihtoehtoa kuin kirjata asiat ylös kömpelöinä ja siten kuin ne ilmenevät. Maata kyljellään, sormeilla Lolon vatsaa.

En ymmärrä, miten tässä tilassa olevalle ihmiselle voidaan tulla sanomaan, että odotamme, että kirjoittaisit vakavissasi, onko sinulla jo kustantajaa, äh, mitä ihmettä, en osaa kirjoittaa ja jos osaankin, tarvitsen managerin, koska jaan kaiken ilmaiseksi, ellei joku pistä minua aisoihin. Koetan vakavissani olla ankara ja kohdata raitiovaunut käsivarrenmitan päästä, siinä on aivan riittävästi haastetta, ja sitten istun tietysti työssä, kärrään sievällä punaisella työntimellä sukupuolitauteja, syöpätauteja ja psykiatriaa hyllyyn.

Älä huolestu, en ole kävelemässä raitionvaunun alle. Mutta en voi olla leikkimättä ajatuksella enkä voi olla kirjoittamatta siitä tässä vaiheessa, kun jokainen raitiovaunu laulaa tuosta ohitseni kävellessäni ja olen vain väsynyt ja uupunut eikä minulla ole enää mitään annettavaa kellekään, ilo on kuristunut pois, jaksan laulaa enää Lololle. Lolo tule nutta, lolovatti lolovalalatti, lolotti. Olen elänyt pitkiä jaksoja miettimättä liiemmin itseni likvidoimista, mutta ne ajatukset ovat puskeneet pintaan tänä talvena, koetan pitää pään pinnalla, koetan kirjoittaa kaiken ylös. Kun näen sen kirjaimina, se vaikuttaa typerältä ja naurettavalta, saan sen ulos itsestäni, pala palalta, mutta on juurittava pohjaan saakka. Tämä menee ohi, mikään mieliala ei jatku pitkään, tämä kääntyy pian, ehkä olenkin palannut sinne minne kuulun, yksinäisyyteen.

Ehkä olen vain piloille hemmoteltu typerä kakara, jonka on aikakin kasvaa aikuiseksi. En osaa sanoa, mutta tiedän käyneeni uskomattoman paljon kovemmaksi tänä talvena, kovemmaksi ja samalla hauraammaksi, ja tuosta hauraudesta tietoisemmaksi. Olen niin voimakkaasti säröillä, ettei sitä voi enää kukaan olla näkemättä, ensisilmäykselläkään.

Pusken seinää päin ankarasti, sillä onko vaihtoehtoja? Ei. Elämässä ei ole takaisinkelausnappeja, pikakelausnappeja, pausekakkosnappeja, ei skip- eikä shuffle songs -toimintoja, on vain play ja stop. Enkä ole pysähtymässä, vielä riittää ankaruutta ja vaativaisuutta, kriteerejä eettiseen. Eikä eettinen ole pelkkää ankaruutta ja vaatimista, vaan myös riemua silloin, kun onnistuu jossakin, mitä kehtaa vaatia. Onnistuu odottamaan ja astumaan kiskoille vasta vaunun jo mentyä, minulla on synkeät kohtani kuten muillakin, mutta pidän kuristuspantaa tiukalla. Onnistuu järjestämään juhlia, vaikka on pelkkää tuhkaa, jaksaa muutakin kuin itkeä ja surkutella.

En kyllä enää tiedä, onko kirjoittamiseni eettistä, olen kadottanut kosketuksen siihen seikkaan. Ilahduttaako tämä enää ketään? Ehkä ne, joita tämä kauhistuttaa, ymmärtävät luovia tiehensä. En tiedä, ilahduttaako tämä minuakaan. En usko. Tämä on jotakin ankarampaa ja ilkeämpää, ehkä pohjustamista jollekin tulevalle ilolle, ehkä tämä on se luostari, jonne muuttamisesta olen haaveillut pienestä tytöstä pitäen. Kuvitellut, että en selviäisi luostarissa, koska siellä ei saa seksiä. Nyt tiedän paremmin. Ei tässä mitään ongelmaa ole. Muistikuva siitä, millaista on tulla rakastetuksi, katoaa. Samoin muistikuva siitä, millaista on se, että on ihminen, jolle voi kertoa kujertaa kaiken ihmeellisen päivän aikana näkemänsä peiton alla, kädet polvitaipeiden ympärille kiedottuna, täkkilämmössä.

Jaksan edelleen suuttua, nauraa. Ei siis hätää vielä, ehkä tämä on PMS, tämän on pakko olla PMS tai eilisen jälkimaininkeja. Olen vihainen pilatestunnista edelleen. On huolestuttavaa lintsata harrastuksesta ja sen sijaan syödä roskaruokaa kokonainen vuorellinen. Ei se ainakaan kasvoja sievemmiksi tee. Vaikka ei kai nunna niin saisi ajatella?

En osaa suhtautua itseeni sellaisena kuin olen sitä muotoilemassa terävällä taltalla ja vasaralla. Lohkon suuria paloja, pelkään terän lipsahtavan liian syvälle, ehkä tästä tulee ihmisen sijaan sittenkin moderni veistos, jokin abstraktinkulmikas tapaus, josta ei ota pirukaan selvää, yhtä kiasmaa koko paska, rasiallinen tulitikkuja pikaliimalla solahdukseksi kovetettuna. Mutta on oltava ankara, koska kukaan muu ei pysty kanssani siihen. He vain itkettävät hyvyydellään ja myötätunnollaan. Eniten kaipaan kai kuitenkin sitä, että minulle huudettaisiin vihaisena, siihen osaisin suhtautua. Isä hermostuu sentään minuun joka päivä, silloin olen rauhallinen ja seestynyt, vastailen lyhyttavuisesti.

Tiedän kokoavani itseni taas aamuksi, aamulla kaikki on hyvin, näen unta, jossa kehoani kosketetaan, sen ruttotauti on kadonnut, se juoksee eikä yski, sitä ei vain haluta maata patjalla lattialla, se kykenee taas näkemään yhteyksiä, huomenna illalla on ympäristöfilosofian tilanne, en osaa antaa sille täsmällisempää nimeä, tunti aikaa, ihmisiä, on saatava kirjattua oleellisimmat käsiteparit ja -kolmikot, kunpa osaisin kirjoittaa, sinne asti on selvittävä ajatellen ja kiellettävä unelma kerrallaan.

En tiedä, suljenko kommenttilaatikkoni pysyvästi, mutta toistaiseksi olen kyllästynyt jaksa jaksa jaksa -kommentteihin ja myötätuntoon. Tällä hetkellä kirjoitan lähinnä itselleni, pysyäkseni koossa. Uskallan käydä nukkumaan vasta nyt, pantuani muistiin monta kipeää seikkaa. Asetan ajatukseni jonoon, otan suunnan kohti lauantaita, lauantaina olisi sädehdittävä. On oltava iloinen, on oltava iloa ja ylpeyttä ja innostusta, se onnistuu kyllä, tulen hyväntuuliseksi varmasti.

Nyt olen vain vihainen unohdettuani isän ja Timon syntymäpäivät. Sellainen on anteeksiantamatonta! Hittoako minä edelleen kuoleskelen onnettomana, suhteen lopusta on jo viisi kuukautta, ei tällainen suru ole mistään päin kotoisin. Enkä ymmärrä ihmisiä, en niitä jotka sanovat, että ihmeen hyvin olen selviytynyt kaikkiin käänteisiin nähden, enkä niitä, jotka kysyvät, kuinka pitkällä käsikirjoitus on. Ei ole mitään käsikirjoitusta, en jaksa enkä osaa mitään sellaista. En ymmärrä, miten joku voi suhtautua kirjoittamiseeni positiivisesti silloinkin, kun kirjoitan tällaista tuskaa. En ymmärrä, enkä ehkä tahdokaan ymmärtää. Huomaan tulevani vanhemmikseni, se on hirvittävä tunne. Äiti sanoo: "Onko pakko kirjoittaa tuollaista tuskaista, eikö voisi kertoa kauniista asioista, kissanpennuista ja auringonpaisteesta ja." Isä sanoo: "Myisit juttuja Lemmikki-lehteen. Tai menisit tarjoilijaksi samaan paikkaan kuin siskosi, se saa yhdeksän euroa tunti ja ruoat, ajattele, ja ruoat päälle. Aika hyvin." Ja vihjaa, että tämä tai tuo tai se mies, sen kuin valitset. Eikä ymmärrä, kun alahuuli väpättää ja räkää valuu suuhun saakka, löydän itseni sanomasta Kissalle, että olen huono ihminen, kun vaivaan häntä remonttiasialla, ei eksillä kuulu teettää sellaista, pitäisi löytää uusi mies, en ymmärrä, suru on liian tiiviisti ympärilläni, se mies joka suutelee minua, sanoo että näytän hyvin surulliselta, onkohan tämä edes eettistä.

Tietysti olen surullinen ja pelkään, mikään ei tunnu miltään, ehkä pelottavalta, hetken palan, sitten kaikki on ohi, mutta kun näen ambivalenssia jonkun kasvoilla, resonoin siihen niin voimakkaasti, että unohdan pelätä. Ja jälkeenpäin olen vihainen - mikä minua vaivaa, miksi en osaa päättää, mitä tehdä, kuinka asettautua tilaan, miksen osaa enää heittäytyä, mikä minusta on tehnyt varovaisen.

En kirjoita enää edes yksityiskirjeitä, ja siitäkin olen vihainen itselleni. Ehkä kaikesta tästä tuohtumuksesta kasvaa vielä jokin merkittävä energianlähde? Kunhan ankaruus ei laajene koskemaan muita, joiden eettisistä kriteereistä en tiedä mitään.