5.4.06

Laiskuudesta ja kutsujen valmistelusta

Inhoan vetelyyttäni koko ajan enemmän. Johan nyt on, on huhtikuu ja olen löysä latuska. Okei, olen rempannut ja muuttanut ja loppusiivonnut ja jakanut eilen pesän tonkimaisin ottein, mutta silti. En pidä tällaisesta vetämättömyydestä, se täyttää hiljaisella, päättäväisellä raivolla. Eilen lintsaan kirjoittajapiiristä, tänään saan itseni töissä kiinni salaa livahtavasta lauseesta jospa pitäisin lomaa pilateksesta. Pilates ei nimittäin suju lainkaan, jos ei jaksa keskittyä, ja tätänykyä keskittyminen ottaa koville, kun aivoni ovat ylikuormitetut mutterein, vintinavaimin ja sensellaisin. Toisaalta, jos jätän menemättä, en kuitenkaan saa mentyä ikinä korvaustunnille. Ajattelen hetken jopa, että olisi parempi, jos pilatestunneilla olisi kertamaksu, mutta totean sitten, että sehän vasta katastrofi olisi - en varmaan ikinä selviytyisi paikan päälle hikoilemaan.

(On suuri arvoitus, miten selviydyn vesijuoksemaan kerta toisensa jälkeen kertamaksulla - ehkä se on uutuudenviehätystä, jonkinlainen kinesteettis-taktuaalinen ihastus? Liittyykö se siihen, että vesijuostessa ei ole suorituspaineita lainkaan, siinä ei voi epäonnistua, vaarallisinta mitä tapahtuu on veden meneminen nenään.)

Joudun ikäväkseni kertomaan itselleni, että olen laiska. En sellaisella hyvällä tavalla, jossa istutaan omenapuun alla toukokuussa ja lueskellaan käsinkirjoitettuja kirjeitä ja vastataan niihin, ja posliinihyasintit oikein loistavat seespoudassa, vaan sellaisella tylsän urbaanilla tavalla, jossa kello neljältä toissä on kaulittu olo ja hiuksetkin aavistuksen verran rasvaiset kahdella letillä. Kolottaa, aivastuttaa, laiskuus vääntelee ajatuksia. Kylläpäs menisin ottamaan kiinni. Ihan varmasti... ja että remonttiviikon jälkeen, tupaantulijaisten jälkeen minulla on vain aikaa, voin pilatoida vaikka päivät pääksytysten, ehheh.

Pyöräkin pitäisi hakea Tähtitorninmäeltä. Huomaan ajattelevani, että huomenna vesijuoksemisen jälkeen sen voisi ajaa hakemaan, ajaa Ilveksen kanssa sporalla kaupungin halki, pitäisi saada nukuttua kunnolla, oikea jalkaterä kramppaa ja särkee muistuttaen viime kevään vammautumisestaan, lukioikäisenä ratsastustapaturmassa murtunut lonkkakin on alkanut vihoitella, tullapa korkeapaine, polvivammat taitavat sentään olla jo oppineet hiljaisuuteen lantion asennon liikunnalla korjaamisen myötä.

Kello on kuusitoista viisikymmentäkolme, silmät eivät tahdo pysyä auki. Herään aamuisin kuuden aikaan, nukahdan kahden aikaan, ei ole aikaa päiväunille, ehkä menen tänään kirjastosta kotiin, nukun. Lauantain tupaantulijaiset tuntuvat kaukaisilta ja värikkäiltä, ennakoin niitä umpisukkelossa. Pesukone on saatu toimimaan, se tekee liasta selvää, pian minulla on taas puhtaitakin vaatteita. Väsymyksen keskeltä syöksähtelee omalaatuisia ajatuksia: muista lähettää vierailla sähköpostia, että jos takapihanoven koodilukon punainen valo palaa, ovi aukeaa, sitä pitää vain rempaista valmiiksi kahdella kädellä, uskoa siihen, että se aukeaa. Habat miehetkin ovat jääneet pihalle, kun usko on pettänyt, ja että pukeutukaa kevyesti, rukoillaan yhdessä ettei ole lumisade, jooko, koska vaatesäilytystilaa ei oikeastaan juurikaan ole ja ainakaan saappaita tai sellaisia ei kannata laittaa. Tilatkaa taksi suoraan ylätasanteelle, säilytte kuivin jaloin bikineissänne.

Päätä särkee, absurdius imaisee matkaansa. Se, ettei tänä keväänä tullutkaan niitä uima-allasbileitä, joita alustavasti lupailtiin, kiukuttaa. Tämän täytyy olla PMS, en ole normaalisti näin äkäinen. (Eh, kuulostaa omituiselta kiukutella pemsseissä uima-allasbileiden puutteesta. Akateemisten kaunosielujen päänvaivat hoi. Etenkin kun pääsen todennäköisen bikinibileseurani kanssa kolmesti viikossa uima-altaaseen vesihölkkäämään kohti nykyisen elämäni ilmeisesti tärkeintä päämäärää: bikinikuntoa. Sinne on kyllä matkaa, ugh.)

Mietin vielä absurdimpaa viestiä lauantaivierailleni: varokaahan sitten, voi olla, että minulla on PMS. Viime aikoina olen pelotellut ihmisiä niin pontevasti tarinoin siitä, millainen lohikäärme olen aamuyöstä halutessani jo nukkua jos vieraat eivät ymmärrä lähteä, että bileeni ovat loppuneet pääsääntöisesti ennen aikojaan vieraiden livakoidessa säikysti mulkoillen kohti ovea ensimmäisen kerran viattomasti haukoteltuani. Sitten äkisti on tyhjää ja ajattelee: Häh, joko ne kaikki lähtivät! MIKÄS niille nyt tuli? Niin että ehkä viestiä olisi vielä viilattava. Miltä kuulostaisi: "Minulla voi olla PMS, mutta jos nämä bileet eivät mene putkeen vaan tyssähtävät johonkin ihan pöljiin pelkohinne, niin aion olla maailman itkuisin kasa ja järjestäytyä eteisenlattialleni kylkiasentoon ja oksentaa hiuksilleni äänekkään yhyy byhyyn säestämänä."

Ehkä tuo on vähän syyllistävää jo. Olen jo kutsussa hehkutellut edellisiä tupaantulijaisia samassa asunnossa. Ne sitten olivat loistavat juhlat. Luin ääneen Kantin Siveysopillisia pääteoksia aamutuimaan aamutakissa ja korkokengissä; sama nide sijaitsee nykyään vessanoveni yläpuolella. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miksi olin yöasuinen, paitsi ehkä että minua nukutti, mutta eräät ystäväni kuhertelivat laverillani enkä kehdannut sanoa nuoleskelu seis, vaan pynttäydyin mielenosoituksellisesti yöpaitaan ja luin Kantia niille kahdelle, jotka eivät kuherrelleet vaan makasivat lankkulattialla repien siitä tikkuja irti huulissaan punaviinireunukset. (Taisin tehdä yöpaitatemput itse asiassa myös kolmikymmenvuotispäivilläni. Menin vaan vessan vaihtamaan yöpaidan päälle ja kun haahusin keittiöön hakemaan vesilasia, ihmiset alkoivat tehdä spontaanisti lähtöä, vaikka päämäärä olikin hakea lasi vettä, ei antaa ymmärtää. Tai ehkä ne olivat jotkut muut juhlat Käpylässä, kurpitsajuhlat tai jotkut. Ärsyttää myös se, että nyt kun olen yksinäinen ja itsellinen ja rutiköyhä ihminen enkä sinänsä loistavaa juhlamestaripotentiaa lainkaan, kukaan muu ei laita rikkaa ristiin järjestääkseen salonkeja. Paitsi tietysti oma salakapakoitsijamme Timo. Ja sitten ihana bilejärjestäjä Laura! Malja Timolle ja Lauralle! Malja? Mukillinen vihreää teetä -)

No mutta, kun kirjoitan lauantaikutsuistani, on aivan kuin heräisin henkiin. Minä nimittäin pidän juhlista ja jopa niiden valmistelemisesta. Laiskuus haihtuu. Lauantai on kyllä mallia kevein mahdollinen, koska olen puhunut nyyttäriperiaatteesta. Saapa nähdä, millaiseksi pöytä muodostuu. Kukkuraiseksi, arvaan. Ja lattia tupaten täydeksi! Eteisessä on kenkävuoristot, vessaan tuskin mahtuu. Joo. Hyvältä näyttää. Lohi menee Käpylään siksi aikaa, ettei se livakoi karkuun. Alan oikein innostua jo miettiessäni. Niin paljon mukavia ihmisiä yhdessä asunnossa, ihanaa, jee.

Päätän täten olla menemättä pilatekseen, koska en ole kuitenkaan aivan vetämätön ja siten kuntoilun tarpeessa, ainoastaan yliväsynyt ja siten aivotoimintaa vaativia suorituksia (bloggaaminen ei kuulu näihin) vieroksuva. Olen silti vihainen laiskuudestani, mutta myönnettävä se on: nyt on nukuttava. Muutenhan olen lauantaina aivan romahduskatastrofi ja halailen naama valkeana ja unohdan avaimeni jääkaappiin ja itken kun en löydä niitä ja niin edelleen. On nukuttava, jaksettava tarmota ja säteillä.

Onnistun jotenkin kääntämään vetämättömyyteni lähestulkoon hyveeksi ja huvitun siitä.

Enemmän kuitenkin ilahduttaa se, että valmistellessani huomista ympäristöfilosofian luentoani (tai no, en ole sellainen ylhäältäpäin alaspäin -tyyppi, ei kai tuota voi sanoa luennoksi vaan joksikin--- oppimisympäristöksi? Keskusteluksi? Olenko lukenut liikaa oppimispsykologiaa luennoidakseni pönöttäen?) huomaan äkisti, että muistan edelleen keskeiset kysymykset ja jopa nekin, jotka eivät mielestäni ole koskaan olleet kovin problemaattisia eli relevantteja. (Koulutukseni tuottamiin perversioihin kuuluu luontevasti problemaattisten asioiden pitäminen relevantteina pohdittavina, empiirisesti testattavien asioiden pitäminen pässinlihana, jota tuskin kukaan tahtoo huvikseen kaluta, sitä varten on hakuteokset tai nykyään kai google.) Näemmä tiedän jostain jotain, tunnen jonkin keskustelun. Yllättävä kulttuurifilosofinen osaamiseni tekee oloni epävarmaksi - kuuluisiko minun sittenkin ajatella jotakin muuta kuin bikinikuntoa ja kasveja? Miksen voisi haudata suruani perusteluihin siitä, mikä on relevanttia ja mikä ei? Ehkä se liittyy pelkoon, että suru osaa ylösnousta.

Siinä se on taitava. Osasyy neuroottisuudessa pilatestunnilta lintsaamiseen on koulustalintsaushistoriassani, joka on totisesti mittava. Ei ihme, etten tiedä mistään mitään, kun olen aina ollut jossain muualla. Ja mitä enemmän lintsaavaa käytösmallia tukee, sitä helpommaksi lintsaaminen käy, lopulta ei enää liikkuisi minnekään tai vain kävelisi katuja ympäriinsä tyhjä ilme naamalla, ajattelisi mitä helvettiä tämä on, miksen pysty pakottamaan itseäni sinne, niskasta kiinni, tyttö. Mutta tänään en jaksa, silmät eivät tahdo pysyä auki, runsaasta teenkittaamisesta huolimatta meinaan nukahtaa istualleni, transsaan päähännätöntä tekstiä, jotta internet kaatuisi mahdollisimman nopeasti.

"Onko siinä bloggerissa jokin yläraja siinä miten paljon sinne saa kirjoittaa ilmaiseksi?" kysyy eräs tuttava yhtenä päivänä. "Ei ole, luultavasti mulla alkaisi tulla raja vastaan, jos olisi", epäilen. Ehkä aiheetta; varmasti on pidemminkin bloggaavia. Pelkään, että tässä käy vielä niin, että kun meidät on ensin koukutettu tähän kunnolla, palvelu muuttuukin maksulliseksi. Sitten on palattava takaisin loktapaperivihkoon tai itse sidottuun päiväkirjaan.

2 Comments:

Blogger sivuaskel said...

"Ankarin ele, jonka ihminen voi tehdä, on kieltäytyä itsemurhasta."

Ei ollut mahdollisuutta kommentoida tekstiin, jossa tuo ajatuksesi oli, niin teen sen tähän:

Olen samaa mieltä. Itsemurha voi olla pelastus ja eettisesti oikea valinta jos sinulla on neliraajahalvaus, hopeless syöpä tai muu vastaava. Ymmärrän Ihmistä joka vetää kuulan kalloon jos vaihtoehtona on kuukausien, vuosien kitinä ilman elämää. Ei se ole elämisen arvoista. En oman moraalini mukaan hyväksy itsemurhaa, mutta ymmärrän ihmistä, joka haluaa nopeuttaa kiviaidan takaista elämää tilanteessa, jossa ei ole Elämälle toivoa.

6/4/06 17:53  
Anonymous Petja Jäppinen said...

Ihmisen on kuoltava.

6/4/06 22:33  

Lähetä kommentti

<< Home

<