29.5.06

Varjoja

Odotan tuolilla istuessani jotakin, joka on itse asiassa omituinen asia: puutetta. Odotan päiviä, jolloin kalenterissani ei ole viivaa illan kohdalla. On viimeinen ilta. Selailen Hemingwayn kirjaa ja mietin, miksi inhosin Hemingwayta jossain vaiheessa. En enää muista.

Ei satu. Keuhkot eivät kuulosta tankealta, kissankusemalta palkeelta vintin hämäristä. Ruumiinontelot eivät vinku, pää ei jumpsaa. Havaitsen tämän äkisti miettiessäni, kuinka viimeinen työilta voikin saada niin hyvälle tuulelle. Vihreä hiirikuume on mennyttä, huomenna aamulla astelen altaalle ja vyötän itseni kellukkeella ja juoksen selkääni joustavuutta, jonka se on menettänyt hiirikuumeen aikana. Kyytiä keholle, sotkevia raajoja ja katonrajaan karkaavia silmiä, ja hihittämistä, kadotettua hulvaa.

Kun aika on täysi, tempaudun toimistotuolilta ja lähestulkoon juoksen lasiovista kesään. Ulkoilma iskee vastaan lempeänä, ja pyöräilen kohti kotia varjoani seuraten. Ja ajattelen puuta betonissa, varjopuuta. Ja mukulakivimäkeä ylös, missä mielessä kiveyksen raot ovat. Muistan kannan, jonka mukaan ajatuksia ei oikeastaan ole, sillä ne ovat riippuvaisia fysikaalisesta.

Mutta sitten ajattelen fysikaalista. Eikö tämä kehokin ole riippuvainen eräistä toisista, niiden tekemisistä kauan sitten. Hieman yli kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Mitkä kaikki sattumat noita tapahtumia edelsivätkään. Näen äitini kaksikymmentävuotiaana, tekoripset ja permanenttikiharat, samalla tavalla pehmeät jäsenet, jäniksenhymyn. Ja entä jos joskus eläimet eivät olisi mönkineet merestä maalle, tai jos yksisoluisista ei olisi kehittynyt mitään tai jos alkuräjähdyksessä aine olisikin järjestynyt toisella tapaa. Ajattelen olevani riippuvainen alkuräjähdyksestä. Se, että olen katsellut varjoani pyöräillessä, on ollut ketjutettuna maailmankaikkeuden alusta saakka. Ja silti olisin voinut nostaa silmäni, ja nostinkin, ja katselin myös lokkeja, ja näin taas pääskysen. Pilvi sen takana oli vaaleansininen, pilven reunat valkoista kumpua kuin atolleilta kohoavan sienipilven päälaella.

On monenlaisia kuvia ja unelmia. Ne ovat yhtä todellisia kuin alkuräjähdys, pilvenkiharat, äidin vanha takki. Ne ovat sitä samaa. Missä vaiheessa alkuräjähdys päättyi tarkalleen? Siinäkö vaiheessa, kun työnnän omenamehupurkkini liukuhihnalle niin tarmokkaasti, että reunakappale lähtee mukaan? "Heei, nyt me hajotetaan tää koko kone!" hihkaisee myyjä.

Oloni ei ole kuollut tänään. Kaikki ratkeaa enkä tänään ole odottanut turhan päiten. (Tässäkin seikassa tunnistan Elizabeth Costellon itsessäni - helvetti on eteinen ja kello, tai eteinen ja kello yhdistettynä, hammaslääkärin odotushuone, mieluummin täyttä kipua koko matka, kiitos.) Asiat ovat sujuneet, sähköpostit olleet lämpimiä tai ylistäviä. Enimmäkseen lämpimiä, ja hyvä niin. Muuten voisin tänäänkin kuvitella olevani kuollut, koska maailma on niin omituinen. En ole ollut huolissani edes siitä, käykö hansakaupungissa samoin kuin niin monesti ennenkin: että epäröin ovilla, ja epäröinti tarttuu, ja lopulta kuljemme tuntikausia ympäriinsä mennäksemme sitten siihen samaan kuppilaan syömään tomaatti-sipulisalaattia ja kurluttamaan tokajia ja nauramaan kiertolaisuudellemme.

Laivaliput on varattu, samoin majatalo dyynien läheltä. Kunhan saamme vielä bussiliput ja huoneet ilmalaivahallien kaupungista, kaikki on valmiina. Tarvitaan enää muistikirjat.

Olen onnellinen, viheltelen ja tiskaan. En ole vielä yhyttänyt lepakoita hevoskastanjakukkulalta, mutta kaiken järjen mukaan niitä pitäisi olla täällä: vanhat talot, vanhat puut. Kun olen tiskannut, kuivaan kädet pellavapyyhkeeseen ja istun kerimään harmaata eestaas, vaivaamaan kissataikinaa. Aika, jonka luulin kahdeksi viikoksi, onkin viikko.

Äkisti muistan, kuinka rakastin Philippe Djianin kirjaa Betty Blue ja luin sen monta kertaa tullakseni Bettyksi. Mutta kukaan ei kirjoittanut minulle runoa, joten opettelin kirjoittamaan itse, vaikka mieluummin kai makaisin selälläni ja kuuntelisin. Miten tässä näin kävi, mietin harmaata kurmuttaessani. Lohduttaudun ajatuksilla, että olen osa alkuräjähdystä ja että ensi perjantaina vien Pasilan asemalle toisenkin pyörän, jotta voimme liukua äänettömästi ja nopeasti puistojen kujaa kohti huonettani. Sillä alkuräjähdykseen kuuluu monia ihmisiä, ja jotkut heistä tietävät sen paremmin kuin toiset. Minulle on laulettu. Sellainen on hämmentävää, ja tietenkin sanon sen. Mutta yhtäkaikkisesti hämmennys on saanut minut varomattomaksi ja olen nyt onnellinen.

Olen huolehtinut turhaan. Kukaan ei ole suuttunut, vaikka olenkin rakastunut. Enkä oikein hahmota sitäkään, miksi kuvittelen etukäteen, että tästä suututaan. Olo on niin pöhkö, että melkein haen sakset ja leikkaan otsatukan. Mutta sitten muistan, etten tahdo näyttää virtahevolta, alkuräjähdyksen osa tai ei.

Huvittelen ajatuksella, että jokin ulkoavaruuden elävä tarkkailisi maailmamme menoa ja raportoisi kotiinsa pelkät täällä esiintyvien alkuaineiden taulukot. Hänen raporttiaan kiitettäisiin täsmälliseksi. Pian on yö. Huomenna olen täysin terve, sillä en muista hämmästellä sitä, ettei hengittäminen satu.

1 Comments:

Anonymous minh said...

Olisitkohan inhonnut Hemingwayta samasta syystä kuin minä: tappamisvimmasta? Pikkulikkana luin Hemingwayn kirjoja ja lumouduin, mutta sitten luin jonkinlaisenelämänkerran ja aloin inhota. Miehellä oli kauhea kompleksi miehisyydestään. Hän halusi villieläimiä tappamalla ja sotakerskailuillaan antaa tosimiehen, machon kuvan itsestään. Ja oikeasti hän oli kuitenkin pelkuri. Olisin tykäänyt paljon enemmän jos hän olisi ollut ihan rehellisesti peluri ja nynny, joka oli hänen mukaansa pahin vika miehessä mitä voi olla.
-minh-

31/5/06 16:52  

Lähetä kommentti

<< Home

<