31.5.06

Otto Neurathia ystävänkirjassa

Lapsena kerään jokaiselta mietteen ystävänkirjaan. Aloitan kirjan, kun olen viiden tai kuuden, siis samaan aikaan kuin päiväkirjan pitämisenkin. Ystävänkirja on sininen vihko, kadonnut jo, olen liimannut aukeaman toiselle sivulle aina kiiltokuvan. Kirjoittaja saa itse valita, minkä kuvan viereen mietteensä asettaa. Tätini, äidinkielenopettaja, kirjoittaa kirjaan ensimmäisen kaunokirjallisen aikuisten runositaatin, jonka opin ulkoa ja jota ajattelen usein pienessä lapsensängyssäni iltarukouksen jälkeen, kun en saa unta, on pimeää ja sängyn alla on taatusti mörkö, joka muistuttaa seuraavaa koulupäivää koettelemuksineen.

Kirjassa lukee:

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Eino Leino, Hymyilevä apollo

Laulan pätkän sanoja usein mielessäni keinuessani tai viltillä puoliunessa kesää ystävän vieressä nuokkuessani, vesipatjaleikeistä uuvahtaneena, yleensäkin auringon paistaessa, kesäisin. Siksi ei ole ihme, että törmätessäni Otto Neurathin vertaukseen tieteestä ajattelen tuota toista laivaa. Luen nimittäin Neurathin laivasta Hietsun uimarannalla, bikininselkämys hetkeksi avattuna, rintakehä tiukasti pyyhettä vasten, epistemologian tenttikirja edessäni.

Otto Neurath: "We are like sailors who on the open sea must reconstruct their ship but are never able to start afresh from the bottom. Where a beam is taken away a new one must at once be put there, and for this the rest of the ship is used as support. In this way, by using the old beams and driftwood the ship can be shaped entirely anew, but only by gradual reconstruction." (Olen kirjoittanut Neurathista ja elämästä blogiin aiemminkin, muistan äkisti.)

Ja ajattelen: Otto, Otto. Onko tuo we mikään itsestäänselvyys? Tieteellinen seurakunta on tietysti yhteisö, mutta yliopiston pimeissä lonkeroissa tuntuu välillä siltä, että yhteisöllisyys on oudosti järjestynyttä. Että tavoitteena ei olekaan korjailla laivaa vaan tietentahtoen briljeerata iskemällä lekalla pari lankkua paskaksi, tuosta noin vain. Ja jos vähän tulviikin, niin mitäs sitten. Sen sijaan, että odotettaisiin, että meri heittää sopivaa, tukevamman oloista ajopuuta poimimisetäisyydelle ja sitäkin säästettäisiin siihen, että jokin liitos ratkeaa itsestään, on muodikasta kiskoa nauloja irti ilkikurinen ilme naamalla ja sanoa: "Emme me näin suurta laivaa tarvitse, voisimme kellua kukin omalla lankullammekin ja huudella niiltä toisillemme! Tämä lauta tarvitsee falsifikaatiota huutavan kipeästi, älkääkä lässyttäkö ymmärtämisestä ja näkökulmaeroista. Kiitätte vielä minua jokin päivä!"

Otto tuntuu kuvaavan ihan toisenlaista yhteisöä. Tavallaan pidän hänen yhteisöstään enemmän kuin Leinon. Koska totuus on, että kaksittain harvoin asutetaan laivoja. Tai sitten kyseessä on soutuvene, eikä sellaisella kannata uskaltautua kauas rantaviivasta. Niinpä kun luen Leinon pätkän muististani, alan ajatella taas Neurathia. Mielikuvissani tätini käsialaa vierustavalla sivulla ei olekaan kuvaa, jonka tiedän sillä olleen - liilaan pukeutunut Abban tummemman tädin näköinen enkeli valkeita liljoja käsissään - vaan Otto Neurathin lauseet painettuna Times New Romanilla.

Neurathin yhteisö kuulostaa kauhean yksimieliseltä. Sellaiselta, jossa ei nurista siitä, että toinen hahmottaa väärin, mikä kohta tarvitsee paikkaamista kipeimmin. (Tiedeyhteisössähän tämä on käytäntö.) Oikeastaan voisin tuoda tähän rinnalle vielä kolmannen merimiehen, nimittäin Michel Serresin, joka kirjoittaa Luontosopimuksessaan maailmasta laivametaforaa: "Laivassa vallitsee vain yksi kirjoittamaton laki, jumalainen hieno käytös, jonka määrittelee merimiehien, merenkävijöiden välillä vallitseva väkivallattomuuden sopimus. He ovat heikkoutensa armoilla, heitä uhkaa jatkuvasti valtameri, joka voimallaan, elottomana mutta mahtavana, valvoo heidän rauhaansa. ... Laiva tarjoaa globaalisuuden mallin, koska siitä puuttuu ylimääräinen tila, johon vetäytyä... maalla ei oteta huomioon kuin ihmiset, merellä ollaan tekemisissä maailman kanssa."

Mutta en näe Serresin tekstiä mieleni ystävänkirjassa, oikeahan katosi jo kauan sitten. Kävelen aurinkoista mäkeä ylös kaupasta. On palkkapäivä, olen ostanut vesijuoksuvyön small-kokoa, Viillä on samanlainen. Vyöt on tehty amerikkalaiseen standardiin, sillä small kelluttaa kahdeksankymmenkiloiseen saakka. Nyt voimme juosta meressäkin, kiertää saaria ja ohittaa nakurantoja vesirajan suuntaisesti, samanväriset päät pompahdellen kuin hylkeennaamat diskossa, naamat kulmittain horisonttiin. Olen ostanut myös suuret paperipussilliset kuivattuja paprikasuikaleita, soijarouhetta, meksikolaista mausteriisiä, aurinkokuivattua tomaattia ja lohkareittain tofua, sekä herkuiksi paketin punaisella chilillä maustettuja pappadameja ja kaksi erilaista levyä tummaa suklaata. Ja olen hakenut viikonloppuvieraalleni muutakin hyvää: kierrätetyn t-paidan, jossa lukee If I sleep with you tonight it doesn't mean I'll ski with you tomorrow. Epäilemättä, kesäisin tuo varmasti pätee.

Huomenna on ensimmäinen kesäkuuta. Hymyilen näkymättömille kirjaimille näkymättömässä kirjassa. Kun olin lapsi, täti oli kovin tärkeä. Siksi mietin runoakin niin hartaasti. Kun täti sai oman lapsen, ymmärsin, että minun on vähitellen oltava aikuinen. Äiti synnytti sisareni kaksi viikkoa myöhemmin. Ystävänkirja hukkui. Runo jäi.

Miten ne tekivät siitä löytämisestä niin ison numeron, kun kerran olivat samalla laivallakin, ajattelen lapsena, haukottelen. Ajattelen ruotsinlaivaa, tietysti. Istun Mirrin selässä harajalat ovat kerineet hameen mytyksi, jalat ovat vielä valkoiset, puhallan voikukan hahtuvia, poliittisesti epäkorrekti lapsenvahti puhuu Vietnamin sodasta. Vanhemmat mutisevat, että tokihan jenkit ovat kusipäitä, ei kai siitä mitään epäilystä ole. Käyn suomalais-amerikkalaista leikkikoulua. Jälkikäteen en onnistu selittämään minulle, miten tämä kaikki sopisi yhteen. Lopulta löydän täydellisehkön selityksen: ihminen ei ole rationaalinen eläin.

Tänään saan tuolle hypoteesilleni tukea. Etsin passiani onnettomana ympäri asuntoa. Lopulta löydän sen keittiönhyllystä, jossa pidän teepurnukoitani. Ilmeisesti passi ei ole mielestäni asiakirja vaan jotakin, joka kuumaan veteen uutettuna on erinomaista palanpainiketta luomuomenille. Mutta ei se mitään, pysyn hyväntuulisena. Olenhan löytänyt last.fm:stä Regina Spektorin ja ylihuomenna saan taas seistä laiturilla ihmettelemässä, onko varhaisten rautatieläisten mielestä juna ollut kiskoilla kulkeva laiva.

Joskus tuntuu kyllä siltä, että suuret laivat kääntyväkin kovin hitaasti. Mutta ihmisiä ei niiden sisältä ole kovin vaikeaa löytää, ellei sitten lukitse hyttinsä ovea ja kuvittele seiniään maailman rajoiksi.

3 Comments:

Anonymous tianmimi said...

Hei!
Tämä ei nyt liity tuohon kirjoitukseesi, mutta koska olen lukenut sinua pitkään, haastan sinut meemiin, ks. http://tianmimi.livejournal.com/

31/5/06 22:08  
Blogger Veloena said...

Kiitos, ehdin jo tuohon vastata, mutta lisäsin sinutkin mukaan. The more the merrier :)

31/5/06 23:45  
Anonymous About:Blank said...

YES!

aj

9/6/06 21:59  

Lähetä kommentti

<< Home

<