K-12
Tämän kirjoituksen innoittaja on tätini, joka aina kerta toisensa jälkeen toistaa, etten ymmärrä äitiäni - hän nimittäin tietää, että oikeesti, sisimmässään, äiti on kuusivuotias pojannaskali. En ymmärrä, miksi tätini luulee, etten minä sitä tietäisi. Olen itsekin leikki-iässä, edelleen, ja kaltaistensa tunnistaminen on helppoa.
Nyt alkaa varsinainen osuus.
Kymmenen tapaa tehdä talkkari hulluksi
1) Lasketaan pulkalla tai liukurilla mäkeä pihan ruohokumpareelta silloin, kun lumi on juuri sulanut ja nurmikko ihanan liukas kuralälli. Siisteintä on, kun laskee snoukaten, eli jalkapohjat ovat ainoa ruumiinosa, joka koskettaa pulkkaa/liukuria.
2) Leikitään NASAn tutkimuslaboratoriota. Ränkytetään pyykkituvan ikkunaa ulkopuolelta niin kauan, että lopulta löysä säppi tipahtaa auki, ujuttaudutaan kellarikerrokseen pikkuikkunasta salaa. Hyvä ajankohta on silloin, kun on nähty talonmiehen painuvan imureineen rappuun. Silloin se ei työnsä pärinältä kuule mitään. Pyykkituvassa pesukoneeseen, anteeksi, aikakoneeseen, laitetaan se muovikassillinen hevoskastanjan piikkipalloja, anteeksi, krononautteja, koneeseen, käynnistetään kone. Vaihtoehtoja on monta: 30 vuotta, 40 vuotta, 60 vuotta, 90 vuotta eteenpäin ajassa. Valitaan mieleinen. Lähdetään livohkaan ovesta, kunhan ensin ikkuna suljetaan. Myöhemmin kuullaan kokeen epäonnistuneen. Krononautien raajat ovat riekaloituneet pahemman kerran ja aikakonekin mennyt krononauttimuhjusta tukkoon.
3) Kun talonmies pyytää vahtimaan hetken pikkulapsiaan hiekkalaatikolla, suostutaan ystävällisesti hymyillen. "Ettehän laske niitä karkuun", hän vielä teroittaa. "Ei ei, me katsotaan, ettei ne mee minnekään", vakuutetaan. Sitten siteerataan ulkomuistista Kuinkas sitten kävikään -kirjan kohtaa, jossa "imurinkita hirmuinen nielaisi muumipeikon sen ja maito mymmelikin pien sai letkuun mennä saman tien". Lasten kirkuessa kauhusta ja koettaessa pakoon kauhukabinetiksi muuttuneelta hiekkalaatikolta niitä pidellään kainaloista kiinni ja kirutaan niille vihaisesti: "Ette te saa mennä minnekään, teidän pitää olla täällä, etteks te kuullet mitä teidän isä sanoi!" Ja otetaan imurinkita uudestaan.
4) Sateen jälkeen tehdään lehmänlantaa märästä hiekasta, mudasta ja mullasta. Oikea sekoitussuhde takaa aidonnäköisen koostumuksen ja värin. Lanta annostellaan läjiksi jokaisen rappukäytävän oven eteen.
5) Talonmiehen saatua haravoitua lehdet kasoihin ryhdytään tilataiteilijoiksi: haltiakentillä nurmikon peittää lehtien kudos. Lehdet nostellaan kasoista takaisin nurmikolle ja levitetään sille mahdollisimman tasaisesti.
6) Soitetaan talonmiehelle pilareita. Vuoroin myydään Tietoset tietää kaiken -tietosanakirjaa, vuoroin SexSet -erotiikkapeliä. Talonmiehen karjuessa luuriin "Tiedän kyllä kuka siellä soittaa!" sanotaan ihastuneella äänellä: "Hyvänen aika, teilläpä on harvinainen selvänäkemisen taito!" ja lyödään luuri korvaan.
7) Pakkasella haetaan ulkoa jäätynyt koirankakka ja sujautetaan se salaa rapun patterin taakse jemmaan.
8) Kesällä, kun selviää, että päivittäisistä hevosleikeistä on kulunut nurmikolle kavioura, talonmies kylvää uraan nurmikonsiementä ja karjuu ikkunasta, että menkää saatanat tallomaan jonkun muun nurmikko. Odotetaan, että talonmies menee kauppaan. Sitten pidetään ratsastustunnit nurmikolla, sillä eihän maksaneille imaginaarisille asiakkaille voi sanoa, että luvatut tunnit viehättävässä kartanomiljöössä (kerrostalon pihalla) eivät toteudukaan. Talonmiehen saatua kiinni tästä puuhasta selitetään, että hiekkakenttä olisi nurmikenttää parempi, sillä siinä kaviouran voisi haravoida kätevästi pois. "Yritättekö te sanoa, että pihalla pitäisi olla nurmikon sijasta hiekka-aavikko?" parahtaa talonmies. Nyökkäämme vakavina ja selitämme, kuinka hiekka muutenkin on joustavampi pohjamateriaali.
9) Seuraavalla viikolla haemme hiekkalaatikosta hiekkaa ja hiekoitamme kaviouran. Koko nurmikkoon hiekkalaatikon hiekka ei riitä, mutta kaviouraan mainiosti.
10) Kun talonmies soittaa raivostuneena kaverin äidille ja käskee pitämään kakaransa kurissa, valitetaan, että se inhoaa meitä, on aina kyttäämässä, mitä me tehdään, koettaa aina sälyttää tylsät pikkukakaransa meidän niskoille ilman että kiitostakaan sanoo ja että koettaa nyt kostaa. "Onkohan se ihan noin?" kysyy kaverin äiti pilke silmäkulmassa, suupieli kareillen. Nyökyttelemme vakavina. Sitten kaverin äiti marssii talonmiehen pakeille kertomaan, kuinka lapsien pitää antaa olla luovia eikä heidän mielikuvitustaan sovi kahlehtia.
Tähän loppuu varsinainen osuus. Yllättävää kyllä, tämä sama äiti vetää herneet nenään, kun heidän kylpyhuoneremonttinsa jälkeen päätämme somistaa ikävän valkoista kylppäriä maalaamalla seinät peiteväreillä. Kaakeleihin väri ei tietenkään tartu, mutta kaakelien saumoista tulee ikuisesti riemunkirjavat. "Nyt tulee selkäsauna", huutaa kaverin äiti. "Ja sinä menet kotiin!"
Nyökkään, lampsin mäkeä ylös kotiimme Taivaanvuohentielle. Kotona äiti odottaa, suutahtaneena. "Tuo oli ihan yhtä älytön tempaus kuin maito-mehusota!" hän tiuskaisee. (Maito-mehusodassa sodimme olohuoneessamme ruiskien toistemme päälle maitoa ja mehua tölkeistä. Muuten jees, mutta sohvasta ei koskaan lähtenyt pilaantuneen maidon löyhkä ja se piti viedä kaatikselle. Maito-mehusota käytiin vain kerran, mutta muistissani siitä on varsin tuore kuva. Kivaa oli. Ketään ei sattunut ja kaaressa lentävät nesteet olivat visuaalisesti aika komeita.)
Äiti leppyy nopeasti. "Mä en tajua, miksi sä aina sen ja sen kanssa alat riehua. Sä olet kuitenkin kiltti pieni tyttö. Te olette kuin mitkäkin pojanviikarit yhdessä", äiti pohtii ääneen. En viitsi sanoa, että tokihan suuri osa tempauksista on minun aivoituksistani syntyneitä. Vähän loukkaa se, että äiti hahmottaa minut passiiviseksi kappaleeksi, joka vain tempautuu mukaan toimintaan. Kiltti, no joo, kotona ei yksinkertaisesti ole riehumisseuraa. Ja meidän taloyhtiö on niin pieni, että siellä ei talonmiestä olisi niin helppo eksyttää jäljiltä.
Sitten äiti alkaa äkkiä nauraa, vihaisuus on tiessään. "Mä muistan kuinka me otettiin yksien poikien mopot kun me oltiin viistoista, mun kaverin kanssa. Mä ajoin sen mopon suohon." Äiti nauraa niin kovasti, että meinaa tipahtaa tuolilta. Hinkuu, kyynelehtii, naama on ihan punainen. Omaakin vatsaa kouristaa. Suohon!
"Mikset sä ole ennen sanonut tota?" kyselen.
"Varmaan mä ajattelin, että sun pitää olla tarpeeksi iso, kun kuulet, ettet saa mitään tyhmiä ideoita siitä", vastaa äiti.
Edelleen, toisinaan, kun istun bussissa ja luen jotain paksua, vakavahenkistä kirjaa, jossa ei ole edes kuvia, ampaisee äkkiä mieleeni, kuinka teimme nurmikolle hiekkaisen kaviouran, joka olisi haravoiden helppo pitää siistinä. Ja pienet vihreät krononautit matkalla kauas tulevaisuuteen. Into, jolla paneuduimme lehmänläjien täsmälleen oikeanlaiseen koostumukseen. Maallekin päästessä oli pakko stebata oikeaan lehmänläjään astuminen isoäidin kauhuksi. "Miks sie noin, hyvänen aika, mikä sinnuun tul, tahallasko sie?" huutaa isoäiti. "Tuotekehittelyä", vastaa lapsenlapsi kylmän asiallisesti ja riisuu läjäytyneen tennarin. Tältä sen siis pitää näyttää kenkään tarttuneena...
En tajua edelleenkään, kuinka jotkut ihmiset voivat pitää itseään vakavasti otettavina. Ovatko he menettäneet muistinsa vai eikö heitä tosiaankaan enää naurata se, kuinka paljon kivempaa on laskea kuramäkeä kuin lumimäkeä?