Aamiaisvieras

Heräämme kympin pintaan. Temmon koirat ulos, kaikkialla on kylmänkylmä, hytistelemme takaisin sisään. Laitan veden kiehumaan. Tes on luvannut tulla yhdentoista aikaan, Kissan Madridin-tuttuja, siellä samaan aikaan vaihdossa ollut, nyttemmin perheenäiti-tutkija, joka yllätti meidät sähköpostiviestillään siitä, että sikaili itselleen potkut duunista, koska on vittuuntunut työelämään, joka pyörii sillä, että rahaa tulee lisää, aikaa vähemmän, lasten kanssa ei ehdi olla eikä rahalla ehdi tehdä mitään järkevää, koska töiden ja ilmaisten ylitöiden ja lasten ruokkimisen ja roudaamisen jälkeen ei jaksa enää muuta kuin ostaa ensimmäistä valmissafkaa ensimmäisestä kaupasta, joka täällä tyypillisimmin on valikoimaltaan paska Alepa.
Vedenkeitin ei ehdi naksahtaa, kun Tes soittaa jo ovikelloa. Se aamiaisesta. Tesin nuorimmainen on mukana. Tes valittaa, kuinka tapaamiset tuttujen kanssa menevät helposti siihen, että puhutaan vain lapsista tai vielä pahempaa, lapsille. Tes haluaa puhua työelämästä, elämän tarkoituksesta, ekologisesta elämäntavasta, lasten arvioitua paremmasta mediakriittisyydestä. Hän on etsimässä kirjallisuutta luettavakseen ja tahtoo tehdä asioille jotain.
Minua huolestuttaa vähän, olemmeko me jokin portti marginaaliin?

Joka tapauksessa, syön aamiaiseksi Kissan, Tesin ja Allin kanssa joulutorttuja ja Yogi-tee-vihreätee-chai lattea kauramaidolla. Syömme yhdessä kilon taikinasta tehdyt tortut. Tästä seuraa loogisesti se, että olen koko päivän sekä teehighssa että karseassa nälkäkierteessä. Kierre jatkuu (itse kasvatetulla) spaghettikurpitsalla aurinkokuivatuista tomaateista tehdyllä kastikkeella, luomuomenilla, luomumandariineilla, suklaakekseillä.
Joka tapauksessa, Tesin vierailu ilahduttaa. Tes on aina ollut tuttavistamme tervejärkisimpiä. Hänen loistava tempauksensa protestina työelämälle - liian vähien työtuntien systemaattinen tekeminen, jotta hänet potkaistaisiin pihalle ja ansiosidonnaiselle työkkärille - kuulostaa kyllä tuttavapiirissämme harvinaisen tutulta. Lähes jokainen raskaaksi hankkiutuva ilmoittaa suureksi syykseen sen, ettei tarvitse mennä duuniin pitkiin aikoihin; pätkien välissä ihmiset eivät hae duunia ennen kuin ansiosidonnainen on kuivumassa kokoon. "Ei duunissa sinänsä mitään vikaa ole", selittää Tes, "joku siivoaminen voisi vaikka olla ihan jees juttu. Mutta akateeminen tietotyö - YÖK."
Meitä on paljon. Jotkut, kuten minä, eivät ikinä haluakaan kokopäivätyöhön. Osapäivätyö on parempi ratkaisu, kuten myös kotietätyö. Ainoa kunnon viisi päivää viikossa -pestini, jossa sentään sain tehdä tutkijanhommaa omasta aiheestani, kaupungin ympäristöestetiikasta, veti minut kolmessa kuukaudessa ihan venttiin. Kaikki se vilkuilu, sosiaaliset jännitteet ja se, ettei koskaan ole aikaa toipua jännitteistä, ei kiitos, ei minulle.
Todellinen sukupolvien välinen kuilu taitaa liittyä työelämäasenteisiin. Siinä missä tyyppien (korkeakoulutetutkin) vanhemmat valittavat, että on ikärasismia potkaista eläkkeelle kuusfemmanen, lapset eivät identifioidu työelämään kovinkaan innokkaasti. Muistelen lukemaani tutkimusta, jonka mukaan työelämäasenteet muodostuvat suomalaisilla näiden myöhäisnuoruudessa, ts. alle kaksfemmasina. Mikä tarkoittaa sitä, että me Kissan kanssa olemme asenteiltamme noin keikka kerran viikossa -tahtiin ehdollistuneita. Kaikki muu tuntuu kidutukselta. Opiskelua en mieltäisi työksi, sillä sehän on mielenkiintoista. Ja siinä on vastuussa vain itselleen. (Mitä ei kyllä uskoisi, kun lukee humanistisen tiedekunnan kirjettä yli kymmenen vuotta opiskelleelle, joka ei ole tyhmyyksissään älynnyt ottaa edes kandintutkintoa - suoritettu viitisen vuotta sitten - ulos.)
Tes on fudut saatuaan alkanut opiskella isännöitsijäksi. Sellainen valtiotieteilijä, joka tahtoi ulos duunista "joka oli ihan liian mekaanista ja helppoa" kolmella toosalla kuussa. Nostan hattua Tesille. Minustakin isännöitsijä kuulostaa kivalta. Tosin erästä isännöintialan pienyritystä läheltä seuranneena uskaltaisin väittää, että homma on lopultakin yhtä kamalaa kuin muutkin työt, ainakin useimpina päivinä.
Alli kirkuu ja hihittää ja syöttää Nasulle joulutorttua. Koira ja lapsi nuoleksivat voitaikinaa vuorotellen syvässä yhteisymmärryksen tilassa. Vihreän langan kommenttipalstalla joku lukijoista kirjoittaa olevansa pienen tytön (kuten Alli) isä, joka haluaa ajatella lastaan muunakin kuin lihana, jota työkoneisto himoitsee, tai jotain sinne päin, muunakin kuin potentiaalisena työvoimana, jota pitäisi tuottaa Suomeen nopsasti *lisää*lisää*lisää* väestöräjähdyksestä viis.
Natustelen surullisena joulutorttua, tammikuun loppupuolella, onhan sekin kohta jo loppu, joulutorttutarjotin tyhjä, helmikuu alkaa, vielä yksi kolumni pitäisi kirjoittaa, nyt ilmastonmuutoksesta, pääni on tyhjä ja mietin vain, kuinka selviän tässä yhteiskunnassa, kun en voi edes käyttää sitä excusea, että haluaisin olla kotona hoitamassa lapsia, kun pakoilen työelämää. (En tarkoita, että se olisi aina excuse, mutta tuntuu siltä, että monille työelämän mahdottomuus on aika painava syy hankkia vielä yksi lapsi, vielä yksi äitiysloma. Tämä voi toki olla vain ystäväpiirimme kieroutuneisuutta, marginaalin akanvirtaa.)
Selvennyksen vuoksi: en ole tälläkään hetkellä millään tuilla, opiskelijahan ei voi saada työttömyystukia ja opintotukeni on loppunut jo viitisen vuotta sitten. Siitä pitäen olen elättänyt itseni kaikenlaisin keikoin, pätkin, tempauksin. Sossun luukulle en ole nöyrtynyt enkä aio nöyrtyä niin kauan kuin pysyn päästäni terveenä. Elämiseni perustuu enemmän pieneen kulutukseen kuin suuriin tuloihin. Epäsäännölliseen kulutukseen, epäsäännöllisiin tuloihin.
En ymmärrä ihmisten ainaista vaahtoamista työpaikoista, mahdollisuuksista, palkankorotuksista.
Mielestäni yksi niistä asioista, joiden rajoittamisesta ei voida koskaan maksaa riittävän kovaa hintaa, on riittävä aika rakkaille, itselle, maailmalle, ajatuksille, hyville teoille. Sellaiselle, jota ei ole kahlehdittu pääoman kasvattamiseen jollekin tuntemattomalle. Samalla tavoin kuin ilmastonmuutoksen kustannuksia laskevissa mallinnuksissa ihmisten ennenaikaiselle kuolemalle on määritetty hinta, on meidänkin potentiaaliselle työajallemme laskettu hinta. Tuo hinta on kuitenkin aika imaginaarinen jutska.
Kirjastossa palkkani on ykstoista ja risat per tunti. Se on aika paljon siitä, että surffailen netissä ja mietin omiani, ja joskus saan opettaa jollekulle, kuinka viitetietokannat toimivat tai kuinka joskus viitetietokantoja tehokkaammaksi osoittautuu vanha kunnon googlaaminen. Ykstoista ja risat tuntuu pieneltä lähinnä silloin, kun ulkona paistaa aurinko ja muut viettävät iloista lauantaipäivää ja kirjasto on autio, vain parin bibliofiilin ja lääkärinnörtin kansoittama. Ja ehkä silloin, kun on darra. Silloin olisi valmis maksamaan ykstoista ja risat tunnilta siitä, että saa nukkua sängyssään.
Mutta mikä olisi oikea hinta sille, että tekee duunia vaikka viisikymmentä tuntia viikossa? Taitaa olla niin, että niin kovaa hintaa ei pysty edes kuvittelemaan.
Tes ei viivy kauan, mutta hänen rupattelunsa jää soimaan päähäni, enkä pysty keskittymään kunnolla Bereniken hiuksiin. Tietokoneelle pääsen vasta kasilta illalla; tietokone on Kissan, joten minä elän niillä rippeillä, joita hänen pöydältään putoaa. Shampanjapullon, shampanjamiekan, eteläkorealaisten chilisuklaakonvehtien ja perillan välistä. Ei, tämä ei ole katkera toteamus. Kaksi tietokonetta taloudessa kuulostaa minusta turhalta. Ja Kissan gradu on vielä paljon alkeellisemmalla asteella kuin minun. Minulla on varaa olla kiltti, meillä on yhteinen pankkitili.
Köyhyys on todellakin suhteellista. Hyvän shampanjapullon saa kotiin ulkonakaljoitteluillan hinnalla. Laatu ei ole kallista, vaaditaan vain laskelmointia.
Pitäisiköhän kutsua aamiaisvieraita useamminkin? Minulle aamuvirkkuna on suoraa tuskaa se, että ihmiset alkavat keskustella vakavista asioista iltaseitsemän jälkeen, kun olen itse jo aivan kukkuu-hyvääpäivää-kirvesvartta -tasolla. Aamulla sen sijaan muistan heti Tesin kertoessa ratkaisustaan, että olen kuullut tuon tarinan ennenkin, ja tulen uteliaaksi, onko meitä enemmänkin, kenties koko sukupolvellinen, jotka haaveilevat kahdenkymmenen tunnin palkkatyöviikosta, jonka jälkeen jäisi kylliksi aikaa rakkaille, harrastuksille ja hyväntekeväisyydelle. Elämästä, jossa viitataan kintaalle etelänmatkoille mutta vedetään päiväkännit vanhalla amaronella.