Pieniä huomioita useista eri aihepiireistä

Sataa lunta. Sataa lunta kovasti. Eilen pyöräillessäni tanssitreeneihin ajattelen, että olen jotenkin hullu, kun suostun hikoilemaan niin kovasti. En pidä urheilusta, mutta kas vain, pyöräilen ainakin viisi tuntia viikossa, tanssin ainakin seitsemän tuntia viikossa ja ulkoilutan koiria reippaasti kävellen tai hölköttäen ainakin yksitoista tuntia viikossa.
Ruotsinpihlajan oksalla istuu peloton lintu, joka ei kuulu tunnistettujen lintujen valikoimaani. Se on hiukan punatulkkua isompi, sillä on valtavan tukevan näköinen nokka, selkeä siemensyöjä siis, ja sen rinta on kauniin keltainen, selkä rusehtava. Se tarkkailee minua yhtä pelottomasti kuin minä sitä, vaikka on vain ehkä puolen metrin päässä kasvoistani, oksalla hiukan silmien korkeutta ylempänä. Selkeästi se tietää, että se osaa lentää, minä en, ja että me ihmiset olemme hitaita ja enimmäkseen hyväntahtoisia olentoja. Lintu vilkaisee myös Nasua ja Mobutua, jotka ravistelevat lunta turkistaan kiukkuisina siitä, että vain seisomme tylsällä Sofianlehdonkadulla. Lintu katsoo sitten uudestaan minua. Se ei ole hiukkaakaan peloissaan.
Linnut tuntuvat toisinaan nauravan meille maamönkiäisille. Etenkin silloin, kun ulkoilutamme kissoja pihalla valjaissa. Kissamme eivät löytökissuudestaan huolimatta osaa oikein väijyä lintuja. Ne kyllä menevät matalina, maha maata laahaten, häntä ihan jäykkänä jännityksestä, vain sen pää väristen hienoisesti, mutta pilaavat kaiken mouruamalla linnuille kuuluvasti. Linnut valpastuvat vain hienoisesti kissojen ulkoilusta, huutavat pari varoitushuutoa ja pitävät sitten katteja puolihuolimattomasti silmällä. Niiden liikkeethän kuulee pinnistelemättä.

Olen tänään lukenut Flora Courtoisin piskuisen, mutta hyvin kiinnostavan Valaistumisen ja luen parhaillaan Leonard Cohenin kirjaa Kauniit häviäjät. (Kummatkin Akateemisen alesta.) Kirjojen aiheet, Courtoisin valaistumiseksi kutsuma todellisuuselämys ja Cohenin kirjan kehollisuuden myräkkä, sekoittuvat päässäni. Minusta Coheninkin kirjan kertojaminän ystäväkin puhuu valaistumisesta sanoessaan: "... Alas sukuelinten imperialismi! Kaikelta lihalta voi tulla! Etkö näe, mitä me olemme kadottaneet? Miksi olemme luopuneet niin paljosta nautinnosta sen vuoksi, mitä meillä on alushousuissamme? Orgasmeja olkapäissä! Polvet laukeavat kuin sähikäiset! Hiukset liikkeessä! Eivätkä vain hyväilyt johda meitä huipun ravitsevaan nimettömyyteen, eivät vain imevät ja märät kuilut, vaan myös tuuli ja keskustelu ja kaunis hansikaspari, punastuvat sormet! Kadotettu! Kadotettu!" Ja sekoittuu Eufemian kirjoitukseen, eilenkö vasta, jossa löysin kielen sille jollekin, jota olen joskus koettanut selittää toisille. Haluttomuutta olla työssä, tyttö, nainen, tyttöystävä, yliopisto-opiskelija. Halua olla ja kuunnella, mitä ehkä tänään haluan olla ja keksin tehdä. Näkymätön vallankumous. Vallattomuuden vallankumous. Tänään en mene keramiikkatunnille. Neljä naistorsoa reliefissä, yksi näkymätön, jonkin aiemman vihan juurestaan saakka poissivaltama, kuvitteellinen, pelkän jalustansa perusteella haamuna tyhjässä tilassa väijyvä, ei tunnu juuri nyt houkuttelevalta aiheelta.
Tapa, jolla se lintu katsoi minua, oli kovin tasa-arvoinen.
Pohdiskelen koiria ulkoiluttaessani monia asioita. Kalleutta: olen kuvitellut, että koirien pitäminen on kallista terapiaa, mutta enää en kuvittele kuultuani eräältä terapiaan tutustuneelta ystävältäni, paljonko psykologin kuuntelutunnit maksavat. Kyllä koirat ja Blogspot ovat halvempaa touch curea ja write curea.
Vihaa: Panun kommentti edellisen merkinnän perässä hämmentää minua, koska en oikein ymmärrä vihaa. Koetan muistaa, milloin olisin vihannut jotain. En muista. Muistan kyllä, että kun minua ala-asteella kiusattiin, ja kerroin opettajalle, ja hän kielsi minua kantelemasta, koska "kanteleminen on rumaa" - näin meistä kasvatetaan kilttejä, kuuliaisia, hiljaisia kansalaisia - ja kun kerroin äidille, mitä opettaja sanoi, hän sanoi, että asia on minun ja kiusaajien välinen ja minun pitää kuunnella vihaani, enkä ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, minä olin vain epätoivoinen ja ajattelin "voi jättäkää minut rauhaan", se oli ennen kuin ne keksivät, että minä menen kaikista eniten pois tolaltani, jos minua pidetään kiinni ja edessäni revitään kastemato kahtia tai kiskotaan hämähäkiltä irti jalka kerrallaan, ennen kuin ne tajusivat, että se saa minut paljon hullummaksi kuin se, että naamaan syljetään tai koulukirjat heitetään lätäkköön, en tiennyt mitä vihaaminen tarkoitti, ja kysyin äidiltä, että minä tahdon tietää, mitä minun pitää tehdä, ja äiti neuvoi vetäisemään tuolin kiusaajan alta pois hänen ollessaan istahtamassa, ja niin myös tein, sillä seurauksella, etten ole edelleenkään tuohon tekooni tyytyväinen. Yllytyshulluus ei ole kaunis piirre. Mitä se viha on? Olen kyllä suuttunut, kun kelloa kysynyt mies on äkkiä tarrannut kiinni rinnoistani ja koettanut raahata minut pusikkoon, pelästynyt-suuttunut niin kovasti, että tuuppasin äijän takamuksilleen maahan (en edelleenkään tiedä, kuinka siinä onnistuin) ja karjuin, että otetaan sitten matsi, senkin paska, tappele nyt, jos sitä haluat, ja äijän noustua pystyyn tuntenut, kuinka veri jyskyttää korvissa ja koko keho on rento ja valmis ja kaikki äänet ovat korostuneen selkeitä, ja nähnyt, kuinka äijä katsoo hetken ilmettäni, kääntyy ja juoksee pakoon, juossut perässä ja huutanut koko ajan "Tule takaisin ja tappele!" ja ihmiset kävelytiellä - iltapäivä, irrallaan juossut villakoirani minua uskollisesti vierelläni seuraten, miehelle edes murahtamatta - väistäen minua niin säikähtäneen näköisenä, että pysähdyn, hymyilen heille pikaisesti, hajamielisesti, mutisen: "Ei se ole niin oleellista." Antanut miehen juosta kävelytien mutkan taakse, puiden taakse, katsonut käsiäni, käsivarsiani, niiden tärisemistä. Onko se vihaa? Se, joka purskahtaa itkuksi astuessa kotiovesta sisään, miehen nostaessa katseensa tietokoneesta ja sanoessa: "Mitä sinulle on tapahtunut, sinähän täriset kokonaan?" En sanoisi sitä vihaksi. Enemmän säikähdystä ja pelokasta puolustautumista. Koetan muistaa, vihaanko mitään. En osaa nimetä mitään, mitä vihaisin. Asiat, ihmiset, eläimet saavat minut negatiivisella käytöksellään pelokkaaksi, turhautuneeksi, epätoivoiseksi, äkäiseksi, masentuneeksi. Mutta eivät vihaiseksi. Viha kuulostaa pitkäjänteiseltä ja jäytävältä. Olen kiitollinen siitä, etten osaa tuota tunnetta. Tai ehkä elämä olisi helpompaa sen kanssa? Koetan muistaa edes, mitä olen lukenut vihasta. Muutama päivä sitten selasin Hyvä terveys -lehteä, jossa oli juttu Taina Kinnusesta, joka on tutkinut kehonrakennusta ja plastiikkakirurgiaa kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta. Siinä jutussa, jos oikein muistan, mainittiin, että kauneus ei ole vain etu - että kauniin naisen herättämä ihailun tunne muuttuu miehessä vihaksi silloin kun hän tajuaa, ettei saa naista. Voi mitä paksua paskaa, ajattelin silloin ja ajattelen edelleen. Miten kukaan voisi olla vihainen toiselle siitä, jos tämä ei ole kiinnostunut itsestä? Sehän on kuitenkin valtaosan kohdalla se todellisuus. Ei suurin osa ihmisistä ole itsestä kiinnostunut, ja hyvä näin. Minä skitsahdan pikemminkin siitä, jos joku kiinnostuu minusta, alan heti miettiä, että siinä ihmisessä pitää olla jotain aika outoa, koska en minä niin kiltti ja helppo kuitenkaan ole, vaikka kovasti yritänkin olla kiltti ja sympata kaikkea hyvää.
Sukupuolittamista: En pidä sukupuolilinjauksista. Siksi Cohenin kirjan sitaatti tuntuukin niin hyvältä. Luojan kiitos minulla on mies, joka pitää sukupuolittamisesta vielä minuakin vähemmän. Paras tapa saada Kissa raivostumaan on sanoa: "Johtuuko tuo siitä, että olet mies?" Huomasin tämän vahingossa, yrittämättä ärsyttää häntä. Exäni nimittäin innokkaasti selitti mieheydellään montakin asiaa, ja ajattelin, että ehkä Kissa olisi samaa maata. Suuri Erehdys. Kissa kutsuu itseään jo Arttu-kissan äidiksikin. Arttu rakastaa maata Kissan rinnalla ja lypsää tämän näkymättömiä utareita.
Läheisyyttä: Makaamista sängyllä, kyljellään, Kissan ympärille kietoutuen, kädellä tämän yöpuvun kaula-aukosta kiinni pitäen Artun lypsyotetta matkien. Vai onko se vain vauvan käsirefleksi, tarttua kiinni kaikkeen? Joskus kun makaa sängyllä nukahtamaisillaan, polvi koukussa kissan lantion päällä, rintaranka kissan kylkeen painuen, Kissan olkapää omaa kaulaa tukien, on vain yksi eläin, joka hengittää, ei ole mitään eroa, nuuhkin yhteishajua, Nasu painautuu selkääni vasten, Mobutu polvitaivettani, Lohi jalkapohjaani, on vain yksi eläin ja sen etäpesäkkeet Arttu ja Negaatio, joiden hengitys korituolista kuuluu kevyenä ja maininkimaisena. Jos minulla ei olisi varmuutta siitä, että saan joka yö mönkiä tuohon yhteyteen, osaksi tuota onnellista yöntuhisevaa eläintä, en koskaan jaksaisi tarttua aiheisiin, jotka sattuvat ja satuttavat. Päivisin me erkanemme ja teeskentelemme olevamme itsenäisiä, yksilöitä. Kuulen itsessäni äidin, Kissa-Äidin, Lohen, Artun, Negaation, Mobutun ja Nasun, isän, siskoni, kummatkin mummoni, isomummoni, tiedän, etten ole mikään irrallinen ja erillinen, itsenäinen otus.
Säärikarvoja: On ihan totta, että tuulesta voi miltei saada orgasmin. Älkää ajako säärikarvojanne, ja menkää Suomenlinnaan minihameessa oikein lämpimänä kesäpäivänä. Joskus yllätän itseni pohtimasta, onko toive naisten jalkojen karvattomuudesta jonkinlainen (alitajuinen?) yritys kontrolloida seksuaalisuuttamme, kanavoida se alushousujen sisuksiin, pois raajoista, hiusrajasta ja ympäriinsä hajaantumasta.
Metsiä: Vihreässä Langassa 1/2005 on mainio juttu lähimetsien vaikutuksesta terveyteen. Ympäristöpsykologiaa lukeneelle siinä ainut uusi juttu on, että asumismuoto ja metsämieltymykset ovat yhteydessä. Omakotitalojen asukkaat pitävät tilastollisesti enemmän puistomaisesta kaupunkiluonnosta, kerrostaloihmiset luonnontilaisemmasta metsästä. Lumi on muurannut umpeen sammaleisen kallion, johon haluaisin joka kerta sen nähdessäni käydä nukkumaan. Yleensä kyllä tyydyn ihan vaan silittelemään sammalta lempeästi.
Nauramista: Minua harmittaa, kun Helsingissä ei näy toimivan naurujoogaryhmää. Minusta olisi taivaallista päästä nauramaan muutama kerta viikossa aina samojen ihmisten kanssa. Mietin, saavatko kuorossa laulajat laulamisestaan jotain samaa, tai me tanssijat samaan tahtiin steppaamisestamme. Mutta nauraminen on kyllä vielä spessumpaa. Ihmistä, jonka kanssa on nauranut joskus niin kovasti, että vesi linkoutuu silmistä ja vatsa kramppaa, ei voi unohtaa ja tämän ollessa toisaalla häntä ei osaa olla kaipaamatta.
Nyt: Kissa on lähtenyt kiltisti metalligrafiikan tunnilleen. Minä lintsaan keramiikasta. En tunne hitustakaan syyllisyyttä, vaikka kyllä pitäisi. Pitämiset, pyh. Tänään on vapaapäivä, kun kerran sanon niin.
Nyt muistan, mitä minun piti kirjoittaa. Annan senkin tulla vielä yhteen syssyyn.
Toissayönä näin kammottavan unen - Veloena on tullut uniini. Sen alussa menin käymään vanhan pianonsoitonopettajani luona Lauttasaarentiellä, mutta täti ei ollut kotona. Siirryin talon ulkopuolelle ihaillen smaragdinvihreitä, kiiltonahkaisia buutsejani. Olkaani tuli koputtamaan merimies, joka ojensi minulle vapaalipun merimatkalle Brasiliaan. Lähdin satamaan siltä seisomalta, ja astuin purjelaivaan. Se oli täynnä sotilaita, joiden kasvojen edessä oli jonkinlainen rautainen kudos, jonkinlainen naamahaarniska, niin että kasvonpiirteet erottuivat sieltä alta vain hämärästi. Lipussa luki "JA AVEC". Näin Avecin tulevan satamaan: Se oli Veloena, en minä, hän tuli mustalla Ainottarellaan, pukeutuneena mustaan baskeriinsa ja harmaaseen villakangastakkiinsa, ei farkkuhaalariin ja vihreisiin buutseihin. (Kuka olin unessa, jäänee hämärän peittoon.) Tiesin, että kysessä oli Veloena, sillä hänellä oli oikeanlaiset vaatteet, hiukset ja pyörä ja ennen kaikkea keltaiset Doc Martensit. Heiluttelin hänelle, ja hän vilkutti takaisin, kapusi laivaan, hävisi sotilaiden joukkoon. Aloin etsiä häntä, mutten löytänyt. Äkkiä yksi sotilas otti minua kyynärvarresta kiinni ja murahti: "Minne sinä ryntäilet?" ja vastasin etsiväni aveciani. "Minä olen sinun avecisi", sanoi sotilas. Koetin purnata vastaan, mutta sotilas alkoi raahata minua ensin kyynärvarresta, sitten jaloista kohti laivan keittiötä. (Kyynärvarteni muuttui jaloikseni kesken kaiken.) Huusin apua ja koetin takertua laivan lattioille levitettyihin saunanlattian muoviritilöihin, mutta sotilaat vain nauroivat ja kynnet repeilivät, sattui, lattiaan jäi veriset jäljet. Huusin apua kaikilla tuntemillani kielillä, ja äkkiä sotilaiden massa väistyi jonkin tieltä: golfkärryn, jota ohjasi kiinalainen mies. Hän ohjasi golfkärryn minua raahaavan sotilaan eteen, riisui kaikessa rauhassa tämän kypärän rautakudoksineen, ja sotilas alkoi vääntelehtiä kädet kasvoillaan. Kiinalainen nosti minut golfkärryyn ja antoi mailan käteen. Sitten hän lähti ajamaan hitaasti eteenpäin laivaa kiertävää käytävää. Kypärästään riisuttu sotilas kompuroi perässämme ja karjui: "Vitun venakko, vitun ääliö, vitun saatanan paska, vielä minä....", oksensi, koetti tarttua minuun kiinni, en uskaltanut lyödä golfmailalla, vaan painuin yhä edemmäs, huuteli ja seurasi meitä koettaen peittää kädellään kasvonsa, ja kaivoi sitten taskustaan henkilökortin, jossa luki Riku Rälppy. Ja huusi, uudestaan ja uudestaan: "Muista tämä nimi, muista tämä nimi, muista tämä nimi..." Ja kortti lähestyi kasvojani ja siitä olevasta kuvasta katosi tunnistettavuus, silmät ja nenä ja suu vaihtoivat paikkaa niin että minua pyörrytti ja oksetti, ja teksti Riku Rälppy tarrautui minuun kiinni ja kiskoi minut golfkärryistä takaisin saunanritiläiselle lattialle - - tässä vaiheessa heräsin siihen, että Kissa painoi minua patjaan ja hyssytti ja vakuutti kaiken olevan hyvin. Tyyny oli kyynelistä aivan märkä, olin keskellä päästä irti -huutoa, sydän hakkasi, kynnet olivat kipeät ja sängynpäädyn lakkaan oli painunut kynsien repimisen jälkiä. Menin keittiöön, join kupin sitruunamelissateetä ja kävin takaisin sänkyyn, miettien, mitä varten minun aivojeni pitää ajaa tuollaisia harvoin käytettyjä muistiratoja lävitse, mokomakin vuoristoradan ja kummitusjunan yhdistelmä, aina varuillaan oleva metsästäjä-keräilijäaivo, eikö niillä olisi tähdellisempiäkin luovia ratkaisuja valmisteltavinaan. Muistan vain kamalat unet, koska Kissa herättää minut, kun alan huutaa, itkeä ja heittelehtiä.
Onneksi tätä tapahtuu vain harvoin.
Nyt lopetan, menen jatkamaan Cohenin lukemista. Eläköön vapaapäiville!