Levottomuutta nyt kun proggis on ohi

Kissa ja koirat vetävät zetaa sängyllä. En kykene päikkäreille. Tunnin aamulenkki pyörällä on tehnyt minusta liian virkun. Vaikka tavallaan väsyttää, ei nukuta.
Luen Tuomas Vimman Helsinki 12:ta. En pidä lukemastani, mutta en ole kirjoja kesken jättävä tyyppi. Erilaiset Helsinki-kuvaukset kiinnostavat minua sairaalloisuuksiin saakka. Simo Halisen Idänsydänsimpukka on tähän mennessä paras, hakkaa Kjell Westön, jota yleensä pidetään tuon lajin mestarina, mennen tullen. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni ja kertoo paljon Helsingistä, jossa elän. Siellä pusketaan vaakasuorassa räntäsateessa liikenteen seassa polkupyörällä eli filitsunbilillä.
Bileet ovat ohi ja jälkiväsymyskin, mutta levottomuus, kierrokset, ovat edelleen päällä. Koetan rauhoittua tuijottamalla perhoskämmekkääni. Ei auta.

Kissa kiusaa minua siitä, että luen Tuomas Vimmaa. Kirja on niitä ainoita materiaalisia lahjoja, joita saimme, onneksi. Pyysimme syntsävieraita lahjoittamaan rahaa Animalialle ja Dodon Sinsibere-projektille, ja vieraat myös tekivät näin. Hyvä mielihän tuosta tuli, eikä sellaisia logistisia ongelmia kuin mitä puolensadan uuden esineen tunkeminen ennestäänkin romuvarastolta näyttävään kämppäämme.
En osaa oikein suhtautua Helsinki kahteentoista. Ensinnäkin tunnen (silleen hyvänpäiväntutusti) kirjoittajan, pojan Vimman takana, mikä hiukan hämää. Sitten toiseksi, olen kuullut niin kovasti moraalista paheksuntaa siitä, että hän ei julkaissut omalla nimellään, mikä vituttaa minua teemana aina kovasti - minua, joka en identifioidu mihinkään nimeen. Veloenaankaan. Tai siihen, jolla ihmiset minua useammin kutsuvat. Sen takia olen puolustanut Helsinki kahtatoista parissa keskustelussa kirjaa sitä lukematta ihan silkasta salanimisyyden symppaamisesta. Kolmanneksi, kirja muistuttaa liikaa American Psychoa, joka on sikamaisen hieno moraalinen tutkielma, huonon kopion tavalla. Se, mikä Manhattanilla on uskottavaa ja fiksujen esteettisten analyysien höystämää, on Rööperissä vain gänäisen kakskybäsen kusta päähänsä saaneen mainosheebon brändi- ja merkkilistaa. Siinä missä treenaavan Batemanin paloittelu- ja kidutusskenaariot kuulostavat fyysisen kunnon perusteella mahdollisilta, Vimman kravmagailu mättää - eihän tyyppi tee muuta kuin kiskoo ölleä, sampanjaa ja viinaksia. No joo, olen noin sivulla satakolmetoista eli ehkä se vielä tästä lutviutuu. Neljänneksi, kirjan naiskuva on sympaattisuudessaan tasoa Arto Paasilinna. Ja tämä ei ole siis kehu. Viidenneksi, naisia kutsutaan kirjassa kissoiksi. Minulle, jolle Kissa on ensisijaisesti maskuliininen sana, tämä synnyttää hupaisia miellekuvia. Kuudenneksi, saimme kirjan lahjaksi vannoutuneelta etelähelsinkiläiseltä.
Etelähelsinkiläiset (olkoonkin, että ne kaikkein fanaattisimmat tuntuvat olevan aina kotoisin joistain uusmaalaisista pikkukaupungeista) ovat metkaa sakkia. Itse en kauheasti jaksa ymmärtää fanaattista yhdessä paikassa roikkumista ja kaikkien muiden paikkojen halveksuntaa. Lauttasaaressa sain siitä ihan tarpeekseni. Vanhat tuttuni kysyvät toisinaan joskus edelleen, milloin aion muuttaa Saarelle takaisin. Saarelle, voi tuota pöyhkeyttä. Ilmoitan viihtyväni Niemellä ihan tarpeeksi hyvin. Minua ei saisi Lauttasaareen mistään hinnasta. Pikkukaupunkilainen mentaliteetti "me ja ne muu maailma" tökkii liikaa. Sitä samaa haiskahtaa etelähelsinkiläisyydestäkin. No joo, kyllä muustakin kaupunginosavouhotuksesta. Kiinnittyminen paikkaan voi olla positiivistakin, sillä tavoin, että seurataan lähiympäristön muutoksia ja koetetaan edistää siinä monikulttuurisuutta ja suvaitsevuutta ja yhteisöllisyyttä, mutta valitettavasti mun paikka -tunne manifestoituu yleensä silmittömänä nimbyilynä ja koppavuutena juuri oman kaupunginosan ainoa oikea -statuksesta.
Ei kai sellaisesta voi muuta kuin huvittua. (Minua huvittaa myös se ajatus, että Helsinki olisi ainut suomalainen kaupunki. Voi, voi. Itse turisen Helsingistä lähinnä koska olen tällainen ignorantissimus, joka ei ole asunut Suomessa muualla.)
Toisinaan aktivistikaveritkin (joista yllättävän usea asuu Etelä-Helsingissä; järjestötoiminta tunnetusti on vähän paremman väen harraste) kyselevät, milloin me aiomme muuttaa sinne. Kissa asuikin siellä, Rööperissä, pari vuotta kommuunissa ennen kuin aloimme seukata. Mutta hän ainakin minulle kertomansa mukaan koki lopulta lähinnä puistatuksia jätkistä, joilla oli just ne tietyn merkkiset faget ja jotka istuivat just siinä baarissa, joka just nyt oli eniten in, ja jotka sanoivat toisilleen aina "Mo" koska jos joku sanoi moi tai hei niin vittu landehan se oli. Ja nuolivat sen kulman kuninkaan persettä joka kertoi, kuka oli in ja kuka ei. Aluksi se oli ollut Kissasta jännää ja outoa, mutta aika pian sitä oli alkanut ällöttää koko touhu. Että aikuisilla ihmisillä ei ollut ajateltavanaan sen tärkeämpiä asioita kuin farkkumerkki ja levylaukun merkki ja kampaus. Muutto Kallioon meikäläisen yhdeksäntoistaneliöiseen yksiöön Madridin-vuoden jälkeen ei tainnut olla Kissalle mikään kulttuurishokki.
Nyt ainoastaan siskoni painaa Etelä-Helsingin yössä goottivarusteineen. Tapaa niitä tyyppejä, jotka istuivat Sodassa ja muissa paikoissa jo silloin sikakauan sitten. Niitä, jotka eivät ole kasvaneet edelleenkään hiusmalleistaan ulos.
"On ne aika rupsahtaneen näköisiä silleen kun ne on kuitenkin teidän ikäisiä", sisko totesi kerran. Ei ihme, jos viettää ajastaan kolmanneksen baarissa.
Osa ihmisistä pelkää elämän valahtavan ohitseen, jos he erehtyvät nukkumaan, kelaamaan tai raittiina reippailemaan liiallisissa määrin. Viikonlopun bileissäkin tämä tuli taas kerran esiin. Että miten voisi ryypätä enemmän, nukkua vähemmän, olla vähemmän yksin, ettei sitten vanhana tarvitsisi ajatella, että nuoruus meni ohi ilman että teki mitään siistii. Koen edelleen puistatuksia aiheesta. Se on niin vieras. Itselleni jokainen baarissa istuttu sekunti on tuhlausta, samoin päivä, jota edeltävänä yönä uni on ollut tiukilla. Onkohan tässä kyseessä elämänlaatujen yhteensopimattomuus vai elämänlaadun ja -määrän ristiriita? En tiedä. Minulle ei ole koskaan sattunut yhdessäkään baarissa mitään kivaa. Kivointa on ollut vanhassa DTM:ssä, jossa tanssimme Drag queen -kisan jälkeen yhden toisen filosofianopiskelijatytön kanssa Madonnan Voguen tahtiin ja jossa ilokseni ei ollut erillistä naisten ja miesten vessaa vaan sai seistä kaikkien ihmeellisten transsujen kanssa samassa vessajonossa. Yleensä baareissa on vain meluista ja savuista enkä pidä oluen mausta, viininkin seuraksi tahdon hyvää vegaanisafkaa, ei mitään kälyistä toastia. Kännissä tanssiminen on vain vittumaista, kun tajuaa, miten koordinaatio on ihan persiillään eikä tyylistä tajuakaan. Minua ei ole koskaan myöskään isketty - ehkä koska en usko iskemiseen enkä tunnista sellaisia yrityksiä. (En tunnista myöskään flirttailua, mistä saan kuulla aina välillä; joko että "etkö sä ääliö tajua et se flirttaili sun kanssa/Kissan kanssa" tai "on ällöttävää katsoa, miten sä flirttailit sille, sullon kuiteski hyvä suhdekin" - kun minä luulen osallistuneeni ihan mukavaan ja sukupuolettomaan keskusteluun.)
Ehkä olen syntynyt mummoksi. Nyt takaisin kirjan pariin.
Ehkä tämä kaikki on vain vastareaktiota bilestämiseen ja kirjaan. Siinähän vain otetaan poskeen ja hengataan tärkeän näköisenä siellä sun täällä. "On vaikeaa olla nöyrä kun on niin vitun hyvä", lukee takakannessa. Koetan kuvitella, millainen sellainen tunne olisi.
Vaikka kuinka pinnistelen, ainoa, mihin päädyn, on vihlova epäuskoisuus. Mitä tuo tuommoinen on?