Asiaankuulumattomia kysymyksiä ja erästä ystävyyttä

Eikö ole epäreilua, ettei lumen valkaisema metsä haise sairaalalta, kun se kerran näyttää siltä?
Ovatko poliisiautot enemmän leipää vai sirkushuveja? Miksi se, mikä on toiselle moraalinen ongelma, on toiselle moraalisen ongelman ongelmaton ratkaisu? Miksi on luonnollista, että koirat nuuhkivat toistensa takapuolia, mutta ihmiset tekevät kaikkensa salatakseen, että heidän takapuolellaan on ylipäänsä jokin haju?
Miksi jonkin asian opittuaan on niin vaikeaa muistaa, kuinka ylitsepääsemättömältä asia sen ensi kertaa kohdatessa tuntui? Kuinka luopua kuvitelmasta, että ihmiset järkyttyvät siitä, mitä sanoo? Miksi se, että buddhalaismunkit meditoivat vihreän teen voimalla, saa vihreän teen vaikuttamaan vähemmän huumemaiselta National Geographicin tuoreessa numerossa?
Onko ristiriitaista uskoa, että kaikki ihmiset ovat hyväntahtoisia, mutta eivät ole valmiita tinkimään elintavoistaan toisten hyväksi? Miksi olen huolissani Kissan mielenterveydestä tämän tahtoessa tilata Akateemisen alesta buddhalaista valaistumista käsittelevän kirjan, vaikka olen itse jo tilannut kyseisen opuksen ja lukenutkin sen epäilemättä hetkeäkään, että olisin hurahtamassa mihinkään oppiin? Liittyykö helppous hahmottaa äiti pyhimyksenä ja vaikeus ajatella isää pyhimykseksi siihen, että olen lapsena löytänyt isän tavaroista pornolehden, äidin tavaroista en?

Onko kuvan esineen pinta kupera vai kovera? Näemmekö kuvassa syvyyden, vai tunnemmeko sen sormenpäin, askelin, tuoksuin? Onko kornia koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ymmärtää sana "raku" osana äidinkielensä järjestelmää, ei monisteen selityksistä helppoudeksi, iloksi, onneksi, sattumanvaraiseksi täydellisyydeksi tavattuna?
Kumpi on parempi, pohtia jonkin asiaintilan onnistumisen edellytyksiä vai pyrkiä toteuttamaan tuo asiaintila? Onko jalompaa koettaa saada naiset tuntemaan itsensä kauniiksi kasvonaamioin ja meikkivoitein kuten äitini, vai koettaa irroittaa kauneuden käsite pysäytyskuvista ja uudelleensuunnata se liikkumiseen, hengittämiseen, venymiseen, yhtymiseen, kuten minä teen? Eikö kaikille tavoille olla ja elää löydy tilaa maailmasta, Suomesta, Helsingistä? Voiko joku olla parempi kuin joku toinen, kun kyseessä on monimutkaisempi asia kuin sadan metrin taaksepäinjuoksun nopeus, selvästi sekuntikellolla mitattavissa?
Tarkoittaako "olla" mitään, tuo, joka nielee sisäänsä melkein mitä vain?
Etsitkö yhä vastausta, näihin tai muihin?
Kuvittelenko koskaan, että osaisin vastata yhteenkään kysymykseen? Miksei kysymysten aukinaisuus häiritse minua? Miksi keksin koko ajan lisää kysymyksiä ja täytän niillä maailmani?
Onko mahdollista sanoa: "Se ei kiinnosta minua", ja olla ajattelematta sitä, mistä väittää olevansa kiinnostumatta? Onko mahdollista pysäyttää ajatteleminen? Voiko ajatteleminen - erona toteamisesta - olla muutakin kuin kysymistä?
Mietin edelleen ystävääni, josta kuulin sanottavan, että hän haluaa elää moitteettoman elämän. Sellaisen, josta kukaan ei voi sanoa: Onpa itsekästä! Onpa laiskaa menoa! Kuinka ajattelematonta! Miksi sinä et voi olla kuten muut! - se harvemmin on aito kysymys, siitä huutomerkitys - Ovatpas he boheemeja! Luulee olevansa jotain erikoista! Mietin sitä, kuinka olen kuullut hänen, muidenkin, sanovan, että "Tätä kai elämä sitten on, menee vain mukana, tätä samaa, hautaan saakka." Haudan kohdalla silmänurkka vipattaa. Heille kaikki on niin todellista, selkeää. Tai sitten he eivät vain näytä sitä, että joka aamu hekin herätessään joutuvat yrittämään vastata kysymyksiin kuka olen, mikä olen, miksi olen, missä olen, kykenemättä koskaan vastaamaan niihin muin kuin uusin kysymyksin, tuntien epätodellisuudellisuuden ympäröivän itseään suurimman osan aikaa, jolloin he eivät kosketa toista ihmistä, kasvia, eläinteä, kiveä, pöytää, suunnaten tietoisuutensa tuohon toiseen. He eivät puhu repeytymistä tässä arkikokemuksessa, niistä kohdista, joissa äkkiä tajuaa olevansa, olevansa elossa, olevansa maailmassa, rakastavansa ja saavansa rakkautta ja ystävyyttä, närkästystä ja surua osakseen, heijastuvansa kaupan ikkunasta, väistävänsä vastaantulijat City-käytävässä, kuulevansa sporan kirskahduksen, alkueläimen äänen maailmasta, joka on, elää, ympäröi, johdattelee, torjuu, kanavoi.
Ovatko he koko ajan läsnä? Vai eivätkö he ole koskaan läsnä? Eikö heille läsnäolon ja hajamielisyyden, itsen maailmaan ja tietoiseen tekemiseen liukenemisen ja toisaalta tylsän autopilot-vaihteella kaupungilla ja teorioissa sukkuloinnin välinen ero ole oleellinen?
Muistan kertoneeni ystävälle kerran todellisuuselämyksestäni Stockan kellon alla, mikä paikka kokea todellisuuselämys! "Miten niin olit todellinen, miten niin maailma oli todellinen?" hän kysyi selvästikin tajuamatta lainkaan, mitä yritin sanoa. Olin siinä, tunsin kiveyksen jalkojen alla ja tajusin, miten se johtaa kaikkialla kaupungissa, taloja saalistavan verkon, ihmisten liikkeet, asennonvaihdokset, katseet, kaikkialla risteili kiinnostusta ja toisaalta kuitenkin se kiinnostus typistyi niin pieniin yksityiskohtiin. Tajusin talojen iän, oman vaatimattoman ikäni, sen, kuinka lähes kaikki minussa rappeutui - olin seitsemäntoista, siinä iässä kaikki muu sukuelimiä lukuunottamatta on jo aavistuksen verran säästöliekitettyä - ja ennen kaikkea, kuinka anesteettinen olen suuren osan ajastani. En näe, kuule, haista, maista, tunne, hahmota liikeaistillisesti, mieti tasapainoa tai pystyasentoa, missä mielessä olen edes elossa. Säikähdys, vilkaisu ihmisiin ympärillä. Ei, näyttää siltä, että he ovat tyytyväisinä umpioissaan eivätkä ole kiikuttamassa minua piipaa-autolla sairaalaan.
"Kerran, kun olin blosseissa, kyllä mullakin oli sellainen", aloitti ystävä ja kertoi sitten, kuinka blosseissaan tajusi filosofian historian alusta loppuun. Nyökkäsin, vaikka se, mistä puhuin, oli aivan eri asia. Minä en ollut mitenkään päissäni. Päissäni, missään aineissa - kahvissakaan, teessäkään - en ole saanut ikinä todellisuuselämystä. Ilmankos vieroksun kofeiinipitoisia juomia. Olemmeko perustavalla tavalla erilaisia? Koemmeko samoja asioita, mutta painamme eri asiat unohduksiin, koska emme osaa käsitellä niitä? Vai ovatko jotkin kokemukset sellaisia, ettei toinen voisi astua niihin pitkän harjoittelun jälkeenkään? Oppisinko kokemaan maailman niin, että haluaisin tulla moitteettomaksi? Haluaisinko edes oppia?