Helsinki/Pietari/Tallinna

Kirjatorin kahden euksun pöydässä, asematunnelissa, on kirja Inkerinmaasta ja inkeriläisyydestä. Minun on ihan pakko ostaa se. Sen verran rakas inkerinmummo minulle oli. On? Kyllä, on edelleen, kun tarkemmin mietin. Taas yksi kätevä identiteettipoikkeama, johon voi nojata, kun tuntuu, ettei ymmärrä elämää ympärillä täällä, Helsingissä.
Ensi kesänä Dodo järjestää Suomenlahti-pyöräilyn, Helsinki-Pietari-Tallinna (en ole järjestyksestä ihan varma, mutta näiden kolmen välillä kyllä), ja hiukan haluttaisi osallistua. Pietari ja Tallinna ovat näet mummon kaupunkeja: Pietarissa hän oli töissä lapsena, myi kadulla siskojensa kanssa heidän tilansa tuotteita ja metsästä kerättyjä sieniä, Tallinnasta taas oli mummon ensimmäinen rakas, jota mummo jäi kaipaamaan. R. joka soitti haitaria. Monien eteläinkeriläisten tavoin mummo identifioitui virolaisiin enemmän kuin suomalaisiin. Eihän hän suomalaisia tuntenutkaan, virolaisia kylläkin, tullessaan toisen maailmansodan myrskyissä Suomeen, jossa nai suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan, jottei joutuisi takaisin ryssiin. (Mummo käytti runsaasti sanaa ryssä joten menköön tässä tyylikeinona, vaikken itse siitä pidäkään.)
Taitaa olla niin, etten pääse pyöräilylle, sillä minun pitää treenata tanssia. Ja muutenkin: retkipyöräily ei ole yhtä kivaa kuin kaupunkipyöräily. Minulle pyörä ei ole kuntopyörän tai tanssitunnin vaan dösan korvike.
Mutta Pietari ja Tallinna: omituisen tutut kaupungit. Kun pääsin ensimmäistä kertaa Pietariin, olin kuudentoista. Ensimmäistä kertaa Tallinnaan mennessäni olin yhdeksäntoista. Kumpikin kaupunki avautui eteen, ympärille, kovin tuttuna. Ihmisten eleet ja hymyt olivat tuttuja lapsuuden kesistä: kas noin, noin ne pietarilaiset heilauttavat päätään taaksepäin nauraessaan, korvakorut helähtävät, ja ne kädet, miten ne käyvät niiden papattaessa asioitaan. Aivan kuin mummo. Ja tallinnalaiset: se tapa, millä he kantavat asujaan, on kovin tuttu.
Kun läksin Pietariin kuudentoista ikäisenä koulun kanssa, mummo itki ja raivosi. Myös äiti oli huolissaan ja vaisu, nostihan viikon matka ikävällä tavalla esiin itäisen yhteyden, josta äiti ei halua kuulla mainittavankaan. Äitiä on koulussa haukuttu ryssäksi niin paljon, että hän ei koskaan kerro kenellekään äitinsä olevan inkeriläinen ja jos minä kerron jollekulle, ja tämä kommentoi sitä äidille, äiti kiemurtelee häpeästä ja sättii minua jälkeenpäin. "Mitä se niillee kuuluu?"
Äidin vaisuus ja mummon raivo yllättivät luokkatoverit, joille kerroin reaktioista. Taidelukiota kun kävin, suurimman osan kavereista koti oli vasemmistolainen, suorastaan taistolainen. Mummolassa sen sijaan oppi, että kommunistit vievät rehelliset ihmiset Siperiaan ja vankilaan tai tappavat ne. No, mummo oli nähnyt Stalinin vainot ja sen, kuinka ystävät katosivat yöhön mustan auton viemänä, perhe kerrallaan. He itse säästyivät ilmeisesti yksinomaan siitä syystä, että heidän sukulaisensa oli paikallishallinnossa töissä.
"Miksi sinä sinne, mitä sinä siellä, ne on kommunisteja, pahoja immeisiä, ai ai, että päästävätkö ne sinut sieltä pois", tuskaili mummo puhelimessa, koettaen taivuttaa minua luopumaan matkasta. Mummo taisi ihan aidosti pelätä, että minut otetaan ja viedään Siperiaan. "Mummo, sinä olet kertonut niin paljon Pietarista, minun on nähtävä se", valitin takaisin. "Pietari ja Pietari, ei se ole entisensä. Leningrad se enää on, ai ai, syämestä ottaa, että tämäkin päivä vielä piti nähdä..."
Enkä takaisin tultuani voinut tietenkään sanoa mummolle enkä äidille, että siellä oli ihmeellistä, ihmeellisen tuttua. Tapa, jolla nyökättiin, luututtiin lattioita... Että se kaikki oli jollain tavalla niin paljon tutumpaa kuin tämä suomalainen jörötys, joka aina välillä ottaa minua kovasti päähän. Olkoonkin, että osaan senkin kehonkielen, olla niin kuin ei olisikaan.
Tallinnan-kuumeestakin mummo loukkaantui. Virolaiset olivat hänelle sentään tietenkin parempia ihmisiä kuin venäläiset, olihan mummon ensirakkauskin ollut virolainen poika. Mutta että sinne piti alkaa rampata säännöllisesti. Mummoa epäilytti, että josko neuvostoaika oli korruptoinut virolaiset täysin. Mummolla oli syynsä luuloihinsa: mummon serkuista ne, jotka joko jäivät alunperinkin Neukkulaan tai palautettiin sinne, eivät olleet vaalineet inkeriläistä perintöään vaan puhuivat lapsilleenkin venäjää. Mummo ei jaksanut ymmärtää sitä ollenkaan, kerran hän kävi siellä (missä, en tiedä tarkalleen - mummo on kuollut, eikä äiti halua keskustella asiasta) sukuloimassa, mutta ei halunnut mennä enää toiste. Koetin kovasti vääntää mummolle rautalankaa, että ehkä he olivat ajatelleet, että on parempi, ettei heidän lapsiaan kiusata siitä, että nämä ovat tsuhnia, että ne sopeutuvat paremmin, jos ovat kuten muutkin venäläisiä sielultaan, mutta mummosta moinen oman perinnön kieltäminen oli rikos sukua kohtaan, aiemmin eläneitä ja kuolleita kohtaan. Varsinaisen raivokohtauksen hän sai, kun sanoin, että eihän kuolleita mikään voi enää haitata, sitähän kuolleena oleminen tarkoittaa, ettei mikään enää merkitse mitään, koska ei ole mitään, mille se voisi merkitä. Mummo uskoi paitsi kasvien ja eläinten ja ihmisten, ennen kaikkea vainajien sieluihin. Sellaisiin, joita kiinnosti erittäin paljon, mitä täällä puolen touhutaan.
Mummon hautajaisissa yritin selittää mummon uskomusten tätä puolta kristilliselle papille, joka hoiti hautaan siunauksen. Pappi koetti välttää kannanottamista tivatessani, eikö moinen vainaja-ajatus ollut perimmältään pakanallinen ja kristinuskon vastainen. Mummolla oli meille kaikille oma puukin, jolle tarjottiin maitoa. "Siilihän sen maidon juo, tai kissat", sanoi mummo realistisesti, "mutta puulle se maito silti on." Vasta lukiessani Puiden kansa -kirjaa tajusin, kuinka ehkä inkeriläisillä oli jotenkin läheisempi kosketus vanhoihin pyhä puu -uskomuksiin. Kuinka kaikessa kristillisyydessään jotkut heidän ajatuksistaan ja selityksistään olivat kertakaikkisen pakanallisia.
Kun minulle tulee mummoa ikävä, suuntaan Tallinnaan. Kuljen syrjäkujia, käyn toreilla, katselen ihmisiä. Mietin, miten pienistä sattumista kaikki on kiinni. Sekin, että voi kulkea ja katsella. Jos sotaa ei olisi tullut, mummo olisi voinut naida Viroon. Ja sodan aikana, ollessaan sekä saksalaisten että venäläisten vankina, hänet olisi voitu hyvin tappaa tai tai hän olisi voinut kuolla lavantautiin, joka oli niin paha, että häneltä tippuivat hiuksetkin päästä venäläisessä leirissä. Jos hän ei olisi Suomessa tutustunut ukkiin, hänet olisi viskattu takaisiin Neukkulaan, siellä Siperiaan. Tallinnassa ostan aina jotain torin reunalla kaupustelevilta mummoilta. Keväisin ostan isot pussit karhunlaukkaa ja pakastan sitä. Minunkin mummostani olisi voinut tulla torinreunan mummo, sairas, vanha, väsynyt, Siperian käynyt, keväällä karhunlaukkaa ja syksyllä kehäkukkaa kaupitteleva mummo.
Kun kävin ensimmäistä kertaa Tallinnan keskturgilla ja näin muutaman oikein huonoissa kantimissa olevan mummon, en voinut olla itkemättä ja tyrkkäämättä lähes koko matkakassaani näille vastineeksi muutamasta hassusta pistokkaasta. (Edelleenkin minulla on kolme Tallinnan-mummojen pistokkaista kasvatettua kasvia; rohtoaaloe, purppurajuoru, pylvästyräkki. Oman inkerinmummoni kasveja minulla ei ole. Ukki vei kaikki kaatopaikalle, ennen kuin ehdimme hätiin, hautajaisiin.) Mummot myyvät paljon kuivattuja yrttejäkin; useiden mummojen kuivausmetodit ovat pistämättömät. Heiltä saa kissankäpälää, lehmuksenkukkaa, sianpuolaa, kehäkukkaa, puna-apilaa, kanervaa... Voi mummot. Ne eivät osaa myöskään suhtautua siihen, että joku suomalainen tökkää niille niiden näkökulmasta hirveän rahatukun kouraan ja työntää sen yhä uudestaan niitä päin: pidä se, pidä se. Eihän se meille, suomalaisille opiskelijoille, ole mitään. Mutta mummo voi ostaa sillä lääkkeensä. Kerran mummokin alkoi itkeä tällaisen tempauksen yhteydessä, itki ja tunki rahat taskuunsa ja halasi ja korjasi myyntiämpärinsä (ostimme kaikki karhunlaukat) ja lähti itkien talsimaan poispäin. Meillä oli iso muovisäkki karhunlaukkaa ja itketti, perusteellisesti. (Jostain syystä Tallinnan mummoista tulee aina mieleen Maija Poppasen Lintumummo - joka P.L. Traversin sivistyksen ja mystisen maun huomioon ottaen on tuskin mikään muu kuin itse Kyyhkysjumalattaren yksi hahmo. Lintumummossa ei ole paljonkaan samaa kuin omassa mummossani, joka kimpaantui nanosekunnissa, rankaisi puraisemalla lasta korvanlehdestä ja oli verbaalivirtuoosi.)
Nykyään Keskturgin ympäriltä on mummot putsattu pois tarkemmin kuin ennen. Minne ne ovat menneet? Pietarissakaan en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Haaveilemme Kissan kanssa joka vuosi Pietariin menemisestä emmekä mene ikinä. Pitäisi, pitäisi... Onneksi Kissa ymmärtää inkeriläisproblematiikan; onhan hänenkin isänsä suku Karjalasta, Sortavalan saaristosta. Karjalaisille ei ehkä suomalaistuminen ollut niin hankalaa kuin inkeriläisille, mutta kokevatko he täysin suomalaisiksi itsensä vieläkään?
Kun keskustelu paluumuuttajista kävi vilkkaimmillaan, en tiennyt enää, mitä ajatella. Kun siskolta ja minulta kysytään toisinaan hintaa ulkona, "Ai anteeks, mä luulin et sä oot venäläinen!", en tiedä, mitä ajatella. Kun äiti ilmoittaa, ettei voi äänestää Kokoomusta vasemmistolaisempaa puoluetta, vaikka vaalikoneen mukaan Kokoomuksen toimenpidemaailma vastaa harvinaisen huonosti äidin omia näkemyksiä, en tiedä, mitä ajatella. Hengästyn.
Jos minulle puhuttaisiin aiheesta enemmän, selkenisikö se? En tiedä. Isoäiti ei ainakaan tehnyt tätä helpoksi. "En minä ole ryssä, mutten kyllä hyi hitto suomalainenkaan", hän totesi. Suomalaiset kun eivät ymmärtäneet, varkautelaistollukat, että hän, maailmannainen, olisi ommellut heille tanssiaisunelmia. "Tässähän näyttää ihan siveettömältä", oli asiakas kommentoinut ja mummo oli paiskannut neulatyynyn lattiaan ja kirkunut, että rouvan pään sisus se siveetön on, jos jokin, ei mekko. Viaton kankaankappale!
Joskus mietin, onko haluttomuus kuulua mihinkään, ainainen ulkopuolisuuden teema, jonkinlainen mummon perintö meille kaikille hänen vaikutuspiirissään eläneille. Sisko on siitä irrallisempi; hän oli vasta yhdentoista mummon kuollessa. Minä olin sentään kaksikymmentä, mummon kanssa kesät viettänyt, kasvejen sieluihin perehdytetty. Kun muut veivät haudalle ostetun kukkavihkon, vein minä sinne metsäkukkia, niittykukkia, pari kukkaa mummon kukkapenkkiin itsekylväytyneitä kehäkukkia. Kaikki, millä on sielu, on samanarvoista. Nämä ovat mummon kukkia, ajattelin. "Älä viitsi olla mahdoton, mikset sinä voi tulla tähän normaaliin kukkavihkoon mukaan", sanoi äiti. "Mummo oli mahdoton, minäkin saan olla", sanoin takaisin. Äiti ei sano enää mitään.
Kun välillä mietimme Kissan kanssa, olisiko Tallinnaan muuttaminen hyvä ratkaisu meille kaikille, koko laumallemme, en koskaan muista ajatella, mitä äiti siitä tykkäisi. Ei tykkäisi, siis. Äiti on suistua hermoromahdukseen jo yhden päivän Tallinnan-matkan aikana. Se kaikki, mitä hän on koettanut niin vahvasti olla olematta, lyö häntä vasten. Samalla tavoin kuin se lyö häntä vasten siskosta ja minusta, meidän vaatteistamme ja meikeistämme, tavastamme kävellä. Ei, minä en voi koskaan muuttaa Tallinnaan, Pietarista puhumattakaan.
Joka kerta, kun käännyn Helsingissä kadunkulmasta, ajattelen kadunkulmia kahdessa muussakin kaupungissa. Vieraantutuissa, tutunvieraissa. En osaa venäjää, en osaa viroa. En tiedä edes, saanko joskus mentyä viron kurssille. Englannillakin pärjää, muutamilla avainsanoilla. Hymyilemällä.
Väsyttää. Nyt alan lukea sitä kirjaa, jonka ostin. Lihakset ovat tanssitreeneistä hyvällä tavalla raukeat. Sunnuntai alkaa tuntua oikeastikin vapaapäivältä.