Sään ihmiset

Saan viimeinkin kolumnini kirjoitettua, ja Kissa lukee ja hyväksyy sen.
Vaahtoan sään ihmisistä. Sääihmisyydestä? En tiedä, kuinka ajatusta tituleerata. Joka tapauksessa, kyse on siitä, että elämme tietyssä säässä, tietyssä ilmastossa, ja muunlaisen kuvitteleminen johtaa lähinnä absurditeetteihin.
Abilio Estévez kirjoittaa loistavassa romaanissaan Sinun on valtakunta siitä, kuinka kuubalainen Rolo-eno lukee kirjaa. "Hän on lukenut taas kerran A reboursin kahdennentoista luvun, sen loistavan luvun, jossa Des Esseintes matkustaa Lontooseen Pariisista poistumatta. Ja kuten tavallista, luku on saanut hänen mielensä kuohuksiin. Hän näkee itsensä istumassa postivankkureissa matkalla Pariisista Calaisiin, jossa hän nousisi Lontooseen menevään laivaan. Yö on myrskyisä, hän sanoo itsekseen ylittäessään Artoisin alavia maita. Maisema jonka hän näkee mielessään on tietenkin Saaren [= Kuuban] maisema kapokkipuineen ja kuningaspalmuineen, eivätkä postivankkurit ole postivankkurit, vaan tyypilliset kuubalaiset kiesit, joita Mialhen piirrokset niin taitavasti kuvaavat."
Fiktiivisen Rolo-enon vaikeus eläytyä toisen ilmaston, toisen säätyypin todellisuuteen on kaikkea muuta kuin fiktiivinen ja elämälle vieras. Estévez kirjoittaa loisteliaasti esiin sen, mikä monelta lukijalta jää piiloon: kuinka lopultakin lukiessa mangrovemetsästä kuvastona on Itämeren rannan korkean veden kesä, jolloin tervaleppien juuret seisovat suolaisessa vedessä, lämpötilan termostaattia vain Firenzen neljäänkymmeneen asteeseen kääntäen - Firenzessä terassin auringossa kuumennut tuoli poltti takareiteen pienen jäljen ollessani lapsi.
En osaa kuvitella, millainen olisi monsuunisade tai aavikkoelämä, vuodesta toiseen, normina, oletusarvona. Millaista olisi olla kunnianhimoinen, tai millaista olisi pelätä olevansa homoseksuaali, pitää sitä pahana asiana.
Voin kuvitella, että osaan kuvitella, kun luen kirjaa, eläydyn. Mutta kuten Estévezin esimerkki osoittaa, kuvitelmat jäävät useimmiten puolitiehen hassujen yksityiskohtien edessä.
Bereniken hiuksissa (joka on karvas pettymys - en onnistu pitämään kirjasta, jota usea ihminen on minulle suositellut sanoin: "Sinä pitäisit siitä varmasti") puhutaan sondista. Sondi? Oletan sen olevan jonkinlainen lääketieteellinen esine, kapine, olio. Luen eteenpäin, olen oppinut olemaan vaivautumatta siitä, etten tiedä, millaisia sondi ja kapokkipuu ovat.

Katson Taivasalla.netin kuvaa viime laskiaiselta, kuinka ihmiset laskevat mäkeä lumi pöllyten. Millaista on nauttia mäenlaskusta? Olen laskenut itse niin useasti päin puuta ja murtanut häntäluuni teini-ikäisenä hyppyristä pulkalla tullessani, että mäenlaskuun liittyy minulla lähinnä veren maku suussa ja pelko, mihin seuraavaksi sattuu.
Jo ennen kuin avaa silmät, tietää, onko korkea- vai matalapaine. Korkeapaineella nousee sängystä kuin raketti tai tähtisädetikku, matalapaineella tahtoisi vain kääntää kylkeä ja nurista koirille, että venatkaa iltapäivään. Mutta koirien on päästävä ulos. Ulkona olo muuttuu aina kivaksi. Virkistyy, kuuntelee lintuja ja liikennettä.
Muistatteko, millaista oli pidellä tähtisädetikkua lapsena? "Ei se ole vaarallinen", sanovat, vaikka se sinkoaa aina välillä nipistävän kipinän sormille. En edelleenkään pidä tähtisädetikuista. Ehkä minut on yritetty liian varhaisin kiskaista rakettien sädehtivään maailmaan.
Ulkona sää on epämääräinen. Olo on väsynyt, vaikkakin helpottunut tekstin synnyttyä. Huomaan tulevani päivä päivältä yhä äkäisemmäksi ajatuksesta, että minun on kirjoitettava tietystä aiheesta, tiettyyn mittaan rajoittuen, tietyllä tyylillä. Ajatukset eivät noudata sellaisia jakoja, käskyjä, silauksia. Missä tarkalleen kulkee ajattelusten välinen raja? Onko sellaisesta edes mielekästä puhua? Sen kiinni saaminen on yhtä helppoa kuin horisonttiin ratsastaminen.
Täällä ei ole edes auringonlaskuja. Taivas on harmaa. Lumi on kylmänharmaata.