Aamulenkkien ylistys

Korkeapainetta!
Aurinko paistaa, nouseminen on helppoa. Koirat kirmaavat lumeen ja pissivät siihen keltaisia kraatereita. Ketjut helisevät ja kiiltävät melkein keväässä.
Aamulenkki tehdään ennen aamiaista, hammaspesun jälkeen. Koska on niin kaunista, ei voi tyytyä pieneen lenkkiin vaan pitää kävellä pidemmälle. Puut ovat juhlavia lumikaavuissaan. Kuusiaita pörhistelee ja raivokkaasti säksättävä orava pakenee sinne Nasun elämöintiä. Oravat pois tieltä!
Siirtolapuutarhan mökit ovat kietoneet kaulaansa kimmeltävän liinan. Yhdestäkään piipusta ei nouse savua. Omenapuiden muotoleikkaus näyttää kuorrutettuna entistäkin omituisemmalta. Ovatko nuo tosissaan puita? Pirteä mummeli kolaa polkua möksälleen. Koirat tuhahtelevat mummolle, hengitysilma höyryää. Välillä ne loikkaavat syvään hankeen, lumilohikäärmeet.

Mitenhän sammal voi lumen alla, aprikoin sammaleisen kallion ohi kulkiessamme. Jäniksen jäljetkään eivät paljasta, mitä lumen alla on. Jäljet eivät taida olla oikeastaan kuopaistuja kuoppia vaan vain tiiviimmin painunutta lunta, sama massa eri tilaan sullottuna.
Aurinko, aurinko. Täplät poluilla ja umpihangella, hangella on helmiä, helmikuunhelmiä, vaikka on vasta tammikuu. (Metsässä, tässä metsässä, ei ole tammia. On vain pihlajoita, mäntyjä, kuusia, haapoja, pari hassua vaahteraa, muutama epäsympaattinen koivu. Annalassa, viljelypalstan lähellä, on sen sijaan komea tammimetsä ja lepikko.)
Hymyilen muistaessani viime syksyn herkkutattiapajat metsässämme. Herkkareiden lisäksi keräsin pöheiköstä parit kantarellit, ison vasun mustarouskuja, pari ruskotattia ja valtavan kasan kangaspalsamirouskuja, jonka makua sienikirjat dissaavat, mutta joka on oikein mainio itämaisiin ruokiin kookoksenmakuineen. Keväisin kallioilta löytyy suolaheinää keittoon ja salaattiin, samoin litulaukkaa kallion reunamien kosteista notkelmista, loppukesäisin metsä tiukkuu villivattuja ja ahomansikoita.
Talvella kaikki on niin valkoista, ensisilmäyksellä. Mutta kun katsoo tarkemmin, maa on täynnä erilaisia jälkiä. Oravien irti jyrsimiä kävyn suomuja, juoksujalkaajälkiä, lintujen siipien pyyhkäisyjä; ne ovat varmaankin kylpeneet lumessa. Niin hoocee en sentään ole, että osaisin tunnistaa linnut niiden siivenjäljistä.
Aurinko on houkutellut linnut tiittaamaan ja tirilireilemään. Koirat nuuhkivat ilmaa niin valppaina, koettavat saalistaa linnut silmillään. Nasu hinkuaa jäniksen jäljille, muttei pääse. Vastaan tuleville koirille se irvistää äkäisesti. Mitä kauniimpi sää, sen vakuuttuneempi Nasu on siitä, että metsä on sen, yksin sen. Sateella se ei jaksa olla äkäinen, uitettu koira.
Mobutu kulkee silmät sikkaralla kuin musta paimentolaismattoon verhoutunut koalakarhu. Se urisee mennessään. Askelluksesta ei uskoisi, että kyseessä on vanha, kuuroutunut koira. Mutta kun tulemme sisään rappuun ja riisun Mobutun valjaat, se muistaa olevansa tositosivanha ja kaakertaa portaat ylös vaivalloisesti. Voi olla, että vuoden päästä se rontti pitää jo kantaa portaat ylös ja alas.
Sisällä on lämmintä ja tasalaatuista.
Oikeastaan tekisi mieli, heti aamiaisen jälkeen, rymytä takaisin metsään.