Lähden

Olen pakannut tavarat ja hoidan sähköpostitse viimeisiä asioita ennen pitkää viikonloppua. Poikakulta ilmoittaa tuskin pysyvänsä housuissaan illan ajan. Saavun puolen puolenyön junalla. Huut huut tsukutsuk.

Hetkinen, sumutorvi taitaakin olla laivassa, ei junassa. (Mutta Ruu on palannut. Ruu Äm.)

Tietty riemukkuus täyttää minut ajatellessani, että vietän viikonlopun vieraassa kaupungissa, paineita tai ei. Loppuviikko on muuttunut niin painajaismaiseksi säädöksi, että mikä hyvänsä on parempaa. Sullon pääni turvaan villaisen retuliininvärisen neulebaskerin sisään ja lähden.

Housuissaan tuskin pysyvä poikakulta ei tiedä, mikä häntä odottaa. Kun ystävätär kysyy, kuinka voin kutoa ilman ohjetta, Möbiuksen pipostahan saattaa tulla omalaatuisen kokoinen, nauran ja sanon, että sehän on villaa. Kas, kun villaa kuumentaa, sen kitistyy. Ja toisaalta, märkää villaa on helppo vanuttaa myös suuremmaksi, sen kun repii vaan. Esitän runsaasti käsiä heiluttaen, kuinka pipo ensin kuumennetaan lähes tulikuumaksi vedessä kattilassa ja sitten vedetään hatturin päätukille - minulla ei tietysti ole sellaista, mutta onhan Vompilla pää, mikäs sen mukavampaa kuin sulloa hattu siihen päähän, johon sen pitäisi sopia eikä millekään universaalitukille - ja sitten läimitään sitä puisella paistinlastalla, kunnes villa on kuroutunut tukkia myötäileväksi.

"Sinä siis vedät Vompin päähän tulikuuman märän pipon ja sen jälkeen vielä pieksät päätä paistinlastalla?" Nyökkään, ja jatkan samaan hengenvetoon: "Ja niin sitten ehkä jos se ei kitisty tarpeeksi, kaadan päälle vielä vähän kuumaa ja sitten hetiperään ihan jäistä vettä ja läimin oikein kovasti."

Niin. Ei taida poikaparka tietää, mikä häntä odottaa. Kun huovuttajanainen ryhtyy kutomaan miehelleen pipoa sormituntumalla, se on oksat pois.

"Kuulostaa vähän väkivaltaiselta tuo sinun käsityöhommasi", huokaa ystävätär.

Mutta luulen kyllä että pipo on sopiva ilman pieksämistäkin. Ainakin jos Vomp lukee tämän ennen sovittamista, hän oletettavasti sanoo sen olevan sopiva, vaikka sinne mahtuisi kokonainen junavaunullinen marakatteja hänen päänsä lisäksi. Silloin voin luonnollisesti säteillä tyytyväisyydestä ja ylistää hetken mielessäni sitä, kuinka akuutti näppituntuma rakkaani päästä minulla on.

Pipo kyllä vaikuttaa sopivan kokoiselta, ainakin minulle. Pääni on hyvä lunttilappu.

Olen jo virkannut lisäksi melkein kokonaisen baskerin. Käsitöissä on jotakin rauhoittavaa silloin kuin pitäisi kirjoittaa esseetä, eivätkä aivot oikein toimi.

Olen tyytyväisillä mielin, sillä olen tänään solminut sopimuksen seuraavasta kirjakeikasta free-kustannustoimittajana. Ja kun nousen junasta, saan halauksia ja suukkoja. Vielä viisikymmentäviisi minuuttia töitä ja esseen hiomista. Epäilen kyllä, että joudun jatkamaan sitä vielä maanantai-iltanakin, jolloin palaan.

Mutta toistaiseksi ajattelen vain loittonemista.

Pupilleja

On miltei hämärää, kun kerkiän puistoon, livahdan rautaportista sisään. Pensaiden hahmot ovat tummat, suihkulähdepihalla ja pergolapenkillä valo sentään viipyilee. Tuoksupielusta on kokonainen järviseudullinen. Tuoksuherne kiipeää, punervat nuput sinnittelevät yhä. Erilaisia lehtiä on miellyttävän runsaasti. Ei tarvitse tyytyä ylikäytettyihin peruskoivuihin ja sen sellaisiin.

Koska elämässä voi toteuttaa erikoisratkaisuja yhtä helposti ja edullisesti kuin perusratkaisujakin, ulkoilen puistossa, jonka jokainen puu, lähestulkoon, poikkeaa. Mistä ne poikkeavat? Normista? Ei, vaan toisistaan. Kun tuulenhenkäys kulkee käytäviä pitkin, näen yhtäaikaisesti useita eri tapoja värähtää ja läpättää, syksyisin myös leijua maahan korkeuksista.

Mustaseljassa on komeat tertut. Aurinkoinen kesä on saanut sen satoamaan aivan kaoottisessa mitassa. Ahdan marjoja suuhuni, eikä mitään edes vielä näy. Tästä riittää monelle. Maku on ihana. En jaksa ymmärtää, kuinka kukaan ykkösvyöhykkeellä maata omistava voi jättää mustaseljan tuikkaamatta pihaansa. Vaikka marjasatoa ei tulekaan säännöllisesti vuodesta toiseen, kukkasato tulee joka vuosi. Mustaseljan kukista tehty sima on luksusta.

Ja marjat, kuinka kauniit. Rangat ovat kauniin viininpunaiset, marjat mustia pupilleja. Kiilusilmiä. Essee pitäisi saada valmiiksi, mutta seison puistossa ja maistan pupillin kerrallaan. Aurinko on jo painuksissa. Kun olen tullut aidanviertä, olen kiivennyt kiviaidan yli nurmen puolelle ihailemaan nurmesta törröttäviä vaahteransirpaleita ja kiivennyt sitten kiviaidan yli takaisin jalankulkijoiden puolelle. Joku on tuijottanut, olen hymyillyt hänelle lempeästi.

Kyllä kiviaidan ylitse saa kiivetä.

Portit suljetaan kello kaksikymmentä. Penkeillä istuu vaihto-opiskelijan näköisiä ihmisiä. Kaupungin romanttisimmalla penkillä ei istu ketään. Allas, jota tuijotimme tyhjänä se päivä, kun Hurina osti kameransa, kuivalla betonilla silloin pinossa monta laattaa, on nyt pulputtava, pyöreäkalkkikivipohjainen. Sinne voisi työntää jalan.

Murokulhon kokoiset ruusut kukkivat yhä ja tuoksukasvien aromit etenevät häikäilemättä kosteanholotnaa ilmaa pitkin. Puutarhassa on helppoa uskoa ihmisen kauneuden ja hyvyyden kaipuuseen. Tällaisessa tieteellisessä opetuspuutarhassa vielä helpompi siihen kolmanteenkin, kaipaukseen totuutta kohden. Totuutta, leimaamista, luokittelua.

Eräällä kurssilla opettaja jakoi meille kurssilaisille kullekin useita objekteja, jotka olivat kaikki toisistaan poikkeavia. Pyöreä pinkki paperinpala. Pinkki papiljotti. Hopeanvärinen kolikko. Klemmari. Sakset. Kuiva lehti. Paperinpala, jolle on piirretty lehti. Pala sanomalehteä. Meidän piti järjestää objektit luokkiin. Mutta kuuluuko papiljotti enemmän samaan luokkaan saksien vai toisen pinkin objektin kanssa? Jos papiljotti ja sakset ovat samaa luokkaa, tarkoittaako se, että myös papiljotti ja klemmari ovat samaa luokkaa? Toisaalta hopeanväriset sakset olisivat kotonaan kolikon ja klemmarin kanssa. Mutta väri ei tunnu oikealta perusteelta luokitella esineitä. Ja jos esineet jakaa paperisiin ja muihin, jää kuiva lehti omituisuudeksi toisessa luokassa. Jako kompostoituviin ja ei-kompostoituviin tuntuu vähän liian elinkaaren loppupäätä painottavalta. Ja niin edelleen.

Tuijottaessani esinekasaa pulpetilla ymmärrän, miksi teorioita on. Jotta asiat voitaisiin luokitella, jotta niistä voitaisiin puhua, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi evoluutioteoria on erinomainen, kun katsellaan hevosta, seepraa, sarvikuonoa, karhua, tuoksuköynnöskuusamaa ja mustaseljaa.

Mutta on ilmiöitä, joihin kohdistuvat teoriat tuntuvat epämääräisiltä ja tieteellisesti huonosti koetelluilta. On teorioita, jotka tarkalleen ottaen eivät ole tiedettä, vaikka sitä matkivatkin. Kuten teoriat siitä, mitä on olemassa.

Tulen ajatelleeksi tätä asiaa aina kasvitieteellisissä puutarhoissa. Niissähän puissa riippuu nimilappuja. Tulen ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka tutkivat kasveja pitäen mielessään jatkuvasti niiden lajin syntyhistorian. He ymmärtävät hienostuneemmin, kuinka ympäristö muokkaa eliölajia hitaasti ja päinvastoin. Kuinka lajikohtalot kietoutuvat. Tätä ajatellessani tulen myös ajatelleeksi, miten omituista on pitää jotenkin ylivoimaisena etuna itsetietoisuutta. Jossain jutussa Leonard Cohen -dokkarista, joka on nyt elokuvateattereissa ja arvatenkin poistuu niistä ennen ensimmäistä vapaailtaani, halvatun kalenteri, Cohenin siteerataan sanovan, että runot ovat palamisjätettä - sujuva elämä palaa sujuvasti tuhkaksi, runot ovat todiste jostakin muusta.

Kenties koko kieli.

Tiedän kyllä, että kielestä on paljon hyötyä. Mutta en ole varma, olisinko sittenkin onnellisempi, jos saisin yrittää ja erehtyä. On hyvä elää kulttuurissa, joka on perustettu muullekin kuin yritykselle ja erehdykselle yksityiskohdissaan. Suurena liikkeenä toki yritämme ja erehdymme aivan selkeästi. Mutta kenties olisi hienoa poistaa oma itsetietoisuutensa, tietoisuus velvollisuuksista ja erheistä. Voisi vain toimia, ei muistelisi menneitä eikä kammoaisi tulevia. Ei tulisi surulliseksi asioista joita kaipaa ohimennen uskaltamatta silti kaivata niitä vakavasti. Mistä minä tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Katselen puita ja yritän tajuta, että joidenkin kantojen mukaan ne eivät itse asiassa ole todella olemassa. Että todellista on informaatio niiden dnassa, tai todellista ne lajin prosessina. Lajin prosessina olen itse turha nirkko, koristepitsiä. Jos en vielä, niin hyvin pian ainakin. Ei se mitään - meitä on liikaa. Köynnös kiipeää lehtipuuhun, kaksi lajia nousee aurinkoa kohti, lainaa valoa ja lämpöä. Maan pinnassa on jo viileä, sinisävy maalaa puutarhan surullisen oloiseksi.

Pian on talvi, ja kuten ystävä kirjoittaa talvesta tässä puutarhassa, silloin aidan takaa kuuluu luistinradan kiljaisuja, jotka äkisti täyttävät takin taskut lapsuuden kohmeisilla appelsiininviipaleilla. Suihkulähdepiha on valkeaa kinosta.

Kunpa osaisin siirtää iloa ihmisestä toiseen välittömästi. Olen huolissani ystävästäni kaukana. Kävelen vielä kerran pensaalle ja syön mustia pupilleja. Vanhempi mies, joka kuvaa lintuja, tulee kysymään, olenko varma siitä, että marjoja voi syödä.

Kyllä ihminen voi syödä mitä vaan, mitä suuhunsa saa tungettua ja nieltyä. Eri asia sitten on, ovatko marjat myrkyllisiä. Mustaseljan pupillit eivät ole. Varmuus, mitä on varmuus. Vastaan kyllä. Juu olen varma.

Kotona ymmärrän käyneeni tavaratalossa ostamassa lisää lankoja puoli naamaa mustaseljamehusta violettina.

Puhelininho

Olen tipahtaa silkasta hämmästyksestä tuolilta, kun Hurina eräs päivä kertoo minulle selvittävänsä asioita puhelimessa. Minun kokemukseni mukaan puhelimessa asiat yksinomaan mutkistuvat. Sanat käsitetään väärin, ja toisin kuin tekstiä, toisen puhetta ei voi kelata eestaas, eikä ilmeitä näe.

Kerubivompatti soittaa juuri kun olen löytänyt kahden euron karhunruskean samettitakin. Tuntuu epäsopivalta vastata puhelimeen kierrätyskeskuksessa, mutta vielä oudompaa olisi olla vastaamatta. Vomp on herännyt juuri päiväuniltaan ja on edelleen hieman horteinen. Hän selittää, kuinka ei saa hommia tehtyä. En oikein osaa vastata julkisessa tilassa, hortoilen hyllyväleissä ja olen yksitavuinen.

Niin. Sepä hyvä. Minäkin sinua. Ihana olet. Tietysti. Älä höpsi. On. Ihanaa. Ylihuomenna. Ehkä niin.

Vaikka minulla ei ole handsfreetä, pelkään vaikuttavani pähkähullulta. Ihmiset vaikuttavat minusta pähkähulluilta puhuessaan puhelimeensa ulkosalla. Näkee ilmeet, jotka on tarkoitettu sille, jota ei näe eikä kuule.

Puhuttuani unohdan tietenkin laittaa näppäinlukon päälle, ja samalla kun jyskytän kaupungin poikki töistä kotiin gertrudesteinmaisen riemukkaana siitä, että osaan kävellä, puhelimeni lähettää Hurinan kännykkään tuhatsata tyhjää tekstiviestiä. Onneksi Hurina sentään laittaa siitä tekstiviestin, ja saatan laittaa puhelimeni paitsi äänettömälle - en aio vastata enää yhteenkään puheluun ulkosalla - myös näppäinlukitukseen. Oletkos karanteenissa, typerä kone.

Samalla selviää se, miksi olen lähettänyt muka niin paljon tekstiviestejä. Puhelimeni on varmaankin suihkinut niitä maailmalle runsain mitoin aina kävellessäni. Koska unohdan kuitenkin kaikki kännykkään liittyvät hienoudet - jos ei erikseen mainita, että sen pitää olla kiinni, tajuan kesken teatterin kauhusta jäykistyen, että sehän voi soida milloin hyvänsä - on kenties parasta, että aivan tarkoituksellakin jätän sen kotiin. (Useimmiten se ei ole mukanani - mutta se taas johtuu unohteliaisuudestani ja koen siitä äilähtelevää ärtymystä.)

Vaikka on puhelimesta hyötyäkin, pitää myöntää. Esimerkiksi Eufemia saa toimitettua kesken oikeuspäivää viestin, että eräällä kirpputorilla on ovessa roikkumassa harmaat lappuhaalarit, jotka sopisivat minulle. Kenties huomenna matkaan katsomaan niitä jalan. Jos vaikka päättäisin alkaa pienenpieneksi elefantiksi...

Hieman huolestuttaa, tulinko kännykkäkulttuuriin mukaan liian myöhäisessä vaiheessa, viime talvena. En oikein osaa koko vehjettä enkä koe tarvitsevani sitä juurikaan. Saan ehkä tekstiviestin päivässä ja puhun puhelimessa ehkä kerran viikossa. Onhan sähköpostikin keksitty. Ja sovitut tapaamiset.

Pseudomöbiuksen pipo

On sekin totta, että on sanottu, että suhtaudun pilkallisesti kaikkeen kunnioitettujen setien vakavasti kirjoittamaan. Mutta ei se pidä paikkaansa. En kai olisi opiskellut setien aivoituksia vuosikausia, jos en jollakin oudolla tavalla kunnioittaisi yritystä hahmottaa maailma teoreettisesti.

Mutta en tahdo ajatella, että nuo teoriat ovat muuta kuin apuviivoja. Samalla tavalla kuin nuotit on kirjoitettava apuviivoille, nuottiviivoille tarkemmin ottaen, etteivät ne jäisi irrallisiksi musteläiskiksi paperilla, on myös ajatukset ja teot taustoitettava jotenkin. Muuten sävelkorkeus jää kuulematta.

Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Teorioihin on helppoa unohtua luuhaamaan ja hahmottaa maailmaa niitä vasten maailmalle väkivaltaa tehden, sulloa maailmaa teorioiden lokeroihin. Erityisen hupaisaa tämä on silloin, kun käyttää aivan väärän alan teoriaa. Mutta joskus maailma kuitenkin oikaisee ajatukset.

Maailma, jossa elän, on kuitenkin konkreettinen maailma. Ei auta lainkaan ajatella lautasia tasokuvioiden alustoina. Ne on tiskattava. Ja mitä muuta - no, pipo tietysti. Syntymäpäivä on nyt ollut ja mennyt, ihmiset ovat istuneet lattioilla, sängyllä ja tuoleilla ja olemme juoneet oolongia eli tummaa lohikäärmettä perinteisen kiinalaisen teeseremonian määrämällä tavalla (joskin avotulemme oli vedenkeitin ja pulppuava lähde vesij0hto). Pipo on edistynyt hieman, illalla istun sängyssä ja kudon Vompin pakatessa parin viikon laukkuaan. Ensi viikonloppuna hän ei näet tule tänne vaan minä menen toisaalle.

"Saan juosta laituria", sanoo Vomp. Vietämme yön hänen kaupungissaan ennen kuin menemme hänen vanhempiensa kaupunkiin.

Kuteessani on omituinen kierre. Ensimmäisellä kierroksella luodut silmukat ovat kiertyneet enkä ole osannut oikaista kierrettä vaan jatkanut kierros kierrokselta kutomista ajatellen, että kun aikanaan nyhtäisen puikot irti päätellystä neuleestä, kierros kyllä oikenee. Tämä on kai itselleni tyypillistä ajattelua - ajattelen, että tohistaan nyt ja katsotaan, mitä seuraa. Koska on kuitenkin selvää, että kaikki päämäärät ovat hypoteettisia ja vaihtuvat matkan kuluessa, en ole tarkasti suunnittelevaa tyyppiä. Niinpä nytkin pistän huvittuneesti merkille kierteen ja pyöräyttelen sitä vain eestaas pyöröpuikoilla ja kutoa sutkutan.

Mutta syntymäpäivän iltana, kun Vomp pakkaa laukkuaan ja olen jotenkin liestynyt kaikesta sosiaalisuudesta, näen äkkiä aivan selvästi, että eihän hitto vie tuo kierre mihinkään oikene, sillä olen kuin olenkin kutonut Möbiuksen nauhaa! Saman tien ihmettelen tietysti, miksi ikinä ei mainita naisellisempaa mahdollisuutta luoda Möbiuksen nauha kutoen - ei siinä mitään kömpelöitä kierretyn paperisuikaleen teippisaumoja tarvita. Jos Möbiuksen nauhan selosteissa netissä ja filosofian johdantoluennolla vuonna Kantin hansikas olisi mainittu mahdollisuus kutoa Möbiuksen nauha, olisin tarkkaavaisempi neuleeni kanssa. Sillä enhän minä tietysti mitään neuleohjeita lue, kunhan käytän valmiita pipoja ja sitten teen omasta päästäni - samalla tavalla kuin kokkaankin. Mutta jos Möbiuksen nauhaa esiteltäessä mainittaisiin mahdollisuus luoda tuo objekti kutoen, olisin osanut varoa. Sillä enhän minä Möbiuksen nauhaa tahtonut, vaan kappaleen jolla on selkeä nurja ja selkeä oikea puoli! Sellaisesta on näet PIPOSSA hyötyä.

No, nyt sitten joka tapauksessa istun sängyllä pimeässä huoneessa - huoneen on oltava pimeä, koska olemme alasti ja kaihtimet on kääritty talviylös enkä tahdo pitää mitään anatomian kabinettia naapuritalolle - ja katson kudetta puikoissani ja huokaisen. "Kuule Vomp", sanon. "Taitaa olla että tästä ei tule pipoa, vaan Möbiuksen nauha."

"Hienoa. Sehän on oiva lahja matemaatikolle", virnistää Vomp. "No se voi olla kyllä aika vaikea käyttää pipona", pahoittelen. Vomp tulee tutkimaan neuleen ihmettä. "Se on silti kaunis ja värikäs", hän toteaa. Nyökkään. No, lanka on kaunista ja värikästä. "On se aika omaperäinenkin", hän sanoo. Epäilemättä. Kuinka moni saa tyttöystävältään lahjaksi Möbiuksen nauhan, josta piti tulla pipo viimaa ja räntää vastaan. Näen konkreettisen todisteen siitä, kuinka olen tuhrannut elämästäni monta vuotta setien ajatuksiin ja koettanut hahmottaa abstraktia tavalla, joka on haitannut arkiselviytymistäni. (Huomaan saman asian kirjoittamisessani - tavallaan etsin sokraattista ironiaa tajuamatta tekeväni niin. Enkä ymmärrä ironiaa, koska otan sen tosissani. Parhaimmillani ajaudun sellaisille käsitteellisille Möbiuksen nauhoille, että nostan käteni ylös ja turvaudun äiti sanoi -metodiin.) Hemmetti, emäntäkoulussa olisi ollut etunsa.

Ja sitten olen tietysti myös hieman sitoutunut ajatukseeni pipolahjasta ja se, että antaisin lahjaksi Möbiuksen nauhan pipon sijaan, ei oikein vakuuta minua.

Niinpä puren hammasta ja päätän tehdä Möbiuksen pipon. Tällä kierroksella en työntele kierrosta vain edelläni vaan kohtaan sen, pyöräytän sen kahden silmukan, kudotun ja kutomattoman, väliin, ja kudon sen yli. Tästä eteenpäin neule jatkuu suorana. No, ei säntillisenä sentään, puritaanisuudesta puhumattakaan. Mutta kappaleella on mahdollisuus kehittyä pipon muotoiseksi. Nyt sillä on oikea ja nurja puoli.

Ja kun tarkastelen kudetta, tajuan äkisti ratkaisseeni erään ongelman - tehneeni Möbiuksen nauhaan oikean ja nurjan puolen pakottamalla sen pipoksi. No, tätä vaihetta ei kestä kauan. Suhtaudun ajatukseen kolmiuloitteisesta nerokkuudestani sen verran epäillen, että nukutun yön jälkeen tarkistan asian ja totean, että kyllä, kyse ei ollutkaan Möbiuksen nauhasta, vaan koko kierroksen kierteestä.

En jaksa suhtautua toilailuuni kovinkaan raskasmielisesti. Tämä on yksinomaan huvittavaa. Ensin heittäydyn käsitöihin puhkuvalla innolla, sitten huomaan tehneeni tyypillisen aloittelijan virheen, seuraavaksi totean silmät lähes päästä pullistuen ratkaisseeni matemaattisen ongelman kuteellani ja koen intellektuaalista huvittuneisuutta Möbiuksen piposta samalla kuin tiettyä epäilystä siitä, miksi Möbiuksen nauhan kudontamalleja ei laajemmin mainosteta, ja sen jälkeen vielä huomaan sulloneeni maailman konkreettisen havainto-objektin väkivalloin tuntemani objektin kategoriaan malttamatta tutkia asiaa kunnolla (meni se kyllä täydestä tuohon fyysikkoonkin - epäilemättä hänkin tuntee Möbiuksen nauhan ja Kantin ajatukset ulottuvuuksista ja niiden suhteista tarkemmin kuin käsityön perusteet). En tiedä, kuinka useasti kirjoitan siitä, etten suhtaudu itseeni ja ponnisteluihini kovinkaan ruttuotsaisesti. Tällaiset tapahtumat ovat syynä siihen. Tiedän, kuinka uljaasti käyn tulkistemaan asioita väärin, väärin ja väärin, ja kuinka omituista kohellusta siitä seuraa.

Pseudomöbiuksen pipo on edennyt huimasti. Ehkä saan sen jo ensi viikonlopuksi valmiiksi. Tavallaan käsityön tekeminen on omituinen asia. Pipo voi tulla valmiiksi, toisin kuin kertomus tai ihminen.

Kadonneista päivistä ja öistä

Asiat menevät toisin kuin kuvittelee. Hakee vielä toisenkin lasin, ystävätär tarjoutuu hakemaan kolmannen. Nauran väkijoukon keskellä runoilijalle punaviinimarinoituja satyyrijuttuja. Kutsun ystävätärtä ja itseäni estrogeeninaisiksi. Vielä annos lohkoperunoita. Vomp juo skumppaa shotteina. Kun Andorralle tuotu luxembourgilainen skumppa avataan, koko lattialla olijoiden selät kastuvat.

Putoamme ystävättären kanssa sängyltä lattialle kikattaen, yöpaidan helma pääkalloineen pilkistää. Huono hiusyö ratkaistaan pipolla. Kaikki on mutkatonta, koirakin bilestää mukana, nuolee pahvilautaset ja kipuaa sängylle, huolehtii sammuneista poikasuloisista lärpeksimällä heidän kasvojaan.

Sitten seisommekin raiskauspuistossa ja itken ja maailma on liian rasittava kestää. Oletan tässä vaiheessa siirtyneeni laskuhumalaan. Mutta missä ovat pyörät? Onko järkeä taivaltaa kaupungin halki korkokengin? "Noi ulkoiluttaa vittu piskiä puol kolmelta", sanoo ohikulkija. Hyvälle tuulelle on vielä helppo tulla.

Päivällä emme kerää sieniä emmekä retkeile lähikauppaa pidemmälle. Koiraakin nukuttaa. Makaamme sängyssä myräkkänä, hikoilemme ja läähätämme ja sammumme heti ruoan jälkeen uudelleen. Kello on seitsemän illalla, kun heräämme. Hyvää iltaa. Muut ihmiset näyttävät viettäneen tuottoisan päivän seminaarissa, uhkuvat hyvää oloa onnistuneen ja menestyneen tapahtuman ansiosta. Haluaisin uskoa, että nyt asiat voivat muuttua, että maailma pelastuu, että öljytalous kitistyy ja uusiutuviin energioihin satsataan rahaakin eikä vain korulauseita. En onnistu uskomaan niin.

Mutta katselen ihmisten, tuttujen ihmisten, innostusta. On ehkä todellakin aika ottaa lomaa järjestötoiminnasta, koska en muista, milloin viimeksi olisin itse innostunut jostakin asiasta tai saavutuksesta. (Tai muistanhan minä - mutta sillä ei ollut mitään tekemistä omien toimieni kanssa. Se oli silloin, kun Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen.) Kunpa ihminen voisi vain kadota ja aloittaa uudestaan jossakin toisaalla, ilman nimeä ja kasvoja, ilman tuota rasittavaa taakkaa. Koskaan ei saisi rakastua kollegoihin, koskaan ei saisi rakastua ihmisiin, joihin törmää myöhemmin, sitten kun kaikki on ohi. Helsingin kokoisessa kaupungissa se on toki täysin mahdotonta.

Koetan pysytellä iloisena, mutta toisen päivän putkeentuminen sattumusten ja välähdysten uneksi on liikaa. Vaellan välkkyviä saleja edestakaisin, välillä istun vessassa ja hengitän kämmeniin ja toivon voivani kadota. Koetan vakuuttua, että minulla on oikeus käydä juhlissa, vaikken ole tehnyt niiden eteen mitään. En pystynyt. Sekin on vaikeaa myöntää, miten pienistä asioista pystyminen on joskus kiinni. Siitä, että ei syyllistetä, siitä että ollaan avoimia. Koko seminaarin nimi assosioituu minulle seminaarin ensimmäisen suunnittelukerran falafelannokseen, jonka jaoimme entiseni kanssa ilman että hän vaivautui kertomaan seurustelevansa jo toisaalla. En pääse luottamuspulan yli mitenkään. Koska pääni on takerruttanut seminaarin nimeen epäilyksen, ettei minulle kerrota juuri mitään sellaistakaan, joka tulisi tietää, en pysty ajattelemaan järkeviä asioita seminaariin liittyen.

Ei, älä ymmärrä väärin - bileissä on hauskaa ja on ihanaa nähdä ihmisiä, mutta yhtäkaikkisesti koen ylitsekäyvää outoutta siitä, että en ole ollut mukana tekemässä sitä kaikkea. Huomaan äkisti olevani ulkopuolinen joukossa, jota joskus pidin perheenäni.

Haluaisin tietää, kuinka kauan menee, ennen kuin kykenen oikaisemaan olemiseni jotenkin rennosti näihin asioihin, että ensin seurustellaan ja sitten ei. Selvänä kykenen niihin vielä jotensakin hyvin, mutta humalassa kaikki käy hyvin vaikeaksi, ja olen vain hiljainen ja istun tuolissa jossain seinän vierellä kunnes tulee joku ja pelastaa minut ajatuksista.

Sitten bändi alkaa soittaa ja saa tanssia. Musiikissa on ihmeellinen voima. Se liikuttaa, kun tanssii. Äkisti kaikki huolet ja pöljät assosiaatiot tuntuvat aivan turhilta. Onhan aina musiikki. Voinhan aina tanssia. Ihmiset vatkaavat lantioitaan onnellisina, kyynärpäät ovat kevyitä ja ranteet leijuvat lähes kattoon saakka. Tanssin jälkeen hyvä olo ei katoa minnekään, mutta on viisainta poistua, että sen säilyminen olisi taattua. Kotimatkalla on turvallisempaa kuin juhlissa.

Kotimatkaa kävellessämme tajuan äkisti, että on jo Kerubivompatin syntymäpäivä, vuorokauden raja on ylitetty. Lahjassa on kolme osaa ja se liittyy ruoka- ja juomakulttuuriin olematta itse syötävä tai juotava. Se on käytännöllinen ja liittyy sananlaskuun, jonka olen oppinut Vompilta. Imen hänestä sanoja ahnaasti. Tassana, esimerkiksi.

Kadonneista päivistä ja öistä jää sanannäköisiä jälkiä.

Yksitoista kerrosta

Uusissa pyöröpuikoissani, koko kuusi, on jo yksitoista kerrosta kirjavaa pipoa. On selvää, että pipo ei valmistu sunnuntaiksi, jolloin Vomp täyttää juhlavat kaksikymmentäkolme vuotta. Mutta kuitenkin. Ajatus ja yritys on tärkein, ja siitä, kun olen viimeksi kutonut, on sentään kahdeksan vuotta.

Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.

Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.

Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.

Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.

Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).

Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.

Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.

David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.

Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.

Elävien ketju

On monia asioita, joita ihmiset ajattelevat tarvitsevansa. Hyvin harvoja he tarvitsevat siinä mitassa kuin vaikeuksia ja kykyä suhtautua niihin rakentavasti. Unohda autot, unohda suklaa, unohda inkiväärikaramellit, jotka syödään loppuun yön aikana pala palalta.

Olena ajatellut ostaa suklaata illaksi, syöttää sitä pala palalta Vompatille. Mutta Hakaniemen torin luona on nälkäpäiväkeräys ja on selvää, kuka tarvitsee mitä. Kaadan lompakon sisällön lippaaseen. Nyt viisikymmensenttisistäkään ei tarvitse pitää kiinni, kun stadikan uimala on suljettu. Siellä lukkolokerot näet toimivat viisikymmensenttisillä. Helpointa olisi tietysti olla klarissanunna, jättää kaikki maallinen omaisuutensa taakseen.

Kun nousisi vesijuoksualtaasta, riisuisi vesijuoksuvyönkin ja uimapuvun ja ottaisi hiuspampulan pois ja kävisi porteista ulos vapaana kuin kedon kukka. Aika pian päätyisi putkaan julkisrauhan rikkomisesta tai jostakin vastaavasta.

Eräs ystäväni tahtoisi buddhalaisen rukousmyllyn. Minulla on toisenlainen rukousmylly. Se sijaitsee Neljännen linjan ja Siltasaarenkadun kulmauksessa, jossa sijaitsevat kiviset portaat kivisen muurin kupeella. Tie nousee kirkolle, jossa eräs ystäväni on töissä. Kivimuurin laastissa on minimaalinen reikä, josta tulee jatkuvana ketjuna mustia, pieniä kehoja. Ne kulkevat polkua säännönmukaisesti ja katoavat toiseen reikään, joka on portaiden kivien saumassa.

Pysähdyn taas kerran katsomaan muurahaisten hiljaista kulkuetta. Tämä ei ole vain meidän kaupunkimme, ei vain meidän maapallomme. Ja keiden meidän. Meidän jotka elämme muuten kuin sosiaaliavulla vai meidän jotka osaamme puhua inhimillistä kieltä, vai meidän jotka puhumme äidinkielenämme muuta kuin anglosaksista kieltä, vai kenties meidän jotka olemme unohtaneet, mille puolen puunrunkoa muurahaiset tekevät pesänsä. Ei, viimeisiin meihin en kyllä edes kuulu. Silti tämä on kaupunkini.

Muurahaiset eivät välitä katseestani sen enempää kuin ystävän toivoma rukousmylly pyörittämisestä. Mietin, istuako portaalle, mutta on vielä paljon tekemistä. Pyykit on nostettava kaappiin. On pakattava syntymäpäivälahja. Lohi kaipaa silittämistä.

Seison aivan hiljaa ja katson muurahaisia. Voisin kääntyä ympäri ja katsoa alas ja pitkälle, katsoa ihmisiä kiirehtimässä töistä kotiin. Mutta katson mieluummin muurahaisia, ne ovat sopivampi elävien ketju kuljettamaan ajatuksiani. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat hätkähtäneet sanoessani, että välillä unohdin, kuinka elämä voi olla vaikeaa. Että toisinaan vaikeuksia pitää etsiä. Muurahaiset eivät onneksi ymmärrä eivätkä tahdo ymmärtää.

En tahtonut pois helposta elämästä rationaalisesti ajatellessani, pidin kiinni totutusta tyhjästä muodosta. En nähnyt hätää enkä kärsimystä, koska en halunnut tajuta niitä. Ja sitten äkkiä näin sen kaiken, tai ainakin suuren osan siitä, ja minun oli liian paha olla, en saanut ruokaa alas, en saanut nukuttua, paloin loppuun siihen kaikkeen, en enää kyennyt rakastamaan puolisoani, olin vain väsynyt ja täysin yksin. Muurahaiset lipuvat rauhallisesti, tasaisin välimatkoin. Opettelen uudelleen rakastamaan, ajattelen sanovani muurahaisille. Mutta enhän minä tietenkään puhu, seison vain ja katson niiden ketjua. Kunpa korujen sijaan voisi ottaa muurahaisia kaulalleen kiertämään.

Mutta ei se niistä taitaisi olla hauskaa. Ne ehkä purisivat tai ruiskauttaisivat muurahaishappoa iholle. Ei niitä haluttaisi juosta ympyrää jonkun tuikituntemattoman ja vuorenkokoisen kaulalla. Niille ei voi sillä tavalla myydä ajatusta, että sellainen on hienoa, elämys joka on koettava eläessään.

Ne eivät välitä. Ne juoksevat reiästä reikään. Niillä on oma elämänsä, omat tehtävänsä. Kunpa ne ymmärtäisivät pysyä poissa taloista, taloissa ne myrkytetään. Siitä huolimatta, että eräässä asiassa ne ovat meitä tarkkanäköisempiä. Niillä ei ole illuusiota, jonka mukaan elämä olisi yksilölaji.

Jätän elävien ketjun soljumaan iltapäivään ja kävelen kotiin rauhallisena. Paloauto lähtee takaani liikenteeseen. Se, jota rakastan, saapuu tänään. Ja rahat, ne ovat lippaassa, matkaavat toisaalle. Rahaa minulla ei ole niin paljon antaa. Se johtuu epäilemättä siitä, että pysähtelen liian usein katsomaan eläviä ja ihmettelemään. Tarkastelen puita ja hyönteisiä, lokkeja ja puluja, koiria remmeissä ja ihmisiä vaatteisiinsa naamioituneina. Kysyn, mikä tämän kaiken mieli oikein on, tämän kaupungin kivierämaan pienine eriöineen. Kaupunkimaasturissa ihminen näyttää häviävän pieneltä. Rahat menevät toisille meille joilla ei ole kaupunkimaastureita.

Rahaa mieluummin antaisin heille kyllä jotakin vaivalla ja vaikeuksilla hankittua, ymmärryksen siitä, kuinka lähellä muurahaisia ja puita olemme elämässämme. Mitä ovat yksilöllisimmät saavutuksemme? Jääkaappirunoja kaikki tyynni, valmiiden värien vierekkäin asettelua kankaille, kankaiden asettelua kehojen peitteiksi, tunnelmien virittämistä valoja suuntaamalla, sytyttämällä ja sammuttamalla. Toivoa luovat sanat, jotka on kuiskattu tuhansin kielin tuhansiin korviin. Sanat, joihin on vaikeaa uskoa. Taivaalla leijuva valtava kukkakimppu.

Katselen vauvaa, joka matkustaa edelläni kantorepussa isänsä vatsapuolella, naama tulosuuntaan. Pieni pää notkuu punaisessa hupussa, silmät tapailevat arkkitehtuuria, kirkontornia, puita. Vielä ei lapsen taivaalla tanssi Vitebskin juhlaväki, vielä ei neilikan tuoksu räjäytä hänen päässään lumen tuoksuttomuutta ja pimeitä alastomia puuhahmoja ja niljaa kengänkannan alla, paketteja kangaskassissa, vielä ei vauva sano, että entä sitten, että ei se minulle kuulu. Vauvalla ei ole vielä mitään illuusiota itsestään. Kun hän sieppaa hymyni, hän hyödyntää sen epäilemättä, ilo tarttuu ja kuplii, ketjuttuu.

Vinnikoira kurkistelee joulua jo

Missä vaiheessa jokin sanonta alkaa kuulostaa tylsältä maneerilta sympaattisuuden sijasta?

Minusta taivutusmuoto viintä ei kuulosta edelleenkään tympeältä, mutta tiedän monta henkilöä, jotka mieluummin repivät kyntensä pinsetein irti kuin kuulevan fraasin teetä vai viintä. Vokatiivin vierastajia tiedän niinikään, vaikka minusta mikään ei ole yhtään suloista kuin saada kirje, joka alkaa ollos tervehditty, oi suloisin. (Joskin jokin minussa on heti pingpongaamassa takaisin, että eiköhän maailmassa ole sentään paljon suloisempiakin olentoja, esimerkiksi nuoret eläimet, joiden raajat ovat vielä epäsuhtaiset.)

Sen sijaan saan näppylöitä, kun sama henkilö käyttää yhdeksänrivisessä sähköpostissa kolme kertaa samaa adjektiivia. Etenkin, jos tuo adjektiivi on oikeastaan substantiivi. Kuningas juttu, esimerkiksi. Ehkä ärtymyksen taustalla on taju siitä, että adjektiiveja on herramunjee vaikka muille jakaa, mikä ihme siinä on, etteivät ne kelpaa.

Saan myös omasta lauserakenteestani näppylöitä, sivumennen sanoen. Mutta olen päättänyt kirjoittaa kaiken ylös korjaamatta siten kuin sen ajattelen. Se on ainut keino tehdä ajatteluvirheeni näkyviksi ja ehkä saada syväkieliopistakin jotakin esiin tekstuaalisesti. Minua kiinnostavat symboliset rakenteet enemmän kuin oppineelta vaikuttaminen. (Hemmetti vie, oppineelta vaikuttaminen on aika omituinen juttu... jostain syystä uskon edelleen, että kaikki maisterit ovat möräkkä-äänisiä miehiä, jotka eivät last.fmssa kuuntele kappaletta YMCA siivouksen taustalla.)

Jos siivoaisin tekstini silmää miellyttäväksi, voisi olla, että vaikka alkaisin pitää itseäni ajattelijana tai jotakin. Se olisi hirvittävä menetys.

Aivopesua: minä olen maisteri, minä olen maisteri, hauki on kala, jne.

Mutta takaisin aiheeseen, ärsyttäviin ilmaisuihin. Yksi ilmaisuista, jotka eivät ärsytä, on sen sanominen, että jokin on vinnillä. Vinni kuulostaa vinttiä sympaattisemmalta ja sitä paitsi oikeammalta. Vintit ovat hieman kolkkoja ja hyvin järjestettyjä tiloja, mutta minun talossani on ehdottomasti vinni. Peltikatto humisee ja ropisee ja vinkuu Kallion huipun tuulia, kolmikymmenluvun sementin ominaishaju on selkeä, koppini ovi on lukittu sellaisella lukolla, jolla voisi kuvitella lukittavan päiväkirjoja tai mignonmunia. (Miksi mignonmunaa ei voisi lukita, jos siihen asentaisi helat? Huh, huomaa kyllä että alkaa tulla nälkä. Mutta tänään en ole kuntoillut ja siksi en saa syödä suklaata. * tauko * Nyt helpotti, kävin takahuoneessa keittämässä itselleni kupillisen pikapuuroa, syömässä jonkun ystävällisen sielun tuomia kriikunoita suuresta kulhosta - uhkarohkeaa, koska monella on flunssa - ja keskustelemassa entiseni äidin kanssa aiheesta kuinka kietoutua villavaatteisiin.)

Vinnissä on jännittävää käydä, siellä tulee toimelias ja seesteinen olo. Tavaraa on vain vähän ja suurin osa siitäkin vanhempieni. Valoa ei siroa riittävästi kopin sisään vaan pitää huhkia hämärässä. Jos haluaa nähdä, mitä jätesäkki sisältää, on koko komeus nostettava käytävälle ja purettava sitä siellä. Omia tavaroitani vinnillä on vain kissankuljetusboksi, laatikollinen vaatteita (nyt kesävaatteita, talvivaatteet on nostettu kaappiin ja kesä vinnitetty), kettutekoturkin, äidin vanhan krimiturkin ja dersu uzala -saappaat sisältävä jätesäkki, sveitsin armeijan alppijääkärien reppu sekä laatikollinen jouluvaloja ja -koristeita. (Ehkä minun on pyörrettävä lausuntoni, etten ole jouluihminen. Jos omaisuudestani suuri osa on joulukrääsää, se puhunee objektiivisuuden kiistämätöntä kieltä. Sitä paitsi, olen jo aloittanut joululaulujen kuuntelemisen last.fmssa. Pidän joulusta ideatasolla, vaikka käytännössä tiedän, että minulle tulee joka joulu paha mieli äidin liiallisesta suoritusmentaliteetista. Eikö joskus voisi vain relata, fiilistellä valoja ja hyasintteja ja heittää kengällä ajatusta, että kaiken pitää olla täydellistä?)

Kun vinniltä klopsuu alas (siellä kuuluu asioida puukengissä - olen ehdoton puukenkäihminen), voi muistella lapsuutensa vinnejä samalla kuin katsoo ikkunan läpi sisäpihojen kirkkauteen, naapurisisäpihalla näkyy olevan pyykkinarukin, siellä heiluu retuliini paita (retuliini on värinimike, jonka olen oppinut hämäläiseltä mummultani; olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleinen tuo nimitys on, en ole vuosikausiin kuullut kenenkään luonnehtivan mekkoa tai pöytäliinaa retuliiniksi). Katselen paidan liehunaa ja ajattelen Taivaanvuohentien ja Gyldenintien vinnejä, noita aarreaittoja, joissa saattoi painaa lapsenkasvot kanaverkkoon ja kuvitella tavaroiden tarinan. Vanhaa kassakonetta, iloisenkirjavia räsymattokääryleitä, terrakottaruukkujen pinoa.

Emme koskaan löytäneet vinniltä vinnikoiria. Toisin kuin eräästä ystävästä, minusta nimi oli aina looginen - vinttikoiralla on niin pitkät jalat, että se näkee vinnille kurottelematta. (Mistä sekin nimi tulee? Tuulennopeudesta?)

Koetamme Kerubivompatin kanssa pusertaa hommia eteenpäin kumpikin tahollamme, omassa kaupungissamme. Vomp tekee seurantatestin sukupuolisuudestaan Setan sivuilla ja saa minua korkeammat pisteet sekä miehisyydessä että naisellisuudessa. (Minua harmittaa, ettei testissä ole lapsellisuusosiota. Siinä voisin sentään skoorata tuulettelun arvoisesti.) Minä taas laulan tanssihittejä last.fm -radioiden tahtiin, järjestän, imuroin ja jynssään. No, jynssääminen ei ole kyllä vielä loppuun asti suoritettu ja vessan kaapin järjestäminen kesken. Tuntuu hyvältä siivota, ehkä innostun vielä pesemään ikkunatkin huomenna. Nyt se olisi järkevää tehdä, pian on kylmä eikä tee mieli avata noita suuria ruutuja. Ja kuitenkin lasit näyttävät jo melko likaisilta. Ja talvi on pitkä!

Tuntuu hauskalta liu'uttaa rättiä ikkunalautaa pitkin, sulloa kirjavat villaviltit yläkaappiin, nähdä Kerubivompatin vaatteita odottavat hyllyt. Olen laiska siivoamaan, koska minua ei sotkuisuus ärsytä juuri ollenkaan. Onneksi Vomp on samanlainen eikä yököttele nähtyään tietokoneeni ruudun, joka on kroonisesti greippiroiskeissa ja roiskeisiin takertuneessa kissapölyssä ja mullassa. Tosin hän kyllä kirjoittaa, että on mukava kuulla, että koetan järjestää hänen paluutaan ajatellen kotoisat olot. Minusta siivotussa kodissa on jäykkää oleskella. Onneksi saan sen sotkettua todella nopeasti aidosti asutulta pesältä vaikuttavaksi. Pari ruokailua, muutaman muistilapun kirjoittaminen ja voila, olen taas kotona. Lohi osallistuu talkoisiin kusauttamalla ovelle. Hyvällä tuurilla kusta lentää myös puukengille.

Hämmästyn joka ikinen kerta töihin tullessani tilan kliinisyyttä. Harmaus, loisteputkivalo ja laaaaaaaaajat lattiatilat ovat vain jotakin niin muuta. Kaikki on modernia (muttei kyllä yhtään sen ergonomisempaa kuin kotonani - itse asiassa esimerkiksi valaistus ja tuuletus on kotonani hoidettu huomattavasti ergonomisemmin, samoin mielihyvä; kissan silittäminen tunnetusti aiheuttaa mielihyvähormonien hyöyn). Pari pientä kasvia hukkuvat valtavaan tilaan. Kissan äidin työhuone sentään on mukavamman oloinen, sillä siellä on entisen kotini kasveja, kuten Koskelantien pimeydessä pahoinvoinut peikonlehden roikale. Myös tuoksupelargonieni poikasia elelee kirjaston hämärässä harmaudessa.

On vaikeaa ymmärtää, miten meidän kuvitellaan viihtyvän tällaisissa tiloissa. Näissä ei tippaakaan vinnimäisyyttä! (Asia pulpahtaa mieleeni, kun teetä takahuoneessa keittäessäni silmäni harhautuvat erääseen pöydällä avoimena lojuvan Nyt-liitteen otsikkoon, jonka alusia en jaksa edes lukea. Otsikossa sanotaan, että kollegat ovat parhaita kriitikkoja. Onpa kummallinen kommentti. Minä arvostan enemmän juuri muita. En ole hirveän ilahtunut siitä, jos esimerkiksi kirjoituksistani pitävät toiset kirjoittajat. Enemmän tahtoisin, että äitini ja isäni voisivat pitää näistä. Mutta epäilen, etteivät he voisi. Ja toisaalta, koska tahdon kirjata asiat, kuten ne ajattelen samalla kun kirjoitan, ja syyllistyn heidän näkökulmastaan katsoen kuitenkin jatkuvasti thoughtcrimeen, enkä halua alkaa sensuroida omaa päätäni, ajattelen vain kirjoitustani tältä osin epäonnistuneena kyhäelmänä. Ehkä ne, jotka sanovat, että ihminen kirjoittaa, koska ei osaa, Karrin olen ainakin kuullut sanovan näin, ovat oikeassa. Kirjoitan, koska en osaa kirjoittaa äidilleni. Minun äidinkieleni on viallinen.)

Kirjaston takahuone on sentään pieni, pesämäinen. Koen akuuttia syyllisyyttä siitä, että tarkastelen lehdessä suuremmalla mielenkiinnolla viikonlopun sääkarttaa kuin viereisen sivun uutista sotilaiden kaappaamasta vallasta Thaimaassa. Thaimaa, kalakastikkeen hajuisia aamiasia tarjoava hymyn maa, jolle tahdomme antaa tsunamiapua golfturismin muodossa. (Tuolla tavoin täggään näet asiat päässäni.)

Sunnuntaina - jolloin juhlimme Kerubivompatin syntymäpäiviä, siivoukselleni on aina jokin syy - jouluun on tasan kolme kuukautta. En muista, onko tsunamista vuosi, kaksi vai kolme. Veikkaan kahta. Viiden vuoden kuluttua veikkaaminen on vieläkin vaikeampaa. Jonkun pitäisi säveltää arkkiveisu, samanlainen kuin se titanicveisu, joka opeteltiin koulussa laulutunnilla. Tyhatyhdeksänsataakakstoista-taapahhtui-taapaauuus ja niin edelleen. Naureskelen edelleen veisun säkeelle se laiva oli kaunis ja uljaan näköinen muuten vain se oli hiukan lyhytikäinen. Epäilen muistavani veisun väärin.

Olen iloinen, kuten aina siivouspäivinä. Haaveilen räntäsateesta ja pikkujouluista ja joululauluista. Voi, tänäkin jouluna laulamme yhdessä, varmasti. Muistan viime vuoden skypejoululaulun, LL soitti vuokraemäntäni pianoa, ja me raiuttelimme Eufemian, toveri Timon, Salsamiehen eksän ja parin muun ystävättären kanssa, Swendolyne istui sohvalla akustinen kitara sylissä eikä uskaltanut säestää, ja Hurina harhaili rapussa koettaen kuunnella, mistä kuului heikkoa laulua, pianon ääntä ja steppikenkien läiskettä. Ja Turussa lauloi Skypessä Qtea joukkueineen ja Jyväskylässä Kerubivompatti. Käpylässä lauloi ensin entiseni, ja hänen lähdettyään pelaamaan koripalloa Nasu-koira jatkoi mukana laulamista entisestä kodistani. Ja joka ikinen kerta kun lopetimme, Kerubivompatin ääni tuli vielä yksin kaukaa ja lauloi viimeisen tavun.

Jälkeenpäin me Helsingissä asioihin osallistuneet seisoimme Kasarmitorilla ja kuvittelimme, ettemme mene minnekään ja melkein jäädyimme siinä joulutunnelmoinnissamme, mutta päädyimme sitten kuitenkin syömään. Oi, talvi. Onpa omituista, että saatan pelätä talvea, sillä talvella voi kuitenkin tehdä paljon kivoja asioita, kuten leipoa lumilemmuja ja juosta kilpaa laivojen kanssa.

On omituista, että olen rakastunut Kerubivompattiin keväällä. Olen aina aiemmin tavannut rakastua syksyn kuluessa ja vakuuttunut asenteeni vakaudesta juuri joulun aikaan. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen aina aiemmin jotenkin vannottanut itseäni, että olenhan nyt vakavissani ja tuntenut outoa kuristumisenkaltaista tunnetta. Ehkä se on johtunut siitä, että miehet ovat suhtautuneet soperteleviin tunnustuksiini jotenkin kiusaantuneesti. Nyt, kun kukaan ei ole kiusaantunut, kaikki on valtavan helppoa. Sen kun siivoaa pari hyllyä toisen vaatteille ja toivoo, että Vomp jaksaisi lukea huolella tentteihin ja tehdä seminaarityönsä reippaasti ja voisi todella muuttaa tänne joululomalla.

Olemme jo alkaneet katsella leveämpää sänkyä ja keskustella, olisiko parvi vai futon parempi. Ehkä sittenkin parvi. Muuten huoneeni muurautuu täysin umpeen. Futonia ei kuitenkaan tulisi päivittäin viikattua sohvaksi. Ja eihän huoneessani ole edes televisiota, jota sohvalta voisi katsoa. Ei kai sohvalla ole virkaa ilman televisiota. Tuskin me nyt sohvalla keskustella pönöttäisimme kahden kesken.

Jännittävää, joulu. Siitäkin olemme jo puhuneet, miten joulu järjestetään. Helpointa olisi kai lähteä varsinaisena päivänä pois, niin ei tarvitsisi rasittaa vanhempia jännityksellä, kumman perheen luo menemme. Mutta kaikki on vielä auki eikä meillä ole jouluaattoturismiin todennäköisesti rahaakaan.

Helvetti, ehkä sittenkin olen jouluihminen kun alan vaahdota joulusta viikolla, jonka lopuksi on luvattu kahtakymmentä astetta ulkoilukeliksi.

Väpättävää tutkimusta

Talo, jonka näen astuessani ulos koulun ovista venyneenä - suomeksi mikroskooppisen pienillä kudosvaurioilla - näyttää porvarillisuuden perikuvalta. Se on valkoinen ja kylpee läheisen urheilukentän valosaasteessa näyttäen sisäänrakennetusti itsensävalaisevalta magrittetalolta. Minulla on issue porvarillisuuden ulkoisten merkkien kanssa. Oloni on epämukava pastellineuleessa ja helmikoruissa. Itse asiassa, en suostu pukeutumaan niihin.

Se on kummallista, sillä en tarkalleen ottaen usko minään, jolla on jokin oma maku, tahto tai sen sellainen. Uskon ehdollistumiseen kyllä ja siihen, mitä Matthieu Ricard, Dalai Laman tulkki ja munkki, sanoo illuusioista: Jos painat sormilla silmäluomiasi, näet kuun kahtena. Jos painat sormilla silmäluomiasi koko ikäsi, näet kaiken kahtena ja kenties teet teorioita tuosta toisesta maailmasta epäilemättä ikinä sen todellisuutta.

Dewey kirjoittaa asiasta toisin sanoin. Hän kirjoittaa siitä, kuinka viattomista sattumista kasvaa ympäristön rohkaistessa ensin sujuva automaatio ja sitten luontumus, joka katoaa itsestäänselvyyksien joukkoon. Luontumusten joukko kivettyy luonteeksi.

Yhdessä asiassa olen samaa mieltä buddhalaisten kanssa. Minä on leikkikalu, illuusio. Moraalisena leikkikaluna se on muovipussi pikkulapsen käsissä. Vedä pussi päähän, dear. Minä joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, ou jee. Lasketaan sataan pussi päässä ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Toivotaan, että kysessä on pussi, johon Lohi tai joku muu muovifetisisti on pureksinut reikiä.

Mutta toisaalta minä on vahvasti sidottu tiettyyn kehoon, joka on toisaalta moraalinen tuntosarvi. Sidos on niin vahva, että tuntuisi luontevammalta sanoa, että tämä on tämän kehon minä kuin että tämä on minun kehoni. Sillä eikö juuri kehoni ole tehnyt suurten linjojen valinnat puolestani? Valinnat, joiden takia olen altistunut näille ja näille ideologioille, joille nyt yritän altistaa kehoni. Eikö juuri kehoni ole ilmaissut selkeästi, että tämä tuntuu hyvältä ja tämä taas pahalta. Lisää tätä, vältä tätä. Ja eikö juuri kehoni ole ollut omituisen pehmeä joidenkin ihmisten kanssa, pitänyt heistä ensi hetkestä saakka minun ikinä kykenemättä oivaltamaan, miksi itse asiassa tunnen näin. (Tietysti osa ystävistä on toisenlaisia. Hyvistäkin ystävistä, siis. Ihmisistä voi oppia pitämään.) Ja jos kehoni sairastuu, kuten jalkapohjani pettäessä, minän on aivan turha teeskennellä, ettei siihen ole sattunut.

Mutta onko kehoni luotettava? Se on kadonnut luontumuksiin ja kitisee venyttäessäni takareisiä. Se kirkuu pohkeille ja vihaa pienten rintalihasten kiinnityskohtien ärsytystä. Suostuttelen sitä ajatellen hengityksen venyttävän lihaa pitkäksi ja pehmeäksi. Puhun lihaksille ja jänteille maanitellen, kunnes ne lakkaavat haraamasta vastaan. Sinä olet vain unohtanut, miten hyvältä tämä tuntuu. Seksiin on vielä kaksi iltaa. Tämä on ainoa keino.

Totta puhuen en enää ole niin kiinnostunut siitä, miten suostuttelen kehoani ja miten se vastaa. Se johtuu siitä, että olen suostutellut kehoani niin kauan, että siitä on tullut luontumus, itsestäänselvyys, kaksoiskuu. Ja on selvää, että ilman luontumuksia ei selviä. Siinä suhteessa luontumukset muistuttavat käsitteitä käsitejärjestelmässä - ei voi olla käsitejärjestelmää ilman käsitteitä eikä elämäntapaa ilman luontumuksia. Ja olen miettinyt ja tutkinut, hikoillut ja kurottanut ja venynyt ja tullut siihen tulokseen, että Richard Shusterman on oikeassa - on oltava myös joogi.

Joogilla viittaan nyt tässä kehomielen harjoittajaan vastakohtana pelkän mielen harjoittajalle. (Pelkkää mieltä kun ei ole.) Jos en olekaan varma siitä, tarvitseeko tieteilijän (tai modernin ajan filosofian tutkijan) olla joogi, olen vakaasti sitä mieltä, että kenen tahansa eettisyyteen pyrkivän tarvitsee olla. Sillä jos keho on etiikan tuntosarvi, sitä pitää katsastaa aivan samalla tavoin kuin pitää pitää korvat vaikuttomina, jotta kuulee, kuinka toiset tilanteiden osalliset tilanteet hahmottavat.

Koska minua kiinnostavat tilanteet, joissa minä ikään kuin automaattisesti, sen kummemmin ponnistelematta laajentuu kattamaan kehon rajoja laajempia alueita (esimerkiksi: kun suutelen jotakuta, kun pyöräni varastetaan, kun näen eläimen, jota minun on autettava pulasta, kun kutsun valkeaa taloa porvarilliseksi), olen kiinnostuneempi nautinnosta kuin kivusta.

Sillä nautinto on helppo jakaa, kipu ei. Swim in the warm waters of the sense of the flesh, kuten Rocky Horron Picture Shown uima-allaskohtauksessa lauletaan. Jossain vaiheessa taju siitä, missä oma iho muuttuu toisen ihoksi, katoaa. (Jossain vaiheessa taju katoaa, sanoisi joku, mutta ei se ole täsmällinen ilmaisu. Vaikka taju kehojen erillisyydestä katoaa tässä tilanteessa, taju sängyllä ympäri lattiaa ajelevasta lihatunteesta ei katoa mihinkään.) Mutta kovaan kipuun on vaikea ottaa kantaa, kipu panssaroi kehon yksiköksi. Kun esimerkiksi Qtea huutaa asunnossani käsi palaneena, en oikein osaa pukea oikeaa ilmettä kasvoille - miten ihmeessä tähän olisi paras reagoida? Tajuan rauhoittavan hymyn, itkuunpurskahtamisen ja pelon plaraavan eestaas ilmelihaksia. Tai kun Vomp puree kieltäni luullen sitä sitkeäksi mansikaksi. Mansikoiden jakaminen suusta suuhun ei siten ole täysin riskitöntä - vaikka suutila on kätevästi yhdistettävissä, tietyn kielen kipuhermotus johtaa vain yhteen suuntaan, vain yksiin aivoihin, vain yhteen liikekeskukseen. Silmäni pyörivät ja käteni huitovat, mutteivät nautinnosta, vaan kivusta. Kieli toisissa hampaissa päästelen epätoivoisia kähähdyksiä, kunnes Vomp höllää otetta ja sanoo: "Olipa kummallisen sitkeä mansikka."

ei e ovvu angi-a, e oi u ieuvi

Joskus mietin sitäkin, olisiko kivusta kiinnostuminen jotenkin olennaisempaa. Sikäli olen omituinen kasvissyöjä ja etiikan harrastelija, että painotan nautintoa kipua enemmän. Tai ehkä se kertoo vain jotain siitä, kuinka etenen asioiden suhteen: tarkastelen päämäärää ja kiinnityn siihen ja suhtaudun ongelmiin jääräpäisellä oletuksella, että niissä on kyse vain jostakin hyvin väliaikaisesta ja oikeastaan lähes illusorisesta seikasta. Pitää vain keksiä elämisen tapa, jossa niihin suhtaudutaan siten, että ne monistumisen sijaan kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa.

Nyt kun lueskelen filosofi Jean-Francois Revelin ja buddhalaismunkki Matthieu Ricardin keskusteluja kirjasta Munkki ja filosofi, huomaan yllätyksekseni buddhalaisen kannan olevan aika lähellä omaani.

Luulen Ricardin huomautuksen, että henkisen tien kulkijat tunnistavat kyllä toisensa eivätkä tappele yksityiskohdista, osuvan jokseenkin asian ytimeen. Vaikka on monia seikkoja, joissa en ole samaa mieltä joidenkin ystävieni kanssa (esimerkiksi, tarvitaanko persoonallinen Jumala takaamaan objektiivinen hyvä tai onko ajatus omin jaloin tukevasti seisomisesta ylipäänsä järkevä metafora), olen valtaosin samaa mieltä siitä, että heidän ohjelmissaan on järkeä. Satunnaiset takaiskutkaan tuskin kovasti kolahtavat ihmiseen, joka on ponnistellut koko muistinsa ajan elääkseen siten, että tuottaisi enemmän iloa kuin surua. (Kiinnitä huomio sanaan ponnistella - puhun nyt ihmisistä, jotka todella tekevät töitä näiden asioiden kanssa. Suurin osa ei tee, ja se on surullinen seikka. Tietenkään ponnistelu ei takaa vielä tuloksia, mutta on jo itsessään kaunis ele.) Ja teitä on taatusti yhtä monta kuin ihmistäkin - se, mikä on yhdelle oikea tapa venyttää reittä, ei toimi toiselle lainkaan. On tunnusteltava, edettävä vähän kerrallaan, lempeästi.

Suostuteltava kehomieltä.

Venytystunnin jälkeen lihakset ovat pehmeät mutta tulee helposti kylmä. Uudistan suhteeni huoneeseen kiskomalla verryttelyasun päälle pitkät villasäärystimet, villapaidan ja päähänkin villaisen lippalakin. Joku voisi sanoa, että eristäydyn ilmalta tai suojaudun kylmältä. Se on yksi tapa tarkastella asiaa. Itse koen luontevammaksi ajatella suojautumis- ja eristäytymisnäkökohdan ohella, että helpotan kommunikaatiota huoneeni kanssa puhumalla sen kanssa samaa kieltä. Joskus villapaita on mukavuuden phrase book. Sen kanssa selviytyy tilanteesta, joka olisi sitä ilman tukalan viluisa ja jäykistäisi lihakset.

Jos hartiani särkisivät, en jaksaisi ehkä ajatella positiivisesti.

Olen tänään kulkenut katuja ja juossut allasta ja istunut työpaikalla ja kuunnellut kollegani ihmissuhdemurheita ja miettinyt kaiken aikaa jossain taustalla, miten asiat liukuvat moraalin piirin ja siitä pois. Satakunta vuotta sitten tapahtui suuri pamaus, kun saatiin selville tautien yhteys hygieniaan. Hygieniasta tuli moraalinen velvoite uudella tavalla: Jos et pese käsiä, saattaa olla, että tartutat tappavan taudin eteenpäin. Seksuaalinen moraali taas vapautui ehkäisyvälineiden myötä, mutta kiristyi irtosuhteiden osalta uudestaan AIDSin astuessa näyttämölle. Olen miettinyt jo muutaman päivän, mitä tarkoittavat moraalisesti ne ajatukset, joita on esitetty ns. positiivisen psykologian parissa.

Kuten että päättely ja vuorovaikutus on parempaa, jos henkilöä hallinnoi myönteinen tunnetila. Ja että negatiivinen tunnetila, etenkin suru, huonontaa päätelmiä ja sen myötä myös vuorovaikutusta. Tällaisesta seikasta ei voi suoraan johdella sitä, miten mahdollisesti jossakin vaiheessa meiltä vaadittu ilo järjestetään ja jaellaan. Kauhutapauksessa ilosta tulee velvollisuus, joka toteutetaan vaikka pillerein, instant happinessina. (Eikö Uudessa uljaassa maailmassa tehtykin osapuilleen näin?) Olenko ainoa, jonka mielestä tässä vaiheessa ilosta puhuminen alkaa tuntua käsitteellisesti virheelliseltä, samalla tavalla kuin Nancy Fridayn kirjoittaman Marian puhe raiskauksesta tai joidenkin transhumanistien toive ikuisesta materiaalisesta elämästä?

Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä selkeämmältä minusta alkaa tuntua, että sellaiset kysymykset kuin elämän tarkoitus, persoonallisuus jne. on muotoiltu vulgääriesiintymissään jotenkin perin virheellisesti. Eihän elämä koskaan voi olla itsellistä. Eihän kehoni voi koskaan olla minun. Eihän ratkaisuja koskaan tehdä tilanteessa, joka on täysin sanallistettu.

Tämä on sanottu ennenkin tuhansin erilaisin lausein.

Lattiallani on suuria vaatekasoja ja laiska harmaa kolli. Se on lyhistynyt vihreäksi värjätyn pellavakankaan päälle. Suunnittelen ompelevani kankaasta jotakin. Vaikka suunnitelmani ja ohjelmani ovat muotoutumattomuudessaan itsestänikin naurettavia, en masennu. Kerron Vompille, kuinka omituista on, ettei hän kiusoittele minua siitä, kuinka rakastunut olen ja ettei hän ole siitä edes lievästi huolissaan. Kun annan esimerkiksi sen, ettei hän kiusaannu, vaikka tietokoneeni taustakuvana on yksi pussailukuvistamme, hän melkein loukkaantuu. Hänkin on ajatellut ottaa sen taustakuvaksi.

Hyvä etten jysähdä turkoosilta, epäergonomiselta istuimeltani lattialle. Minusta on ihana asia, että hän on muuttamassa tänne vähän kerrallaan, tällä erää kahden vaatekaapin hyllyn verran. (Hyllyjä on yhteensä kuusi mutta miehillähän ei tarvitse olla kahmalokaupalla erilaisia mustia rimsuhameita kuten naisilla ilmeisesti tarvitsee olla.)

Perjantaina olemme ajatelleet mennä katselemaan satulatuolia. Minulla on sellainen tuntu, että kohta taivaasta sataa rahaa ja sen kunniaksi olen ajatellut investoida eettiseen tuntosarveeni (mutta en vaadi sinua pitämään minua sääprofeettana - se olisi kohtuutonta, näillä ennusteilla). Istumatyöläisellä on oltava hyvä istuin, pelkkä vesijuoksu ei vielä riitä. Ja vaikka äiti koettaakin väittää, että halvempi, tavanomainen satulatuoli kävisi, aion ostaa kalliimman multiadjusterin - joka ei aiheuta miehillekään impotenssia vaan vilvoittaa kivekset suotuisaan 33 asteen lämpötilaan.

Koska jos kunnioitan omaa eettistä tuntosarveani, enkö kunnioittaisi myös toisten samanlaisia? Silti ikävöin yhtä asiaa - tanssitunnin räjähtävää iloa. Sopivaan ilta-aikaan suunniteltu tunti ei ole edelleenkään käynnistynyt. Se tarkoittaa sitä, että tanssit pitää tällä erää hoitaa lauantaina epävirallisessa bloggaajakokouksessa Megapolis-klubilla.

Sitä varten sietääkin venytellä, sillä harvassa ovat ne tanssilattiat, joilla en innostu pienehköön cancaniin. Enkä halua revähtää. Pohjustus on tehtävä huolella, suostutellen, jotta juhlissa ei tarvitse varoa. Sitä paitsi - saan pitkästä aikaa tanssia sellaisen kanssa, jonka kanssa haluankin juuri tanssia! Siinä on aivan riittävästi elämän tarkoitusta tällä erää. Elämän tarkoitus toiminnassa - pariutumisriiteissä.

(okei, sitä huijataan vähän, mutta siitä joskus toiste.)

Karpaloita, tulikukkia, teekukkia

Voiko kahta kvalitatiivisesti täysin erilaista ilmiötä oikeastaan verrata keskenään?

Olen kirjoittamaisillani, että karpaloiden kaivaminen rahkasammalmättäistä hakkaa mennen tullen ilotulitusten katsomisen ihmisten tungeksiessa silmänvalkuaiset mollottaen. Aamulla katselemme rinkeleitä pussissa tunnelin smarketissa, tai minä ainakin katson, ohimennen. Rinkelit ovat pyörän muotoon pisteltyä taikinaa, paistettuja. Olisiko rinkeli hyvä eväs? Ei. Illalla rinkeli on suuri teräshäkkyrä, jossa on erivärisistä kärpässienistä askarreltuja istumakoreja. Ilotulitusraketit posahtelevat sen takana.

Eivät ne istumakorit tietenkään ole oikeasti kärpässienistä. Mutta ne ovat näyttäneet siltä jo niin kauan, ensimmäisenä paradigmanani, että käy siten, että aina kun kohtaan maailmanpyörän, jossa kosminen pyörimisliike on kuvitettu vähemmän siperianshamanistisin istuinpaikoin, nostan hieman kulmakarvaa. Vai niin, tässä maassa magiaa ovat puistonpenkit, meilläpä onkin kärpässienten kulttuuri. Kun vanha Helsinkipyörä (jota kutsuttiin kuvaavasti maailmanpyöräksi - vanha kunnon kotiseutuomnipotentiafantasia on vielä henkitoreissaan) korvattiin Rinkelillä, ajattelin kärpässienikopposten joutuvan sensuurin uhriksi. Mutta ei. Shamanismi elää ja voi hyvin, vaikka ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kuuluukin yökötellä kieli suusta ulkona vanhempien opiskelijoiden kertomuksille miehistä, jotka pistivät naisensa syömään kärpässieniä ja joivat sitten näiden pissan.

Useimmat asiat eivät ole sitä, miltä ensi näkemältä vaikuttavat. Ajatellaan nyt vaikka defensiivistä pessimismiä, tai kärpässienikuvioin koristeltuja maailmanpyörän (anteeksi) istuinkoppeja. Ei ole myöskään uusi vuosi, vaikka Kerubivompatista siltä tuoksuukin.

Nuorempana ajattelin maailman olevan jäykempi ja pelkäsin kovemmin leimaantumista. Olin varovainen lausunnoissani. Vertasin kahta kvalitatiivisesti eroavaa asiaa ja sanoin, etten ymmärrä kumpaakaan. Mutta valitsin vain toisen. Lopulta voin pahoin, koska ainoa keino ajatella itseäni oli, että en ymmärrä, miksi teen tuhmia irrationaalisia asioita, poimin kukkia äidille tai pukeudun punaiseen ponchoon. Meikkaaminen, apua. Mutta miksi en saisi valita jotakin, vaikka se olisikin jostakusta toisesta pelkkä varjo tai väärä suomies? Retkellä koetamme kollegattaren kanssa muistella, miten suomiesesimerkki menee. Se kuulostaa tällaiselta: on mies suolla, sitten tulee salama tai jotain, tapahtuu kemiallisia reaktioita ja sitten niitä miehiä on kaksi ja kumpi on kampi. Tällaiset mielteet katoavat kovin nopeasti. Tulemme myöhässä kauniisti muotoillun teepannun pöydästä, teekukat unohtaneena.

Joskus unohtaminen on armollisinta, sanoo Vomp puhelimessa Hurinalle, mutta en tiedä, mihin hän noin kommentoi.

Armo, voiko armoa olla liikaa?

Katselemme keinotekoisia supernovia päivän uuvuttamina. Olemme kiivenneet kallionsyrjää ylös, löytäneet mättäittäin karpaloita ja yhden ateriallisen sieniä. Harjoitelleet matkimaan lintuja käsiin puhaltaen, soittaneet ruoholla kirkaisuja lammen yläpuolen kallionkielelekkeellä. Puolittain maanneet auringossa, imeneet kyyaurinkoa, tunteneet kesän viipyilevän muistikuvissa, jossei muussa, tuulen veteen lakaisemissa kuvioissa, jotka laajenevat ohuesta kimmeltävästä vyöstä leveäksi lipleiden seläksi. Juolukat hehkuvat varvuissaan minikokoisina luumuina, sininen vahapeite kauniin rikkumattomana kunnes sormien pihtiote poimii marjan.

Rakkaus on harvoja asioita, jotka voi sekä syödä että säästää. Rakkaus marjan makuun ei kuulu tähän rakkauden lajiin. Toisaalta, kuka söisi juolukan lokakuussa? Lintu kenties?

Oikea lintu, ei pelkkä linnun ääni, joka lähtee kämmenistä puhaltaessa. Kalliolta ei tahtoisi laskeutua lainkaan. Teepöydän äärestä ei nousta, ilotulitus ei saisi ikinä loppua, kesän pitäisi pysähtyä, toukokuusta tuskin kolme päivää aikaa. Mutta on huvipuiston sulkemisyö, me kävelemme mäkeä alas vanhempina ja kokeneempina, pissikset vuoroin edessä, vuoroin takana ilmaisevat halveksuntaansa laitteita kohtaan. Kyllä hengailu ja miesten katselu menee, mutta huvipuiston laitteet ovat tyhmiä ja lapsellisia. Puristan Kerubivompattia kädestä ja haluan ensi kesänäkin splashvuoristorataan, jossa kastuu litimäräksi.

Tietysti rakastuminenkin on tyhmää ja lapsellista, liian paljasta aikuiseksi. Mutta aikuisuus ei ole kauan viehättävää. Muutama vuosi, ja ymmärtää, että tämä on pelkkä kuori, jota voi vain ostaa, eikä se koskaan säästy syödessä. Ei kiitos, tänään paastoamme aikuisuudesta. Kellot kiertyvät. Kuinkahan monta vuotta nyt hujahtaa?

Karpaloiden löytämistä ja kenkien syvälle rahkasammaleen uppoamista voi verrata ilotulitusten katselemiseen kaupunkimaisesti vaatetetun joukkion keskellä. Ei tarvitse sanoa joko tai. Ei vielä, tarkoitan, ei vielä. Mieltään saa muuttaa, tulee toisia viikonloppuja.

En ole surullinen. Totun vähitellen siihen, että kierto on totuttua nopeampi, syksy ja kevät epämääräistä aavistelua, talvi ja kesä selkeitä ja määräisiä, syksyllä kesää ounasteleva kyylämpö kallionpainaumassa, totun siihen, että nukahdan jonkun viereen ja herätessäni olen yksin ja että määre ei ole kuusi viikkoa eikä vuosi eikä vuosikymmen vaan viikko. Eteisessä riippuu metsän, suopursujen ja hien hajuinen teepaita, viikkaan sen hajamielisesti kaappiin, nostan kesävaatteita lattialle kasaksi. Hymyilen itsekseni muistaessani, että Kerubivompatti kutiaa ja on hyvä nauramaan.

Keitän itselleni yhden teekukista yksin ja syön eilisen spagettikurpitsan jämät. Armoa ja anteeksiantoa ei voi olla liikaa. Jokin päivä lähiaikoina kutsun ystäviä tonkimaan pois nostettavien vaatteiden kasaa. Sen jälkeen kaapissani on tyhjiä hyllyjä, joille voin nostella miestenvaatteet kassista sängyn alta. En aio taaskaan teeskennellä pitäväni etäisyyttä.

Jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluisi, vastaisin kai hyvää. Että metsäretki tekee aina saman vaikutuksen: hämmästyy, miten vaivatta mieli asettuu, ettei ole kiire eikä hätä. Ei, vaikka en ikinä ole oppinut vain kuuntelemaan levollisesti.

Viikonloppuun ei ole enää montaakaan päivää.

Tämän maailman elämisestä

Vaikeus on elämää, paitsi silloin kun on hyvä kausi. Hyvät kaudet voivat kestää vuosia. Usein hyvä kausi alkaa siitä, että itkettää ihan kamalasti ja joku sanoo, että voi hitto, tätä ei ehkä sittenkään ole hyvä sanoa ääneen, katso nyt miten surullinen sinusta tuli. Ja on melkein suutahtanut - ei itkeminen ole vaarallista! Vaikeista asioista on puhuttava! Että tietää, että toinen tahtoo hyvää ja että tietää, että vaikka jokin yksityiskohta tuntuisi omituiselta ja hiertävältä, olisi kohtuutonta loukkaantua siitä.

Ei ole kohtuullista vaatia, että ihminen eläisi tuottamatta pahaa oloa ympärilleen. Se ei ole kohtuullista, koska se on mahdotonta. Mutta on kohtuullista vaatia, että ihminen koettaa tuottaa iloa ja lämpöä. Se on mahdollista eikä kovin vaikeaa.

Kuljemme mukulakivettyjä katuja hieman epäröiden, minne tahdomme mennä, mitä nähdä. Syömme käsintehtyjä tuoreita konvehteja, juomme espressoa niin pienistä kupeista, ettei sormien ole tarkoituskaan mahtua nukenkahvan lävitse. Sushipaikassa pimeys reunustaa kasvot, joita rakastan. Se on suoraan avainkohdan teema Joseph Conradin The Heart of Darknessissa. (Se on harvoja kirjoja, jotka suosittelisin lukemaan alkukielellä, englanniksi - jo yksinomaan siksi, ettei englanti ollut Conradin äidinkieli. En voi olla miettimättä, viittaako - kenen - runolause rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan tuohon kohtaan Conradia.)

Poimimme kylmäaltaasta rasian, jossa on kaksi sydämenmuotoista rummikookia. Mietin, miksi todella olen käynyt täällä niin usein. Yleensä olen hakenut herkkuja ja kutsunut sitten ystäviä syömään niitä. Katsellut ihmissusia ja lohikäärmeitä talojen seinissä ja surrut sitä, ettei omassa kaupunginosassani satu ole samalla tavalla katukuvassa läsnä. Miettinyt, millaista olisi, jos Suomi olisi miehitetty toisessa maailmansodassa, ja niin edelleen. Tai kuinka ravisuttavia suuret tapahtumat ovat, viskaavat kokonaisia perheitä maasta toiseen.

Mutta kuinka merkittäviä pienetkin tapahtumat ovat. Joskus riittää lause, joskus pelkkä hymiö lauseen perässä.

Jos en olisi aikanaan mennyt niihin svenska dagenin juhliin. Tai jos työvuoroni olisivat järjestyneet toisella tavoin enkä olisi päättänyt matkustaa toiseen kaupunkiin useaksi päiväksi erään lauseen takia. Olisin joku muu, asuisin toisenlaisessa asunnossa, minulla olisi toisia ystäviä.

Mahdollisten maailmojen ajattelemiseen ei saa lipsahtaa kuin sekuntin murto-osaksi. Sillä tärkeintä on elää tätä maailmaa. "Olin kai vain elintasoturisti", vastaan kysymykseen, mutta se ei ole koko totuus. Luultavasti mikään lausuttavissa oleva ei ole koko totuus. (Ei edes edeltävä lause, eikä tämäkään.)

Elää tätä maailmaa: ymmärtää, että tuottaa rikkidioksidipäästöjä sekä meno- että tulomatkalla. Miksi me matkustammekaan? Huomataksemme, ettemme riitele matkalla? Huomataksemme, että kotiin on mukava palata?

Scilla on palannut. Muistan, kuinka hän kirjoitti joskus - en osaa enää arvioida aikaa - kuinka ei voi enää kirjoittaa avoimesti, ja kuinka silloin ajattelin ohimenevästi ja itseäni liiallisista hypoteeseista sättien, että miksi ihminen ei kirjoittaisi avoimesti, jos hänellä ovat asiat kunnossa. Mutta kenties kaikki asiat eivät ole ikinä kunnossa?

Nyt kyllä tuntuu siltä, että ovat. Maanantaina, kun Kerubivompatti katoaa scillojen kaupunkiin, saattaa tuntua taas toiselta. Mutta kyse on syksystä, yhdestä syksystä neljä nurin kolme oikein -viikoin. Muutama kuukausi, se on vähän. Tähän voisi kai suhtautua jonkinlaisena mielialansäätelyn harjoitteena.

Olen onnellinen, kun saan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää myös que sera sera -kappaleesta. Itselleni on jotenkin niin selkeää, että elämä on suurta sattumien vyöryä, ja että jonkin asian tekemättä jättäminen vain siksi, ettei täysin tiedä, mitä siitä seuraa tai pystyykö siihen yrityksestä huolimatta, tuntuu oudolta asenteelta. Enimmäkseenhän suunnitelmat menevät pieleen, tai positiivisesti ajatellen, parantuvat matkalla.

Siksi päämääräsuuntautuneisuus kuulostaa huvittavalta ellei päämääränä ole jotakin hyvin epämääräistä ja laajaa kuten hyvä elämä. Hyvä elämä, joka on kuitenkin tunnistettavissa myös täksi elämäksi, täksi samaksi.

Liikahdus

Kuinka nopeasti mieliala kääntyy. Painetaan jonnekin taustalle kysymykset ja ahdistus. Tarvitaan vain muutama kirje, ja yksi keskustelu, yksi sähköpostiviesti, kaksi harmaata kissaa, jotka liikkuvat hidastetusti ja koettavat piiloutua kylkisuunnassa tuolinjalan taakse tai kirjahyllyn alle. Nauramme kissojen staattisuudelle, vaikka omat liikahduksemme ovat niitä muistuttavia. Esimerkiksi, toukokuussa makaamme nurmikolla monta tuntia syöden turkinpippureita ja suklaata ja vain puhuen seksistä. Puhumme ravintolassa, puhumme matkalla kämpille, puhumme vielä hampaita pestessä, vaihdan silkkisen yömekon häveliäästi suljetun vessanoven takana (vaikka mekko ei ole häveliäimmästä päästä; vastustan telttayöpaitoja) ja käymme nukkumaan eri patjoille. Sitä kestää ainakin kymmenen minuuttia. Miksi ihmeessä kissojen poteroleikki tuntuu hitaalta, kun ihmiset, jotka luulevat olevansa tekemässä jotakin, ovat raivostuttavan varovaisia.

Torstai-illasta tulee keskiviikkoilta.

Katselen kissoja, jotka hiipivät ja kyräilevät. Tyttökissa sähisee, sen suu on auki, käärmeen puraisua mallintava kita, silmät palavat. Poikakissa kurottuu kohti varovasti, laulaa, ei nosta tassuja, työntää vain päätään eteenpäin suojaamattomana. Tyttökissa kiipeää tuolille, murisee sieltä. Poikakissa oikaisee maahan pitkäksi läskimakkaraksi, katselee muina miehinä pöydänjalat, vilkaisee epäluuloista harmaata kyröttäjää, lipaisee huuliaan. Etutassut tapailevat mielihyvän lypsyliikettä, vain hännänpää kavaltaa, että jokin hermostuttaa.

Kriikunat voivat olla sinipunaisia, opin.

Pellolla multa on kosteampaa, se ei ole enää pölyä vaan murustuu, kastematojen nauhat lipuvat sen sisässä. Naapuripalstan mies ilahtuu nähdessämme, on pidellyt poutasäitä, viimeksi tällainen kesä on ollut, odotas, vuonna neljäkymmentäneljä. Mies on vanhentunut sydänkohtauksen jälkeen, soittaa varmuuden vuoksi pyöränkelloa kävelytielle palsta-alueelta sujahtaessaan. Päässä on uusi, kirjava kypärä, lasten hankkima. Katselen metsänrajaa miehen kadottua sen taakse. Kukaan ei enää liverrä. Esittelisin mielelläni Vompatin miehelle, mutta en tiedä, ehdinkö. Hän sulkee palstansa rivi riviltä. Tänään on otettu viimeiset kurkut, eivät ole enää kukkineet muutamaan viikkoon. Minulla kukkivat vielä, ne on istutettu kohopenkkiin, kohopenkissä kesä jatkuu pari viikkoa pidempään.

Vielä huomiseksi on luvattu muuallekin kuin kohopenkkiin päivällinen kesää.

Täksi illaksi on luvattu valaistu pitkä tila, joka lähestyy lähestymistään, ja laituri. Kun puhelin piippaa tekstiviestillä kysymyksen, kaikki epävarmuus katoaa. Kyllä, haluan sinut tänne. Heti. Jos se on mahdollista, haluan. Varastamme kokonaisen pitkän päivän iltaan saakka toisillemme, aamusta asuntoon tulee isännöitsijän tarkastus, mutta paetkaamme kahvilaan tai ulos aamiaisviltille. Vielä on aikaa ennen kirjavia pipoja ja räntäsadetta. En ole edelleenkään ehtinyt ostaa pesänrakennusviettipyöröpuikkojani, mutta entä sitten. Vielä pärjää paljaspäin, voi maata viltillä, kuvitella olevansa puuveneen pohjalla, uittaa kättä ruohossa.

Olen pienempi harmaista kissoista, murisen vain välimatkan takaa epävarmuuttani, kuonojen koskettaessa olen vain hiljaa, kuulostelen.

Lähestyt, enkä tiedä, mitä ajattelet. Vaan tunnenko omatkaan ajatukseni, tiedänkö, miksi ollessasi toisaalla, odottaessani, olen epävarma ja surullinen, ja miksi kutsuessasi olen äkkiä niin varma kuin voi olla, äkkiä täynnä riemua, jonka osaan hymyillä kasvoillesi. Lähestyt tsunk, tsunk, tsunk. Hevoskastanjojen lehdet ovat ryhdistyneet sateiden myötä. Yö on lempeä. Tähdet näkee selvästi. Harmaa kolli painaa eikä tahdo matkustaa olkapäälläni puettuna leoparditäpläisiin tekoturkisvaljaisiin. Se haluaa imuroida vatsaansa kaiken ruohon matkan varrelta. Madridinpunaisesta talosta tuleva valo heittyy syreenin lävitse keltaisen talon seinään. Syreeni piirtyy valtavasti suurennettuna varjona keltaiselle. Ikkunat eivät ota varjoa vastaan.

Niiden takaisten asuntojen sisällä on liian voimakas valo.

Kajahtamisesta

Einar Mar Gundmundssonin lukeminen tekee hyvää, vaikka Kaikkeuden enkelien kustannustoimittaja näyttääkin kärsineen vakavasta sanasokeudesta ja pilkkukuumeesta. Olen pyörtänyt takaisin vaiheeseen, jossa kaikki mielenhäiriöihin liittyvä kiinnostaa minua. Se johtuu siitä, että uskon mielenhäiriöiden pohjimmiltaan olevan jotakin, joka on läsnä kaikessa normaalikokemuksessakin.

Mielenhäiriöksi tai tuttavallisemmin kajahtamiseksi sanotaan tuollaista juonnetta vasta sitten, kun se saa aikaan sen, ettei ihminen osaa enää mennä työpaikalleen, syödä ruokaansa, nukkua, peseytyä ja sen sellaista, mitä pidetään olennaisena inhimillisen merkityksellisyyden tunteelle, tosin aika kapeakatseisesti, länsimaisen kulttuurin normistosta käsin.

Jos jokin seikka elämässäni on pysyvä (lihasten jäykkyyden lisäksi), se on epäilemättä pelko, joka liittyy kajahtamiseen. Tuo pelko on tietysti yhtä irrationaalinen kuin muutkin pelot, ja koska en ponnisteluistani huolimatta onnistu ilmeisestikään täysin nitistämään pelkojani, voin jokseenkin turvallisesti todeta, että ihminen on irrationaalinen eläin. Ihmisellä viittaan tietysti itseeni, koska en tunne toisten pelkoja yhtä hyvin kuin omiani. (Jos joku tahtoo nyt kiistää sen, että koen jotakin transsubjektiivista, se on toki sallittua, enkä aio leimata kieltoja defensseiksi - minua ei kiinnosta sen tyyppinen argumentaatio. Mieluummin kokeilen käytännössä elää vierasta asennetta, edellyttäen että pääsen riittävästi sen merkityksiin sisään, ja katson mitä siitä seuraa.)

Toisten pelot, se vähä mitä niistä olen kuullut, vaikuttavat tervejärkisemmiltä ja konkreettisemmilta: he pelkäävät unohtavansa avaimen, jättävänsä hellalevyn tai silitysraudan päälle, että televisio syttyy palamaan odottaessaan valmiustilassa kotona, että puoliso pettää ja niin edelleen. Heidän pelkonsa, ne joista he suostuvat puhumaan, kuulostavat siltä kuin he ymmärtäisivät, että ihminen on pieni, helposti järkkyvä lapsi, jonka maailman tulee olla turvallinen ja vakaa. Koti ei esimerkiksi saa palaa ihmisen ollessa töissä. Puolisoiden pitää rakastaa toisiaan ja vain toisiaan. Sillä jos noihin technicolorväriliitukuviin (värit ovat sekoittumattomia, koska rasvaliiduilla ei voi sekoittaa värejä: jos koettaa värittää keltaista vihreän päälle ja saada lehmuksenvihreää, käykin vain niin, että vihreää hankautuu paperista irti epämääräisinä, rasvaisina klöntteinä, tulos ei ole liukuma vaan ikävä knölli - siksi sävyt ovat räikeitä) tulee poikkeamia, lapsen mieli saattaa järkkyä, hän saattaa pudistella päätään ja itkeä ja sanoa, ettei enää ymmärrä.

Se, ettei ymmärrä, on kai vaarallisinta, mitä on. Että maailma menettää järkensä, niin sanotusti. Oikeastaan se tarkoittaa, että minä ja maailma eivät sovi yhteen, ja koska minä on maailman käyttöliittymä, ei ole mitään, mitä voisi käyttää.

On ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät näitä ulkoisia sattumuksia. Että talo palaa, että kotiovi ei avaudu, että syö keksin ja venyy kilometrin pituiseksi ja pulut luulevat kaulaa käärmeeksi. (Alice in Underwaterissa puhuttaisiin kai merikäärmeistä. Mutta se Alice on pelkkää kuvitelmaa, pelkkä nimi, joka ehkä synnyttää assosiaatioita, ehkä ei.) Minä en oikein osaa pelätä tuollaisia. Se johtuu siitä, että olen hajamielinen. Saatan kuljeksia katuja eestaas, antaa silmieni valua yksityiskohdasta toiseen, talojen geometriassa on jotakin rauhoittavaa vanhoissa kortteleissa, tai jos on hyvä päivä, pyöräilen metsään saakka, keväisin se hukkuu linnunlauluun, saatan istua kivellä ja vain olla, kylmettää kankkuni, ja kun palaan kotiin, huomaan hellalevyn hehkuneen koko ajan. Säikähtämättä käännän sen pois päältä. Kun asun vielä kotona, äiti sanoo, että jokin päivä poltan koko talon. Ihmisen on ajateltava kattiloita, vaatteiden parsimista, kenkien kiillottamista, kampaajan varaamista ja sensellaista, ei jäätävä ajelehtimaan siinä, mitä Michelangelo kirjoittaa rakkaudesta.

Mutta jokin minussa ei osaa ajatella, että olisi olennaista, onko minulla nyppyleikkuri, sellainen pattereilla toimiva pieni koje, joka näyttää nukkejen sädehoitopyssyltä, ja joka leikkaa taitavasti rohisten nypyt pois villapaidoista ja puuvillaneuleista. (Itse asiassa, saan sellaisen kerran äidiltä. Koetan siistiä kirpputorilta ostettua metsänvihreää lempivillapaitaani ja onnistun leikkaamaan sen vatsaan viattoman oloisella leikkurilla reiän. Unohdan parsia reiän heti ja seuraavassa pesussa se purkaantuu aika suureksi.) Ei silti, että käyttäisin puuvillaneuleita. Ehei, sellaista en osaa. En osaa ajatella, että on olennaista, että kenkäni ovat kiiltävät.

Edellisessä suhteessani noihin asioihin kiinnitetään huomiota. Ennen juhlia mies kiillottaa kenkiä. Hänellä on siihen kaikki tarvekalut, lankkia ja rättejä. Sanon, että ensin kengät voisi kyllä pestä satulasaippualla, se on perua hevosajoiltani, suuri läpikuultava meripihkanvärinen kimpale. Mies ei usko satulasaippuaan. Enhän ikinä pese ja lankkaa nahka-asioita, tavallaan on ymmärrettävää, ettei hän kuuntele. Hän ei ole nähnyt ikinä, kuinka levitän pyyhkeen pölyiseen maahan, otan sankoon kylmää vettä, puran suitset ja satulan osiin, pesen osan kerrallaan nihkeällä rätillä miedolla saippualiuoksella, annan kuivua, levitän nahkabalsamin, kiillotan, osaan koota satulan ja suitset unissanikin. (Miehet, olen kuullut, kokoavat unissaan kivääreitä huollon päätteeksi ja vihollinen on jo tulossa ikkunasta sisään, osat vielä hajallaan. Minun unessani kootaan suitsia ja satuloita. Ei siinä ole mitään freudilaista. Yli kymmenen vuotta koetan ajatella kuten hevonen ajattelisi, koska hevonen on ihmistä mukavampi eläin.) Entiseni muistaa aina mainita, missä ja milloin on kiillottanut kenkänsä ja huomauttaa, etteivät minun kenkäni näytä hoidetuilta.

En oikeastaan koskaan tunne oloani huonoksi, koska kenkäni saattavat vaikuttaa hoitamattomilta ja koska siistit ja säntilliset ihmiset näkevät joka tapauksessa ensi silmäyksellä, etten ole yksi heistä, kun menen hakemaan pöydästä kikhernesalaattia tai muuta ihanaa. Minulla ei ole meikkivoidetta, hiukseni eivät koskaan asetu siististi, en ole kokopäivätöissä. Minua ei muisteta jälkeenpäin, paitsi jos ihmiset ovat lukeneet jotakin, mitä olen kirjoittanut.

En ymmärrä tätä asiaa kausaalisesti, tokkopa edes yritän ymmärtää, totean vain sen yhtenä esimerkkinä siitä, että asiat ovat harvoin siten kuin ne näyttävät ensimmäisellä silmäyksellä olevan. (Mutta säilytän edelleen uskomuksen, että jotakin on aina oletettava - muuten ei osaa tehdä mitään, sanoa kellekään yhtikäs mitään. Kun teen tai sanon jotakin, testaan oletuksiani. Tavallaan elän kuten kuka tahansa kunnon empiristi, vaikken aina jaksakaan muistaa, kuinka suurisuuntainen ja raskas kokeilu elämäni on.)

Unohdan tuon periaatteen usein itse, kun katselen ihmisiä kutsuilla entiseni kanssa. Koetan sanoa jotakin, mutta se on vaikeaa. Tyttöjen hiukset ovat kohdallaan, heidän huulikiiltoaan ei ole koskaan huulten ulkopuolella, unohdan heidänkin pelkäävän ja kaipaavan asioita. Miehiä en pelkää, koska olen heille silkkaa ilmaa. Miehet eivät katso arvostelevasti, vertaa itseään ja minua, ajattele, että jos he vesijuoksisivat, tulisiko heistäkin tuon muotoinen ja niin edelleen. Entiseni tahtoo liikkua kunnon ihmisten kanssa, hän tuntee paljon sellaisia, joita voisi nimittää menestyjiksi. Varmasti menestyjät pelkäävät asioita yhtä paljon kuin minäkin, mutta heitä voidaan silti kutsua menestyjiksi. Heillä on oikeanlaisia housuja, sellaisia, jotka eivät erotu joukosta liikaa, heidän vartalonsa ovat poikamaisen jänteviä, heidän silmänsä kirkkaat ja tarkat.

He eivät kulje jossain unen takana kuten itse huomaan tekeväni usein.

Sillä noilla kutsuilla en oikein koe olevani kotona. Kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, on selvää, että ihmiset, joiden kanssa tulen toimeen, ja jotka sietävät minua, eivät ole tarkkoja ja menestyviä, vaan jotenkin vinoon kasvavia. He piirtävät uskomattoman hyvin, tai kirjoittavat pelottavalla tarkkuudella, tai ovat hyvin herkkiä. Mutta heistä kaikista puuttuu tukiranka. Ei heistä tule kuuluisia tai juhlittuja, ei heillä ole sellaisia haluja. Heistä kaikista puuttuu se jokin, joka loistaa monista ihmisistä kauas saakka. Se sama, joka saa niin monen sanomaan, että he haluavat naimisiin ja lapsen ennen kuin täyttävät kolmekymmentä, että heidän tavoitteenaan on opiskella hyödyllinen ammatti, jossa he saattavat yhdistää ihanteensa maailman paremmaksi muuttamisesta ja toiveensa kunnon palkasta. Yksikään todellisista läheisistäni ei ole koskaan sanonut niin.

Sen sijaan he kaikki ovat pelänneet kajahtavansa, paitsi entiseni. Minäkin pelkään kajahtavani.

Kuluu monta vuotta, etten pelkää sellaista. Noina vuosina entiseni on tukirankani, hän tekee selkeän erottelun meidän ja niiden välille. Me, meillä ei ole hätää. En vain saa ikinä selville, ketä nämä me olemme. Ilmeisesti lapsettomia pariskuntia, joilla on korkeakoulututkinto takataskussa tai melkein takataskussa, ja elämänarvot kohdallaan, loistava tulevaisuus edessä. Se tarkoittaa, ettemme ole tekemisissä roskasakin kanssa. Tuttavamme ovat hienostuneita, kulturelleja, kunnianhimoisia, aikaansaapia. On helppoa olla huolissaan ystävästä, joka kuvittelee, ettei osaisi seurustella. Sanoa, että voi häntä. Hän se tekee elämästään vaikeaa. Liikkuisi oikeassa seurassa, se pulpauttaisi hänet pintaan kuin korkin noista syvyyksistä.

En saa ketä me olemme -asiaa ikinä selville, koska jokin minussakin on roskasakkia. Tajuan liian selkeästi, että minä olen yksi niistä, jotka pysyvät oikeilla kutsulistoilla yksinomaan siitä syystä, että seuralaiseni kiillottaa kengät ja tekee kahtiajaon meihin ja muuhun maailmaan. "Sinun pitää lakata murehtimasta sitä, ettet ollut nuorena suosittu", sanoo mies. "Ihmiset pitävät sinusta. Olet kaunis ja älykäs, sinun pitää vain tajuta se."

Mutta yhtäkaikkisesti taksi, jolla ajamme kotiin, tuoksahtaa epäillyttävästi kurpitsahillolta.

Ei ihme, että mies huolestuu puolikuoliaaksi ilmoittaessani, että lähden. On aika palata kotiin, saada turpiin kaikilla elämän osa-alueilla. Minulla on vain muutama ystävä, jolla ei ole diagnoosia, fyysistä tai psyykkistä, samapa tuo, mikä ero siinä lopulta on. Minullakaan ei ole diagnoosia, mutta pystyn kyllä kuvittelemaan sellaisen halutessani, vaikka toki tiedänkin myös, että sairaaksi minua ei luokiteltaisi, pystynhän tekemään töitä keskittyneesti, kutsumaan ystävät kylään, toisinaan pyyhin mullatkin ikkunalaudalta. Muistan hämmennykseni nuorempana, kun pidän itsestäänselvyytenä, että olen seurueessa kuin seurueessa todennäköisin laitostuja (tämä on palaute, jota saan sekä vanhemmiltani että koulutovereiltani; läheiseni taas viiltelee käsiään ja keskeyttää koulunsa ja kaikilla muilla on jatkuvasti miesjuttuja, heillä on jokin miesmagneetti siihen aikaan), ja sitten päng onkin äkisti olevinaan aikuinen ja seurustelee samaa ainetta opiskelevan kanssa, niinä vuosina filosofia sattuu vielä olemaan muotiaine, äkisti onkin muka joku joka osaa elää tässä maailmassa, yksi seurueessa kertoo diagnoosistaan tai napeistaan tai terapiastaan, ja tajuan, että he - paidat nypyttöminä - ovat läpikäyneet kaikkea sellaista, mitä olen kuollakseni pelännyt joutuvani kestämään, koska äiti on aina niin huolissaan siitä, että suren asioita, jotka eivät kuulu minulle ja joihin en voi vaikuttaa. Niitä pitäisi olla ajattelematta tai ainakaan niistä ei saisi kirjoittaa.

Huolia ei saisi kertoa, koska ihmiset ovat pahoja, ja jos kertoo huolistaan, he tarttuvat niistä kiinni, ne ovat kuin päähän ruuvatut elektrodit, niihin on helppo tujauttaa sähköiskuja. Tietysti pelkään; pelon kanssa on opittava elämään, istutettava se tarakalle, sanottava sille, ettei se tunge nilkkojaan pinnojen väliin ettei sen koiville käy köpelösti.

Mutta mitä kovemmin olen koettanut olla ajattelematta suruja ja pelkoja, mitä sinnikkäämmin olen ponnistellut onnellisuutta, tavallisuutta, kaksilapsista perhettä kohti, sen tarkemmin olen tajunnut, että osaa sitä peliä alkuunkaan. Onko tämä liiallista metatason ajattelua? Tai onko kyse siitä, että minut on monen muun tavoin koulukiusattu piloille? Eikö se alkanut jo aiemmin? En usko oikein siihenkään. Vanhemmat veivät minut psykiatrin tutkittavaksi jo hyvin pienenä, koska olin liian omituinen, liian toimelias enkä tahtonut nukahtaa, ja itkin ja nauroin liian helposti, psykiatri hymyili heille surullisesti, hänestä olin normaali, ehkä aika nokkela ja herkkä ja temperamenttinen, mutta kuitenkin normaali. Jännittäjä, tietysti, siitä pakkoliikkkeet. Jännittäminen on normaalia. Mutta vanhempani eivät oikein koskaan tunnu uskovan siihen, että olen normaali. Eihän voi olla normaalia saada hyviä kouluarvosanoja, kiinnostua filosofiasta ja ryhtyä vielä toimimaan kansalaisjärjestössä ja valmistua ja ajelehtia synnyinkaupungissaan osaamatta ryhdistäytyä. He ajattelevat kuten elävät: heistä olisi luontevaa, että minulla olisi oma yritys ja yrittäjämies ja kasvamassa kaksi tytärtä, jotka oireilevat kajahtamisen pelkoa.

Vähitellen alan uskoa, etten joudu koskaan laitoksiin. Olen kolmenkymmenenyhden, pahimmat riskivuodet on jo ohitettu. Olen saanut akateemisen tutkinnon, en ole onnistunut polttamaan taloani. Mutta en sentään haaveile psykologin urasta, kuten eräs ystäväni.

Kun käyn ammatinvalintapsykologilla, kysyn häneltä, miltä tuntuu olla psykologi ja onko totta, että useat asiakkaat pelkäävät hänen tunkeutuvan mieleensä. Näin olen kuullut joidenkin maallikoiden ajattelevan - että psykologi on kävelevä diagnoosikone, joka luetteloi defenssit oikopäätä (itse asiassa tunnen vain yhden henkilön joka tekee niin ja hän on ekonomi, enkä tiedä edes, härnäävätkö muut hänestä saman vaihteen päälle). Psykologi nauraa ja sanoo, että kyllä jotkut selvästi aluksi ajattelevat niin. Hänen positiivinen suhtautumisensa minuun saa aikaan pienehköjä paranoiakohtauksia. Mitä ihmettä hän tarkoittaa sanoessaan, että uskoo minun kyllä löytävän paikkani maailmasta, tai pikemminkin tekevän sen, koska olen selvästi paitsi älykäs ja motivoitunut, myös luova ja intuitiivinen ja ennen kaikkea hyvin avoin erilaisille vaihtoehdoille? Sitten tajuan, etten ole muistanut mainita psykologille, että pelkään kajahtavani.

Sellaisen riskin läähättäessä niskaan on aivan turhaa stressata siitä, onko ihmisistä hienompaa, että olen siivooja vai kustannustoimittaja. (Minusta tuntuu sitä paitsi, että siivooja saa enemmän hyvää aikaan. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kuulen pilkut tekstissä paremmin kuin näen likaroiskeet pinnoilla. Siisteysneuroosit ovat minulle aivan tuntematon universumi.) En viitsi mainita ammatinvalintapsykologille, että paitsi minä, myös siskoni pelkää kajahtamista, ja että vanhempanikin ovat asian tiimoilta sen verran neuroottisia, etteivät juo alkoholia, koska sellainen toimintahan tunnetusti johtaa irrationaalisiin mielleyhtymiin. Eihän se ammatinvalintaan liity, nimittäin. Joskus mietin, uskaltavatko vanhempani nähdä uniakaan. Ja onko oma uniongelmani kenties tätä perua.

Se kuulostaa kyllä aika uskomattomalta, niin valveunissa kun liikun. Mutta kenties ajatukseni ihmisen irrationaalisuuden hyväksymisestä on vain lempeä myöntö sitä kohtaan, että olen ristiriitoja täynnä ja kuvittelen muidenkin olevan, ja annan sen kaiken anteeksi yhdessä käsitteellisessä hujauksessa...

Toisinaan olen varma, että olen säästynyt diagnooseilta, hoidoilta ja sen sellaisilta yksinomaan kajahtamispelkoni intensiteetin takia. Ratsastin vuosikausia, putosin hevosen selästä vain kolmesti. (Viimeisellä kerralla lonkkani murtui, koska putosin kivilouhokseen kovasta laukasta.) Sellainen lähestulkoonputoamattomuus on aika harvinaista, ystäväni putoilivat huomattavasti tiuhemmin. Mutta heitä ei putoaminen kauhistuttanutkaan. Minä taas pelkäsin putoamista joka ikinen hetki hevosen selässä. Täysin rentoa minusta ei ikinä tullut, vaikka onnistuinkin rentouttamaan kehoni ja hämäämään hevostakin uskomaan, että mitään hätää ei ole mailla halmeilla. Läheltä piti -tilanteita on enemmän kuin jaksan yksilöidä. Aina viime hetkessä tarrauduin viimeisillä voimillani harjaan, satulan etukaareen, minne hyvänsä, kiskoin itseni väkivalloin uudelleen tukevasti keskilinjalle, usein roikuin jo toisen polven varassa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kohta taas istumaan tukevasti, sydän pamppaillen. Koko monivuotinen ja ihan menestyksekäs ratsastajan urani on ollut kokonaan omituista pelkoterapiaa. Aloin pelätä jo ratsastustunnin aamuna, tuntia ennen tunnin alkua kädet olivat puutuneet ja hervottomat, pissitti koko ajan, veri juoksi pois kasvoilta ja läikehti poskilla, sydän hakkasi, ja silti vuosi toisensa jälkeen menin tallille, nousin satulaan, uskottelin, että tulee päivä, jolloin en enää pelkää. Hevosia en parin ensimmäisen vuoden jälkeen pelännyt, ainoastaan putoamista.

Äh, ei se niin paljon satu, sanoi ystävä, kun tunnustin hänelle kerran, että saan joka hetki satulassa kamppailla pelkoni kulisseihin painaakseni, suorituksiin ja kokemuksiin keskittyäkseni. En ole tainnut mainita putoamispelostani tämän jälkeen kuin poikaystävilleni, jotka kai vain hämmästelivät, miksi sitten kävin ratsastamassa monta vuotta, ja joskus jopa monta kertaa viikossa. En osaa vastata tuohon kysymykseen mitenkään mutta luulen oppineeni pelon taltuttamisesta yhtä sun toista pelottavan harrastukseni myötä.

On kyllä niitäkin asioita, joita en pelkää. Esimerkiksi, en pelkää että ruoka, jota kokkaan vieraille, epäonnistuu. Sillä entäs sitten? Eivät he minusta pidä tai minua vihaa sen takia. Enkä pelkää seksuaalisuutta, toisten enkä omaani. Enkä unia, luulisin, vaikken onnistukaan nukahtamaan yksin, ellen ole aivan lopussa. Ja vaikka näen välillä ahdistavia unia, kuten viime yönä.

Mutta kajahtaminen, sitä en osaa olla pelkäämättä. Mietin, missä määrin kaikki käymäni keskustelut vaikuttavat tähän mahdollisuuteen. Minkä eteen piirrän plusmerkin, minkä miinuksen, kukkasen, tähden. Pelkään, että sen sijaan, että onnistuisin piristämään masentunutta ystävääni menenkin mukaan hänen hämäräänsä, annan sen kietoutua pannaksi kaulalleni. Että Kerubivompatin tapa käyttää eriparin villasukkia housunpunttien päälle vedettynä tarttuu minuun ja että lopulta saan sen takia potkut töistä. Sillä on aivan selkeää, etten osaa sellaista vahingoniloa, sellaista etäisyydenottoa, että voisin sanoa, että hän on hän ja minä olen minä, ja että jos sinulla menee huonommin, se tarkoittaa, että minulla menee paremmin, hahhaa, kuinka hyvin minulla meneekään, jos vähän verrataan. Ei, sitä en osaa.

En osaa edelleenkään käyttää sanaa minä tosissani. Se on pelkkä metafora. Sillä on aina me, erilaisia meitä. Jopa istuessani ja kirjoittaessani kirjoitan meille. Ja jos vain ajattelen, sinä et kuule, vaikka kuvittelen sinun kuulevan, jälkeenpäin katsot minua kysyvästi, niinkö, missä me tapasimme, mistä me tunnemme. Me tapasimme huoneissa, joissa oli paljon ihmisiä. No niin, sinä et ole lukenut mitään, mitä kirjoitan, tai sitten se on mielestäsi konstailevaa paskaa, samapa tuo, joka tapauksessa et ole nähnyt ajatuksiani. Kuinka voisitkaan muistaa minut.

(Mutta miksi minä muistan sinut? Siksikö, että muotoudun sinua vasten, että huomaan vasta seurassasi, että paidassani on nyppyjä, kenkäni pölyssä ja niin edelleen, tai että ajattelen kaikesta tuosta huolimatta, että me olemme me, sairastamme samaa sisaruusssurua? Tai sitten en muista sinua - et ole antanut minun katsoa ajatuksiisi, tai en ole jaksanut katsoa, sillä jos olisin katsonut, en unohtaisi.)

Minulla ei ole tukirankaa. Luultavasti tuo tukiranka voisi olla vedenylisellä eläimellä kahdenlainen: joko ulkoinen kitiinikuori, kuten kovakuoriaisella, tiukka raja meidän ja niiden välillä; tai sitten selkäranka, sisäinen ryhti, joka jättää tilan pehmeälle iholle. Mutta on myös muita eläimiä, esimerkiksi kastemato: suikalemainen tikapuuhermotettu limakalvo. Sellainen eläin on tietysti äärettömän herkkä sille seikalle, ettei sitä repäistä kahdesta päästä yhtäaikaisesti.

Joskus tiistain ja keskiviikon välinen uni on kuin kaksi pinsettiotetta, joista toinen tarttuu pääpäähän, toinen häntäpäähän, ja kiskaisee, kunnes herään sängyssäni siihen, että huudan tyynyyni ja tyynyliina on kyynelistä märkä, minusta pääsee teuraseläinten ääni, menee hetki, että tajuan, että kyseessä on huutoni, ei hälytyssireeni. Unessa olemme lähdössä taas kutsuille, entiseni korostaa, etten saa olla onneton, koska olen kaunis ja älykäs ja niin edelleen, koetan kiillottaa kenkiäni, mutta aikani hangattuani ne vain käyvät tuhruisemmiksi, tajuan lankin levinneen valkoiselle hameelle, kengän nahka on jo puhki muttei siltikään kiillä. Unessa kysyn, miksen saa näyttää onnettomalta, kun kerran olen. Seinätaulussa lukee pelon määrä on vakio. Entiseni suuttuu, kysyy, mitä syytä minulla on muka olla onneton, eikö kaikki täällä ole hyvin.

Seinillä on sievä tapetti, mutta ikkunat ovat veriroiskeissa, joiden läpi näen onnettomia, kumaraisia hahmoja rientämässä tihkusateen halki yksin, harmaissa takeissa, kaulukset korkealle napitettuina.

Kadun toiselta puolen tunnistan Viin unitalon unikaupungistani.

Minua kehotetaan joutumaan, napitan kaulukseni ylös saakka. Juoksen katujen läpi, mutta olenkin yksin, tulen kutsuille yksin, ihmiset kääntyvät katsomaan. He ovat kaikki tuttaviani, mutta kukaan heistä ei tunnista minua. Huomaan, kuinka hameeni ja kasvoni ovat aivan lankissa. Yksi tuttavista kysyy, mistä me oikein tunnemmekaan, ja selitän takellellen, kenen seurassa olen olevinani, vaikka olenkin yksin. Ihmiset liikkuvat kuten oikeillakin kutsuilla, uni on pelottavan todellinen eikä tunnu lainkaan unelta. Ja olen taas lapsi, muut ovat aikuisia, en osaa sanoa mitään aikuiselta kuulostavaa enkä kuitenkaan osaa enää olla söpö ja spontaani, kukaan ei jaksa pitää minua ihmeenä vain siksi, että hengitän ja osaan kertotaulun. Kerubivompatti vilkuttaa huoneen toiselta laidalta, kompastelen hänen luokseen. Kenkäni ovat muuttuneet veneiksi, niillä on hankala kävellä, vettä vuotaa sisään.

Hän sanoo, kuten valveessakin, että voi oppia minulta paljon. Koetan nauraa, minultako, minähän olen vasta kuuden, mutta kun avaan suuni, sireenit alkavat soida ja herään huutooni.

Näyttää siltä, että elämässäni on kaksi vaihdetta. Toisessa pelätään kajahtamista mutta saadaan olla onnettomia, missä on oma lohdullisuutensa. Tämä on kotoisa vaihde, osaan liikkua siinä ja koen siinä asiat jotenkin levollisesti. Toisessa ei pelätä kajahtamista ainakaan pintatasolla mutta siinä ei saada olla onnettomia - ja se on tappavaa olennolle, jonka psyyke on rakennettu pitkälti tiedolle siitä, kuinka jokainen psyyke on hauras ja heikko, kuinka ihmisen irrationaalisuus on häikäisevää, kuinka heikkoa on tahtominen niissäkin tilanteissa, joissa sillä voisi olla käänteentekevä merkitys.

Tänään olen päättänyt pitää lepopäivän, koska näen noin inhottavia ja pelottavia unia. Unet, joissa joudun menestyjien kutsuille näyttelemään onnellista, ahdistavat minua enemmän kuin ne toiset, joissa juoksen ja kompastelen. Sisään suljetuksi tuleminen on pahinta. Lepopäivä tarkoittaa, että menen hieman kääntelemään maata, siivoan, tiskaan. Teen konkreettisia asioita, joista tulee pientä tyytyväisyyttä. Koetan antaa itselleni anteeksi sen, että olen levoton ja melkein onnetonkin. Olen vielä kovin rikki viime vuodesta, koko maailmani rikkoutumisesta, en ollut ajatellut rakastua, enkä ainakaan ihmiseen, joka asuu toisella paikkakunnalla, jolla on aivan oma elämänsä, jota en oikein onnistu kuvittelemaan hänen ollessaan siellä toisaalla.

"Mitä sinä skitsoat", sanoo yksi ystäväni, jolle väitän, että Kerubivompatin opiskelukaupunki on parin päivän palasina oikeastaan pitkää Kiinan matkaa kauempana ja toivottomampi olosuhde rakkauden hengissäpitämiselle. Hän ei näe, kuinka pitkä matka on romanttinen tekijä, irrallinen kuin uni, kun taas arki, koti ja ystävät toisaalla on sillä tavalla määräistä, konkreettista, että tiedän katoavani näkymättömiin useaksi päiväksi joka viikko. Ja en halua olla sama asia kuin nämä ajatukset.

Nämä ajatukset saavat minut ajattelemaan, että olen kajahtamassa. Niin kauan kuin voin tehdä jotakin turvallista, kaivaa maahan kuoppaa, istuttaa puita, veikeillä pikkutytölle, pukea kissalle valjaita, luoda lantaa, hypätä esteen kerrallaan, suorittaa tentin, piipata kirjoja lainatuiksi, hiusneuloa huivia pannaksi päähän, niin kauan tunnen itseni normaaliksi. Kiinnityn arkeen, elämään kuten siihen oletetaan kiinnittyvän: puuhakkaana, läsnä, tarkkaillen, yksityiskohtiin rakastuneena. Mutta kun unohdun ajattelemaan, unohdan avaimet kotiin, hellalevyn päälle, viima ujeltaa päässäni, äkisti minua alkaa kylmätä. Usein tällainen intensiivinen pelon paine alavatsassa tuntuu vain muutaman sekunnin tai sekunnin sadasosan.

Siitä voisi silti kirjoittaa tuntikausia, koettaa eritellä sen syitä ja seurauksia, vaikka tuskaisuus vihlaiseekin vain hetken, ja sitten onnistun selättämään pelon, en ole putoamassa, huomaatko, toinen polveni on edelleen keskilinjalla, vielä minä tästä kampean itseni, helvetti sentään, vähän kiroilua, tämä tästä. Tiskausta, maan kääntämistä, vatsalihasliikkeitä, venytyksiä.

Kun tapaan erään kirjoituksiani lukeneen ihmisen, tämä toteaa hämmästyneenä, etten ole niin hullu kuin miltä kirjoitettuna vaikutan. Ei, enhän minä näin koko ajan ajattele. Enimmäkseen vaikutan epäilemättä aivan tavalliselta ihmiseltä, senhän todistaa jo sekin, etteivät ihmiset muista ikinä tavanneensa minua, elleivät ole lukeneet kirjoituksiani (ja etteivät ehkä siltikään muista - se on helpottavaa; ehkä kaikki on hyvin tavanomaisuuden mielessä, ehkä kaikki pohjimmiltaan pelkäävät kajahtamista - tosin minusta tämä ei vaikuta parhaalta mahdolliselta maailmalta). Kävelen normaalisti, jaksan pestä hiukseni, en ole sellainen kuin kajahtanut serkkuni, joka vahti minua ollessani pieni, hän oli lihava eikä pystynyt katsomaan silmiin, ja meni jatkuvasti parvekkeelle tupakoimaan ja haisi vanhenneelle talille ja tuhkakupille. Enimmäkseen hymyilen kai ystävällisesti ja keskityn ihmiseen kerrallaan ja elän vain.

Mutta on hetkiä, jolloin kerkiän ajatella yksin, ja silloin, ainoana pimeässä sängyssä unta kosiskellessa tai vesijuoksun jälkeen höyrysaunassa pyörryttävää päätä polvien väliin painaessa, silloin pelkään viiltävien lyhyiden momenttien aikana kajahtavani.

Tällaiseltako se tuntuu, kysyn, enkä osaa vastata kysymykseeni kuinkaan.