Sämpyläntuoksu ja yhteisöllisyys

Aamu alkaa ihanasti. Talviaikaan siirtyminen takaa, että herätessä hämmästyy siitä, kuinka virkeä onkaan. Vaikka kello on noinkin vähän...! Vaikka virkeyden aiheuttajan tietää, sitä ei halua ajatella. Parempi kuvitella, että tänään on sunnuntai ja saa levätä. Lepääminen tosin kohdallani tarkoittaa rästiin jääneen lehtijutun valmistelua ja lähettämistä eteenpäin toimitukselle, viikon pyykkien jauhamista pesuohjelmien läpi ja narulle (keskelle olohuonetta) ripustamista, parin tunnin lenkkiä koirien kanssa, ruoan valmistamista itselle, ja tietysti, kaikkein kiireisimpänä, Dodon aktiivien intranetissä käytävään keskusteluun osallistumista. Viikon päästä me kokoonnumme taas. Tuskin pysyn kengissäni.
En osaa kuvitella (seksin, syömisen, tanssituntien ja nukkumisen) lisäksi mitään yhtä ihanaa ja älyä stimuloivaa asiaa kuin toimimisen sellaisten ihmisten kanssa, joista voin paitsi pitää, myös arvostaa. Ihmisten, jotka eivät tyydy vain nostelemaan hartioitaan tai kulmakarvojaan maailman epäonnistuneiden käytäntöjen edessä vaan koettavat pistää niille kampoihin, haastaa ne ja tuottaa muutosta parempaan suuntaan. Toisinaan tunnen kyllä heidän seurassaan itseni musertavan saamattomaksi ja pikkuseikkoihin takertuvaksi, mutta sitten innostus pyyhkäisee minutkin mukaan ja unohdan, että minun piti kunniottaa heitä niin kovasti, että tuskin osaan sanojani asettaa.
Tänään on muutenkin hyvä päivä. Ollessani suihkussa koirat alkavat räyskiä ja tiedän, että ystäväni, jonka kanssa eilen kävelimme Tähtitorninmäellä, on soittanut ovikelloa. Hänellä ei ole uunia, joten hän tulee meille paistamaan sämpylöitä keskipäivän kokoukseen, jossa äidit lapsineen miettivät, kuinka tukea lasten kasvua ajatteleviksi ihmisiksi. Hymyilen innoissani sulkiessani suihkun. Kohta kaikkialla tuoksuvat sämpylät!
On monia asioita, jotka synnyttävät kotoisan olon. Leipomisen tuoksu on yksi niistä. Vaikka lapsuudenkodissani ei leivottu kuin jouluksi, mummo, jonka luona vietin päivät ennen kouluikää, teki usein sämpylöitä. Kaurasämpylöitä, jos tarkkoja ollaan. Ihanat, mehevät lämpymäiset, joita saattoi saalistaa pyyhkeen alta sokkona. Pyyhettä ei saanut nostaa, ettei sämpylöidet kuori kovettuisi.
Sämpylät ovat uunissa, tuoksu leviää. Koirat juoksevat eestaas koettaen paikantaa tuoksun lähteen.
Sitten ystävä ja mies lähtevät kokoukseen sämpylät mukanaan. Tänään en itse ehdi. Jonkun on pyykättävä ja siivottava. Niin, ja tehtävä myös töitä, joista saa rahaa. Eilenhän oli vapaapäivä. Ihmettelen hetken, millaista mahtaa olla niiden ihmisten elämä, jotka ehtivät katsoa televisiota ja valittavat, ettei heillä ole tarpeeksi tekemistä. Jotenkin näkymä on paratiisimainen, mutta toisaalta tunnen itseni hiukan liian hyvin uskoakseni viihtyväni sellaisessa ympäristössä. Mikään ei ole niin pitkästyttävää ja älyllisesti loukkaavaa kuin television katseleminen. Joskus harvoin sieltä tulee jokin hyvä ohjelma, mutta tältäkin syksyltä onnistun mainitsemaan ainoastaan kolme ohjelmaa, joista olen pitänyt: espanjalainen elokuva Abre los ojos, sekä dokkarit The Weather Underground ja Dogtown and Z-Boys. (No, elokuva Oman elämänsä sankari oli ihan kohtalainen, mutta toki pettymys kirjaan verrattuna.) Yleensä tuijotan televisiota ihan hetken ja sitten pistän sen pois päältä. Masiinan syömä sähkö ei totisesti ole moisen sisällön kokemisen arvoinen, joten seiskööt pimeänä.
Vaikka sämpylät ovat menneet, niiden tuoksu jää. Hirveä nälkä.
Helsingissä olisi kirjamessut, ja sinne vapaalippu, mutta olen päättänyt olla menemättä. Messuilla tungeksiminen on aika vastenmielistä eivätkä messutarjoukset niin ihmeellisiä ole. Kirjat saa kyllä kirjastostakin. Joskus nuorempana minusta tuntui, että kirjat ja kirjallisuus oli kaikkein tärkeintä maailmassa mutta onneksi olen jo luopunut aikaa sitten moisesta näkemyksestä. Kirjat ovat kuitenkin vain työkaluja ponnistelussa kohti suurempaa, kattavampaa ja syvempää ymmärrystä siitä mitä on olla ihminen maailmassa. (Tai parhaimmillaan, mitä ylipäänsä on oleminen maailmassa.)
Odotan ensi viikonloppua. Se möyrii kaikkiin ajatuksiin. Yhteisöllisyys, joka toteutuu varsin imaginaarisesti arjessa, todentuu silloin kertaheitolla.
Mitä ihmettä meille on tapahtumassa, pohdin. Monta vuotta sitten, kun minulla ei ollut puhelinta, saattoivat ystävät tulle ihan vaan rinkuttamaan ovikelloa, ja sitten juotiin tsajua tai espressoa (eikä nukuttu seuraavana yönä...), kuunneltiin stesseistä Novospasskyn luostarikuoroa tai the Breedersia, Juliette Grecoa tai Stone Temple Pilotsia, naurettiin ja väännettiin jotain safkaa. Nykyään ihmisiä ei enää näe, niiden kanssa vaan sähköposteillaan (ja ne joilla on kännykkä, tekstailevat). Kaikilla on niin vitun kiire. Puhelinkeskustelukin tuntuu jo aika intiimiltä ja käsin kirjoitettuja kirjeitä ei enää juurikaan saa. Ennen sentään tuli vähintään viitisen kirjettä kuussa, sellaista yksityistä, käsinkirjoitettua, kolme aanelosta täynnä huomioita elämisestä.
Ensi viikonloppuna sentään näkee taas monta ihmistä kerralla, väännetään yhdessä safkaa ja puhutaan asiaa. Bilestetäänkin, mutta ei pelkästään bilestetä. Tämä tuntuu aidolta substanssilta. Pohjimmiltaan koen itseni pieneksi apinaksi, joka diggailee apinamaisista jutuista: yhdessä pomppimisesta ja muistakin kuin virtuaalisista läähätyshuudoista, reviirimme (koko maailma) turvaamisesta. Se kaikki on niin kymmenesti tärkeämpää kuin jokin työelämään sijoittuminen tai gradun viimeisenkin pilkun viilaus.

Helppoa auttamista.

Muistakaahan käydä klikkailemassa:
animal rescue site, rainforest site, hunger site.
Helpommaksi ei voisi mennä.
Aina, kun käy lukemassa blogin tai bloggaamassa, pitäisi muistaa. Käytännössä... no, jos edes pari kertaa viikossa muistaa, hyvä niin.

 

 

Rankkaa lauantaita ja halpoja huveja

Kello kymmenen, krapula. Astun miehen äidin ohjaamaan autoon, matkaamme Malmille ihmettelemään ruusukassidonnalla toteutettavaa juuttimattoa, jota hän kutoo meille. Matto on uskomattoman kaunis. Seison turtana ja toistelen yllätystäni sen vaikuttavuudesta. Lopulta minut lähetetään pois: miehen äiti kutoo väärin, kun keskittyy liikaa seurusteluun ja liian vähän kuviointiin.
Junalla Käpylän asemalle, kävelyä kotiin. Kotona mies tekee juuri lähtöä Dodon toimistolle. Otan koirat ja kiirehdin bussipysäkille. Siitä eteenpäin lauantai alkaa tuntua työltä. Matkalla nuorempi koira nuoleksii nuorehkon sekakäyttäjämiehen kädessä olevaa ilkeän näköistä vekkiä. Koetan komentaa koiraa pois, mutta mies selvästi haluaa sen hoivaa. No, olkoon, ajattelen, siitähän voi tulla vain hepatiitti tai hiv. Ei kovin todennäköisesti, mutta silti. Koira hoivaa miehen kättä Kaisaniemeen saakka.
Dodon toimistolla remontti seisoo entiseen malliin. Meitä on neljä aktiivia ja kolme koiraa. Saamme taas jotain vähän siistittyä. Haukottelemme, nauramme hysteerisinä. Välillä käymme haalimassa tekstiileitä sisustukseen Fida-lähetystorilta. Kirppiksellä koirat nuuskivat kaikkia uteliaasti. Tähtitorninmäen yli taivaltaessamme kerron ystävälleni, jolla on myöskin Tallinnasta haalittu kulkukoira, että aikanaan yksi rakkaimpia huvejani oli tuossa puistossa mäen alan tömistely.
Kiivetään mäen päälle, ja lähdetään sitten rentoina alas, antaen painovoiman ja vauhdin tiputtaa itseä, kehoa, alas mäkeä. Vauhti kiihtyy hurjasti, kun lihaksilla ei jarruttele. Ja kaverin kädestä ei saa päästää vaikka kaatuisikin.
"Ai koirien kanssa?" hän kysyy. No ei sentään. Ei sentään.
Pääsemme kotiin toimistolta vasta vähän yli yhdeksäksi. Väsymys, krapula iskee oikeastaan vasta kotimatkalla. Nälkä ja kylmä. Kaikkialla on pimeää, ja talojen sisävalot tuikkivat hilpeinä. Matkaa kotiin vain riittää käveltäväksi.
Kotona hymyilen ajatukselle mäen juoksemisesta alas koirien kanssa. Montakohan luuta siinä puuhassa katkeaisi? Silti: kokeilkaa (ilman koiria). Halpa huvi, ja hyvä. Toinen suosikkini on Ruttopuistossa silmät puiden lehvästöihin kiinnitettynä paikallaan ympäri pyöriminen, maailman halvin känni. Kolmas puisten hedelmälaatikkojen lokkiminen kauppatorilta sen mentyä kiinni, ja laatikkojen raahaaminen Tuomiokirkon portaille piknikpöydäksi. Sitten vaan punkkupullot ja viininlehtikääryleet kehiin. Mutta kaikkiin, näihin kaikkiin tarvitaan kesä, pitkine valoisine iltoineen ja öineen.
Ei ihmekään, että väsyttää. Talviunillehan tässä pitäisi ryhtyä, kun kaikki halvat huvitkin ovat kesäteloilla. Onneksi ensi viikonloppuna on luvassa kunnon pyhäinmiestenpäivän bileet teemana "valon ja pimeyden henkiolennot". Uudestisyntymistä tässä kaivataankin.

testi

Aurinkoista, kylmää, ovulaatiota

Ulkona on kylmää ja aurinkoista, hiukset kostea takkuinen massa niskassa, peseytymisen jäljiltä epämääräisesti kellopasuunan kukan (Brugmansia suaveolens), sen myötä vaarallisen ja huumaavan tuoksuiset. Stesseissä soi loistava Gurun (feat. Isaac Hayes) "Night Vision" levyltä Streetsoul.
Vaikka ovuloin ja olen sen takia sensitiivinen kaikille ilmeille, eleille ja jopa etäisestikin seksuaalisesti potentiaalisille ajatuksille, ei aivotoimintani näytä silti täysin pysähtyneen. Uusimmassa Ylkkärissä olleessa jutussa joku vaaliblogia pitänyt vasemmistobimbe kommentoi lehdelle, että voi jatkaa blogin päivitystä, "mikäli jotain mielenkiintoista tulee vastaan". Meinasi mennä reilun kaupan teet henkitorveen tuota tyrskiessä. Ihminen, joka voi elää päivän kohtaamatta mitään kirjoitettavaksi tarpeeksi mielenkiintoista, kuulostaa paitsi harvinaisen kuurolta ja sokealta, myös kosketus- ja kipuaistittomalta, mielikuvituksettomalta ja ennen kaikkea - näin ovulaatiopäivästä tarkasteltuna - epäseksuaaliselta. Aistianestesia & haluttomuus, kuulostaa pahalta.
Vaikka mitä minä toisista tiedän... itsestänikään.
Teoriota, hypoteeseja. Usein ne menevät aivan pieleen. Mutta eihän sitä voi olla arvailematta.
Koirien kanssa ulkoillessa silmään pistää nurmikon kuura ja lehtien kaunis, valkea jääreunus. Kesä on mennyt, taas yksi kesä. Pian olen kolmekymmentä. En osaa huolestua enkä surra. Miksi jokin luku, jokin viiva tukkimiehen kirjanpidossa (vai pitäisikö sanoa viikatemiehen kirjanpidossa, sitäköhän useiden ystävienikin ikäpanikointi on) olisi merkittävämpi kuin toiset?
Aina ovulaation ollessa kohdalla - minussa, minua - ajattelen, millaista olisi olla mies. Ikuinen mysteeri. Joskus olen koettanut udella ja neuvotella asiasta, ja saanut nyhdettyä onnettomilta informanteiltani irti sen verran, että he ovat koko ajan tällaisessa tilassa. En pysty uskomaan sitä. Ei sen perusteella, miten miehet käyttäytyvät, eikä sen perusteella, mitä tiedän jatkuvista tiloista versus vaihtelevista tiloista. Emmehän kiinnitä huomiota esim. pystyasentoomme kävellessämme emmekä yleensä ajattele, miten erilainen maailma on vaikka kissoille tai koirille, joiden pää on niin paljon matalammalla. (Onneksi ihminen ei ole niin hajuaistikeskeinen, muuten varmaan miesten pitäisi kiivetä puihin pissimään nenän korkeudelle ;) ottakaa tämä leikkisänä huomiona - mutta toisaalta, mikä rikkaus olisi oikeasti tunnistaa nuo feromonit tietoisesti, feromonit, jotka tutkimusten mukaan ohjaavat kuitenkin meidänkin käytöstämme meidän siitä tietämättä!) Jatkuvaa tilaa (esim. millaista on olla isojalkainen ja kapealanteinen) ei aktiivisesti työstä koko ajan, mutta tilan muutokset huomaa. En siis usko, että miehet voivat olla koko ajan tällaisessa nuuskutilassa. Heidän on pakko kehittää jokin kontrolli. Mutta kehittää kontrolli tuntemukselle, joka iskee kahdesti kuussa hormonien heilahdellessa erityisen voimakkaasti - voi voi, taitaa olla tuhoon tuomittu yritys.
Paha kyllä, olemme tänään menossa bileisiin. Ovulaation aikana viina menee päähän vähän paremmin kuin olisi väliksi. Onneksi kontrolli pelaa nykyään vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin päädyin bileistä yleensä yksin kotiin juosten itkien Kallion mäkeä ylös (kun eivät miehet hölmöt pidä minusta - joka olen tietysti liian ujo sanoakseni kellekään mitään ennen loppuillan öryämisvaihdetta, jolloin meno säikäyttää kenet tahansa, myös itseni, jälkeenpäin asioita kelaillessa - kotiin, ja heti ovesta sisään päästyäni sammuin omaan eteiseeni asetettuani ensin itseni huolellisesti kylkiasentoon jotten tukehtuisi mahdolliseen oksennukseeni. Aamulla sitten heräsin tukevasta kylkiasennosta, oksennusta lapasissa, hiuksissa ja takilla, kengät edelleen jalassa ja pipo päässä.
Näyttää siltä, että kunnollinen, onnellinen parisuhde estää kaikista parheiten moiset tempaukset. Jaksaa olla tasapainoinen, ja energiaa jää miesspekuloinneista kaikkeen vähän oleellisempaan. Eikä iske sama laskuhumalainen selibaattiepätoivo.
Toisinaan mietin, liittyvätkö sinkkukulttuurin nousu ja kulutuskulttuurin tahdin kiihtyminen olennaisesti toisiinsa. Ehkä. Olisin valmis tekemään varovaisen tämänsuuntaisen hypoteesin. ("Joissain tapauksissa kausaalisuhde näyttää vallitsevan...") Omalla kohdallani ne ainakin liittyivät toisiinsa: en ole koskaan ollut niin neuroottinen kuin sinkkuaikana tai miehen ollessa Madridissa vuoden vaihdossa, niin epävarma ja siten altis mainonnalle, alkoholille ja shoppailulle. Tuon vuoden aikana ostin mm. ainoan kerran lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen uuden, ei-kirppis-päällystakin, jota en tietenkään osaa edes käyttää, se on liian ladylike. Miten typerää ja lapsellista, mutta miten yleistä.
Kaikki naiset, joiden kanssa olen keskustellut vaatteista, tunnistavat tämän epätoivoisen räpiköinnin: ostaa jonkin vaatteen, kun kuvittelee, että sen käyttäminen on jotenkin transformatiivista, siistiä ja avartavaa, ja sitten käytännössä tajuaa, että se riepuhan roikkuu kaapissa vuodesta toiseen, jokaisessa valintatilanteessa hyljeksittynä. "Se en vain ole minä", sanoo yksi parhaista naistutuistani.
Oiva kiteytys. Minua ihmetyttää kulutuskriittisyydessä kovasti se, että siinä asiat annetaan usein ymmärtää siten, että materiaalisen kuluttamisen vähentäminen (kukaan ei voi kieltäytyä - on pakko syödä, vähintään) tarkoittaisi jotenkin sitä, että väheksyttäisiin tavaroiden merkitystä.
Ei lainkaan, ei se niin mene. Vaatteet ovat todellakin osa minua. Pointsi tässä kohden kulutuskriittisyydessä voitaisiin muotoilla pikemminkin niin, että kirpparit pursuavat vaatteita, jotka eivät olleet joku muu - mutta voivat olla minä, sinä, hän. Kaiken ei tarvitse olla uutta. Epäonnistuneille minä-puseroille, farkuille ja hameille löytyy kaatopaikkaroinaa parempi rooli jonkun muun ihoa peittävänä imaginaarisena luonteenpiirteenä. Eikä kenenkään hitto vie tarvitse muuttua neljästi vuodessa pintamuodin mukaan. Muistammehan me lapsuudestammekin yhtä sun toista.
Eilen mies laittoi päälleen ruutupaidan vuodelta -91. Minä pistän aina paremmaksi tässä skabassa. Minulla on laamapaita, jonka olen saanut nelivuotiaana, vuonna -78. Mahdun siihen edelleen, mikä kyllä kertoo enemmän neuleen joustosta ja äitini kasvunvarakäsityksistä kuin fyysisestä venymisestäni. Tuo laamapaita on erityisen minää. Onhan se aika reikäinen ja turhapuroisan tahrainen, mutta harva asia on kulkenut mukanani yhtä kauan.
Millaista oli olla neljä? En muista. Aloin kirjoittaa muistoja ylös vasta viisivuotiaana, aluksi päivittäin ilmestyvään Dadu-lehteeni, sitten päiväkirjoihin, nyt blogiin.
Millaista on olla tämän ikäinen? Miten tuota kysymystä voisi lähestyä? No, sanotaan nyt vaikka niin, että olen perusonnellinen, ja minulla on päällä vuonna 1996 Madridista tuona neuroiluvuonna ostetut Arco Iris -merkkiset liituraitahousut kokoa 36, UFFista ostettu kiinalaistyylinen small-koon Onlyn bilestyspaita (jonka hoito-ohjelapussa lukee EX XMAS BOX 02 - vaatearkeologiaa?) , mummon 80-luvun lopulla kutomat paksut harmaat villasukat ja Uffilta ostettu kanervanpunainen mohairpoolo koko 38/40, ei erittelyä valmistajasta eikä valmistusmaasta. Hiukset ulottuvat edelleen ristiselkään, ne on viimeksi leikattu kampaajalla vuonna 1992. Ulos mennessäni vedän jalkaan keltaiset Doc Martensit niinikään vuoden 1996 shoppaushelvetistä, sekä UFFilta ostetun tummansinisen Gloverallin duffelin ja niinikään UFFin laareista peräisin olevan neulebaskerin ja lapaset.
(Niille jotka eivät ole vielä 29 vuoden, 10 kuukauden ja 11 päivän ikää saavuttaneet, tämä olkoon teille joko lohduttava viesti tai sitten kauhiste: tuollaista on olla niin vanha. Mutta ei, ei se niin mene. Tuollaista on olla Veloena, tuossa iässä ja ovuloiden. Kun ulkona on aurinkoista ja kylmää ja koirat tökkivät kyynärvarsia ruoan toivossa.)
Nyt kävelylle!

dialektiikkaa

Halo pelastaa yön

Ryhmäteatterin Pyhäin miesten päivä: paskaa, paskaa, paskaa. Sorry toisto, mutta enpä ole taas Miss Saigonin jälkeen nähnyt mitään noin poliittisesti naiivia, osoittelevaa ja kausaalianalyyseissaan siirappisen tahmeaa. No jaa, kun aiheeksi valitaan terrorismi, mitä muuta voi lähes-laitosteatterilta odottaa? (Kyllähän Ryhmis on instituutio, jolla on oma tunnistettava tyylinsä.)
Periaatteessa ihan tärkeitä aiheita: Mitä yksi ihminen voi saada aikaan? Voiko oman elämän uhrata? Entä toisten elämän (ei vain vahingoittaen/tappaen fyysisesti, vaan myös laiminlyöden näiden olemassaolon ja preferenssit)? Mutta että sitten pitää paukauttaa se pommi, ja vielä siten, että sen paukauttaa se muutenkin kaikista kahjoin henkilöhahmo, syrjäytynyt ja mielenvikainen.
Näytelmä tukee Weathermen-dokkarissa todettua ajatusta, että yhteiskunta on kasvattanut meidät kaikki siten, että pidämme sen väkivaltainstituution ulkoisia väkivallantekoja (ja niillä uhkaamista) osoituksena tekijän mielenvikaisuudesta ja syrjäytyneisyydestä. Tämä näytelmä oikein osoitti sormella.
Kun pyöräilimme läpi Vallilan teollisuusalueen himaan, keskustelimme miehen kanssa kipakasti siitä, että näköjään teatteria tehdään niin, että jokaisen älykkyysosamäärältään 65:n ylittävän pitää osata hörähdellä naurusta oikeissa kohdissa ja ymmärrettävä, kuka on paha ja kuka hyvä.
Teatterin jousto sitcomin suuntaan on aika masentavaa, koska teatteri voi olla vaikuttavaakin.
Fiilarit voisivat olla paskat, ellei ulkona kuuta ympäröisi harvinaisen komea halorengas.
Ja maailmaa näiverretään pala palalta.
Haloja on vielä sittenkin kun ei ole enää yhtään ihmistä, jonka illan se pelastaisi asettaen asiat kosmiseen mittakaavaan. Mutta onko niillä mitään väliä? Onko muita eläimiä, joille moinen visuaalinen, kaukainen ilmiö olisi tärkeä?
Nyt kun puhutaan siitä, että kulutustottumuksia pitäisi siirtää immateriaalisempaan suuntaan, kuten kulttuuriin ja palveluihin, tunnen pientä epätoivoa. Siitä, kun olen käynyt hyvässä teatteriesityksessä tai leffassa tai konsertissa, sen puoleen, on pitkä aika. Liian pitkä aika. (Viimeinen hyvä ostettu taideläppä oli toukokuussa, Kuusumun profeetan konsertti Stella Starissa. Profeetta soi tälläkin hetkellä stesseissä. "Kauneutta kuolema kanssain palvoo, valo harhaa vain on..." )
Onko ihme, että ihmisillä on tällaisessa yhteiskunnassa mielenterveysongelmia? Niin monet istuvat kotona eivätkä kulje ulkona, niin kuin me kaupunkisusiemme kanssa. Eivät näe haloa, joka pelastaisi yön, kosmista kehää kuuta ympäröivän ei-minkään ympärillä.

Vauvakuume & väestökatastrofi

Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että hän on potenut vauvakuumetta jo kymmenvuotiaasta. Minulla on itse asiassa paljon ystäviä, jotka potevat aktiivisesti vauvakuumetta - vai onko se sitä, mitä Julia Kristeva kutsuu "tyhjän kohdun kaipaukseksi"? (Itse en kyllä usko kohdun kaipaavan mitään. Eihän kohdussa ole edes tuntoaistin toimipisteitä. Miten sellainen olio/elin voi kaivata, joka ei voi tunteakaan? Tämä on kriittinen kommentti myös niille miehille, jotka kuvittelevat kuukautisten sattuvan samalla tavoin kuin ihon palasina irti repimisen: ei satu silleen. Kuukautiskivutkin ovat ympäröivän, tuntohermotetun lihaksiston kramppaamista, eivät kohdun tuntemuksia....)
No, joka tapauksessa on paljon ikäisiäni ihmisiä, jotka haluavat vauvan.
Ja sitten on muutama meitä, jotka eivät halua, jotka eivät osaa yhdistää omaa elämäänsä ja ajatusta äitiydestä. Gynekologilla käynti on vuosi vuodelta kitkaisempaa hänen kysellessään, että ettekö te jo, miehenne kanssa, tehän olette olleet yhdessä Herra ties jo yhdeksän vuotta, ettekö te nyt tajua, ettei hedelmällisyys ole ikuinen ominaisuus. Toimeen, sassiin. Gynekologi on joka kerta yhtä huolestuneen ja murheellisen näköinen kertoessani, ettei kumpikaan meistä halua lasta. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi lapsista. Maailman väestötilanne vaan on vähän hälyttävä, kuten akateemikko Jauhokin kirjoittaa uudessa artikkelissaan "Akuutit globaalit ongelmat" :
(sitaatti:) Väestön kasvu on akuutti globaalinen ongelma, joka mahdollisesti on hallittavissa perhesäännöstelyn avulla.
Suomessa vaan puhutaan siitä, että lapsia syntyy liian vähän ja liian myöhään. Tiedän, että tämä on monelle henkilökohtainen kriisi: keramiikkatunnilla käy nainen, joka on ongelmansa musertama - yli nelikymppisenä hän ei saa kunnallista hedelmällisyyshoitoa, ja yksityisellekään hänellä ei ole varaa mennä, eikä adoptiolapsi kelpaa edes periaatteessa. Kun satuin mainitsemaan jossain toisessa yhteydessä, etten halua lasta, hän tuijotti minua kuin olisin antikristuksen ilmentymä. Mutta eihän se, ettei joku halua lasta väestösyistä tarkoita tietenkään, että hän muilta lapset kieltäisi. (Tosin kyllä yli nelikymppisten lapsenhankinta vaikuttaa aika itsekkäältä touhulta lapsen tulevaisuutta ajatellen: missä ovat isovanhemmat, kun lapsi kasvaa?)
Gynekologi taitaa pitää minua täysin tärähtäneenä, kun ilmoitan syykseni olla hankkimatta lapsia globaalin väestötilanteen. "Ei Suomessa ole tungosta", hän hymyilee. "No ei niin, se on totta. Mutta kai sinäkin olet lukenut, että keskimääräinen länsimainen ihminen kuluttaa elämänsä aikana luonnonvaroja 35 kertaa sen minkä kehitysmaan asukki", puolustaudun, "Ei kukaan kehitysmaissa poi'i niin kovasti. Ajattele nyt. Jos minä hankkisin vauvan, se olisi kriisitilanteessa ruoat, asunnot ja vaatteet pois 35 sikäläiseltä ihmiseltä. En voi ottaa sellaisia tunnolleni." Kaikesta huolimatta hän suosittelee, että kävisin haistelemassa vauvoja, jos hormonini nyt sitten lähtisivät käyntiin...
Toisinaan askarruttaa, onko vauvakuumeen yleisyys edes pienin osin e-pillerien aiheuttamaa. Jokainen varmaan tietääkin, että e-pillereillä keho viedään raskautta muistuttavaan tilaan. Usein myös raskauden lieveilmiöt - suunnaton ruokahalu, jalkojen turpoaminen, maksan rasittuminen - vaivaavat e-pilleristejä. Entä sitten psyykkinen puoli? Eiväthän psykhe ja fysis ole erilliset. Ehkä e-pillereitä syödessä mieli virittyy tulevaa vauvaa vastaanottamaan? Tai sitten e-nisteillä on vaan niin paska olo pillereistä, että he ovat valmiit vaikka vauvaan katkaistakseen edes hetkeksi pöhöttyneisyyskuurinsa. (Kumpikin näistä selityksistä on lainattu pillereitä käyttäviltä/käyttäneiltä ystäviltäni, eivät omaa tuotostani.)
Joka tapauksessa, vauvojen haistelu ei tapauksessani hyräytä käyntiin hormonaalista vastetta vaan lähinnä öklötyksen. Vauvat haisevat hirveältä.
Hassua, ettei vauvakuumetta ihmetellä, mutta haluttomuutta vauvaan ihmetellään. Kuitenkin, eivätkö useimmat eläimet vaistonvaraisesti nimenomaan pariudu ja parittele? Paritella ne tahtovat, eivät "tehdä vauvoja". (En nyt tarkoita tällä että vauva on niille ikävä yllätys, vaan että se on yllätys ylipäänsä.) Meille se ei sen sijaan ole yllätys, ja jos vahinkoja sattuu, nekin on helppo hoidella.
Luulen, että minusta on tullut näin rationaalinen eläin osittain sen kautta, että minäkin podin vauvakuumetta eka- ja tokaluokkalaisena: ainoana lapsena olin sitä mieltä, että minun on saatava sisar. Ja sainhan minä, pitkällisen kinuamisen jälkeen. Mikä pettymys! Vauva ei osannut leikkiä, ja kun se kasvoi, siitä tuli siskoni, joka on äitini mukaan kaikessa asioissa täysin päinvastaisesti toimiva kuin minä. Totta: hän vaatii poikaystävältään citymaasturia, minä pyöräilyyn sitoutumista, hän syö kanaa (mikä on eläinten hyvinvoinnin kannalta erityisen epäeettinen valinta), minä kasviksia, hän shoppaa kuin viimeistä päivää eikä halua käyttää edellisen sesongin vaatteita, minä taas hiihtelen aina kirppiskamoissa ja siskolta perityissä viritelmissä, hänestä kauneus on tärkeämpää kuin viisaus jne. jne. Silti hän on siskoni ja rakastan häntä kovasti. Mutta voi luoja, kuinka huolestunut hänestä olen! Ehkä juuri tuo huoli teroittaa mieleeni jatkuvasti sitä, miten iso juttu vauvan hankkiminen on. En koe kykeneväni siihen. Kun globaali näkökulmakin sitten puoltaa sitä, että lapset olisi parempi jättää hankkimatta - puhumattakaan niistä traumoista, joita on ei-toivotuilla ja huostaanotetuilla lapsilla, samoin kuin adoptiolapsilla - ei kai ole kuin johdonmukaista päätyä tähän ratkaisuun: kierukan asennus kohtuun kerran viidessä vuodessa, haaveksuntaa siitä, että mies rohkaistuisi sterilaatioon.
Ja ylpeyttä omasta ekovalinnastani: taatusti se, että ennaltaehkäisen yhden (tai jopa useamman) lisäkuluttajan länsimaissa, on suurin yksittäinen ekoteko jonka pystyn tekemään.
***
Jotkut näkevät tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että toisaalta en hyväksy eläinten tappamista. Tarkennetaan: hyväksyn myös muiden eläinten kohdunpoiston, steriloinnin, abortit. Itse asiassa kannatan niitä vakavasti. Ei-toivottuja eläimiäkin on maailmassa aivan liikaa. Mutta samalla tavoin kuin en hyväksy syntyneiden eläinten tappamista, en hyväksy syntyneiden ihmistenkään tappamista. Minusta kannan ihmisten ja eläinten kohtelusta tulisi olla sopusoinnussa.
Minun on vaikeaa ajatella, että maailma olisi sillä tavoin teleologisesti ennaltasäädetty, että olisi jokin suuri luettelo, johon on kirjoitettu jo etukäteen, että tämän ja tämän pitää saada syntyä. Kyseenalaistan oman olemassaolonikin oikeutuksen. Ei sellaiselle voi olla mitään järkevää oikeutusta. Satun olemaan olemassa, ja siinä se. Elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan siihen pitää opetella. Sattumia on järjestettävä uupumatta, etsittävä:
Nyt on pakko lainata Wallace Stevensiä joka sanoo sen NIIN paljon paremmin:

...
Se toinen tahtoi ajatella tietä elämään
varmana että lopullinen runo olisi mieli
taikka mieltä näillä autuailla
kentillä aikoina, jotka ovat
puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliksi auringon
miettimistä,
puoliksi taivasta, puoliksi halua
olla piittaamaton aurinkoon nähden.

Hän, se sama, tahtoi miettiä tietä elämään,
olla onnellinen, koska ihmiset otaksuivat
olevansa.
He eivät oineet tehdä toisin. Hän tahtoi niin
kohdata sään pystymättä arvioimaan,
paljonko siinä oli valoa, paljonko ajatusta
näillä kentillä joilla on kotimme,
tämä ainut paikka, jossa pysymme,
vaikka valmistamme siitä kuvia
ja sille kuvia, ja sen avulla mietimme tietä
puhuen suruissamme onnesta
ja onnesta puhuessamme tiedämme hyvin että
mieli on määränpää ja vaatii tyydytystä

Se ei voi olla puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliski ajatusta
ennen kuin mieli on tyydytetty,
ennen kuin häneltä on mieli tyydytetty.
Aika näkee vaivaa synnyttääkseen
palkitsevan ajatuksen. Joskus
se onnistuu, kun päivä unettaa,
niin ylimalkaisesti ettei sitä
kirjoiteta merkein.
...

Runosta "Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa", suom. Jukka Kemppinen
***
Tänään olemme menossa katsomaan Ryhmäteatteriin Pyhien miesten päivää. Sen pitäisi olla tarina isistä ja pojista. Niin monet tarinat on kirjoitettu muille ihmisille. Ei siitä kannata loukkaantua eikä ottaa paineita. Samalla tavoin tarinat prostituutiosta, orpolapsista, narkkareista ja pihviviikoista on kirjoitettu joillekin muille. Mutta nekin tarinat, joihin ei kuulu, liikuttavat, kasvattavat horisonttia. Kaikkea ei ole pakko kokeilla itse. Meillä on sanat, jotta jakaisimme kokemamme muille, niin ettei kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla koetellakseen, millaista on olla sellainen-ja-sellainen.

Tyhjän päällä

Aamu alkaa panikoiden: survon pyörää väkivaltaisesti yli Käpylän raviksen surkean, lätäköidyn hiekkatien. Vatsa kurisee suuttuneena aikaisesta aamiaisesta: puoli litraa punaiset marjat-Yosaa. On ehdittävä M-junaan. Olen sopinut etukäteen treffit junan vikaan, lipunmyyntivaunuun. Olo on hutera sillä äkkiä tajuan, etten ole varmistanut sähköpostista, oliko tapaaminen 7.27 lähtevässä junassa, vai oliko se sittenkin 7.17 juna, joka olisi Pasilassa 7.22. Seitsemän-kaksikymmentäjotakin, mutta keskustan vai Pasilan mukaan. Kiroan omaa hajamielisyyttäni.
Pyörä alikulkutunneliin, lukkoon ja juoksu laiturille. Juuri ajoissa, lipunmyyntivaunuun. Rymyän penkkirivien väliä, mutta treffiäni ei näy missään. Perhana, enhän minä Malminkartanossa löydä edes juttupaikkaa, jos jotain on sattunut. Märehdin istuen, mitä tehdä. Kävellä Apollon koululle, kyllä minä sen löydän, kyselen ihmisiltä, niin kehitysmaissakin tehdään, ne eivät käytä koskaan karttoja. Etsin käsiini sen opettajan, jonka luokassa teen juttua.
Kiroilen hetken itsepäisyyttäni: olen niitä harvoja ikäisiäni, jotka eivät omista kännykkää. En pidä talutusnuorista. Olen sitä tyyppiä, joka pudottelee tavaroita, kastelee optisen hienomekaniikan ja unohtaa laukkuun laitetun herätyskellonkin hälyt päälle. (Yleensä kello tarkoittaa minulle laukkuun laitettua herätyskelloa, sillä kinesteettisesti toimiva rannekello on aivan pieni löytyäkseen sikasotkuisesta kodistamme.) Kännykän kanssa olisin todellinen katastrofi! Juttua tekemään tuleva fotari nauroikin puhelimessa aivan kippurassa, kun kerroin, ettei mulla ole kännykkää: "Friikku, jolla ei ole kännykkää, ei voi olla totta...."
Voi se olla, ja nyt olen pulassa. Tuijotan lehmämäisesti ikkunasta ulos pimeässä viliseviin talovalorykelmiin.
Malminkartanossa jään turtana pois. Treffini H. on laiturilla, kävelee minua kohti. Hän on ollut junan viimeisessä vaunussa - sovimme treffit viimeiseen, lipunmyyntivaunuun. Lipunmyyntivaunu, nyt sen opin, on junan keskivaiheilla. Hmm. Hän siis matkasi viimeisessä vaunussa, minä lipunmyyntivaunussa. No, kaikki kunnossa. Meillä oli sama kohde, mutta päädyimme eri vaunuun.
Talsimme kohti koulua. Koetamme suunnistaa kartan avulla, mutta lopulta kysymme kulmilla hengaavilta teineiltä. Lapset ja nuoret tietävät aina, missä koulut ovat.
Etsimme opettajan käsiimme ja pääsemme biologianluokkaan. Soitan fotarille H:n kännykästä, kerron luokan numeron. Nyt hänkin tietää, minne tulla. Pian lapset vyöryvät sisään.
Olen tekemässä juttua Ilmari-ilmastonmuutostiedotushankkeesta, muistuttelen itsellenikin. Liian aikainen herääminen aiheuttaa poikkeuksetta pölhöyttä yksinkertaisistakin asioista, kuten reportaasin teosta, suoriutumisessa.
Onneksi lapset ovat selkeästi yhtä pihalla kuin minäkin. Ainoastaan H. ja opettaja näyttävät jonkin verran järkevään toimintaan kykeneviltä. Muistelen lukemaani tutkimusta siitä, kuinka teini-iässä uni-valve-käyrä on myöhäisemmin painottuva kuin muissa elämänvaiheissa. Subjektiivisesti se tuntuu hyvältä hypoteesilta: teininä minuakin nukutti aamuisin aivan kamalasti, lapsena ja nyt taas aikuisena olen aamuvirkku - tosin herään yleensä ysin aikoihin, ja siksi olen nyt klo 6.45 heräkelloherätyksen jälkeen aivan tööt. (Teininä muutenkin olo oli aika toisesta universumista reväisty. Aivan paskaa aikaa.)
Kalvot piirtoheittimellä vaihtuvat tiuhaan tahtiin.
Lapsukaiset tuijottavat kalvoja, purevat kyniä ja kirjoittavat papereihin.
Hetkittäin he tuntuvat aivan inhimillisiltä.
Tunnin loputtua pyydän paria penskaa jäämään luokkaan, kysyn heiltä muutaman kysymyksen. Lapset sirkuttavat iloisesti, etteivät olleet ennen kuulletkaan, että autoilulla ja energiankulutuksella on joitain ympäristölle haitallisia sivuvaikutuksia. Äkkiä olen tyhjän päällä, Kioton sopimuksen tulevaisuudesta koettu ilo häviää jonnekin. "No, aiotteko te tehdä jotain nyt kun olette kuulleet näistä jutuista?" Joo, aikovat. Television voisi laittaa kiinni kokonaan valmiustilan sijasta. Ja mennä bussilla eikä pyytää vanhempia viemään.
Olen äkkiä hyvin, hyvin väsynyt vanha eläin. Tuulen sierrättämä, mustelmilla ja kolhuilla kaikesta koetusta. Toisin kuin Platonin Pitojen Alkibiades, jonka sielu on "bitten and pierced" rakkausjutuista, tajuan olevani purtu, rikkirevitty ja koirankorvilla kulutusyhteiskunnan menosta, kaikesta tuosta, jolle haluaisin huutaa seis, mutta joka ei kuuntele.
Tajuan äkkiä, etten ajattele ihmisiä oikeastaan niinkään henkilöinä vaan ideoiden kantajina - persoonallisuus on ideoiden kasauma, minuus kantaa näkemyksiä samalla tavoin kuin keho verta, joka pitää kehon kudokset hapessa. Ärsyynnyn aina, kun jostain elokuvasta puhutaan ihmissuhde-elokuvana tai jokin kirja "kuvaa ihmissuhteita". Mitä muuta ovat nuo fiktion ihmisten suhteet, törmäyskurssit niissä, kuin ideologioiden törmäyskursseja? Ihmissuhteen ajattelisin jotenkin kehollisemmin: se on sitä, kun joku hymyilee, ja tulee lämmin, hyvä olo, tai kun painuu miehen syliin syvemmälle kerälle, nukkumaan toisen hengityksen suojaan. Tai kuinka tajunta vapisee ja järkkyy silloin, kun joku vääntää käden sivulle tai lyö kasvoihin niin että päässä kipinöi. Ei sellaisesta paljonkaan kirjoiteta. Clarice Lispector ehkä kirjoittaa. Ehkä muutama feministi ethics of care -teorioissaan, siinä kaikki.
Enemmän kirjoitetaan ideologioista, tekemisistä ja tulkinnoista.
Ja ihmiset takertuvat ideoihin, jotka voivat hukuttaa heidän lisäkseen monta muutakin.
Tahtoisin sanoa, että se, että joku kulkee auton sijasta pyörällä, ei muuta sitä iloa, jonka keho saa etsiytyessään toisen kehon lämpöön, tai että se, että ostaa systemaattisesti luomua, ei muuta vähemmän kauheaksi sitä, että joku kääntää selkänsä ja kieltää tuon lämmön. Että oikeasti, kulutustottumukset, jotka nyt ovat hävittämässä tämän kaiken vyöryttäessään materiaa ympäri planeettaa rahtilaivoin ja lentokonein, siirtäen sitä kasoihin, seuloen sitä kemiallisesti uusiksi yhdisteiksi, eivät ole kenellekään niin tärkeitä, että niiden muuttaminen muuttaisi jotain oleellista.
Että vain ideologia, sen myötä vain minuus muuttuu. Että merkitykset siirtyvät varoen, että muutoksen myötä löytää jotain uutta, josta tulee olennaista.
Tajuan äkkiä olevani vanha, ja samalla tajuan, että en kuitenkaan ole liian vanha järkyttymään. Minusta ei ole kyyniseksi ihmiseksi.
Kävelen takaisin juna-asemalle fotarin kanssa kiitettyämme H:ta siitä, että saimme olla läsnä hänen koulukeikallaan, kiitämme myös opettajaa ja kysymyksiin vastanneita teinejä. Fotari haluaa jutella kepeitä, puhua itsestään, minusta, mitä teemme ja mistä olemme kiinnostuneet, geeneistä, astrologiasta ja biologiasta. Kuljen mukana, nyökkäilen ja kai sanonkin yhtä sun toista. Välillä: "kuulostaa huuhaalta", välillä: "No mutta tavallaan uskon kyllä, että meidän pitää tehdä juuri sitä, missä olemme huonoja, ymmärtääksemme itseämme, oppiaksemme siitä mitä tarkoittaa olla ihminen".
Minussa raahustaa alkuhärkä, kosteaturpainen ja huonosti duffelitakkiinsa istuva jakki, vanha ja liian monta sirkusareenaa läpikäynyt.
Jos aamu alkaa panikoiden, se loppuu ylitsevyöryvään väsymykseen. Eivät olleet tienneet autoilun olevan haitallista ympäristölle. Kello on puoli yksitoista aamulla, kun otan Pasilan asemalta pyörän ja matkaan kotiin.

Valmiina, paikoillanne...

Lehtijuttu on valmis. Huokaisen helpotuksesta. Seuraavaa ei aletakaan tehdä ennemmin kuin huomenna aamutuimaan, heti kahdeksalta. Missä ihmeen välissä minä valmistun? Gradusta on enää pilkut viilaamatta, mutta kaikki aika menee lehtijuttujen pilkkujen viilaamiseen. Ja joskus on taas kokoustettava, mietittävä, miten ympäristöjärjestömme edistäisi edes hiukkasen yhteistä hyvää.
"Takkuileva siirtyminen työelämään" kuvaa siis lähinnä sitä, että olen jo työelämässä, joskin teen hommia, jotka rasittavat minua. En pidä lehdistä enkä erityisemmin arvosta lehtien lukemista. Lehdissä jutut ovat niin lyhyitä, että aina juuri kun ollaan pääsemässä asteelle, että ilmiö voisi alkaa kiinnostaa, juttu loppuu. (Sama ongelma vaivaa useita blogeja. Ehkä jopa useimpia. Liian paljon jää auki, elämäntyylit eivät täsmenny. Ehkä ihmiset pitävät omaa elämäntyyliään ja sille antamiaan merkityksiä niin selvinä, etteivät vaivaudu erittelemään niitä koskaan. Tai ehkä heistä blogi ei ole sille oikea paikka?)
Onneksi on kirjastot ja kirjoja.
Eikö olekin huvittavaa, että ihminen, joka sydänjuuriaan myöten inhoaa ja halveksii journalistista otetta, joutuu töissään omaksumaan sen? Tavallaan traagista, mutta osaan kyllä sanoutua turhasta tragiikasta irti. Ainakin toivon mukaan saan lehtijutuissa nostettua joskus aina jonkun tärkeän teeman näkyville. Olen itsekin löytänyt lehdistä monta ihan järkevää juttua, tai siis johtolangat siihen, että "tällaista ja tällaista on olemassa, otetaanpa lisää selvää tästä". Parempi kirjoittaa lehtijuttuja kuin olla filosofian tutkija. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.
Toisaalta työarvostukseni ovat aika omituiset. Pidän siivoushommista enemmän kuin lehtijuttujen teosta. Siivotessa saa ajatella syvemmin ja perusteellisemmin, ei tarvitse koko ajan olla typistelemässä teemoja "liian vaikeana lukijoillemme". Samalla saa hyödyllistä liikuntaa ja paikat pysyvät kunnossa, mikä on ekologista: huollettu lattia kestää kauemmin kuin sellainen, jota hiekka saa hiertää vapaasti. Tämä on asenne, jota kukaan läheisistäni ei oikein taida käsittää: että tavallaan siivoaa mieluummin kuin kirjoittaa lehtijuttuja.
Lehtijuttujen tekoon minut ajaa lähinnä laiskuus - helppoa rahaa, kirjoittamisesta! - ja toisaalta oletus, että saattaahan minulla jotain sanottavaakin olla. Kirjoittaen asiat on helpompi sanoa kuin siivoten.
Ihmisten statushierarkiat ovat kummallisia. Miksi siivoojia ei arvosteta? Koska he eivät ole korkeakouluttautuneet?
Nyt pitää mennä luennolle.

Nasu kesällä 

Mobutu-ukko 

Arttu Kurttu-Karttunen 

Lohi-Platon 

Nelikulmainen Negaatio 

Uhrautumispuheesta

Teen parhaillaan juttua mainiosta gradusta, joka käsittelee urbaaneja ekoja - kaupungissa asuvia ekosentristejä. Gradussa kiteytyy hienosti ongelma, jota itsekin olen monesti naureskellut kaverien kanssa: uhrautumispuhe.
Nythän tuppaa olemaan niin, että jos joku uskaltautuu elämään vähänkin eri tavalla kuin muut ympäristössään, poikkeaa näkymättömästä oletusarvosta, hänen tekonsa tulkitaan ulkopuolelta mitä kummallisimmin tavoin. Ekologisuuteen pyrkivät elämänvalinnat käännetään "henkilökohtaisiksi uhrauksiksi" ja samanhenkinen kaveripiiri "kulttimeiningiksi" tai "lahkolaisuudeksi". (Tavallaan osittain kultti ja lahko sopivatkin hyvin kuvaan - onhan nykyään uskonnon paikan ottanut aika pitkälle maallinen maailmankuva ja -katsomus; ja uskontotiedekin tutkii jo vaikka mitä ryhmiä, kuten vegaaneja, skinejä jne.) Tietysti ulkoapäin tulevassa puheessa nämä termit latautuvat negatiivisesti tai parhaimmillaankin hämmennystä huokuen.
Miksi ne ovat tuollaisia?
Gradussa nousee hyvin esiin se, ettei tietyn elämäntavan sisältä käsin oudolta näyttävä puuha tunnu uhraukselta. Ihan totta. Kun ajan pyörällä, en koe erityisesti tekeväni henkkoht uhrausta, kun en voi ajaa autolla. Totta puhuen, suokaa anteeksi suorat sanani, minusta on ikävä ajan, polttoaineen ja mahdollisten havaintojen uhrausta mennä autolla, joka tukkii aistikanavat ja liikkuu ihmiselle - ihmisen havainnointikyvylle, siis - sopimattomalla nopeudella pitkin tylsiä teitä, joilta ei voi oikein poiketa pientareelle silloin kun huvittaa. Sama pätee tietysti moneen muuhunkin käytäntöön.
Toisinaan minusta näyttäisi, että koko maailma on joutunut jonkin aivan kummallisen kultin ja autonpalvonnan, shoppaus-jumalanpalveluksen jne. valtoihin, ellen olisi elänyt täällä niin pitkään, että tiedän, etteivät nuo ihmiset koe uhrautuvansa noissa ulkoapäin oudoissa toimissaan (sovitella tuntikaupalla vaatteita kälyisissä kaupoissa... kun voisi kävellä sateessa ja nauttia ilman tuoksusta.)
Sosiaalipsykologiaa lukiessani opin, että kulttuurierot umpeen kurovan kontaktin pitää olla todella pitkä ja huolellinen. Yleensä nimittäin yksittäiset ihmiset toisesta kulttuuriryhmästä otetaan yksilöinä tyyliin "mukava, vaikka onkin juutalainen/musta/ekohörhö/kaupallisen alan opiskelija..." Vasta varsin pitkällinen uppoutuminen toiseen kulttuuriin tuottaa ajatuksen, etteivät nuo toiset niin outoja olekaan koko ryhmänäkään.
Mitä tällä haen? Kai sitä, että on virkistävää olla se, joka ymmärtää enemmän. Sekä shoppailijat (jossain mielessä, muttei täysin) että oman kulttuuripiirinsä (jota shoppailijat eivät ollenkaan tunnu tajuavan. Vai---?)
Ja silti: olla tavallinen. Kyllä minä olen tavallinen, liiaksikin.

Vaaliaamu

Mieheni Kissa soittaa jälleen Airin Talkie Walkieta. Levy on ollut lainassa kirjastosta kolme päivää ja alan olla aika väsynyt siihen.
On vaaliaamu. Meidän työrupeamamme alkaa vasta kahdelta, mutta sitä ennen on syötävä lounas, käveltävä miehen vanhemmille lainaamaan autoa äänestyslippujen roudaamista varten ja ruokittava koirat. Ja ehdittävä äänestämään itsekin.
Mies höpöttää koko ajan edellisen illan 30-vuotispäivistä, jonne minua ei kutsuttu. (Kaiken kukkuraksi muilla oli ollut avecit mukana ja niiden kysellessä häneltä, miksi minä en ollut siellä, hän oli sanonut, että "se on liian väsynyt". Pyhä jysäys. Pian saanen omaksi 30-v-lahjakseni arkun ja addresseja.)
Also: lievää sunnuntaivitutusta. No, ainakaan ei ole krapulaa, kun istuin kiltisti kotona katsomassa Oman elämänsä sankarin, tein omenapaistosta ja lapioin sitä sammiollisia sisääni tofujätskin kera.
Koetan valmistautua henkisesti tulevaan koetokseen: hoitaa vaalitoimitus asiallisesti vaikuttamatta silti aikuiselta. Harkittu asukokonaisuus koostuu punaisesta trikoopaidasta, minipituisesta farkkumekosta, mustista leggingseistä ja keltaisista Doc Martens -varsikengistä. Mainiota. (Mitä ihmettä statementia kuvittelen tälläkin tekeväni, on itsellenikin epäselvää. Mutta liian asiallinen pukeutuminen nyt on vaan aika ällöttävää. Aivan kuin byrokratisoisi oman ulkoasunsa vapaaehtoisesti.)
Tänään yksikään järkevä ajatus ei näy eksyvän päähäni. Ehkä se johtuu Airin liru-laru-lorum-lum -musiikista joka pilpattaa ärsyttävänä taustalla. No jaa, ei sen niin väliä olekaan. Varsin alhainen vireystila riittää hoitamaan yhden vaalipisteen, ja oman äänestettäväni olen jo valinnut, eli no problem siltä suunnalta.
Paras lopettaa kirjoittaminen, heivata mies sängystä ja Air stesseistä, vetää DM:t jalkaan ja mennä viemään mielipiteeni systeemin kitaan.

Kaupunki, josta tänään päätetään 

Muutama lisäys edelliseen

Unesta piti jatkaa pidempäänkin, mutta unohdin.
Nuo REM-unikytkennät ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne kertovat meille siitä, kuinka tärkeää on, että meillä on loogisen tarinaksijärjestämisen kyky. Yksi vaikuttavimpia kuvauksia (ei kai ole oikein puhua kertomuksesta...?) jonka olen ihmismielestä lukenut, on Lurijan Mies jonka maailma sirpaloitui. (Vai kenties pirstaloitui? En ole varma. Liian läheinen, yhteinen ekstensio ja vielä samantyyppinen onomatopoiesis. Tarkistan asian: mies jonka maailma PIRSTOUTUI ) Kyseessä on siis potilaskertomus todellisesta potilaasta. Mies on onnettomuuden seurauksena joutunut tilanteeseen, jossa hänen aivojensa ne osat, joiden tehtävänä on taata loogisuus ja järjestäytyneisyys, eivät toimi.
Miehen maailma on siis irrallisten olioiden ja tosiseikkojen sekamelska ilman loogista rakennetta. Mies kuitenkin ponnistelee suunnattomasti ja kirjoittaa maailmaansa järjestykseen. (En muista, onko kirjoittaminen Lurijan määräämää terapiaa vai keksiikö mies keinon itse.) Lurija kuvaa miehen vaikeuksia jäsentää ja ymmärtää kokemansa, mutta ennen kaikkea tämän sinnikkyyttä, tämän maailmaansuuntautuneisuuden vankkuutta.
Mistä Lurija juolahti mieleeni? Ehkä se on jonkinlainen yhtymäkohta unien, Fellinin ja evoluutio ja ihmisluonto -luennolla ilmaan heitetyn idean kanssa: että älykkyys olisi pitkälti seurausta kenties geneettisesti määräytyneestä temperamenttierosta - jotkut lapset ovat kiinnostuneempia uusista kokemuksista kuin toiset, jo syntymästään saakka. Uusiin kokemuksiin ajautuminen tai pikemminkin ryntäily pakottaa oppimaan uusia taitoja ja omaksumaan yhä uutta informaatiota, mikä taas mahdollistaa yhä uudenlaisten kiinnostavien kokemusmahdollisuuksien nousua kokemushorisonttiin. Lurijan kuvaama mies on maailman pirstouduttuakin yhä painumassa uusiin kokemuksiin, mikä tekee Lurijaan kovan vaikutuksen. Sen sijaan että hän katkeroisi ja käpristyisi vammansa kanssa, hän on yhä edelleen kovin kiinnostunut kaikesta ympärillään. Se on enemmän mitä kaikista aivotoiminnoiltaan sinänsä normaaleista ihmisistä voi sanoa.
Mieheni kutsuu ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä sen hetkiseen maailman tilaan, omaan tietotasoonsa ja elämismaailmaansa valmiina maailmana, hajuttomiksi ja mauttomiksi. Minusta ne ihmiset eivät ole hajuttomia ja mauttomia, mutta kylläkin osittain aistittomia, näköalattomia. He voivat olla hyvinkin idiosynkraattisia ja mielenkiintoisia mutta heillä ei tunnu olevan tuota painetta työntyä aina seuraavaan outouteen sisään. Pidemmän päälle nämä ihmiset ovat puuduttavia ja arvattavia.
Se piirre, jota Chicagon pragmatisteissa (graduni toinen kivijalka) ihailen, on heidän vankkumaton näkemyksensä, että mahdollisuudet ovat yhtä todellisia kuin nyt olemassaolevat, kontingentit asiaintilat. Joillekin meistä ovat, sen voin taata.
Mutta näyttää siltä, että kaikille eivät.
Viime aikoina olen miettinyt kovasti ihmisiä, jotka a) eivät ole koskaan harrastaneet irtoseksiä, b) eivät ole koskaan ajelehtineet elämässään, varmoina siitä, että pian keksivät jonkin uuden outouden, c) kokevat ahdistavaksi sen, että joku kiinnostuu heidän ajatuksistaan, d) eivät kykene hahmottamaan minkäänlaista muuta elämäntapaa kuin mammonanhankinta e) hahmottavat ihmisten kiinnostavuuden näiden hyödynnettävyyden mukaan ("tärkeä kontakti"), f) kokevat kykenevänsä määrittelemään itsensä ja persoonansa pitkällä aikavälillä tyhjentävästi tai edes viitteellisesti. Heissä on jotain yhteistä, jotain oudon jähmettynyttä. Ikään kuin he eivät haluaisi todella elää.
Ja sitten kävin katsomassa exäni kunnallisvaalimainossivua, hihittelin ja totesin, ettei sellaistakaan ihmistä kyllä tunne, jonka kanssa on elänyt sentään aika pitkään nykyisen bedhopping-ajan perspektiivistä. Toisaalta joitain piirteitä tunnistan edelleen. Kuten kasinoinnon. Itse en ymmärrä rahapelien päälle. Mitä helvettiä minä rahalla tekisin? Kysymykset, kukapa ei haluaisi olla miljonääri, hämmästyttävät minua aidosti. Minä en haluaisi olla miljonääri. Pelkään pahoin että se hemmottelisi minut aivan piloille, korruptoisi ja lihottaisi ihrapalloksi.
(Ihmiset ovat niin erilaisia ja hahmottavat asiat niin eri tavoin. Muistan ammoisen keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän:"Oletteko jo pitkään seurustelleet?" Minä: "Ei kovin pitkään." Hän: "Ai jotain pari viikkoa?" Minä: "Ei kun kuusi vuotta." Hän: "Sehän on tajuttoman pitkään." Minä: "Ai jaa. Mutta eihän me edes vielä tunneta toisiamme." Hän. "Hei, monet menee jo naimisiin tuossa vaiheessa. Ja on hankkineet lapsia. Kyllä toi on aika vakavaa." Minä: "En sanonutkaan ettei se olisikaan vakavaa. Mutta ei se silti pitkältä ajalta tunnu.")
Huomenna on vaalit. Olen lautakunnan pj, ja tunnen itseni viisivuotiaaksi kakaraksi. Joka on juuri saanut tikkarikseen Kioton sopimuksen. (Sori jankutus, mutta minulle tämä on henkilökohtainen ilonaihe par excellence. Huvittaa - tajuan yhteyden yhteyden Atwoodin kivettyneiden leikkien Lesjeen, jota tylytetään koulussa siitä, että hän pitää henk.koht. kesälomaa kuvaavan esitelmänsä kivistä puhuen niistä niiden tieteellisin nimin... minä en sitoudu ajatukseen, että kaikki henk.koht. olisi poliittista, mutta kaikki ympäristöpoliittinen tuppaa kyllä olemaan henkilökohtaista. Samalla tavoin kuin kasvien latinankielisen nimet. Ipomoea alba, Ipomoea bona-nox... loitsuja, joilla ottaa maailma haltuun, tunkeutua taas asteen syvemmälle, karistaa yksi tietämättömyyden ja jäsentymättömyyden kerros pois.)

Tiedossa paljon ihanuutta

Ruokatauolla lueskelen Hesarin ja Nyt-liiteen ja ilahdun perinpohjaisesti: tänään illalla tulee televisiosta Oman elämänsä sankarin elokuvasovitus, jonka on ohjannut Lasse Hällström. Tosin arvostelussa sanotaan, että John Irvingin kirjat ovat liian pitkiä ja rönsyäviä, mutta arvaatte kaikitenkin, mitä mieltä minä moisesta väitteestä olen. Minusta ne ovat liian lyhyitä. Juttu loppuu aina kesken. Rönsyjäkin kaipaisin lisää. Mutta olkoon. Kirja ei voi olla yhtä kiinnostava kuin elämä, niin se vain on.
Toinen ilonaihe, sekin elokuvapuolelta, on arkiston Fellini-sarja, joka alkaa jo pian. Edellisen kerran istuin melkein kaikki elokuvat läpi. Hesarin jutusta paljastuu, että Fellinin mv:t on kuvattu Ilfordin filmille: olisihan se pitänyt arvata. Itsekin olen rakastanut Ilfordin filmiä niin kuin yleensä mitään työkalua voi rakastaa: jälki on uskomattoman kaunis, etenkin öisin otetut kuvat, joissa valo piirtää esiin pari salaperäistä muotoa, onnistuvat upean utuisina ja unenomaisina. Tosin suhtautumiseni filmikuvaamiseen on luonnollisesti vähän epämääräinen: en diggaa liivatteen käytöstä myöskään filmeissä.
Fellinin elokuvat ovat minulle hyvin tärkeitä. Yleensä en ole mikään elokuvafriikki, mutta Fellinin suhteen kaikki on toisin. Hänen kuvansa ovat niin unimaisia, ja siksi todellisia.
Unimaisuudesta: olen lueskellut viime aikana Työterveyslaitoksen julkaisua Hyvä uni - hyvä työ ja minua huolestuttaa kovasti suomalaisten univaje. Kirjassa kuvataan myös REM-unen mekanismi ja spekuloidaan lyhyesti sen fysiologisella funktiolla. Siinä missä syväunen funktiona on käydä läpi neurokytkennät, joissa on päivän aikana ollut vipinää (sori tämä palikkakieli, en ole mikään asiantuntija...) ja kerrata vielä tiedostamattomalla tasolla opitut yhteydet - mikä on olennaista pitkäkestoisten muistijälkien syntymiselle - REM-unen eli sen univaiheen, jossa unet nähdään (koetaan taitaisi kyllä olla oikeampi sana; ainakin omissa unissani on paineaistimuksia, tuoksuja ja makuja visun ohella, ääniäkin...) , funktiona taas arvellaan olevan käyttämättömien yhteyksien varmistelu. Eli neuroverkon huonosti liikennöidytkin välitykset ajetaan läpi, jotta tiet eivät täysin rapistu... (lumiaurametafora on tässä hyvä: ensin isot tiet - syväuni- ja sitten pikkuisemmat polut -REM) Arvellaan, että REM-unen kytkennät pitävät aivot avoimena uusille oivalluksille ja keksinnöille, jotka tietysti eka kertaa emergoituessaan ovat epäoletettavia. (kuten unen amanuenssi, joka läksyttää minua siitä, etten seuraa riittävästi Sinkkuelämää-sarjaa uskottavaksi ympäristöajattelijaksi...) Liekö sitten tulossa jokin kuningasoivallus tulossa... tuskin ainakaan Sinkkuelämistä, jonka olen katsonut kerran, meinaten kuolla tylsistymisestä istualleni. Miten ihmiset jaksavat töllätä semmoista paskaa? Irtosuhteet blah blah blah... Ikään kuin irtosuhteissa olisi jotain omituista tai siistiä. Jotain tirkistelyn arvoista viikosta toiseen.
Mutta Fellini, Kioton sopimus, yleensäkin sateinen sää: siinä riemuilun aihetta.

"Anteeksi, että vaivasin"

Töissä. Kirjastossa käyvät ihmiset hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Mitähän he oikein kuvittelevat minun täällä tekevän? Miksi he kuvittelevat minun istuvan palvelutiskin takana?
Aina, kun teen jotain työhöni liittyvää - näytän, kuinka artikkelitietokannasta tehdään hakuja, opetan Helka-haun käyttöä, etsin kartasta hyllyn, josta tietty opus löytyy - ihmiset sanovat kiitoksen lisäksi "anteeksi, että vaivasin".
Anteeksi nyt vaan, mutta jatkakaahan toki vaivaamista. Tästä saa nimittäin rahaakin.
Muutama Ylioppilaslehti takaperin joku tyyppi raivosi yleisönosastossa, että kirjastonhoitajien pitäisi alkaa luddiiteiksi ja rikkoa itselainauskoneet, koska nämä tekevät heistä ennen pitkää työttömiä. Ei pelkoa, dears. Me emme vain laita koneita aamuisin päälle, koska ne kuitenkin kaatuisivat päivän mittaan ja samalla söisivät sähköä, mikä on huono juttu, uusi ydinvoimala tulossa ja kaikkea. (Kirjaston itselainauspalvelin on herneprinsessa pahimmasta päästä, oikullinen ja ylpeä siitä.)
Eikä mikään kone voi tehdä samaa kuin me tädit: taputella onnetonta tiedonhakijaa metaforisesti selkään, sukia ja rauhoitella: kaikki järjestyy, kyllä niitä artikkeleita ja kirjoja löytyy. Paniikki seis ja toimeksi.
Totta puhuen en osaa suhtautua kirjaston käyttäjiin asiakkaina, joita olen vahtimassa ja opastamassa. Ajattelen heitä ihmisinä.
Itsestäni en olisi niin varma.

Hämmästys

- - ei paljon mitään reaktiota webissä. Haloo, Kioton sopimus!
No jaa, totean hetkeksi olevani näemmä täysin syrjäytynyt, kun en vain iloitse viikonlopun dokausputkesta ja seuraavan aamun krapulianamätöistä tai kaivele napanöyhtääni odottaen sen oikean saapumista Sinkkuelämät-pohdintojen sävyttämänä.
Hmm, onneksi mies tulee takaisin treeneistä, joten en täysin kriisiydy. Eikö Kioton sopimuksen ratifiointi tunnu todellakaan ihmisistä niin tärkeältä, että kaikki heidän henk.koht. ongelmansa katoaisivat hetkeksi? Eihän se sopimus nyt maailmaa todellakaan pelasta, mutta on jo sekin jotain, kansainvälinen voimainponnistus. Olen aina kuvitellut, että kun ihmisoikeuksien julistuksista saatiin sopimus aikaan, ihmiset olisivat suunnilleen juhlineet kaduilla. No, näköjään ei sittenkään. Muutama hassu riemuitsee, vaikka itse asiassa työkalu on aika käypä ja valtava vaikutuksiltaan.
"En tajua todellisuudesta näköjään mitään", nurisen, mutta saan vain hikisiä, alastomia halauksia, ja iloista tönimistä, joista innostuneena vien koirat yöpissille, vaikka sataakin aivan helvetin lujaa. Kastumme koirien kanssa märiksi, ja äkkiä täytyn jälleen ilosta siitä, että edes pientä pilkettä näkyy tunnelin päässä. Vaikka ihmiset eivät osaisikaan asiasta iloita suuressa mittakaavassa, eihän tätä ihmisten vuoksi tehdäkään. Katselen kävellessäni Koskelantien rakkaita lehmuksia, sateen keskellä kyyröttäviä hevoskastanjoita ja liukkaita liikennemerkkejä: sade yhdistää kaiken, eikä maahan putoava lehti näytä irralliselta objektilta. Me kaikki olemme samaa hengittävää, auringonlämmittämää ja yhteytystuotteiden ruokkimaa elonkehää, joka tekee tästä maailmasta niin erityisen. Jos Kioton sopimus estää yhdenkin kuusikon pystyynkuolemisen ilmaston lämpenemisen edes hitusen hidastuessa, on totta vie oikeutettua karjua Krokotiili Genaa keskellä sadetta, juosta ja nauraa ja villiinnyttää koirat täysin.

Suukkoja Moskovaan

Eläköön! Istun sängyssä jalat peitteen alla, ikkunasta vetää niin pirusti. Hämärää, kellokin jo kuusi. Mies on lähdössä koripallotreeneihin, vaihtaa vaatteita. Silmäilen vaivihkaa yli Margaret Atwoodin Kivettyneiden leikkien (kirjaston poistohyllystä, yksi euro) puolisoni takapuolta ja reisiä toistellen näennäisviisaasti päässäni "form follows function". (Pyöräilevien ihmisten reidet ja pakarat ovat kauniita, niissä on muotoa ja voimaa.)
Mies kääntyy ja sanoo: "Sain juuri tekstiviestin Haikaralta" (Haikara on ystävämme, joka täytti vastikään 30 ja jaksaa iloita nuorekkaasta - pitäisi ehkä sanoa teinimäisestä - ulkomuodostaan.) "Venäjän duuma on hyväksynyt Kiovan sopimuksen. Näyttää siltä, että Kioto ratifioidaan. Tyypit on menossa KTM:n eteen juomaan skumppaa." Istun typertyneenä ja suorastaan kuulen, kuinka kivet ja kiviharrastus, joista olin tänään ajatellut blogata, painuvat jonnekin todella syvälle alitajunnan mutaan. "Dodon intranetissäkin siitä jo keskustellaan. Että mitä pitäisi tehdä, miten juhlia. Minä ehdotin, että mentäisiin jakamaan kukkia Moskovan-junassa tuleville venäläisille."
Kukkia? Miten laimeaa. En sano mitään. Ansarikukkia, tai epäreiluja ulkomaankukkia. Ei, kukat eivät nyt kyllä käy. Ne eivät kauan kestä. Miestä ei pidä masentaa. Pikemminkin meidän pitäisi mennä halaamaan venäläisiä itkien ja ilosta sopertaen. Kioto ratifioidaan! Siis, jos Putin ja ylähuone ovat duuman kanssa samaa mieltä.
Kai minun pitäisi hypellä sängyssä ylös ja alas, kirkua ja läimäytellä kaapinovia, mutta voipumus on niin ylitsetulviva, että kävelenkin baarikaapille ja kaadan puolitäyden yrttiteemukin täysilleen virolaista hunajavodkaa. Ja kulautan alas, kaikki kerralla.
Johan alkaa olla olo inhimillinen.
Mies on mennyt treeneihinsä ja minä istun kotona säteillen onnesta ja vodkasta. Kivet, miten vähäpätöinen aihe. Kioto se on jo jotain! Vaikka Venäjän perusteet nyt olisivatkin ekonomiset, eivät ekologiset.
earth blogin kirjoittaja tuntuu ilahtuneelta.
Pakko surffata virtuaalimeressä lisää, lisää. Jossain muuallakin on taatusti yhtä onnellisia ja hetkittäin toiveikkaita ihmisiä kuin minäkin, laulamassa Krokotiili Genan syntymäpäivälaulua vodkavireissään.

 

Ylikierroksilla: illalla en ole nukahtaa, aamulla herään otsaani toimintasuunnitelma niittipyssyllä naulattuna. Jutun syyllinen on eilinen dokkari vallankumouksellisesta Weathermen/Weather Underground -ryhmästä. Katselimme dokkaria miehen kanssa sanaakaan vaihtamatta ja edes toisiimme vilkaisematta. Liian mielenkiintoista! Yleensä televisiossa näkyvien "todellisten" (kuka on erityisen todellisuudellinen tv-kameran mojottaessa kasvoja kohti??) ja fiktiivisten ihmisten ajatuksiin ja toimiin on täysin mahdotonta samastua, sillä ne kaikki ovat niin helvetin itsetyytyväisiä ja keskiluokkaisen tapakulttuurin kuorruttamia. (TV-sarjat ovat vihoviimeisimpiä, sellaista aivot tappavaa hömppää.) Nämä tyypit sentään yrittivät jotain, kärsivät maailman tilasta.
Vaikka periaatteessa tyypit siis saivatkin sympatiat kotiin ja saivat meidät keskustelemaan pari-kolme tuntia siitä, miksi ihmeessä "normaalit" ihmiset eivät tunne mitään vastuuta planeetan tilasta, toki heidän keinonsa olivat aika rankkoja: pommeja, maan alle painuminen, paikkojen hajottamista. Toisaalta, olihan Vietnamin sotakin, jota tyypit vastustivat, rankka juttu. Muttei sen rankempi kuin Irakin sota. (Jos Fahrenheit 9/11 onkin muuten farssinomainen Bush-slapstick, sen ansiona on se, että se näyttää Irakin sodan karseuden.) Tai se riisto, joka kohdistuu päivittäin länsimaisen keskiluokan elämäntavan ylläpitämiseksi niin kolmannen maailman ihmisiin, tuotantoeläimiin, villieläimiin, sademetsiin, savannin laitumiin, valtameriin - koko ekosysteemiin.
Ja mitä me teemme? Koetamme ostaa luomua ja reilua kauppaa ja lähiruokaa, hiomme käsitteellisiä aseitamme, josko vaikka joskus pystyisimme argumentoimaan status quon nurin. Ei se niin tapahdu. Katsokaa vain 60-luvun "radikaaleja" politiikassa; mitä radikaalia on Paavo Lipposessa? Ainoastaan Tuomioja on säilyttänyt hivenen uskollisuutta ideaaleilleen, ja hänenkin tapauksessaan se on aika marginaalista. (Aika vekkulia muuten, että 60-luvun radikaalien opiskelijoiden näyttävä statuksenottotempaus oli heidän oman talonsa Vanhan valtaaminen...)
Mark Rudd, yksi maanalaisista Weathermaneista, totesi dokkarissa, että kaikki nuo teot, joita hän katuu ja joita hän ei tavallaan moraalisesti hyväksy, vaikka olikin niissä mukana, liittyvät siihen oivallukseen, mikä USA:n asema maailmanpolitiikassa tuolloin oli (ja on edelleen). Ja:
"This revelation was more than we could handle. We didn't know what to do about it, it was too great a fact. Every second of my life, from 1965 to 1975, I was always aware that our country was attacking Vietnam...." Myöhemmin dokkarissa Rudd lisää, että joka sekunti, edelleen, hän ajattelee tuota.
Kuullessani Ruddin kommentin tuntui, että ymmärrän jotain uutta tulevaisuudestani. Eiköhän vain tässä käy niin että joka sekunti kuolemaani saakka kaikkien asioiden taustatapettina ole ihmiskunnan silmitön mässäily, riisto ja ahneus, joka kohdistuu muihin eliöihin tuhoisalla, tappavalla voimalla, ja kohdistuu toisinaan myös toisiin ihmisiin. Sekin on aika iso fakta käsiteltäväksi. Enkö muka jo nyt ole kääntynyt poispäin autoilijoista, television esittämistä ihmisistä, vanhemmistani, entisistä opiskelukavereista, koska näyttää siltä, etteivät nämä ollenkaan tajua, mitä kauheuksia me aiheutamme elintavallamme? Enkö jo nyt mieti suurimman osan kohtaamistani ihmisten kohdalla, miten helvetissä he kehtaavat olla maailman menoon noin tyytyväisiä tai purnata jostain helvetin henkilökohtaisesta rahatilanteestaan?
Olen tyytymätön myös itseeni, se mainittakoon. En oikein osaa tehdä asialle mitään. Vielä.
Tuon dokumentin katsominen oli samalla tavalla voimauttava kokemus kuin aikanaan Unabomberin manifestin lukeminen ympäristöfilosofisessa keskustelupiirissä.
On omituista, miten vallankumousromantiikka vaikuttaa aina fiksummalta kirjallisessa tai muuten taltioidussa muodossaan. Tosiasiassa kun olen ihminen, joka inhoaa mielenosoituksissa megafoniin huutavia tyyppejä, iskulauseiden toistelua ja nykyisten poliisin kanssa yhteenottavien vallankumousromantiikan läpisyövyttämien vasemmistonuorten tyylikoodeja. Göteborg ja Praha todistivat minulle lähinnä sen, että maailma kulkee yhä ääliömäisempään suuntaan. Bussimatka mielenosoitukseen! Antakaa happea!
Keskustelimme miehen kanssa pitkälle yöhön siitä, mitä asioille pitäisi ja voisi tehdä. Surulliseksihan tässä tulee. Jatkuvaa hautajaissaattoa lajeille, joista kuulee ensimmäisen kerran, kun ne on jo menetetty. Juhli siinä sitten nousevaa palkkaa, uutta polkupyörää tai mangoldien rapeutta. Asioiden jatkuvassa mielessäpysymisessä on tiettyä kohtalonomaista makua. Kenties ainoa keino, jolla planeetan elonkehän kuolemantanssi saadaan pyyhittyä aivojeni etuotsalohkoista pois kaiken muun hyvä-paha -akselille asettavana vaa'ankielenä, on aivojeni poispyyhkiminen kokonaisuudessaan.
Olen edelleen järkyttynyt faktasta, että nämä maanalaiset, pommeja väkerrelleet ihmiset tuntuvat läheisemmiltä kuin suurin osa tuntemistani "kunnon ihmisistä" - jotka siis mielestäni ovat aika roistoja ja lokkeja, itsekeskeisiä paskoja (myös minä, siis). Siitä huolimatta, että uskon ymmärtäväni heidän moraalisten dilemmojensa vakavuuden (enhän ole itse alkanut opiskella pommien tekemistä tai muuta yhtä vitsikästä). Se, mitä he sanoivat: se, ettei yritä tehdä asioille mitään, on niiden hyväksymistä, on asia, joka yhdistää. Me painamme hiljaisen hyväksyntämme talouskasvulle, kehitysmaiden riistolle, hikipajoille, sukupuuttoaallolle, aavikoitumiselle, väestön liikakasvulle (eläköön miehen sterilaatio -blog!!), valtamerien kalakantojen tyhjiin imuroinnille... Joka ikinen kerta, kun olen vakavasti harkinnut oman itseni lopettamista, on tästä aiheutuva itseinho ollut merkittävä tekijä. Luulen, etten ole ainoa, joka tietyssä mielessä on jatkuvasti vihainen itselleen siitä syystä, ettei tiedä, mitä pitäisi tehdä, ja siitä, että kaikki tehty ja normaalin rajoissa tehtävissä oleva ei millään voi riittää. Okei, voin olla emotionaalisesti epästabiili, mutten sentään ole mikään pullanmuruja neuroottisesti järsivä elämänsä tarkoituksen hukannut toimistohiiri tai robotti, jota mikään ei voisi hermostuttaa. Ja sivistymättömäksi en ainakaan tunnustaudu. Mikään ei ole niin sivistymätöntä kuin vankkumaton itsetyytyväisyys.
"Tuo murehtiminen maailman tilasta ei tee sulle hyvää", totesi kerran eräs aiemmin kovin läheinen ystäväni. Se varmasti pitää paikkansa. Enköhän olisi onnellisempi, jos voisin tuntea yhteenkuuluvuutta tämän yhteiskunnan arvojen kanssa, tunnistaa ympärilläni olevien ihmisten pyrkimykset hyviksi ja kunnioitettaviksi ja todeta, ettei oma elintapani loukkaa mitään eikä ketään. Sen sijaan, että nyt skitsoan yli yön ajatuksesta, että talouskasvun yksi vaiettu, tärkeä tehtävä on pitää ihmisten tulevaisuushorisontti sen verran miellyttävänä, ettei ympäri Helsinkiä ala räjähdellä. Että meidät kaikki ostetaan hymistelykuoroon muutamalla ministeriaudienssilla ja lehtijutulla proggiksistamme, sillä, että ihmiset taputtavat selkään ja sanovat, että on se hyvä, että joku välittää (samalla kun itse ajavat yksityisautolla töihin), vaikka liika välittäminen ei teekään persoonallisuuksillemme hyvää noin yksilöllisestä näkökulmasta.
(Tehdä hyvää tarkoittaa ilmeisesti tehdä kuuliaiseksi ja harmoniseksi.)
Toisin kuin sääukkelit, en kuitenkaan pysty pitämään tätä vihaisuutta, joka on aika kroonista, mitenkään merkkinä korkeammasta moraalista. He sanoivat dokkarissa vaalineensa sitä, koska se tuntui hyvältä. Siiinä on ehkä vallankumouksellisen ja muuten vaan huolestuneen ihmisen ero: viha ei minusta tunnu hyvältä. Se kaihertaa kaikkea: lakastuttaa muuten lupaavat ystävyyssuhteet, saa meidät keskustelemaan pitkälle yöhön (kun vaihtoehtona olisi seksi, joka sentään on pyhää), pistää kirjoittamaan näitä asioita, vaikka oikeasti minun pitäisi tarkistaa gradun pilkut ja pisteet. Vihasta harvoin syntyy mitään kaunista. Koetan rauhoittua. Tänään on siivouspäivä. Onneksi siivoaminen on about rauhoittavinta toimintaa seksin ja syömisen ohella.
Kenties jo illalla jaksan miettiä, mitä oikeasti elämältäni tahdon. Onko tämä kouhkaava viha sitä? Tuskin. Silti --- äänet ja ryske ovat parempaa kuin hiljaisuus. Mikä ongelma - itse asiassa minulla on jo säämiesten dilemma, vaikkein ole ketään räjäyttänytkään - tuo onkaan: yhteiskunta määrittää oman väkivaltakoneistonsa ulkopuolisen väkivallan tai sen uhon, jopa vandalismin, mielenvikaiseksi ja rikolliseksi, kuten dokkarissakin pohdittiin. Samalla ainoastaan mielenvikainen ja rikollinen riehuminen hyvän asian edestä kiinnostaa mediaa. (Esim. turkistarhauksen ja sen kritisoinnin yhteydessä tämä tulee selvästi esiin.) Kuitenkin käytetyt keinot - väkivalta - kääntävät suuren yleisön tekoa vastaan varmemmin kuin mikään muu, tekijäthän ovat suuren yleisön mielestä selvästi rikollisia ja mielenvikaisia. Suurta yleisöä ei näytä kiinnostavan heidän elämäntapansa inhottavuus vaan he katsovat teeveetä, tekevät uraa, kasvattavat lapsiaan.
Miten tästä päästään ulos? Miten asiat ratkaistaan?

Puut ovat pyöreitä lehtien painosta, kukkatertut kurottavat avaruudellisesti. 

Vaikka kastanjat pudottelevat keltaisia, suuria lehtikäsiään, muistuttaa muutama kivettymä siitä, millaisia ne keväisin ovat. 

Kirjoja & sidontaa

Haa, miten typerä pastissi otsikkona. Toisaalta, harrastavat tuon tekijätkin sitä. Vahinko ja mauttomuudet kiertämään, siis. Suotakoon anteeksi mauttomuuden monistaminen: olen aamupäivän haistellut kirjansidontaliimaa.
Toinen koirankehveleistä nimittäin kalusi yhden tärkeimmistä graduni lähdeteoksista, ainoan kappaleen Suomessa, kansistaan ns. koirankorville ja vältyimme maksamasta kirjan uudelleen sidonnasta lupaamalla sitoa sen itse. No problem, olen ennenkin sitonut kirjoja ja kouluttautunutkin alalla. Nyt kirja makaa kuin uutukaisena painojen alla, jotteivat sivut käpristy liiman kuivuessa. Resuisesta pokkarista on tullut alcantaralla päällystetty kovakantinen, arvokas opus.
Eilen kuulimme shokeeraavan uutisen: vastapäinen luottosuutarimme lopettaa liikkeensä ja siirtyy jonkun muun palkolliseksi Tapiolaan. Harmin paikka, sillä meidän suutarimme on korjannut niin koiranvaljaat, laukut kuin lenkkaritkin. Kenkien käyttöikä venyy helposti kymmeneenkin vuoteen ja ominaisuudet sen kuin paranevat korjausten myötä, jos käytössä on osaava suutari. Mutta heitä ei ole paljon. (Jos tiedät Hgin kantakaupungissa toimivan hyvän suutarinliikkeen, laita palautetta, pliis!)
Toinen shokeeraava uutinen: mies vei pyörän huoltoon takapyörän pinnan katkettua, ja pyöräkorjaaja antoi pyörälle teurastuomion. Kuulemme nykypyörät on tehty kestämään maksimissaan viisi vuotta. (Runkotakuu on ainakin suomalaisilla valmistajilla yli kaksikymmentä vuotta, eli kyse on keskiöiden, vanteiden ja pinnojen heikkouksista.) Miehen pyörä on nelivuotias. Joka tapauksessa, vaikka varaosien ostaminen kävisi yhtä kalliiksi kuin uuden pyörän ostaminen, on toki ekologisinta korjauttaa pyörä. Samalla tukee sitä ammattitaitoa, joka pyörien korjaamiseen liittyy. Pyöräkorjaaja ei oikein tainnut ymmärtää pointsia; mies ei ole käyttänyt pyöräänsä lääkärissä Ecobikessa, joka on mielestäni aivan ehdoton mesta pyörän korjauttamiseen. Kuten osaava suutari, Ecobiken äijäkin tekee pyörästä entistä ehomman, jos runko vain kestää.
Murheellista, miten kertakäyttöistä kamaa täynnä maailma on.
Pitäisi ehkä sittenkin valmistuttua opiskella suutariksi. Sehän olisi käytännöllinen ekoammatti. Toisaalta kirjan sitomisessa haisteltu liimakin saa jo sekopäisen olon aikaan. Entä kenkiin käytettävät liimat? Taitavat olla vielä tujumpaa tavaraa.
Ajatus laukkaa: entä kenkien suunnittelija? Miksi kukaan ei valmista kenkiä, jotka olisivat ei-nahkaiset, ilmatyynypohjin, ei-hikipaja, ja sitten vielä streetwise tyyli? Luulisi noiden myyvän. Karhu originals on vähän sinne päin, mutta niissäkin on nahkaa. Helppo korjattavuus kuuluu myös mielestäni hyvän kengän ominaisuuksiin; lenkkarit ovat tyypillisesti hankalat korjata, valisti luottosuutarimme lenkkareitani fiksatessaan.
No juu. Totuus on että olen täysi poropeukalo. Kaikki leikkaa-liimaa-askarra -tyypin tehtävät ovat minulle hiuksianostattavan vaikeita. Siitä huolimatta jatkan itsepäisesti niiden opettelua. Parsin sukkia, villapaitoja, uusin nappeja, paikkaan farkkujen pyöräilyssä olemattomiin hinkkautuneet haarat, sidon hajonneet kirjat, liimaan hajonneet keraamiset esineet. Siivoan, sekin vielä. Leivänmuruarmeija valloittaa keittiön pöydän. Sudin sen biojäteastiaan motkottaen itsekseni. Tänäänkään en ehdi viimeistellä graduani. Huomenna, huomenna.
Mutta sidottu kirja on hyvän näköinen. Hyvä diili, kaikille: sekä kirjastolle että meille, joilla on enemmän aikaa kuin rahaa.

Avoin kirje

Mies sai sähköpostilla forwardoidun avoimen kirjeen suomalaisille. Koska sisältö on niin terävä, laitettakoon tännekin, jos vaikka joku alkaisi ajatella. Veloena.

"ALASTON REAKTORIHANKE

Avoin kirje suomalaisille

Uutta ydinvoimalaa on pidetty kansallisena välttämättömyytenä erityisesti kolmesta syystä. Sen on väitetty vähentävän hiilidioksidipäästöjä sekä parantavan työllisyyttä ja energiaomavaraisuutta. Suurteollisuus on viime aikoina ryhtynyt riisumaan tätä pyhäpukua reaktorihankkeensa yltä. Sen toimet osoittavat perustelujen olleen läpikotaisia valheita. Kolmannen ydinreaktorin rakentaminen Olkiluodon saarelle on liiketoimintaa, jossa enemmän kuin ennen on sääli sairautta eikä ahneudella ole rajoja.

Pian kevään 2002 eduskuntakäsittelyn jälkeen voimalan himoitsijat alkoivat julkisesti haukkua aiemmin puolustamiaan ilmastopolitiikkaa ja päästökauppaa. Vieläkö kansanedustajat uskovat, että heidän onnistui rajoittaa hiilidioksidipäästöjä sallimalla maailman suurimman ydinvoimalan rakentamisen? Asiaa käsitelleen kauppa- ja teollisuusministeriön vetämän toimikunnan mielestä ”kivihiilen käytön hallittu rajoittaminen” on kuitenkin mahdotonta. Hiilivoimalatkin ovat yksityisomistuksessa ja yksityisomistus on perustuslain erityisessä suojeluksessa. Kuka suojelisi ihmisiä ja ympäristöä moiselta perustuslailta?

Kampanjan aikana vedottiin Suomea sitovien ilmastosopimusten lisäksi ikiaikaiseen Venäjän pelkoon. Kansallisella omavaraisuudella ei kuitenkaan ole arvoa sähköteollisuudelle. Yhtiöt ostavat kaiken saatavilla olevan sähkön Venäjältä, jotta Suomessa tuotettua sähköä riittäisi myytäväksi Ruotsiin. Ruotsista kun saa paremman hinnan. Äskettäin ilmoitettiin uuden merikaapelin rakentamisesta. Sitä pitkin suurin osa uuden ydinreaktorin tuottamasta sähköstä voidaan siirtää Pohjanlahden ali. Pitäisikö loputkin Ruotsissa käytöstä poistettavista ydinvoimaloista rakentaa Suomen puolelle? Olisimme ainakin ydinjätteen osalta yllin kyllin omavaraisia.

Huoltovarmuudella viitataan kriisiaikoihin ja sotakokemuksiinkin. Vakavissa kriisitilanteissa paljon sähkön ja maakaasun tuontia suurempia uhkia ovat kuitenkin ydinreaktorit ja -jätteet itse sekä sähköntuotannon keskittyminen Olkiluodon saarelle. Meiltä edellytetäänkin suurta luottamusta Pohjolan Voima Oy:öön ja Fortum Oyj:öön, koska niille on kasautunut paljon niin kutsuttua yhteiskuntavastuuta. Yhdessä tytäryhtiöidensä kanssa ne hallitsevat sähköntuotantoa, kantaverkkoa (Fingrid Oyj), suunniteltuja ydinjätevarastoja (Posiva Oy) ja ydinvoimaloita (Fortum Power and Heat Oy ja Teollisuuden Voima Oy). Nämä ovat kaikki tavanomaisia yrityksiä siinä mielessä, että niiden ensisijainen tehtävä on huolehtia omistajiensa eduista. Emme voi kuin toivoa, ettei liiketaloudellista kannattavuutta liikaa paranneta teknisen turvallisuuden kustannuksella. Toistaiseksi ydinvoimalat ovat riippuvaisia valtion ilmatorjuntapalveluista, mutta voisiko yhtiöille antaa luvan myös oman armeijan perustamiseen?

Työllisyys ja kilpailukyky olivat nekin arvossaan vielä keväällä 2002. Kukaan ei tullut silloin kysyneeksi, mihin ihmeeseen teollisuusyritykset uutta ydinvoimalaa tarvitsevat, koska ne eivät investoi Suomeen. Päinvastoin, Pohjolan Voiman suuromistajan UPM-Kymmene Oyj:n sekä Outokumpu Oyj:n kaltaiset suunnattomasti sähköä käyttävät yritykset ovatkin ryhtyneen sulkemaan ja myymään tehtaitaan. Erityisesti UPM:n rahat ovat kiinni uudessa reaktorissa ja sillekin omia tehtaita tärkeämpi investointi on se uusi sähkölinja Ruotsiin.

Omistajien edun lisäksi nämä yritykset haluavat hallita kuin entisaikain hallitsijat ikään. Hakuvaiheessa puhuttiin ”Suomen viidennestä” ydinvoimalasta, vaikka TVO tietenkin halusi itselleen oman kolmannen ydinreaktorin. Omistamisen ja hallitsemisen riemu pääsi ilmoille uuden voimalan esitteessä, jonka otsikko on ”Yksi, kaksi, KOLME”. Posivakin halusi ydinjätehaudat omalle maalleen Eurajoelle niin kovasti, että oli valmis ostamaan kunnalta suostumuksen paljolla rahalla ja uhkailuilla. Kun poliittinen tahto on tärkeimmissä asioissa ostettavissa, miksi enää tuhlata veronmaksajien rahoja vaaleihin?

Posiva onnistui vuonna 2001 huijaamaan eduskuntaakin väittämällä, että ”ydinjätteille on ratkaisu”. Kallioon hautaaminen olikin ilmeisen toimiva ratkaisu silloin, kun ongelmana oli saada jätekeskustelu hiljenemään uuden reaktorin tieltä. Itse jätteet pysyvät hengenvaarallisina. Yhtä hyvin onnistui teollisuus edellä kuvatusti huijaamaan eduskuntaa siinä, että uusi ydinvoimala on ”vastuullista energiapolitiikkaa”, jolla lisätään työllisyyttä ja hidastetaan ilmaston lämpenemistä. Edellisen kerran eduskuntaa huijasi ydinvoima-asioissa kauppa- ja teollisuusministeriö. Se teki yritysten kanssa sopimuksen siitä, että Suomessa valtio pitää ydinvoiman kaikin keinoin ”yhteiskunnan kokonaisedun mukaisena”. Sopimukselle annettiin nimeksi Ydinenergialaki ja kansanedustajat siunasivat sen yksimielisesti puolitoista vuotta Tshernobylin onnettomuuden jälkeen. Siltä varalta, että Itävallasta, Ruotsista tai Italiasta tutut ydinvoimaloita sulkevat kansanäänestykset leviäisivät tänne, lakiin sujautettiin pykälä, jonka mukaan yhtiöillä on subjektiivinen oikeus korvauksiin, jos valtio joutuu sopimuksen rikkomaan.

Jokapäiväinen turvallisuutemme on siis sellaisten miesten käsissä, jotka ovat tottuneita valehtelemaan työkseen. Eduskunnan ydinvoimapäätöksen jälkeen heillä on ollut hyvä syy luottaa siihen, että heidän johtamansa yritykset saavat tehdä mitä vain. Pitkän ydinvoimakampanjan aikainen pidättyvyys on ohi. Viranomaisten suojellessa sekä puolueiden, ay-liikkeen ja median valtaosan tukiessa he ovat halvan sähkön nimissä valmiita ja kykeneviä uhraamaan kansanvallan sekä ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin. Vahinkojen korjaaminen on valtaisa haaste poliittiselle ympäristöliikkeelle, koska onnistumiselle ei ole vaihtoehtoja.

Milka Sunell

Ydinvoima-aktivisti, historiantutkija

Helsinki

Toimitettu 10.9.2004 julkaistavaksi 30 suurilevikkisimpään suomenkieliseen sanomalehteen. Lukeminen, kopioiminen ja levittäminen siis sallittua."

Kirjojen maailmassa 

Lyhyitä huomioita elämisestä ja omistuskirjoituksista

Tiistai, luentopäivä. Mariankadun salissa ajatukseni ei tahdo asettua aloilleen, sillä minua askarruttaa kovasti, kuinka on mahdolllista, että yliopisto on täynnä tiloja, joiden eri ajoilta olevat ratkaisut eivät oikein käy yksiin. Vanhan, kauniin talon seinien marmoripylväsaiheet ovat tallella kultauksineen kaikkineen, mutta lattia on päällystetty koiranoksennuskuvioisella linoleumilla, tuolirivistöt ovat ehtaa seisaria kakanruskeine villakangaspäällyksineen ja ikkunoiden ylle on viritetty piirtoheitintekniikan vaatimat tummanruskeat muoviset rullaverhot, joilla tilan saa täysin pimeäksi. Katossa on sentään näkyvissä kauniit hirret, mutta antiikkisten lasilampunvarjostimien väliin on sijoitettu räikeitä toimistotyylin loisteputkia. Pohdin, että kenties on väärin vaatia tyylillistä yhtenäisyyttä kaupungin päättäjiltä, jotka sijoittavat lasi-teräs-pömpeleitä viehättäviin vanhoihin kortteleihin, yksityishenkilöiden sisustusharrasteista nyt puhumattakaan, kun kerran Yliopistollakin, joka sentään on sivistystä vaaliva laitos, on vaikeuksia moisten vaateiden kanssa.
Yhtä kaikki, aion edelleen dyykata kalusteita roskalavalta tai ostaa käsityökalusteita. Ikeaa ei meille tule, ei rullaverhoja eikä muovimattoja.
Illalla on sauna. Tiistai on paitsi luento-, myös saunapäivä. Saunassa mies vaahtoaa edelleen viikko sitten saamastaan omistuskirjoituksesta Rooman Klubin raporttiin Kasvun rajat. Vaikka olenkin ollut ympäristöjärjestöaktiivi jo yhdeksän ja puoli vuotta, en tunnista miestä, jolta nimi oli kirjoihin - yhteen omaan ja yhteen opiskelijakirjaston kappaleeseen - saatu.
Omistuskirjoitushulluus! En edelleenkään ymmärrä, miksi omistuskirjoitus jotenkin nostaisi kirjan arvoa, noin periaatteellisessa mielessä. En ole koskaan itse raahannut kirjaa kenenkään omistuskirjoitettavaksi. Moinen tuntuu jotenkin henkilönpalvonnalta. Varmasti mies on oikeassa siinä, että se imartelee kirjoittajaa. Mutta on lopulta aika harva ihminen, jolle soisin moisen imartelun ja joka voisi rehellisesti omistaa kirjan kappaleen minulle. Tarkoitan: enhän tunne ketään semmoisia ihmisiä. Olen itse joskus kirjoittanut silloiselle parhaalle ystävälleni kirjan 21-vuotislahjaksi, satakunta sivua reilausmatkastamme. Sellaiseen voi kirjoittaa hauskat synttärit ja niin edelleen, mutta että ventovieraalta pyytäisi -
Joskus omistuskirjoitukset ovat kyllä kiinnostavia. Kesällä löysimme talomme paperinkeräysastiasta lastin hyvää kirjallisuutta, sekä fiktiota että tutkimuskirjallisuutta. Joukossa oli helmi: Pablo Nerudan runokirja ranskaksi, käännöksen ensipainos, omistuskirjoituksella Jörn Donnerille. Donnerin ex-vaimo oli dumpannut tämän roskikseen, ja me tietysti ongimme sen (kuten kaikki muutkin kirjat) talteen. Hassua; pidän kyllä Nerudasta enemmän kuin Donnerista, mutta Nerudan runous ei ole itselleni sitä kaikkein läheisintä. Silti omistuskirjoituksen löytyminen oli jotenkin jännittävää. Jonkinlainen historiallinen yhteys tuli todennetuksi. Samalla tavoin kuin on kiinnostavaa lukea dumpattuja kirjeitä; muutamasta tyhjälleen jääneestä talosta olen löytänyt pinkan kirjeitä, lukenut ne läpi ja koettanut kuvitella, mitä ihmisiä nämä ovat olleet, miten he ovat eläneet, mitä toivoneet -
olisi mukavaa ajatella, että ne kirjeet, jotka olen itse heittänyt roskalaatikkoon, olisivat päätyneet jonkun uteliaan käsiin, mielikuvia kutsumaan ja hämmentämään, mutta luultavasti, tässä jätehuollon ja paperinkeräyksen iloisessa tehokkuudessa, ne on hämmennetty sekaisin Hesarikerrostumien, mainoskataloogien ja aikakauslehtien kera, massaksi, ja wc-paperiksi.
Sic transit...
No, onhan wc-paperikin aika intiimi asia, tietysti.

Marginaalit

Elän marginaalissa. Kuten me kaikki. Onko ketään keskiarvoihmistä olemassakaan?
Huvittavaa, että se, että olen nainen, saa minut tuntemaan itseni marginaaliseksi. Vaikka naisia on miehiä enemmän maapallolla, sana "ihminen" identifioituu vahvasti sanaan "mies" - rationaalinen, muuttumaton, syntymästä kuolemaan tasavauhtia liukuva otus.
Eilen istuin pitkään kuumassa kylvyssä taittamassa flunssaa. Ajan kulukseni raavin tylsällä Gillette kertakäyttöpartahöylällä hyvästejä kainalokarvoille ja säärikarvoille. Hymyillyttää - pitkään feminisimi tarkoitti minulle vakaumusta, etten aja säärikarvoja ellei sen hetkinen miehenikin aja. Useimmiten säärikarvani saavat kasvaa rauhassa, mutta toisinaan raakkaan ne pois huvittelun vuoksi. Kylvyssä ei tarvitse edes käyttää mitään vaahtoja ihoa liukastamaan.
Meneillään on Anna-Liisa-Härkös-kausi eli tunnen oloni kodittomaksi kadulla ilman minimalistista meikkausta (ripsiväriä kasvokarvoihin, turaus poskipunaa, huulirasvaa). Meikkaaminen ja laittautuminen ovat omituisia asioita. Kausittaisia. On vuosia, jolloin meikkaan tajuttoman räikeästi, käytän koruja ja kauniita vaatteita (tietysti käytettynä UFFista ostettuja!) ja se on ihan jees. Sitten on vuosia, jolloin mieluiten pukeudun epämääräisiin villatakkeihin, pooloihin enkä peseydy kuin kahdesti viikossa. Likahiukset piilotan bandanan alle ja meikkaan vain erityisiin juhlatilaisuuksiin.
Naiseus on erityisen vaativa marginaali: äitini ja siskoni ovat supernaisellisia kauneudenhoitoalan ammattilaisia, ja isällenikin laittautuminen on sitä naiseuden ydintä. Toisaalta en itse arvosta ihmisiä, jotka näyttävät pystyyn tällätyiltä eivätkä voi viedä roskapussia ilman meikkivoiteen tasoittavaa väriä kasvoilla. Ulkoinen kauneus on minulle lopulta aika marginaalinen seikka ja perinteisessä mielessä "kauniit" ja "komeat" ihmiset vaikuttavat minusta usein vastenmielisiltä ja turhamaisilta: Millainen ihminen voi oikeasti pitää pitkät, moitteettomasti lakatut kynnet ja föönata hiukset joka aamu? Eivätkö ne koskaan tiskaa, pese nyrkkipyykkiä, vaihda kasvien multaa?
Toinen kiinnostava marginaali, johon katson kuuluvani, on ihmisoikeuksien sulkeistajat: ihmisoikeuksien toteutuminen on taattava, mutta vain siinä määrin, kuin siitä ei ole muulle planeetan luonnonprosessien jatkuvuudelle liikaa haittaa. Suurin osa ihmisoikeuksista on ihmisen oikeuksia eläimenä eli reiluuden nimissä samat oikeudet (soveltuvin osin) olisi taattava muillekin eläimille. Suuri osa ystävistäni kuuluu myös tähän marginaaliin.
Marginaaleja voisi luetella loputtoman määrän, mutta nyt on päiväunien aika.
Sallittakoon töksähtävä lopetus.

Kaksijakoinen sunnuntai

Aamulla ilma on kostea ja kylmä, ja kuljettaessani koiria pitkin koivukujaa päättelen yöllä sataneen. Silti vapaapäivänä on ryhdyttävä toimeen: aarin viljelypalstalta Annalasta on haettava retikoita, mangoldia, juuripersiljaa, sileälehtistä persiljaa, sikuria ja parsakaalia. Ravistelen miestä liikkeelle. Hän taitaisi mieluiten maata sängyssä pitkälle iltapäivään lukien Elina Grundströmin Globalisaation portinvartijat -kirjaa, jonka sai Sitrassa työskentelevältä ystävältään.
Mennessämme pyörillä palstalle herätämme runsaasti huomiota: taakkapyörä kerää katseet. "Elvaria", hokee mies silminnähden innoissaan. Toivon mukaan taakkapyörää uteliaasti vilkuilevat vastaantulijat keksivät itsekin tuon loistavan roudauslaitteen, jota voi tankata ruoalla oman vatsan kautta... Toisaalta emme taida muuten olla kovinkaan katu-uskottavia öljykangastakeissa, kumppareissa, kumihanskoissa ja bandanahuiveissa.
Palstalla kaikki on kylmää, märkää ja mutaista. Lapamme syötävät mahdollisimman pian muovisäkkeihin ja pyörän tavaratilaan ja painumme takaisin kotiin.
Koirat uudelleen ulos. Kävelen niin nopeasti, että vyötärölinja tuntuu venyvän ja kiertyvän kilometreittäin.
Sitten: vaatteet vaihtoon, ripsiväriä silmäripsiin ja kulmakarvoihin, huulirasvaa, hiukset nutturalle, ruusukorvakorut, siisti poolo ja polvihousut raidallisten sukkien kera. Pyöräily keskustaan, nopeammin, nopeammin. Maisema lakoaa tieltämme, kosteus unohtuu kaupungin tiivistyessä eteemme.
Tapaamme Viassa vanhempani ja serkkuni Vaasasta. Jutustelemme kepeitä, kauhomme sisäämme kasvishotpottia ja alkupaloja, leipää ja hyvää viiniä. Serkku ei pidä kanawokistaan tai on muuten vain täynnä. Viisitoistavuotiaista tytöistä ei oikein ota selvää. Siinä vaiheessa koko elämä on kompleksia. Muutama tuttukin on Viassa: yksi ex-opiskelutoveri ja Lapin yliopiston dekaani, jota puolisoni hyökkää kättelemään. Viasta vanhempani ja serkku jatkavat rautatieasemalle, serkun junalle kotiin.
Me kaksi kävelemme keskustan hämärässä toisiimme kietoutuen. On syksy, nyt sen tajuaa selvästi. Lehdet lentävät, ilta on varhain pimeä. Tunnen itseni rakastuneeksi hupakoksi. Miten on mahdollista olla hulluna samaan mieheen niin mona vuotta? "Mennään Cafe Esplanadeen", vaadin. Niin myös teemme. Kahvilassa kaikki on toisenlaista. On kuin olisi joku muu, joku jolla on varaa istua kirkkaissa valoissa, sievissä kulisseissa. Missä ovat pyykkitelineet, kissanhiekkalaatikot, mutaiset pellot, koko ikävä infrastruktuuri? Hyss, olemme näyttämöllä.
Puhumme kahviloissa istumisesta (jota harrastamme käsittämättömän vähän ikäämme ja asuinpaikkaamme nähden), sen kaiken valheellisuudesta: kuin ostaisi kerta toisensa jälkeen hetken samassa peep-show-kopissa, sen sijaan että seurustelisi tuon naisen kanssa. Ostamme närpittävien sijasta siis taustahälinän, ympäröivät ihmiset, tunteen siitä, että elämä jatkuu ja kiehuu, kuohuu, kohisee Helsingissä.
Rakastan Cafe Esplanadea. Se on Talvipuutarhan lisäksi harvoja paikkoja, joihin en kyllästy. Kulisseja, joita vasten tahtoisin tulla kuvatuksi.
Puhumme transhumanismista ja maailman muuttumisesta.
Kotona silmäilen Mihaly Csikszentmihalyin artikkelia, jonka puolisoni on jostain kopioinut. Artikkelin nimi on Happiness and Creativity. C, jonka flow-käsitettä olen jo pitkään diggaillut, antaa artikkelissa lyhyen listan, kuinka vahvistaa luovuuttaan ja onnellisuuttaan:
- ylläty jostain joka päivä
- koeta yllättää ainakin yhtä ihmistä joka päivä
- kirjoita ylös joka päivä, mikä hämmästytti sinua ja kuinka hämmästytit muita
- kun jokin kiinnostaa, seuraa sitä
- huomaa, että jos teet mitä hyvänsä hyvin, siitä tulee nautittavaa
- jotta voisit nauttia jatkossakin jostain, lisää sen kompleksisuutta
- varaa aikaa miettimiselle ja rentoutumiselle
- selvitä mistä pidät ja mitä inhoat elämässä
- tee enemmän sitä, mistä pidät ja vähemmän sitä mitä inhoat
- etsi keino ilmaista sitä, mikä liikuttaa sinua
- tarkastele ongelmia niin monesta näkökulmasta kuin mahdollista
- tuota niin monta ideaa kuin mahdollista
- omaksu niin monta erilaista ideaa kuin mahdollista
- yritä tuottaa epäoletettavia ideoita
Hämmästyn C:n listaa. Se on kuin oma karttani, jolla suunnistaa elämässä. Päätän lukea lisää C:tä. Tosin ongelmien tarkastelu mahdollisimman monesta näkökulmasta on omalla kohdallani aikaaviepä prosessi. Iskujen jälkeen tarvitaan tunti tai pari, ennen kuin ymmärrän huolten pienuuden planetaarisessa mittakaavassa.
C. on hämmästyttänyt minut.
Samoin sunnuntain polaarisuus. Aamu maatalousyhteiskuntaa ja omavaraisuutta, ilta karehdintaa ja kekkalointia keskustassa.
Koskaan herätessään ei tiedä, millä tuulella silmänsä ummistaa.