Vappuaattoaamuna rakastan koko maailmaa

Äidin punainen heltta liehuu tuulessa, koiran varjo kyntää peltoon leikin uran. Ja isä, isä puhuu koko ajan. Siirrymme sinisen saven polulta metsään, aurinko kultaa sammalten kukinnot. Hämyn keskelle piirtyy tie, tahtoisin hiljaisuuden, vanhemmat puhuvat tauoitta, toistensa niskoille ja olkapäille. Pelloilla valo pusertaa pajunkolleja yhä suuremmiksi ja harsuisemmiksi.

Ihmiset kulkevat pareittain, löytävät ensimmäiset valkovuokkopaikat, kimalainen lävistää metsänrajan lentävänä valotäplänä. Nauran ja kiepun meriviimassa, kaulaliinatta, käsineittä. Jalkani ovat virittyneet juoksuun ja tanssiin, en jaksaisi peltotietä, tahdon Hallainvuoren polkujen hämyyn, loikkaamaan joustavasti kiveltä toiselle, soistuvan rahkasammalikon yli, juuriin koskematta, rotkon poikki. Koira ryöpsähtelee maisemassa suurten purojen anarkiaa lainaten.

Aamu ja valo täyttävät minut, en malta laittaa aurinkolaseja silmiä suojaamaan. Kerranhan tässä sokeudutaan! En saa juosta, seurassa on paha olla, hyvä olla. Tahtoisin olla yksin, tahtoisin mennä syvempiin metsiin, nukahtaa kallioille ja sammalpoukamiin, löytää sameavetisen lähteen ja riisuutua alusvaatteisilleni, kahlata, kyykistyä ja pärskyttää. Tahtoisin kävellä koko päivän havunpilkutettua valoa, painaumitta. Tahtoisin, että olisivat hetken hiljaa, kuuntelisivat puita ja ruohon kahahduksia.

Mutta puhuvat, puhuvat, puhuvat.

Oli viherrys, hämy, sinerrys ja pellon avonaisuus mitä oli, puhuvat kaiken aikaa. Olen hiljaa, olen usein hiljaa, äiti kirkaisee, polkaisee jalalla maahan. Se ei ole käärme vaan suuri pullea sisilisko, joka vilistää piiloon tuota pikaa. Nimeän sen kauniiksi, äiti nauraa.

He eivät ymmärrä minua, mutta se ei haittaa. En itsekään ymmärrä. Mutta he tuntevat minut, vaikkeivät tiedäkään, että minusta metsässä pitää kulkea hiljaa ja maailmassa yleensäkin elää niin kevein kantamuksin kuin mahdollista. Äiti alkaa kertoa myyttistä satua kesältä jolloin opin puhumaan, kuinka hän kirkui käärmeen nähdessään ja kuinka kosketin hänen kämmenselkäänsä ja sanoin: Äiti älä kaunis kyy. Ja olisin mennyt ja silittänyt.

Säpsähdän hereille metsänhämystä äidin kertoessa, että minut opetettiin pelkäämään kyytä. Äiti pelkää, että pakenen metsään. Sanon miettineeni sitäkin, mökkiä maalta. Pari vuotta, katsotaan nyt. Eikä kukaan sano et saa. Että ojentaisin käteni ja silittäisin käärmeitä ja katoaisin polulle suurten havupuiden väliin. Että menisin metsänpeittoon ensin päiviksi, sitten viikoiksi, sitten lopullisesti. Ei ihmisten maailmassa ole mieltä, sanon äidille.

Tuuli huikaisee hiukset näkymättömiin, ne piiskaavat ja puhkovat näkymättömänpunaisina neuloina ilmaa. Perhoset ovat unessa, ahomansikka nousee varoen kuistilleen. Tämä on kotini, ajattelen. Vappuaattoaamuna rakastan koko maailmaa. Jopa tuulipukuisia ihmisiä, jopa heitä. Äiti sanoo, että olen aina ollut huono kestämään rumaa ja pahaa, ja siinä hän on oikeassa. Viha kuohahtaa hetken, kun erotan haavikon takaaa uusien talojen monotoniset muodot, jotka eivät niiaa säille.

Ja on jo mentävä, tehtävä kakkupohja, työnnettävä sula taikina uuniin, kohmetettava se sacherkakuksi huomista varten, nostettava kikherneet kuljetusastiaan, harjattava hiuksiin hoitoainetta tuulen tehtyä niistä levottomuuden pesän, piirrettävä silmien ympärille lilat kehykset, jotta iirikset erottuisivat vankilastaan entistäkin taivaanvärisempinä, jotta pupillien musta vaikuttaisi surullisemmalta, jotta kukaan ei huomaisi, kuinka tahtoisin äkisti kääntyä ja juosta ja kadota runkojen välistä pimeään, jossa kuuluu vain sepelkyyhkyjen uhuhhuhuhu.

Ja hyräilen ja kiedon neljään osaan leikatun pellillisen pyyhkeisiin ja pakkaan viikkoni vaatteet ja valmistaudun muuttoon takaisin kivikaupunkiin, ja mieleni on äkisti selkeä ja tyyni. Aion tanssia, aion tanssia ja nauraa ja juosta käsikynkkää, saada poskisuudelmia ja itkeä ehkä hieman, ja ojentaa nilkkojani huolellisesti, ehkä kallistaa päätäni, ja sisaret ja minä käymme kadulta toiselle, äitiemme levottomuuden kuvat, sillä vielä ei ole aika. Vielä ei ole aika uppoutua mustaan metsänseinään tuomenkukkien välistä.

Ja sinä, muistahan sinäkin, että sama tanssii pajussa, lepässä, perhosessa ja tytössä, variksessa ja lokissa, leskenlehdessä ja sisiliskossa, kyyssä ja kuusessa, sama tuuli heijaa norkot ja kissat ja sama aurinko pigmentoi poskipäät ja nuppujen hitaasti esiintyöntyvät servietit. Ja se, joka uskaltaa sanoa, miten näille seuduille pitäisi asettaa talot suoriksi jonoiksi, joutuu vielä vaikeuksiin näiden kanssa, sillä on asioita, jotka eivät suoristu, jonota, pysy.

Mutta vielä ei ole aika kadota metsänseinän lävitse ilman ovia ja avaimia, taakseen vilkaisematta.

Hevosvalve

Pyöräilen töihin Laakson kentän ohi. Aavistelen jo kirjastoon hiljaista päivää, vappu on liian lähellä, jotta ihmiset tahtoisivat tänään tehdä opinnäytetöitään. Ja kaunis ilma, ja lauantai.

Kentällä on tyttö hevosineen. Vaalea kimo on kaunis sillä tavalla kuin vain hevonen voi olla. Se on sopusuhtainen, voimakas, täynnä arvokasta tarmoa, se tanssahtelee, tarkasti nypitty harja liepsahtelee ja valppuu kaulan toiselta puolen toiselle. Sen silmät ovat suuret ja tyynet, sieraimissa värisee piilotettu neuroosi. Oikeastaan en juurikaan näe tyttöä, panen vain merkille, ettei hevonen ole yksin, karussa. Jos olisi, olisi minun pyöräiltävä kentälle, kutsuttava sitä, käveltävä sen luokse muina miehinä, tartuttava sen harjaan, nuuhkittava se, ystävänpuhallettava sieraimeen, soitettava työkaverille ja talutettava se harjasta pitäen Ruskeasuon talleille.

Hevosella on päässään suitset ja selässään ohut juoksutusvyö, johon apuohjakset on kiinnitetty sivulle. Tyttö taluttaa hevosta väljässä liinassa, sen liikehdintä noudattaa sen halujen kaavaa, he vasta lämmittelevät. Olen pysäyttänyt pyörän katsomon viereen, hengittelen aamua ja töihinmenoa, vuosien kokemuksella on helppoa nähdä, että kyse on lämmittelystä, ei jäähdyttelystä. Samalla tavalla osaan sanoa alastomista ihmisistä, lämmittelevätkö vai jäähdyttelevätkö nämä, samoin usein puetuistakin.

Näen hevosen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni korostetun seksuaalisena metaforana. Se on omituista, koska kyllähän minun mieheni ovat kaikki kysyneet, eikö naiselle hevonen muka ole sellainen. Ja olen vastannut ei. Sillä kun hevoseen koskee, kun sitä sukii, hikikaapii, pintelöi, shakkiruuduttaa, letittää, pesee letkulla ja sienellä ja sampoolla, kun sen suitset ja satulan purkaa ja pesee ja rasvaa ja kokoaa, kun sen lantaa luo ja kantaa sille kostutettua heinää paalinsiivuissa ja litistettyä kauraa saunakuupassa, se ei muistuta juurikaan mitään seksuaalista, vaan pikemminkin jotain josta pidetään huolta, joka suljetaan halauksiin, rapsutuksiin, paijauksiin ja niskankaarelle suukkoihin. Se on enemmän lapsi kuin mies, suuri pöhkö lapsukainen, joka hupsuilee säikähdellen postilaatikoita ja variksia.

Katselen lähestulkoon valkeaa eläintä ja mietin, mikä siinä tarkalleen on seksuaalista. Onnistun erittelemään muutaman seikan. Ensinnäkin, en tunne eläintä yksilönä eikä se ole minuun hoivasuhteessa. Toiseksi, se on nuori ja terve: sopusuhtainen, sulavaliikkeinen ja vireä, sen lihakset erottaa juuri ja juuri terveen rasvakerroksen alta, kylkiluut eivät näy mutta ne tuntisi koskettaessa. Kolmanneksi, sen päällä olevat suitset ja juoksutusvyö eivät riittäisi pitelemään sitä mitenkään, jos se päättäisi riehaantua. Mitä tarkemmin katselen, sen enemmän attribuoin seksuaalisuutta juoksutusvyöhön. Hevosen kyljet ovat pitkät ja vaaleat, ja ne katkaisee yksi ohukainen vyö, josta pingottuu hihna sen suussa makaavaan rautaan. Apuohja pakottaa kaulan kaarelle ja liikkeet tanssillisiksi. Satula ja suitset normaalein ohjaksin assosioituvat minulla liian voimakkaasti ratsastamiseen, hoitamiseen ja kaikkeen tuttuun, lapsuuteen, ettei seksuaalisuuden esitys onnistuisi niiden kanssa mitenkään. Eiväthän lapset vanhempiaankaan sillä tavalla osaa nähdä, vaikka nämä olisivat intersubjektiivisesti kuinka haluttuja tahansa.

On jo hieman kiire, joten lähden uudestaan liikkeelle. Poljen pyörän kukkulan yli ja klinikoiden ohi. Ja mietin, hieman naureskellen, sitä ystävyyden mallia, jota imin hevoskirjoista koko lapsuuteni ajan. Usein näissä kirjoissa oli tyttö ja tytöllä hevonen. Inhosin kirjoja, joissa sotkettiin mukaan poikia, sellainen oli mielestäni aivan typerää. Jos sankarittaret touhusivat jotakin niin ala-arvoista kuin miesten perässä juokseminen, sen olisi voinut edes ymmärtää jättää mainitsematta, koska yök yök. (Minua huvittaa edelleen se, kuinka latenssivaiheeni muistuttaa kovin elävästi eräiden tuntemieni aikuisten miesten suhtautumista naisjuttuihinsa. Ehkä tästä syystä monen naisen on vaikeaa ajatella miesten koskaan kasvavan aikuisiksi?) Usein kirjojen tytöt ratsastivat vain yhtä tai korkeintaan kahta hevosta.

Tämä herätti tietysti kysymyksiä, koska ratsastuskoulussa opettaja yksinkertaisesti määräsi, mikä hevonen kulloinkin piti ottaa. Eri hevonen joka kerta, tietysti. Kerran tai kaksi vuodessa sai toivoa, millä hevosella halusi mennä, se oli miltei skumppanjan paikka. Ystävätär halusi aina sen menevän, hutveltavan hevosen, jolla silmät pyörivät päässä ja joka tohvelsi aivan hulvattomasti, minä sellaisen hieman flegmaattisen ja itsepäisen hevosen, joka kuitenkin oli suostuteltavissa laukkaan ja joka vauhtiin päästyään kuumui ihan älyttömästi, pärski ja liikkui täsmällisesti itsepäisten kantapäitteni, eteenpäinhoputtavien ja varovasti kallistumista pyytävien istuinluideni ja suostuttelevien sormieni välissä. Sitten sai taas odottaa ainakin puoli vuotta, että pääsi uudestaan tuon hevosen selkään. Kävi vain viemässä sille puolikkaan porkkanan silloin tällöin, tai omenanpalasen. Se rouskutti sen suihinsa olematta sen kummemmin kiitollinen.

Tavoite oli kai kehittyä mahdollisimman hyväksi ratsastajaksi, sellaiseksi joka osaa käsitellä hevosta kuin hevosta, tekee niistä tasalaatuisia liikkujia, pakottaa ne ottamaan kulmat kunnolla ja siirtymään askellajista toiseen juuri oikean kirjaimen kohdalla näyttäen samalla itse siltä, kun mikään ei voisi minua järkyttää. Minua siinä agendassa tökki jokin koko matkan ajan. Myönsin kyllä, että ohjelmassa oli tietty järki, mutta en olisi jaksanut tohottavia hyperhevosia tai kaikesta periaatteen takia niskuroivia poneja lainkaan. Suostuttele nyt sitten sellaista. En tahtonut käyttää raippaa, ainakaan koko ajan. Kumma kyllä hevoset tottelivat ilmankin. Joskus sain erään ruunan, joka oli kuulu vastentahtoisuudestaan, hyppäämään hyvin korkean okserin yli. "Miten sinä tuon teit?" kysyi opettaja hölmistyneenä, korotti korottamistaan, eikä hevonen edes yrittänyt kieltäytyä vaan loikkasi kerta toisensa jälkeen luottavaisena. Hieroin näppylähanskalla nenänvarttani enkä osannut vastata muuta kuin että kai se tietää, miten paljon siitä pidän. Opettaja näytti tyrmistyneeltä vastauksen epäanalyyttisyydestä. Ja olin tyytyväinen, koska pidän ihmeiden tekemisestä. Olisi aivan tylsää mennä hevosella, jonka tietää tekevän varmasti sen, mitä pyytää. Jotain jännitystä olla pitää. Ja toisaalta, käsitykseni jännityksestä ei ole sellainen, jossa mietitään, montako kättä tänään murtuu.

Kun kaarran kirjaston pihaan, olen ehtinyt kelata läpi oikeastaan kaiken olennaisen hevosista ja niihin liityvät yli kymmenen vuotta elämästäni. (Ajatella, että olen elänyt hevos- ja mieskulteissa lähes yhtä pitkän ajan. Ihmeen vähän olen hevosista kirjoittanut, siihen nähden. Mutta koirasta olen kirjoittanut, koirasta moraalisena guruna, eikä ihme: koirakultti on pitkäaikaisin yhteisöni.) Luulen, etten enää osaisi kääriä oikeaoppisesti harjoitus- ja lääkintäpinteliä, en ehkä tunnistaisi väärää laukkaa istuinluin vaan pitäisi vilkuilla lapoja. Muistaisinkohan edes, mihin nojata, jotta hevonen nostaisi kavionsa maasta putsattavaksi?

Olen kertakaikkisen järkyttynyt siitä, että olen nähnyt hevosen seksuaalisena symbolina, ja astun kirjaston hämärään lievän närkästyneenä omista ajatuksistani.

Huonoudesta

"Koolla vai ceellä?"
"ärrhmm bpskllsssfffhhh tsäk tsäk niinkuin K/Columbus"

Puhelimessa on aina ilo palvella.

Koiranulkoilutusta

Istumme halkolaiturilla, Nasu ja minä. Katsomme maisemasa pienenä vaeltavaa heavymiestä ja hihittelen selitykselle, jonka Herkkis antaa minulle siinä viisitoista vuotta sitten: ne haluavat olla rumia, se kuuluu imagoon. Siihen aikaan Herkkis käy ulkona Martinin kanssa. Martin ei käytä talvellakaan käsineitä, koska ne eivät ole heavy enough. Martin inhoaa rastojani, kiinalaisessa ravintolassa hän valittaa jatkuvasti, kuinka joutuu epäsuosioon, jos hänen kaverinsa tajuavat, että hänen beibensä Herkkis liikkuu jonkun saatanan rastapään kanssa. Imeksin yhtä rastaa, johon on tarttunut mustapapukastiketta ja muutama riisinjyvä sen eksyttyä lautaselleni.

Veneet ovat vedessä, en tiedä, mitä verbiä niiden ja veden suhteesta käyttäisin. Kelluminen kuulostaa liian hilpeältä, ja veneet ovat kuitenkin paikallaan. Eivät ne oikein seiso, istu eivätkä makaa. On ihmisiä, joilla on omituisia proggiksia, esimerkiksi veneen tai mökin kaipaaminen. He ovat kasvaneet vene- tai mökkikulttiin, mutta menettäneet statuksensa laman tai jonkin muun luonnonkatastrofin seurauksena ja käyttävät siitä pitäen kesänsä menetetyn valittamiseen. Olen jättänyt taakseni monta asiaa, mutten erityisemmin kaipaa niitä, ainakaan valittamiseen saakka. Television, hevoset, parisuhteen. (No jaa, seksiä kyllä kaipaan, kuten kai jokainen terve aikuinen. Olisin kovin huolissani, jossen kaipaisi.)

Kaipaavatko useimmat ihmiset sitä, että elämä olisi vielä oikeastaan kokonaan edessä, täysin muotoutumaton? Sellaisen tunteen saa yleensä vain jälkikäteen, esimerkiksi mietiessä lapsuutta tai nuoruutta. Lapsena ja nuorena on kuitenkin oikeasti vain sekaisin ja varma siitä, että pimahtaa ja ainakin että kuolee ennen kuin täyttää kaksikymmentäviisi, jolloin hipiäkin jo harmaantuu ja alkaa haista elähtäneeltä. Ja mikä yllätys, kun niin ei käykään. Istun lämpimällä penkillä, aurinko suomii kasvoja, olen kolmenkymmenenyhden ja äkisti päälleni tulvahtaa tuo tunne: Olen elossa, kaikki vaihtoehdot ovat vielä aivan avoimena. Olen edelleen hengissä. Olen selvinnyt yli talven kävelemättä raitiovaunun alle tai edes miettimättä tuota vaihtoehtoa kovinkaan usein. Vaikka sinä yönä, kun itken ja saan sanottua entiselleni, että tämä on kaikki nyt loppu, loppuloppuloppu, neuvoteltavaa ei enää ole, olen lopussa, en jaksa sekuntiakaan enää, olen jokseenkin varma, että jossain vaiheessa talvea kävelen raitiovaunun alle hallitusti.

Se johtuu tietenkin vain siitä, etten silloin osaa kuvitella sarjan jatkamista.

Suhteen jatkaminen on kovin helppoa lähtemiseen verrattuna. Suhdetta on jatkettu jo kauan parillisin luvuin, aloitettu satasesta ja edetty 98, 96, 94, varmasti ja kyseenalaistamatta, läpi nollan ja miinusmerkkisten parillisten miinus yhdeksäänkymmeneenkuuteen saakka. Ja siinä äkisti seuraava sarjassa onkin ollut Uspenskin katedraali, sitten suru, sitten 5173, sitten vyönsolki, sitten kahviautomaatti, sitten WX, mitä seuraavaksi? Tuijotan sarjaa 100, 98, 96, 94...-94, -96, Uspenskin katedraali, suru, 5173, vyönsolki, kahviautomaatti, WX...

Kuinka tällaista jatketaan?

Yksinollessa on hankalaa ajatella. On helpompaa ajatella, kun on kevät, ja istuu lämpimällä penkillä, koira kainalossa. Surutyöni on edennyt vaiheeseen, jossa jatkaminen jäsentyy nälkänä. Suklaata söisin kai koko ajan, jos antaisin luvan itselleni. Painoni on palannut takaisin eroa edeltävän ajan tasolle. Tuntuu uskomattomalta, että painoin marraskuussa kuusi kiloa vähemmän. Se johtui tietysti siitä, etten pystynyt syömään pariin viikkoon yhtään mitään. Pidin itsestäni enemmän kevyempänä ja levottomampana. Mutta haluan syödä suklaata koko ajan. Onko se kaikki jotakin alemmuudentunteen ja turvattomuuden nieleksimistä?

Maailma on kummallinen paikka, elämä kummallinen prosessi. Kuinka voi olla niin, että juuri eilen konttasin pitkässä heinikossa ja riemastuin ajatuksesta, että kissoille maailma on tällainen, heinää pään yläpuolelle saakka, tai seisoin Apenniineilla äidin kylkeen nyhjäten, isä otti kuvaa, päässä yksi olkihatuista, pihtiotteessa vehnäntähkä, jonka vihneet ovat kerrassaan hurmaavat, ja sitten äkisti olen tässä, halkolaiturilla, olen kolmenkymmenenyhden, kainalossani istuu kulkukoira? Uspenskin katedraali on vastavalossa möhkälemäinen, vain sipuli kiiltelee, laivojen kiinnityspaalut heijastelevat merenpinnasta, tahtoisin taas Venetsiaan.

Nousen seisomaan, koira on innokas jatkamaan matkaa. Kävellessä mieli tyyntyy jälleen, saavuttaa enää hienovireistä surua siitä, kuinka hienosti Brodsky kirjoittaa eräästä kollegastaan Veden peilissä. En pidä enää ajatuksesta, että vain mies voisi kirjoittaa näkyviin naisen ja päinvastoin. En pidä ajatuksesta, koska tiedän, ettei kukaan jaksaisi kirjoittaa minua olemassaolevaksi. Ei enää. Ehkä, kun olin kahdenkymmenen enkä vielä näin elähtänyt ja elänyt, mutta enää, ei. Ei minusta ole unelmaksi kenellekään. Olen käynyt liian todelliseksi, pingottunut tutkintoni mukaisesti ja suruuni. Ja olen ponnistellut itseni näkyväksi omin voimin, on ollut pakko, olen ollut liian tylsä ja arvattava ja epävarma kaikesta, kaikki näyttämisen arvoinen on tapahtunut piilossa ja jos sen olen erehtynytkin paljastamaan, eikö vain joku muu pian olekin ottanut sen ja esitellyt viittaamatta keskusteluun, enkä ole sanonut mitään. (Blogi on siitä ihmeellinen, että siinä asiat attribuoituvat minulle, vaikka tietenkään yksikään ajatuksista ei ole minun. Mutta se, että ne muotoillaan tässä, tekee minusta jollakin tavalla todellisen, näkyvän. Se on ihmeellinen ja outo seikka.)

Kevät valaa toivoa, ensi talven kynttilöitä. Soitan entiselle vuokraemännälleni, kävelemme kahden Tallinnan-haukun kanssa aurinkoisia katuja Cafe Ursulaan, kuvaan varpusia pöytien lomassa. Valumme takaisin puhuen unelmista, nousemme Ullanrinteen ylös, halaamme mäen päällä, rinteessä kukkii posliinihyasintti, maasta puskee scillaa. Näkemiin, näkemiin!

Kaupunki välkehtii ja kiirehtii lounasaikaa. Siunaan sitä seikkaa, että teen iltatyötä. (Nyt istun töissä.) Paras aika päivästä vapaana ei ole huono diili! Istumme hetken Nasun kanssa Espallakin, tänä vuonna ruohoa ei ole piilotettu mellakka-aitojen taakse. Ihmiset lukevat lounaslehtiään. Puiston kauneimmalla tytöllä on kipokkaat ja tiukka hame ja komea kavaljeeri, ruusukin sellofaanissa kainalossaan. Hymyilen parille, koira makaa jaloissani. Tuo aika on kohdaltani ohi, ja mitä enemmän ajatukseeni sopeudun, sitä vähemmän minua satuttaa nähdä ihmisten rientävät jonnekin rakastuneina, ja sen enemmän osaan iloita heidän onnestaan.

Ei tule koskaan sitä puuhuvilaa, sitä mustaksi lakattua pianoa, sitä tytärtä jonka letit kiskoa tiukaksi ja nauhoa samettirusetein, ei koskaan ikkunalautaa kohtalonköynnökselle, sen onnistun tappamaan kerta toisensa jälkeen vaikka sanovat sitä helpoksi, ei koskaan maata johon kaivaa kuoppa imeläkirsikalle ja päärynälle...

Elämäni on sidottu kaupunkiin, en tiedä, kuinka paeta täältä. Istun Esplanadin puistossa koiran kanssa, yhteishuoltajuuskoiran, jeesus näitä sanoja, elämäni käy oudommaksi. Kuinka kävisi, jos muuttaisin mummonmökkiin jonnekin tiesminne? Millä eläisin? Miten liikkuisin? Haluaisinko liikkua vai sammaloituisinko yhtämatkaa karviaispensaiden kanssa, niiden vuoristokarviaisten joissa on paljon piikkejä ja kovin makeat pikku marjat? Kävelisinkö kyläteitä ja riemuitsisin lupiinien lehtien suurentumisesta? Miten se tästä eroaisi? Eikö ole ystävättäriä, jotka tahtoisivat myös huvilan ja puut ja pianon? Emmekö voisi kaikki muuttaa yhdessä maalle, riippua toistemme hiuksissa ja riidellä tiskivuoroista ja saada kaamosmasennusta?

Suuret kysymykset mielessäni lähden liikkeelle uudelleen, aurinko sulattaa mieliä, vappuun enää pari päivää, yliopiston päärakennuksen uuden puolen ovesta tulvii ulos vastavalmistuneita maistereita todistukset käsissään, katupöly kulkeutuu keuhkoihin, minua se ei yskitä, ei ole ikinä erityisemmin haitannut.

Jatkamme matkaa hevoskastanjakukkulan yli entiseen kotiini.

Jähmettymisestä ja klovneriasta

On vaikeita kysymyksiä. Niitä on opittava sietämään. Joko ne on kohdattava tai sitten on narrattava itsensä kohtaamaan ne. Olen harrastanut lähinnä jälkimmäistä. Niinpä kun kirjoitan gradua, hopotan päiväkerrallaanpäiväkerrallaata, ja teeskentelen, etten ymmärrä mistään mitään. Kun saan gradun valmiiksi, olen puolipökertynyt vuoden verran. Alan vähitellen virota tuosta.

Mutta kehissä on jo uusia murheita. Kirjoittaminen ylipäänsä. Tänään kysytään jälleen kerran, minne kirjalliset ambitioni suuntautuvat. Kahdesti. Reagoin samalla tavalla kuin lintu, jota alkaa tuijottaa ja lähestyä kamera laukaisuvalmiina. Jähmetyn. Sitä kestää pari sekuntia. Aivot lyövät tyhjää. Minussa ei ole kirjallista kunnianhimoa. Tämä on kaikki rutiinia, tottumusta, nauramista ja solkottamista, ei sen kummempaa kuin muukaan emergenssi, iik. Mutta ei vittu taidetta, eieiei. Eikä minussa ole kunnianhimoa, tippaakaan, mutta yhtä kaikki olen murheellinen siitä, ettei ole, ja että kunnianhimo minussa suuntautuu vain tarkkuutteen. Että kehitän havaintokieltä, hion sitä hiomistani, mutta kohta elämä on ohi enkä ole kirjoittanut lausettakaan.

(Tämä on pelottavinta mitä saatan kirjoittaa. Istun töissä, pyörryttää. Pysäyttäkää minut, pliis. Tahtoisin pyyhkiä kaiken kirjoittamani ruudulta pois mutten aio tehdä niin. Minun täytyy olla jonkin kamalan stressireaktion kourissa tai jotakin. Keskustelen konerunohaastateltavani kanssa taiteesta kahvilassa puolenpäivän aikaan ja havaitsen pystyväni keskustelemaan taiteesta ja kauhistun sitä. Minun mieleni on instrumentti, jolla voi saada aikaan, tämä on kammottavaa, ei helvetti, en halua sellaista mieltä, en kestä sen mukanaan tuomaa vastuuta.)

Luultavasti pystyn tunnustamaan, että kirjoittaminen on minulle tärkeää, vasta sitten, kun olen onnistunut todistamaan itselleni, että saan ajatella noin. Mikä riittää todisteeksi? Lukiossa toivoin, että minusta tulisi kirjailija. Kirjoitin tekotaiteellista pönöttävää proosaa ja nyyhkivää keskeislyriikkaa, jossa viemärit kurluttavat ja munkki sammuu kadunkulman kiveykselle ja sormilla on valkoiset kaviot niiden laukatessa vatsoilla ja sisäreisillä. Uuuaaaaah.

Olen kärkäs sensuroimaan tuon elämänvaiheeni. Kun kuvittelen saavuttaneeni pienen mestariteoksen lyijykynää ahkerasti konseptipaperiin niihkaten, äidinkielenopettaja, keinoemoista ihanin, sanoo: "Nyt sinuun iski hyvän kirjoittajan kriisi. Se iskee aina jossain vaiheessa sen jälkeen kun saa tietää osaavansa. Äänesi on kadoksissa." Olen sitä mieltä, että opettaja on väärässä, tietysti. Nythän vasta ääneni löysin, se voihkii. Kärvistelen, koska oma ääneni on kriisi.

Pahimman yli päästyäni uskottelen, etten osaa enää. Tavallaan se on tottakin. Tarvitsen hengähdystauon tiedosta, että osaan ja haluan kirjoittaa. Olen edelleen tuolla tauolla. Se on venynyt viisitoistavuotiseksi, vasta hellittämässä. Tauon aikana vetistelen joka ikisen lehtijutun, jopa ne palkattomat, järjestölehtiin. Mutta blogi, lupaan, blogi on pelkkää leikkiä.

Harkitsen hetken kesäyliopiston klovneriakurssia, koska ajattelen, että minun olisi hyvä oppia nauramaan itselleni. Mutta onneksi ystävä sanoo, että sehän on hitto vie ainut itsenhahmotusstrategia, mikä sinulla jo on. Siinä hän on ehkä oikeassa. Olen parisuhteen, eroangstin, kirjoittamisen, pelkopurijakoirien kesyttämisen, tanssin ja filosofian hupaisa aikuisharrastaja, joka järkyttyy syvänjuuriaan myöten (ulottuvatko ne synnytyskanavaan saakka?) aina jonkun ottaessa vakavasti sen, mitä teen. Ei minua saa ottaa vakavasti! En osaa! Teeskentelen kompastuvani kengännauhoihin tai jotakin. En minä edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Ei minulla ole mitään sanottavaa.

On oireellista, että miesihanteeni on Jacques Tati tai Chaplin tai Maija Poppasen Bert. Ääh! Maailman kömpelöin sankaritar, kertokaahan, katson senkin sitten videolta ja komppaan käytösmallein.

Tänään olen aika ryhdikäs kyllä, saan sanottua, että olen luetuttanut runojani, koetan saada niihin tuntumaa. Ihmiset ovat pitäneet niistä, mutta olen epäuskoinen ja turta ja tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka on saatu kiinni käsi keksipurkista. Pelkään, että kriisi iskee, jos uskaltaudun myöntämään, että haluaisin kirjoittaa hyshys tosissani. Mutta puren huulta, nyt väistely saa luvan loppua. Kesäksi en ole saanut työtä, ja se tarkoittaa, että minun on tehtävä jotakin, mistä pidän. Olen kerran kirjoittanutkin 120-sivuisen matkakertomuksen ystävälleni kaksikymmenyksivuotislahjaksi. Siitä on aikaa yksitoista vuotta.

Eilen juostessani pois amfiteatterilta mieleeni nousee jo toistamiseen kuva, joka alkaa piinata. Se on metafora, joka on kirjoitettava auki. Mutta en voi tehdä sitä tosissani, etten ala vyöryä paatoksena seinältä toiselle, vauhkota ja itkeä tihuuttaa ja ettei ääneni muutu kriisiksi.

Tunnen itseni hevoseksi, joka pelkää tiettyä estettä ja pyyhältää kentän toiseen päähän silmät villisti pyörien aina, kun se koetetaan tunkea esteen läheisyyteen. Hevoseksi, joka alkaa silminnähden epäröidä jo monen metrin päästä, luimuilla ja hidastella, kääntyillä ja venkoa. Tällaista hevosta, tiedän, ei mikään mahti saa pakotettua esteen yli. Hevonen on harhautettava, ohitettava este vierestä riittävän monta kertaa, kunnes hevonen ei enää jaksa suhtautua siihen niin kammoten, kun se huomaa, ettei vierestä ravatessa este hyppääkään lautasille ja läimäytä ambankynsiään kylkiin repivästi.

Ja sitten yhdellä kertaa, hevosen jo rentouduttua, se käännetään suoraan esteelle ja se ylittää esteen ja näyttää vähän pöllämystyneeltä. Hei, ei tässä näin pitänyt käydä!

Ei minun tätä kyllä tänne pitänyt kirjoittaa, mutta menköön. En jaksa enää pelätä ja säikkyä ja niin edelleen. Olen keskustellut julkaisseiden kirjoittajien kanssa eivätkä he väheksy minua ja tyyliäni. Olen kirjoittanut tänne joka päivä, enkä ole kuollut stressiin edelleenkään. Pöh. Olen jopa uskaltanut kirjoittaa runoja nettiin. Jotkut ovat pitäneet niistä. En ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, en jaksa pelätä enää.

Mutta sille en aio lakata nauramasta varmaan ikinä, että teen rumat ankanpoikaset joka ikisellä elämän osa-alueella kerta toisensa jälkeen. Koska se on huvittavaa. Etenkin, kun on ihmisiä, joille ei tulisi mieleenkään pillastua aina. Hyvä, että heitäkin on. Muuten elämä olisi silkkaa traagista slapstickia, ja todennäköisesti edelleen luolissa ja turkisbikineissä.

Jatkokertomus

Tämä on jatkoa sille kuinka pyörätyttö lähtee virginaalinen vappumekko kassissa, ja me jäämme vielä ikkunoihin nauramaan. Näyttelytila, todentotta. Vasta lukiessani tajuan syöneeni viimeisen palan elokuvarekvisiittaa. Kollega näyttää rantaruotsalaiselta sipoessaan hiuksensa sivulta sivulle, uudessa kevättakissa ja tummennetuissa laseissa. Tallinnan katuhaukut Tarmo ja Nasu kerjäävät maapähkinöitä, loks sanovat suut ymmyrköiden pähkinöiden lisäksi suuria louskauksia ilmaa.

Ystävältä on tullut tekstiviesti: eikö juuri nyt kävisi? Voi käy, käypä hyvinkin, soitan, mutta hän on jo junassa. "Voi ei", sanon. Mutta juna ei ole vielä Pasilassa. "Hyppää Pasilassa pois!" käskytän. "Olen siinä tuota pikaa!"

Juoksemme koiran kanssa Vironkadulta Rautatieasemalle, koira loikkii, saalistaa talutushihnan lenkkiä, pitäisi käyttää rintsikoita, aina välillä unohdan. Bläm bläm bläm läksyvät lenkkitossunpohjat asfalttiin, haisee lämpimältä ja ilma houkuttelisi heittämään takinkin pois. Kiidämme A-junaan, pian olemme jo Pasilassa. Ystävä ei pelkää koiraa, vaikka onkin väittänyt etukäteen niin. Livun halaukseen, se tuntuu liian turvalliselta.

Kävellessämme raviksen läpi tunnen helpotusta siitä, etten joudu kuolleiden puolelle yksin, vaan mukanani ihminen, joka tuntee kärsimyksen paremmin kuin ilon ja tietää minua paremmin, mistä en voisi luopua. "Ovatko nämä kentät tässä koko talven?" kysyy ystävä katsellen amerikkalaisfudiksen kenttää. "Ovat", vastaan. Ei, talvella tässä on omakotitaloja, jotka kesäksi korjataan pois pelipoikien tieltä, tunnen kiusauksen vastata. Mutta olen liian onnellinen tarttuakseni kiusaukseen, onnellinen toisen läsnäolosta ja tunteista, joihin voin keskittyä omieni sijaan.

Sitä paitsi meillä on puhuttavaa. Kysyn, kirjoitan koneelle, välillä sanon seis seis ei noin nopeasti. Kirjoitan lisää, puhumme sellaista, mitä en kirjoita ylös minnekään, jottei se joutuisi nettiin googlattavaksi, on puhuttava, jotta voin ymmärtää senkin mitä en voi kirjoittaa. Kun en kirjoita, käännän vatsapuoleni vieraaseen päin. Muistattehan, mitä kissat ja koirat ajattelevat ihmisistä? Kummallisia olentoja, paljastavat vatsansa tuosta noin vain, se on vahva luottamuksen ele, kun voisi olla myös nelinkontin hampaistettu purupää kohti toista.

Pääsemme jonnekin, mikä kiinnostaa molempia teoreettisena ideana, pyöritämme sitä sanoina, Satie soi taustalla. Teen lisää teetä, jonka pitää vieraani mielestä olla mahdollisimman erikoista. En ole varma, pitääkö hän saamastaan, mutta mitäs menee pyytämään tuollaisin määrein. Kello on jo kaksi, yöbussit menneet. Ystävä jää yöksi hiukset raakakuminauhalla solmitulla poninhännällä, jos se on preferenssini. On se. Sammutan valot, pesemme hampaat samalla harjalla. En kysy, mutta voisin kysyä, muistatko kun ala-asteella? Sormet puhelimen numerokiekolla surrrrrr surrrrrrrra ja niin edelleen, äiti on jo myöhä saanko jäädä tänne kyllä se on näille okei huomennakin on vasta kympin aamu, ja sitten riehumista ja kiljahtelua ja tasajalkaahyppyjä ja sylikkäinnukkumista, kuiskuttamista pimeässä, yöhengitystä tyynyllä samaksi hiilidioksidiksi.

Aikuisena pitäisi iloita toisenlaisista asioista, tai ihmiset kuvittelevat, että iloitsee toisenlaisista asioista. Ystävä kysyy, miksi eläimiä pitää olla niin paljon. "Ne olivat kodittomia. Niitä olisi voinut odottaa lopetustuomiokin", koetan selittää, mutten taida onnistua. Ystävä koettaa valottaa, että hänen eläinsuhteensa on hyötysuhde: elikoista pitää olla hyötyä. En osaa kuvitella suurempaa hyötyä kuin tinkimättömän läsnäolon, joka on aina yhtä lämmintä ja ideoille vastaanottavaista. Ihmiseltä sellaista on vaikea saada.

Itken yöllä vähäsen, mutta vain vähäsen, ystävä hohkaa patterina vieressä, laittaa kämmenen keskiselälle. Käsiliaanit kietoutuvat lapojen tienoille. Tuhisen uneen, jaloissa koira ja kaksi kissaa. Aamulla paljastuu kissojen mieltymys myös vieraan samettihousuihin, joita teippirullaan kikattaen aahihimuhihivahihilohihiahihi. Karvoja on kamalasti. Ystävä ei ole aamuihmisiä, hän lainaa puhtaan paidan ja valittaa jugurttimyslistä, jugurtin pitäisi olla keskieurooppalaista, mutta eihän ympäristöaktiivi sellaista ostaisi kuuna päivänä. (Miten sinä sanot, myslijugurtti vai jugurttimysli? En osaa päättää kantaani ja koulukuntaani. Mutta sen tiedän, että mysli lötkistyy pian jugurtissa ällöksi limaksi.)

Saatamme vieraan pysäkille, töihinpysäkille, siellä hän oivaltaa äkisti asuneensa lähellä pari kuukautta joskus. Ainahan hän on asunut lähellä, paitsi Kalliossa, ehkä hän vielä sieltäkin keksii jonkin olomuotonsa. Tähyilen uteliaasti kasvoja niiden ilmaistua keksittyä yhteyttä, on kurjaa halata näkemiin. Kun kyyti saapuu, lähdemme koiran kanssa taas matkaan juosten, nyt esikaupungin halki kohti kivikaupunkia, kohti aurinkoa ja etelää. En jaksa surra sitä, etten voi elää kohdusta hautaan samojen käsivarsien, silitysten ja kasvojen ympäröimänä vaan että minun on aina mentävä, tai jonkun muun, on sanottava hei ja pidä huolta ja no nähdään taas joskus. Juoksen, asfaltti imee, tuoksuu, pölisee.

Ja valosta juopuneina saavumme puistoon, vesiaiheen pohjalla mönkii räikeänvärinen pieni traktori ja lakaisee risuja kasoihin, jotka lapataan säkkeihin. Kimalaiset kylpevät krookusten kultapölyssä, puista laskeutuu lintujen ääni tuntemattomin käskyin. Istun amfiteatterissa, avaan takkini auringolle, tarkastelen kriittisesti ruohonkorret. Edellisen talven korret ovat munankuorenväriset ja hahtuvaiset, tulevan kesän korret vahvat, edellisten lomista tunkeutuvat. Kummallinen kevään koreografia: munankuortenväristen taipuisien tuulessaheijaavien välistä tunkeutuu kirkkaanvihreitä, ojentuneita, mitäänkumartamattomia. (Niin, ja niiden päät katkaistaan säännöllisin väliajoin, en unohda, en.) Apilan sydämellä ovat jo pienet kolmiodraamat, vapunaattokin tällä viikolla. Tuuli on lempeä ja heittää kauhtuneita lehtiä ja yksinäistä nokkosperhosta.

Katselen siipiä, rastaat tarkkailevat puista käsin, västäräkki jakaa amfiteatterin kanssamme, koira makaa pitkänä vatsa maata vasten. Olen elokuvan tyttö, joka on avannut takkinsa ja hiuksensa ja istuu selkä suorana ja vain hengitellen amfiteatterissa uneliaan koiran ja kevättä keinuvan västäräkin kanssa. Statisti, tietysti. Suuri näytelmä, kaupunginkokoinen tarina kiertyy ympärilläni auki, olen yksin ja hukassa, kuvan laitaman tuskin erottuva piste, tungen hiuksia ja tarinaa korvien taakse, takerrun siihen kuinka kauhtuneet lehdet lentävät, ne voisivat olla miltei perhosia tai varpusia: niissäkin on siipevyyttä, ne osaavat lentää.

Tämä ruutu elokuvasta on vaikea selittää, koska se venyttäytyy niin pitkälle menneeseen ja tulevaan. Mutta kuvittele se näin: Kuvittele musta avaruus, jonka reunamilla sijaitsee erään aurinkokunnan kolmantena planeettana karkeastiottaen pallonmuotoinen möhkäle. Tuon möhkäleen pinnalla on monta maa-aluetta, joista yhden laitamilla sijaitsee kaupunki, jossa on erilaisia katonkulmia, kirkkoja ja aukioita. Aika ei virtaa tässä kaupungissa tasaisesti vaan sykähtelee sen kaikissa asukkaissa hieman eritahtisesti, niin että siinä missä toinen liikkuu kohosteisesti, toinen tuntuu laahustavan hieman jäljessä. Ja että melodia on kuitenkin yhtenäinen, siihen sekoittuvat sydämien äänet, keuhkopussien rahina jonka kuulee usein vain venyttäessä yläselkää, matkalleen lähtevän munasolun kepeä krits, autot asfaltilla bensiinihyristen, etaanista valmistettujen hedelmäpussien kahahdukset niiden sulloutuessa koiranpaskaa sisällään roskiksiin, kimalaisen viettelevä soinnillisuus, lintujen solina joka juoksee sateen lailla puista ruohoaavikoille, mullanalisten tunnelien muodostumisen äänet lierojen taittaessa pimeää työtään, tuskin korvinkuultava kirkuna vuoristoradasta, joka pian kiertää silmukkaista rataansa koko kesän mitan.

Kuvittele tuo melodia, ja kuvittele kaikki nuo kuvat päällekkäin valotettuina, ja kuvittele, kuinka amfiteatterissa istuva tyttö sulloo kangaskassiinsa äkisti muistikirjan ja lyijykynän ja nousee seisomaan, koira hypähtää jaloilleen, sen ilme on silkkaa iloa, ja kuinka nuo kaksi juoksevat tiehensä jonkun toisen elämään, joka jatkaa kertomusta toisenlaisin sanoin, kuvin ja statistein.

Neljästoista tapa

Metsä kitkuu, tirlittää, tityy, krinksuu ja kaikuu reviirilaulujen kaoottisessa sekasotkussa. Kävelemme koiran kanssa, se ei ole temppuillut minulle lainkaan, ei edes leikkinyt, ollut vain nöyrä ja onnellinen siitä, että olen taas sen kanssa, ollut tykö. Itkettää, ajattelen menetyksiä ja Iineksen koiraa, unta jossa Mobutu tuli luokseni, kävelijäkoiran korvat hyppivät hassusti.

Olenko ehkä unohtanut kertoa, että sen korvat ovat pienet kolmionmuotoiset läpät, jotka taittuvat eteen, mutta että korvien päällys on hienointa, pitkää silkkiä, ja koiran juostessa korvat liehuvat samalla tavalla kuin lohikäärmeiden korvat kiinalaisissa kuvissa?

Näemme sinut, olet keskellä tietä. Olet hiljaa. Kaikessa tässä metelissä sinä osaat olla hiljaa. Seisot keskellä tietä mustuudessasi, silmäsi ovat tarkat, maisema piirtyy niihin tuhansina nälkinä ja täyttymyksinä. Niin samalla lailla kuin minunkin maisemani, täynnä rohtoja erilaisiin pettymyksiin. Koirakin jähmettyy, höristelee läppiään, istahtaa käskemättä.

Saappaasi ovat iloisen oranssit, kipität kuusenjuureen metsänpohjalle tien neulaskuvioidulta hiekka-aavikolta. Ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta kuvitella sinulle pientä huivia, työtakkia ja haraa. Sinä osaisit lentää, sinä viheltäisit kauniimmin kuin kukaan muu, mutta kipität kuin mummot rungon taakse, ja kurkistat sieltä vaivihkaa lähdettyämme taas liikkeelle.

Kiitos sinulle siitä, ystävä. Muistan jälleen, kuka olen, kuka istutti minua laiturilla varpaat vedessä, sudenkorennot siirtyilivät ilman koordinaatistolla, vesimittarit tekivät ylityötä, rauhoitetun lumpeen kasvusto näkyi sinne saakka, maisema notkui juolukkaa ja kivenlohkareita, sillalla paistatti päivää kyy jolle tuli polkea jalkaa loitsien määkkottiis. Sekin paikka myytiin, hinta oli hyvä, sillä metsä järeää, korjuukelpoista. En tahdo edes ajatella sitä, miltä siellä nyt näyttää, rotkojärvellä. Jotakin siitä opin: On ihmisiä, joille kaikki on myytävänä, kunhan rahaa lasketaan pöydälle tarpeeksi. Tuolla rahalla ostetaan toisaalta tilus, joka on raivatumpi, siellä on mukavampaa kattaa pöytä nurmelle ja olla kesää, metsästä sienineen, karhunjätöksineen ja kivenlohkareineen viis.

Ajattelen isoäidin elämää uudestaan ja uudestaan, hahmotan siitä erilaisia piirteitä tullessani itse samanlaiseksi. Millaista on erota, kun on kolmenkymmenen, minulla ei sentään kahta tytärtä, millaista on olla yksin, solmia ystävätärsuhteita, keittää dekokti sitruunakissanmintusta unettomuutta poistamaan. Millaista on suunnata rakkautensa kasveihin ja kirjaimiin ja yksittäisiin ihmisiin, joista kukaan ei nuku vierellä, käsi vyötärön päällä lojuen. Millaista on nostaa verkkoja entisensä kanssa järvellä, soutaa ja huovata vuorokäskyin, irroitella kaloja saunankupeella, parsia revenneet silmukat, katsoa entisensä perään tämän juodessa itsensä surukieppiin ja juostessa naisissa, raahata sitä kotiin hankien halki, huutaa ettet kyllä nyt sammu, pyryttää.

Ajattelen päivää, jolloin suihkussa käteni tapaa rinnastani kyhmyn, ja tajuan tunteneeni sen jo monta kertaa, mutta painaneeni pois mielestä, koska muitakin huolia on. Ajattelen tulevaisuutta ikään kuin muistellen kuvitelmaa, tutusti ja uudestaan, ja kerta kerralta tarkentuu yhä yllättävämpiä yksityiskohtia. Yllätän itseni ajatuksesta, olisiko tahditonta kysyä ystävältä, miltä tuntuu tietää, että yli puolet elämästä on jo takana. Ja ryhdistäydyn: minunkin kohdallani voi olla niin.

Etenemme koiran kanssa keväisessä, laulua pulppuavassa metsässä. Mustarastaan hiljaisuus ja sen vaatimaton juoksu puunjuureen eivät lakkaa askarruttamasta. Ja mietin, mitä isoäiti miettii kerätessään lupiinia kasvavan pellon keskeltä koivujen saarekkeesta vastaa, lintujen helistessä koko lehdon taajuudelta. Yhden asian opin: kuolemaa ei pidä pelätä. Joskus ajattelen sitäkin, luisuinko kaltevaa pitkin filosofian pariin juuri tuosta ristiriidasta: isoäiti rukoilee ääneen joka ilta kuolemaa korjaamaan hänet, muut pelkäävät ja sanovat, että kunpa eläisi mahdollisimman pitkään, olisiko jokin kone, jolle ajatukseni voisi tallentaa ja jättää se pyörimään muiden iloksi.

Mutta ilahduttavatko ajatukset vai huolellisesti viikatut, käsin sammiossa pestyt pellavapyyhkeet?

Toivomukset pitäisi miettiä tarkasti. Mutta synkkä en ole, vaikka itkettääkin, ja vaikka ajatukseni järjestyvät luopumisen teeman ympärille. Ei se kai ihmekään ole, asun viikon edesmenneessä kodissani, olo on vainajien puolta. Osaan tehdä askareet, muistan kuinka tiskikone käynnistetään, missä on mikin tarvekalu, tiedän itse valinneeni kaakelit ja jopa painaneeni ne liimalla seinään ja levittäneeni niiden väliin saumausaineen kumisella lastalla. On kuin olisin palannut takaisin elämään, jota ei enää ole. Valitsen sängystä automaattisesti oman puoleni, mutta asunnossa on myös vierautta. Vieraat naisenkengät eteisessä, vieraita lehtiä.

Kipitän huoneesta toiseen, ei huvittaisi kirjoittaakaan, mutta on pakko. Mieluiten kai makaisin sängyssä ja parkuisin, mutta en tahdo päästää itseäni itkuun, josta on vaikeaa löytää ulos. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Lähdemme koiran kanssa uudestaan ulos, josko olo siitä helpottuisi. Ja ehkä pian keksin viidennentoista tavan.

Sävellajeja

Tapaan tänään ihmisen, joka laulaa fyysisesti.
Tapaan tänään ihmisen, joka vaihtaa yön luostarissa ryyppyretkeen vieraassa kaupungissa.
Tapaan tänään ihmisen, jonka keksintöä tapaaminen on.
Tapaan tänään ihmisen, jolla on laitoksella kaksi hyvää haltijatarkummia.
Tapaan tänään ihmisen, joka käy naistenhuoneessa usein.
Tapaan tänään ihmisen, jolle on helppo puhua.
Tapaan tänään ihmisen, jota en osaa kuvitella kiukuttelemassa.

Kuinka kuvata ihminen, jonka tapaa ensimmäistä kertaa? Valitut sanat johdattavat erilaisiin mielikuviin, vaikka kaikki sanottu olisikin totta siinä mielessä, että oikeusistuimessa myöntäisin noin sanoneenikin ja että kyllä, näin asia on.

Tapaan tänään ihmisen spontaanisti vesijuoksun ja koiranulkoilutuksen jälkeen, saan sähköpostin, vastaan tekstiviestillä, tapaamisajankohta siirtyy. Mutta yhtäkaikkisesti olen onnellinen, koska pääsen entisen kotini eteisen lävitse lysähtämättä itkuiseksi kasaksi rahille. Ajattelen, että joku haluaa tavata minut, ajattelen entisellä pihallani näkemiäni kiurunkannuksia. Selviän. Kahvilassa tapaan spontaanisti toisen ihmisen, salaattia syövän toimittajan, jonka viereen istuudun hetkeksi. "Yksin vai seurassa?" hän kysyy. "Seurassa. Mutta en tiedä, ovatko ne täällä jo", vastaan. "Mitä kuuluu?" hän kysyy. "Ihan hyvää. Teen juttua konerunosta", vastaan. "Konerunosta?" hän kysyy. Samalla kirjoitan puhelimeni näytölle Oletteko täällä jo?

"Entä sinä?" kysyn viestin lähdettyä. Asunto-ongelma on ratkennut yhteisten tuttujen vanhempien jalomielisyyden ansiosta. En ole kuullut ongelmasta, ja kesken selityksen saapuu seurueeni tuttu ihminen, joka on kysynyt, voisinko tavata toisen ihmisen, joka haluaisi tavata minut. "Tuo on seurani", keskeytän. Nousen, lähden.

Istumme ulkona. Oikea puolisko kasvoistani ruskettuu, vasen ei. Ihminen, jonka tapaan, alkaa saada päänsärkyä auringosta istuttuamme aikamme kevättä. Kuljemme nepalilaiseen kaulahuiveitta, hatuitta ja käsineittä. Kolme kasvissyöjää löytää aina tavan pyörittää lautasia ja työntää leipää toisen kulhoihin, kunnioittaa ruokaa jakaen. Purkitettu musiikki kuulostaa puupuhaltimilta, jotka tehdään nykyään kai muovista. Mitkä ovat kvaliteetit, jotka täsmälleen synnyttävät tuon vaikutelman? Joidenkin ihmisten puheäänikin on puupuhallinmainen, mutta ei kai kukaan silti väitä heidän äänihuuliaan ja keuhkoputkiaan puisiksi. Kuinka pitkulaiset vaaleat viisikot tunnistetaan sormiksi ja matala ohivaluva äänivalli autoksi?

Kiinalainen ja japanilainen kirjoitus ja puhe jäävät mieleeni, mietin niitä koko matkan kotiin, ennen tanssituntia koiraa ulkoilluttaessani ja tanssitunnille polkiessanikin. Miltä kuulostaisi kieli, jonka kaikki tavut olisivat onomatopoeettisia, joko auditiivisesti tai visuaalisesti (voiko onomatiopoiesis viitata visuaaliseen muuten kuin tönkkönä metaforana, tästä tulee mieleen lastenkirjan nimi Silakka korvassa; kuinka lastenkirjalla voi olla niin tuntoaistillis-eroottinen nimi)? Miltä kuulostaisi meidän kielemme sellaisen korviin, joka on tottunut etsimään merkityksen sävellajista ja melodiasta? Ja miten me sen kuulemme, itse asiassa? Mikä on meidän kielemme vahvuus, näiden peräkkäin aseteltujen sommitelmien?

Viive ehkä sanoisi, että värit.

Eikä se olisi huono vastaus, ollenkaan. Odotan kesää, jolloin voimme käydä ruohikolle aamiaistarpeinemme, kolmet tytönkoivet ja korvantaaksehiukset, hihittää soijajugurttilusikka suussa. Ja kesä tulee, vaikka olenkin kirjoittanut paperille ylös jotakin kiinnostavaa, johon aion palata sitten kun olen lukenut lukemattomien kirjojen listani, joka ulottuu kuuhun ja takaisin kultakuoriaisen korkuisin kirjaimin kirjoitettuna. Istun vanhassa kodissani, täällä on edelleen keraamisia veistoksiani ja Runousopin perusteet.

Paperilla lukee: vain jakamiseen, vakavasti ottaen, kun soveltaa itseen, rakentaa identiteettiä vain imagona, toisto puuttuu, tekeytyy toisen katseelle muodostuvaksi vaikka on muutakin.

Ihminen on muutakin kuin kirjaimet ja foneemit. Hän on muutakin kuin eleensä, paitansa väri, kesakot nenänpiillä ja iiristen väri - ne voi nähdä vain peilistä - ja tieto siitä, että jos astuu askelen lähemmäs ja koskettaa toista, toinen aistii lämmön ja tuoksun ja tietää paljon enemmän kuin siitä, mitä sanotaan, ehkä liikaakin. Ei, en nyt puhu mistään sielusta enkä subjektiivisesta kokemuksesta. Puhun siitä, mitä ei ole sanallistettu, ja mikä sanallistuu kenties vasta lääkärin vastaanotolla, jonkun toisen toimesta.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnille katselen ihmisten liikehdintää ja tajuan, kuinka harva ajattelee tapaa, jolla kantaa kehoaan. Sillä ei vain keho kanna persoonallisuutta vaan myös päinvastoin. Kun saan meemin, jossa kysytään, mihin kiinnitän huomioni vastakkaisessa sukupuolessa, vastaan liikkeiden kiihkeyteen. Voisin vastata myös läsnäoloon.

Pyöräillessäni kaupungin halki tanssitunnilta näen Svenskanin seinän kukkakioskin myyntitasolle nostetun laatikkoviinipakkauksen. Strindbergin ja Esplanadin tuolit ja pöydät ovat tyhjillään, taivaalla ohuita valkeita pilviharsoja, on vielä kovin valoisaa. Talvella tanssitunnin jälkeen oli pimeys ja yö ja usein kova pakkanen, juoksin tunnilta Tähtitorninmäelle mustan krimiturkkini tai punaisen hoikkuuden sisällä dersusaappaat jalassa, trikoiden päällä paljettikoristeinen hame, päässä musta neulebaskeri, käsissä rukkaset, oli yö ja tähdet piilossa. Nyt olen ilman hattua, kaulassakin vain ohut kirjava ja hapsukas kiinalainen silkkihuivi, jalassa ilmaa kepeämmät lenkkitossut joilla kävelen maailmaa kuin jumppapallon pintaa. Hyräilen mennessäni, kolme amerikkalaistyttöä täyttää pyörätien radanvarressa, liikun pohjoiseen.

En näe, kuinka kiinalaishuivi hulmuaa kiihdyttäessäni vauhtia ylämäkeä ennakoiden, mutta tunnen kankaan painon kaulalla lisääntyvän aivan aavistuksen verran ja äilähtivän. Pojat kolisevat lautoineen vielä tyhjässä Alppipuiston vesiaiheessa. Amfiteatteri on tyhjillään. Jalat ovat tykyttävät ja kuumat kaikesta rummuttamisesta, mieli takertunut syrjäsilmän muistikuvaan siitä, kuinka äkisti keho kääntyy, potkaisee vasemman jalan eteen, on kuin joku kiskaisisi nivustaitteesta taaksepäin, katse lentää oikeaan seinään, hiukset lyövät laajan kaaren, kädet ojentuvat sormenpäitä myöten, ja sitten keho perääntyy peilikuvassa, palaa hallintaan, torso taipuu ja kiertyy takaisin vasemmalle, kädet koukistuvat kyynärpäistä, jalat nakuttavat tahtia ja hyppyyttävät ympyrän.

Ja on edelleen valoisaa.

Toinen postikortti Absurdistanista

Ensimmäiseksi näen, että ihmisten kylkiluut ovat liian luikut tähän tarkoitukseen. Tervehdin hieman pettyneesti, viiton suorakulmaisen tason suuntaan. Kudokset ovat levällään tässä kulutuskulttuurin anatomianluennolla. Ihmiset luovuttavat tuomisensa, lähtevät. Seuraavaksi tulee vanha tuttu Foucaulta tutkivine ystävineen.

Ystävä vakuuttaa korosteisella englannilla, ettei transgressiota voi saavuttaa ilman viiltelyä, amputointia ja fistfuckia, pelkällä avoimuudella, koska avoimuus on kuitenkin vain diskursiivista ulottuvuutta. Ehkä hän ei ole koskaan kokenut stressireaktiota sen jälkeen, kun jokin pelottava on lähtenyt leviämään veteen tipautetun pigmentin lailla, ja tullut takaisin paheksuvina muksauksina? Miten diskursiivinen voidaan ratkoa irti lihasta? (Samaa ongelmaa pyöritämme lauantaina toisessa kontekstissa miettiessämme hetken kevytmielisyyden puuskassa, onko mitään immateriaalista olemassa. Unien näkemiseenkin menee kaloreita. Ei saisi viisastella, mutta historiallisesti on tietysti todettava, että kyllähän on ollut kantoja, joiden mukaan softa ei tarvitse mitään rautaa: nuppineulan päässä tanssivat enkelit ja ulottumaton sielu.)

Kohottelen kulmiani, totean: "I'd rather bet the transcendence from one level to another than the transgression that has to be repeated, then!"
"So you're inside the kantian tradition and it's discourse!"
"Absolutely not! I don't believe I have to buy the hype of the transgression nor the hype of transcendence. I can go without them. I'll just experience..."

Mutta muutun koko ajan. Ja mietin siinä portailla epäkäslihasta venyttäessäni, täysin vierasta tyyppiä silmiin tuijottaessani, miten omituista on keskustella tällaisia asioita tuosta noin vain, jostain hemmetin fistfuckista, ja vielä filosofian historian lastenkarusellin välkkeessä, mistään hämmästymättä. Meillä on yhteistä kieltä, selvähän se, mutta joskus tuntuu, että filosofian harrastamisen eksplisiittisyys saavuttaa ne ulottuvuudet, jotka "eksplisiittinen" herättää niissä, jotka eivät ole kuullut tuhansia kertoja itsepäistä kehotusta: "Eksplikoi!"

Voisin mainita, että yksi mies on pudonnut kehotuksestani sellaiseen hirnuntaan, että miltei pahastuin. Mutta vain miltei.

Muuten täällä on kaunista, kukat entisen sosiologian laitoksen seinänvierellä ovat uskaltautuneet jo aamusta ruohon ilmoille ja mustarastaat laulavat merenrannassa auringonpilkuttamaa sunnuntaita. Viittaan kukkiin ja leipomon rinkelikylttiin, ystävätär virnistelee. Ja kun tulee ilta, ja kuljetan häntä kohti rautatieasemaa, vertailemme eri kondomimerkkien tunnelmaapilaavuusastetta.

Jos ihmiset tietäisivät, että ympäristöihmiset puhuvat tällaisia iltaisin, meitä ei ehkä pidettäisi robotteina tai tunteellisina hölmöinä. Mutta rakas ystävä, me emme kerro tästä kellekään. Kun luet kortin, revi se viisisenttisen kokoisiksi paloiksi ja niele ne yksi kerrallaan.

Päiväni on omituinen, vietän sen osittain Byrokratistanissa, osittain Absurdistanissa. Ensimmäisen voisin jättää joskus pois matkasuunnitelmistani, toista tuskin koskaan, sillä epäilen, että se kulkee mukanani, ja kun käyn olemaan mukavasti, se levittyy ympärilleni sakeana kuin narsissimatto. Ja hyvä niin. Pidän Absurdistanista nimittäin enemmän.

Postikortti Absurdistanista

Ystävätär huutaa heti, kun hänen on nostettava palanut kätensä ämpäristä, huutaa ja juoksee ympyrää pienellä lattiallani. Kyyneliä linkoutuu silmistä silmälasien sisäpuolelle, siinä ne ovat aika manraymaisesti, eivät valumavesiä kuten poskilla. Ilme kasvoilla on hyvin lähellä hysteeristä naurua, mutta ymmärrän kyseen olevan kivusta. Taitan painopakkauksesta kaksi parasetamolitablettia, pakotan ne alas juoman kanssa, Skypestä putkahtelee pala palalta toisen ystäväni uni, jossa hän on ylisillä ihme-eläinten kanssa. "Kärppiäkö?" kysyn vaistolla, näen heti unikärppiä, en saa vastausta ennen unen tekstiksi kiteytymistä. Jos oikein havaitsin, muutuin mustavalkoiseksi, jatkaa ystävä samalla kun käärin ystävättären palaneen käden ympärille ensin rasvasiteen ja sitten steriilin sidetaitoksen ja pintelöin kaiken löyhällä, varovaisella otteella. Yllättävän loogista, vastaan ennen kuin pahoittelen sitä tosiseikkaa, että olen huono hoitsu, joka ei ole varma siitäkään, mennäkö Marian päikkärille taksilla. On puoliyö, edessä unta sylikkäin ystävättären kanssa kahdeksankymmensenttisellä laverillani, ja sitten koko suloinen sunnuntai strategiatyötä.

Heräämme, ambulanssi huutaa kadulla. Ja äkkiä kello on melkein kuusi ja kaikki on ohi ja taas mentävä, ja nukuttaa.

Tuskasta, liioittelematta

Lisääkö tieto aina tuskaa, kysyy ystävä sähköpostissaan. Ei, ei se lisää. Tieto siitä, että olen ollut jollekulle ihana näin ja näin, ei esimerkiksi lisää. Se vapauttaa tuskasta, että ei sovi, ettei osaa lukea oikein toisen käyttöohjeita, että säikähtelee turhia ja turhaan.

Joskus tieto lisää tuskaa, mutta onko tuska väärä tai huono asia? Tuska on yksinomaan huono asia, jos hyväksytään maailmankuva, jossa nautinto ja tuska ovat dikotomiassa keskenään ja jossa nautinto on itseisarvo, jopa perimmäinen itseisarvo. Utilitaristi voi vielä ostaa tällaisen kuvan, mutta minä en voisi. (Tämän takia olen sukset ristissä aika monen muun eläinetiikasta kiinnostuneen ja kasvissyöjän kanssa. Argumentti kärsimyksen pahuudesta ei pure minuun niin totaalisena kuin moneen toiseen, vaikka säpsähdänkin hereille ajatukseen, että eilisessä kirjoituksessa mainitut lempikahvilani sokeritoukat saatetaan kirjoituksen seurauksena listiä.)

Tuskalla on funktionsa. Se on työkalu, erinomainen sellainen. Se terävöittää näkymän siihen, mistä ei saisi sanoa yleisesti mitään, mutta josta huomaan sanovani yleisesti vaikka mitä. Koska on asioita, joita voi sanoa yleisesti, eivätkä yleiset toteamukset mitenkään torpedoi sitä, että yksittäistapaukset ovat yksittäistapauksia. Kun katselen Alepassa työmatkallani - kävelen puoli tuntia ihanassa lauantaiaamussa - lehden lööppiä, että Pinjajotakin kertoo, kuinka rakastui Hjallikseen, auts!!, arvaan, ettei haastattelussa puhuta mitään oksitosiinista ja vasopressiinistä, eikä altruismista, eikä äidin ja lapsen tanssista, eikä siitä kuinka jokainen rakkaus on siirtymäobjekti siitä pehmeästä lämpimästä äidistä, joka kerran riuhtaisee nännin suusta viimeisen kerran ja tyrkkää lapsensa maailmaan, jossa tytöillä on mansikkahatut ja pojilla mustikkahatut, jotka kasvavat päähän kiinni. Mansikoiden siemenet ovat nähtävissä pinnalta käsin, mustikoiden eivät. Sitten kiistellään, kumpi on oikeinoikein, ja hiekkalapiolla päähän pum.

Minä pidän tietämisen tuskasta. Se on mielestäni ainoa keino kouliutua maailmassa. Nyt minä loukkaan sinua varmasti, mutta kerronpa kuitenkin, kun kerran kysyt, kirjoittaa yksitavuinen mies pitkän lauseen. Ja sitten hän kertoo kuten kunnon kaksoisagentti. Enkä minä loukkaannu, tietenkään. Mieluummin tiedän kuin olen tietämättä. Ymmärrän tilanteen, hahmotan paremmin naurahdukset ja ilmeen täsmentymättömyyden. Tietämättömänä epäilisin, että katson kaikkea oman suruni läpi, että olen menettänyt empatiakykyni, se olisi paljon tuskaisempi tila. Ei, empatiakykyni on edelleen akuutti, kunhan saan olla läsnä, kahden, kasvokkain: vetäydyn toisen sisään, hänen tunteisiinsa, kierryn niihin tiukasti, ja sitten jälkikäteen väännän itseäni meisselillä tästä ulos varoen, ettei kanta menisi soiroksi ja etteivät kierteeni jauhaisi lihaa tohjoksi.

En ymmärrä, millainen on tunnetalous, joka koettaa kieltää tuskan sulkemalla silmänsä todellisuudelta. Minä mieluummin tiedän, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on hälyttävän ylhäällä, että on eläinlajeja joiden arvellaan pian tuhoutuvan kiitos inhimillisen mukavuudentavoittelun (tämä on yksi syy, miksi nautinto ei ole kestävä eettinen ohjenuora), että on ihmisiä jotka eivät pidä minusta, että olen surkea pysymään nuotissa laulaessani ääneen ja niin edelleen. Tiedän mieluummin senkin, että olen huono sanomaan ei ja että se tarkoittaa sitä, että ajatudun kummallisiin tilanteisiin ja projekteihin, jotka tuottavat nautinnon lisäksi tuskaa, ja sitä, että minulla on paljon ystäviä mutta että burnoutriskini kasvaa ja kaltevoituu, sen ikkunasta voisi tehdä kokeita siitä, putoaako kilo lumihiutaleita nopeammin kuin kilo vesipisaroita.

Tänä kummallisena talvikeväänä, kohta on kesäkevät, infektio tuntuu keskeiseltä sanalta ja metaforalta. Uimahallissa vanha nainen kysyy, tiedänkö paljonko lintuinfluenssarokote maksaa, ja miksi lehdistössä ei puhuta aiheesta mitään, mitä tämä on olevinaan, kuka hyssyttelee, olenko jo ottanut rokotteen ja niin edelleen. Silmäilen naista lempeästi, venytän toista pakaralihastani, sanon, ettei hätää. Odotellaan.

On asioita, jotka ovat tuskaisempia, joista saa enemmän irti.

Tuska on hieno työkalu. Se on hyvin eksakti ja konkreettinen. Se ei jalosta, mutta ei toisaalta ole synniksikään. Siitä pitää vain oppia iloitsemaan, samalla tavalla kuin voi iloita kehonsa hormonaalisen toiminnan erehtymättömästä kevääntunnistusmekanismista, samalla tavoin kuin voi oppia iloitsemaan kuolemasta (ähäkutti, etpäs saanut vielä kiinni, kuten Szymborska kirjoittaa noin väljästi mukaillen; mutta iloitsen kuolemasta myös toisella tavalla: täällä olisi muutoin kovin ahdasta tai sitten täällä kontemploisivat puhuvat päät ilman lisääntymistä, äh, eivätkä ne sitten varmasti edes kontemploisi...) ja samalla tavoin kuin voi oppia iloitsemaan siitä, ettei halua vedota sellaiseen puoskarointiin kuin ironia.

Minulla on avoin riitatilanne ironian kanssa. Eikä siinäkään mitään lioittelua, kiitos, saa näihinkin teksteihin lukea ironian. En ole sellainen idioottidiktaattori, joka kuvittelee voivansa estää jotakuta lukemasta näihin kirjoituksiin ties mitä, sellainen ei ole vallassani. En osaa sensuroida kenenkään ajatuksia, enkä edes tahdo. Mutta ironia on liian helppoa, liian tuskatonta minulle. En pidä siitä, luulen sen korruptoivan moraalini tuossa tuokiossa.

Ystävä valittaa, ettei ollut eräässä tokaisussaan riittävän itseironinen. Vastaan: No siitä, puuttuuko ironiaa vai ei, ei kyllä voi sanoa koskaan mitään. Siksi ironia on niin agonistinen ja nonsensikaalinen retorinen keino... aina voi sanoa jälkeenpäin et hei, toihan oli ironiaa tai että ei se mitään ironiaa darling ollut, että nyt kyllä tajusit ihan väärin. SIKSI en pidä ironiasta, itseen tai muihin suunnattuna, ja eettisyyden nimissä koetan karsia sen tekstistäni ja puheestani. Liian usein se on takaportti kun tilanne käy uhkaavaksi tai vituttaa ja tahtoo hyökätä toisia vastaan. Mun mielestä ihmisten pitäisi kuitenkin tulla toimeen keskenään.

Luulen, ettei ironiaa tarvitse, jos hyväksyy inkoherenssinsa. Tiedän, etten kykene koherenssiin, vaikka pyrinkin siihen. Ainakin koherenssi yli ajan on vaikeaa. Uudet kokemukset muuttavat näkemyksiä, kuten oikein onkin. Mutta kirjoitus jää, sitä pitkin voi jäljestää, kirjoitus on ajatusten indeksikaalisia merkkejä, yhtä paljon ajatuksia kuin ulosteet ja jäljet hiekalla lintua.

Ja osittain se, mitä voitaisiin sanoa inkoherenssiksi (ja jonka joku tahtoisi tulkita ironiaksi) on kuitenkin myös sitä, että hyväksyy, että on monia tarkastelutasoja ja ettei ole mitään yhtä tasoa, joka olisi aina ja kaikkialla relevantti. Ei ole kaiken teoriaa... kaiken teorian kaipuu heijastelee sellaista estetiikkaa, jossa pelkistetään pelkistämistään. Mutta minä pidän Klimtistä, siitä kuinka preussinsinistä täplittävät sampanjanväriset ruusut, ja hiukset valuvat ja syntyy ymmärrys siitä, kuinka yhdestä tapahtumasta voidaan puhua monessa eri tyylilajissa ja näkökulmassa. Jos pitää valita lempeä konflikti tai kuoliaaksihymistely tai käsittämätön me ja muu maailma -asetelma, tahdon mieluummin konfliktin.

Törmään usein siihen, kuinka tuskaa lioitellaan. Kuinka unohdetaan, että kaikkeen oppimiseen liittyy tuskaisuus. Oppimisessa on tärkeintä oppia sietämään tuska ja iloitsemaan siitä, ottaa se siedätyshoitona. Mutta tätä voi vaatia vain itseltä. Toki toivoisin, että muutkin tahtoisivat asettaa itselleen tavoitteita eivätkä vain sanoisi olevansa heikkoja luonteita, jotka eivät voi kehittyä. Mutta eihän maailma toiveitani kuuntele. Enkä pidä itseäni vahvana luonteena, kaukana siitä. Tiedän heikkouteni ja hyväksyn ne nyt, tällaisina, mutta toivon harjoitteideni vievän minua vähitellen eteenpäin. Kun pitää ensimmäistä kertaa tehdä jokin liike, tehtävä tuntuu mahdottomalta. Kun liikettä on harjoitellut kuusi tai kaksikymmentä vuotta, jokin loksahtaa paikalleen, ja jää ihmettelemään, mikä tässä niin vaikeaa oli olevinaan.

On monta liikettä, joita harjoittelen jonkin hyvin kaukaisen mielikuvan avulla. Tuskasta tiedän, että harjoittelen riittävän ahkerasti. Ja iloitsen siitä. Mutta läheiset eivät ymmärrä. He sanovat voi sinua ja miksi teet itsellesi tuollaista ja ansaitsisit parempaa.

En tahdo parempaa heidän mittapuunsa mukaan. Pidän enemmän siitä, että voin työntää yhä kauemmas maailmani rajoja, tehdä itselleni lisää tilaa liikkua. Kaikki venyminen on myös repeämistä. Ja venyessäni ymmärrän konkreettisesti, mitä tarkoittaa se, että olen paitsi erityinen, myös yleinen ja samanlainen, ja mitä tarkoittaa se, että samalla voidaan sanoa, että muutun ja pysyn samana. On vain oltava akuutti taju siitä, millä tasolla näiden olosuhteiden väitetään vallitsevan, ja ymmärrettävä, että sitä, missä tahdon pysyä samana, en yritä muuttaa.

Vaikkei sekään takaa, ettenkö siinä muuttuisi.

Asumisesta ja valosta

Myöhäisherään siihen, että vappu on lähes viikon kuluttua ja alan proaktiiviseen sähköposteiluun. Vesijuoksuun initioitu kohtalotoveritar vanhojenpiikojen panttitoimistosta - jonka luen sujuvasti patenttitoimistoksi, absurdi mielikuva - kannattaa vappunenäilyä. Hän haluaa hiljaisen kumiapinan, minä avosuisen kumikrokotiilin. En edes halua ajatella, mitä joku "Amalia vie kumikavaljeerinsa saunaan" -lauluun fiksoitunut Sigmund tästä saisi irti.

Mutta vappuun on vielä matkaa. Kuulen kauhukseni, että olen ensi viikon koiranhoitajana. Ei siinä muuten mitään, mutta viikkoni on täynnä pieniä, suhruisia tussimerkintöjä, eikä koiraneiti uskalla vielä odotella yksin asunnossa. Se tarkoittaa, että minun on muutettava viikoksi entiseen kotiini, jossa en tahdo päästä itkemättä ja hyperventiloimatta eteistä peremmälle. Ehkä olemme ulkona kaiken aikaa, ja siivoamme vaatehuoneesta liikoja roinia sisällä ollessamme. On vielä paljon lajiteltavaa - ompelutarvikkeita, huovutustarvikkeita, polttamattomia keraamisia veistoksia laatikoissaan ja niin edelleen. On päätettävä, mitkä viedään jäteastiaan ja mitkä vinttiini, joka on niin pieni, ettei kaikki saata millään mahtua sinne.

Kauheinta kuitenkin on, että entinen kotini on niin pimeä. Olen jo tottunut täällä kukkulanlaen viidenteen kerrokseen kokoseinän ikkunoineen ja ullakko- ja kattopeltinäkymineen. Entisessä laaksokodissani näkyy lehmuskuja, ja autot roiskivat rapaa. Asunto on uuvuttavan suuri ja hämärä, sänkykin yksin atlantinlaajuinen. Suurten ihmisten koti. Mutta saanhan sentään käydä pesässäni päivittäin kastelemassa kukat, kävellä hämärästä valoon, kavuta portaat. (Jokainen kerta, kun ajattelen portaita tai tikapuita, ajattelen sitä rakkauden tietä, josta Diotima puhuu Platonin Pidoissa. Kipuamista, kapuamista tasolta toiselle. Ja erään seminaarin kiistaa siitä, salliiko totuuden ja hyvyyden rakastaminen lainkaan fyysistä hinkua, ainakaan vain yhteen ihmiseen, ja voiko lapsia siittävä ja synnyttävä ihminen enää liikkua puolueettomasti todessa ja hyvässä - pitää muistaa että sama Platon puhui myös lasten ottamisesta vanhemmiltaan ja kasvattamisesta laitoksissa, jotteivät nämä kehittäisi vääriä lojaliteetteja; minusta tämä kaikki resonoi, tänään, jotenkin keskusteluun avoimuudesta, josta lupaan itselleni olla kirjoittamatta, mutta johon huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen. Jossain ohitetaan kohta, jonka mukaan vain todellinen kauneuden idean näkeminen synnyttää todellisen hyveen, ei pelkkiä hyveen naamioita. Toimissa oleva kauneus, tämäkö on taso, joka koetetaan kiertää? Niin, ja tietenkin tämä on sama Platon, joka kirjoittaa kirjeissään, tai ainakin laitetaan jonkun toimesta kirjoittamaan, otapa tuosta selvää, kirjoittamisesta: "...varo, ettet joku päivä kadu ajatuksia, jotka niin arvottomalla tavalla olet tuonut julki. Paras turva tätä vastaan on se, ettei kirjoita, vaan opettelee ulkoa. Se, mikä on kirjoitettu, tulee näet pakostakin julki. Sen vuoksi minä en koskaan ole kirjoittanut mitään näistä opeista, eikä niistä ole eikä tule olemaan mitään Platonin tutkielmia. Ne, jotka sillä nimellä kulkevat, ovat kauniin, nuoreksi muuttuneen Sokrateen aikaansaannoksia. Voi hyvin ja luota minuun ja lue tämä kirje yhä uudelleen ja sitten polta se..." )

Kuultuani seuraavasta viikosta näen unta, jossa järjestän ruskeita henkilökortteja mappeihin. On pimeää, en tahdo saada teksteistä selvää. Pölymakkarat kierivät ympäriinsä. Jostain kuuluu saksofoni usean seinän läpi, ja sitten taputusten ääntä. Ja sitten askeleet, jotka kävelevät vierestäni, mutta en näe ketään. Koetan tuijottaa, mutta tajuan sitten, että kyseessä täytyy olla Näkymättömän tytön, jonka pian tapaankin täällä Helsingissä, vapunjälkeisellä viikolla. Yritän mapittaa entistä nopeammin, koska vieraani on jo täällä, mutta kortit hajoavat lattialle, ja valot syttyvät niiden osuessa ruutuihin, ja tajuan, kuinka sormet tarttuvat harteisiini, olen shakkinappula. Ja kaikissa korteissa on samat kasvot, mutta en tunnista niitä keneksikään, en edes mieheksi tai naiseksi, ja hätäännys täyttää minut.

On ihanaa herätä, vaikka uni jääkin lyhyenlaiseksi. Maailma on aamuisin uusi, vaikuttava. Taivas vihmoo vettä, jonka seassa leijailee yksittäinen valkea talven nenäliina silloin tällöin. En ahdistu sään päättämättömyydestä, poljen tieheni, odotan, Viiveen sateenvarjo on suurennettu daturankukka eräästä parvekekokeilusta.

Ja aurinko ja valo hiipivät esiin, tiikerinraidallinen sää. Komeat kumpupilvet ilahduttavat maatessa sängyllä ja katsellessa maailmaa, samoin nyt istuessani kirjoittaessani pienen tiikkiviiluisen pöytäni ääressä, jonka kanteen on piirretty permanenttussilla Herra Kissa, entiseni sarjakuvahahmona, vuonna 1996. Ei, ei ole outoa asua asunnossa, jossa asuin ensimmäistä ja viimeistä kertaa yksin, tämä on ainut yksin-asuntoni, mutta myös yhden onnettoman parisuhteen yhteisasunto, ja asunto, jossa odotin entistäni hänen Madridin-vuotensa hänen lähdettyään ovesta ulos klonk ja rappuaskelten tattadattada ja tajuntani tosiseikka, että sama kappale Palestrinan Missa Brevisistä on soinut koko yön repeat one -toiminnolla.

Asunnossa on kummallisia piirteitä. Esimerkiksi olohuone-makuuhuone-työhuone-keittiö-ruokasalini lattialankut juoksevat valon suuntaan, tarkoittaen erkkeriseinästä ovea päin. Kirjasto-eteisessä taas lankut, kuluneet ja tikkuiset, vastustavat valon suuntaa. En voi ymmärtää tätä toteutusta. Ja kylpyhuoneessa, joka on luojaparatkoon suureellisen kokoinen kaikkeen muuhun verrattuna, on lattiakaivon vieressä ammottava aukko jonnekin mustaan ja niljaiseen. Tahtoisin sokeritoukkia, mutta niitä ei ole. Ei se mitään. Cafe Esplanaden naistenvessassa on. Siellä on hyvä tarkkailla niiden värähteleviä edesottamuksia kaakeleilla ja kaakelinsaumoilla. Olen aina pitänyt sokeritoukista, jotka ovat kunnollisia, hiljaisia eläimiä. Enemmän ihmiset minua kauhistuttavat.

Parasta on valo. Se ei tunnu tunkeutuvan tänne kuten se tunkeutuu varjoisampiin kapeaikkunaisiin huoneisiin. Se on läsnä kaiken aikaa, leijuu ilmavana massana, maalaa näkyviin kaiken tarkasti. Se on läsnä, kun herään, ja yöllä ikkunanialinen vaijerissa roikkuva katulamppu heittää vastapäiselle seinälle kasvieni viidakkovarjot ilman että kenenkään tarvitsee erikseen niitä seinälle maalata. Se, mikä on päivisin kirkasta ja selkeää hiirenkorvanvihreätasaisuutta, hiirenkorva-aavikkoa, on öisin varjojen viidakko, jossa jasmiinit kuiskivat ja yönkuningatar vääntelee vartaloaan. Varjot kasvavat seinälle itsestään, kun aurinko sammuu vastakkaisen talon kattopellin taakse.

Siksi sanon toveri Timolle lujasti ei, kun hän kysyy, eikö sänky voisi olla toisella seinällä. Ei, ei se voi, olkoonkin että sinä olet opiskellut arkkitehtuuria ja minä en. Mutta minä olen asunut täällä ja maalannut aiemminkin valovarjoa. Minun on saatava maata sillä puolella, jota aurinko porottaa, tänäänkin sängyllä lämpötila oli herätyskelloon integroidun lämpömittarin mukaan kolmekymmentäkaksi astetta. Makaan alusvaatteisillani, läähätän ja luen Spinozan Etiikkaa. Olen tilojen ihminen, täällä kirjoitetut runot puhuvat auringosta iholla, läähättämisestä, tyhjyydestä ja avaruudesta, pilvien liikkeestä, rannoista ja viidakoista. Ja entisessä kodissani - niin, hiekkatiestä, likaisesta lattiasta, lehmuskujasta, kevättalvesta, ajasta joka ei täyty, lopu, kiteydy. Kesällä siellä puiden lehtevyys on auringon edessä, täällä ei mikään, paitsi pilvet ja lokit.

Täällä on kesä jo huhtikuussa. Mutta nyt joudun ensi viikoksi rangaistussiirtolaan käsittelemään menneitä, mennyt tuijottaa jokaisesta seinästä. Kaikki esineet toteavat proosallisesti ja kaunistelematta: epäonnistunut. Ajattelen etukäteen, kuinka käyn vaatehuoneeseen, nostelen tangolta naamiaisasujani kuten kuningatar Kristiinan mekon, viikkaan ne nimikoituihin laatikoihin, käyn läpi parvekkeella talven yli seisseet ruukut. Koetan olla muistamatta, että tänä vuonna en voi laittaa parvekkeelle mitään kasvamaan. Tuoksuherneet on kasvatettava pellolla, tuotava taivaspesääni kimppuina.

Ei, Szymborska on väärässä sanoessaan, että taivas on yhtä paljon kaikkialla. Kyllä se on toisissa paikoissa enemmän. Tai jos ei enempänä, niin ainakin siedettävämpänä. (Niin, onhan tämä suuruudenhullua, mutta kyllä Brodskykin välillä on idiootti - ei se, että saa kirjallisuuden nobelin, näytä maailmankaikkeudessani tarkoittavan, etteikö minulla olisi kykyä opponoida noita kuvia...)

Löydän tavaroistani mesotsooista kauppakassiani penkoessani kortin, jota en ole ikinä lähettänyt, Kissaa edeltävälle poikaystävälle. Siinä kysyn, olenko ainoastaan vapaa vai myös tyhmä kuin lintu. Sitten puhun kitchenettestä. Se on hauska sana, tuo mieleen tuhatkahdeksansataaluvun ja kitschin samalla polkaisulla. Kortti loppuu kappaleeseen: "On kyseenalaista olla sen rodun edustaja, myyntimies, joka koettaa määrittää elämän pelot mekaanisen heilurin avulla. Mutta ostaisit minulta rakkautta parilla sanalla! Lupaan teeskennellä kohtalokasta aristokraattia." Ilmeisesti kortti liittyy johonkin elämäntilanteeseen, jonka olen unohtanut kauan sitten. Veikkaisin, että kyse on riidasta, koska olen jättänyt kortin lähettämättä.

Tarkastelen sanoja enkä ymmärrä. Tunnistan käsialan, mutta motivaatio, konteksti ja syy kortin jäämiselle kauppakassiin ovat saavuttamattomissani. On hyvä, että täällä on näin valoisaa, koska olen melkoinen pimeys itsellenikin.

Me olemme lehdistö ja paljon muutakin

Huhhuh, mikä päivä. Aamulla vesijuoksen niin, että silmissä sataa pitkästä aikaa lunta. Olen neuroosin partaalla, koska päivä vaikuttaa liian jännittävältä: ensin elämäni ensimmäiset kirjanjulkistajaiset, sitten iltakävely sympaattisen vakilukijani kera.

Julkkareissa, tai sanotaan nyt sitten salakapakassa, on Blogistan edustettuna hyvin. Paikalta tunnistan Viiveen ja itseni lisäksi - tosin olen vesirajaminihameessa ensimmäistä kertaa kuuteen kuukauteen, joten itseni tunnistamisessa on tiettyä klappia - toveri Timon, Karrin, Swendolynen, Juhanan ja skede-TM:n. (Vai liittyivätkö he vasta jatkoilla mukaan, mitenköhän tämä nyt meni, objektiivisuuteni siiderin siivittämää.) Paikalla oli myös edesmennyt Lorem Ipsum. Sekä Mikael, joka horjahtelee niskaani, vaikkei minulla tästä ensimmäisen persoonan tietoa olekaan. Sekä se, joka muodostaa kanssani jatkojen lehdistön: moninkertainen kollegani, joka on 1) eronnut nainen (kyllä, se on lähestulkoon ammatti!) 2) filosofiasta valmistunut 3) toimittajanduunia tekevä (tai no, olenko minä, ööh?) ja 4) nauraa lujaa (sekin on miltei ammatti).

Julkkareista voin kertoa sen verran, että siellä keskustellaan kirjasta, ja tarjottimella on viinirypäleitä, jumalaisia tapinikeksejä (käsittääkseni niitä pestonmakuisia) ja kivennäisvettä. Runokirjaa on kolmella erilaisella kannella. Valitsen sen, missä on valaat, koska kokoelman parhaassa runossa valas on keskeisellä sijalla, vaikka runoilija onkin henkilökohtaisesti vakuuttanut, ettei ole uinut valaan aortassa vaan katsellut valasta teeveestä. (Muistaakseni vastaan tuohon informaatioon - tästä on jo aikaa, tästä - etten toki olettanutkaan hänen sukellelleen valaan aortassa.)

Pettymyksekseni runoilija itse ei lue ääneen valasrunoa ja kehtaa jatkoilla arvioida vieläpä sitä kaikkein huonoimmaksi. Mutta sentään jotain ilahduttavaa poeetta Nummela sanoo, niin ilahduttavaa, että kirjaan sen heti lapulle ylös: "Googlerunoilijan unelma olisi, että jokainen joskus kirjoitettu lause olisi netissä vapaasti saatavilla." Selvästi poeetta Nummela on avoimuusasioissa samoilla linjoilla Hurinansanomien ja eh, allehalanneen kanssa, minkä ilolla saatamme lukijan tietoon. Vielä tämä maailma tästä muuttuu hyväksi paikaksi, sanokaa minun sanoneen! (Tosin Nummela sanoo myös, että blogeja ei kukaan jaksaisi lukea, ellei etsisi matskua runoihin, jotka, kuten hän toisaalla mainitsee, ovat joskus sosiologista tutkimusta. Uskoo ken tahtoo. En kuitenkaan usko, että kävijälaskurini kartuttajat voivat kaikki olla runoilijoita. Ei heitä niin paljon Suomessa ole. Ja millaisen runon tästä muka saisi?)

Keskustelu loppuu, ihmiset taputtavat, pienkustantamoista uutiskuvaa hakeva kuvausryhmä rymyää teilleen. Menemme tyttöjen kanssa teelle ja puhumme, puhumme, puhumme. Asumme ihan lähekkäin, nyt meillä on oma hevoskastanjakukkulan kirjoittajien piiri, puhumme aamiaisista ruohikolla, tanssista, runoista.

Viive lähtee töihin, me jatkamme UFFiin katsomaan keväthameita silkan lehdistön voimin. Saamme tiedon jatkopaikasta. "Poiketaan siellä ohimennen", toteamme. Poikkeama venyy. Vedämme päiväkännit pillimeh - anteeksi, pillisiiderillä. Kollegalla on kaksi sinistä ja yksi punainen pilli, meikäläisellä kaksi keltaista ja yksi vihreä. Joudumme tyttöjen pöytään eikä poikien laseissa ole pillejä. "Tätäkö on sukupuolierottelu", kyselee lehdistö. Kesken kaiken kännykkäni soi. Kah, kolumnilehdestä soitellaan. "Lähettäisitkö meille laskun ja verokorttisi, haluat varmaan palkkionkin koluista?" kyselee työnantaja.

Tilitän kollegalle hajamielisyyttäni käytännön asioissa.

Toisessa pöydässä puhutaan runoista. Kiskomme siidua pillillä. Teemme jo lähtöä, kun meille luvataan keskeisempi paikka uudesta pöydästä. Ihan keskellä! Selvä, ollaan vielä hetki. "Me olemme lehdistö", julistan. Se on hyvä, sillä kukaan ei ollut tajunnutkaan sitä vielä aiemmin. Kollegalla on ihanan tyttötyttö paita pitsikaistaleineen, minulla pitsisukkikset. Ja siidulasit ja pillit, ehkä emme vaikuta niin professionaaleilta, nauramme ja teemme koreografiaa istualtaan. Ilmiselvästi pöydässä koetetaan keskustella runoista, mutta lehdistö se jauhaa vain vaahtokylpybileistä ja muutenkin bikinipartyista.

En jaksa jäädä synkistelemään kollegan lähdettyä, vaan lähden sitten minäkin eteenpäin. Tarvon sateessa kahvilaan, vetäisen teet selvitäkseni, kirjoitan runon. Haen pyörän, ajan takaisin kukkulalleni lehdistönreippaana. Vaihdan vaatteet, alan tuntea itseni taas normaaliksi. Minihame ja korkkarit pingottavat olemiseen aina oudon väännön. Farkuissa ja lenkkareissa olen enemmän kotonani, kipitän Adolfinkatua sateessa, muistelen, onko puu poppeli. Seison kulmassa sateessa, Venni tulee, menemme meille, puhumme rooibosta särpien eroamisesta ja selviytymisestä.

Mutta kirottu puhelin ei jätä minua edelleenkään rauhaan! Nyt soittaa vuokraemäntä. Olen laittanut edellisen asunnon oven takalukkoon muuttaessani pois, ja ainut avain on tietysti nipussani. Huokaisten yön selkään, siis.

Kun pyöräilen sateisen Helsingin läpi hyvästeltyäni Vennin liian pikaisesti, alan olla väsynyt ja on jo yö, lokit kirkuvat. Kesä, ajattelen siinä huristaessani. Vuokraemäntä halaa, hänen koiransa on lihonut ja ukkoutunut hoidossa, oloni on laskuhumalaisen samanlainen. Kahdesta siidusta, huoh. Kiidän Helsingin halki takaisin kotiin, ylämäessä on noustava satulasta ja työnnettävä, voimat uupuvat kesken kaiken. Olen niin väsynyt, että silmissä vippaa.

Nyt käyn nukkumaan, sillä huomennakin on päivä, ja näemme Viiveen kanssa vesijuoksualtaalla jo kahdeksalta, ja puoleltapäivin pomoni tulee luokseni työlounaalle, ja täällä on vielä hieman siistittäväkin.

Touhukas päivä. Olen ollut lehdistö, runoilija, hupakkopissis, filosofi, stylisti, polkupyörälähetti, ystävä ja nyt sitten kohta vielä siivoojakin. Jei. Ja silti, jos joku kysyisi, mitä olen tehnyt, saattaisin vastata, etten paljon mitään - tänään oli näet vapaapäivä. Kuten on huomennakin, jolloin vesijuoksun ja kokkaamisen jälkeen kahlaan läpi tutkimuskirjallisuutta aktivismista, hyvinvoinnista ja burnoutista esitelmöidäkseni aiheesta lauantai-iltana dodoille täyden työpäivän jälkeen.

Ehkä sunnuntaina kerkiän hengittää.

Käyttöohjeita

Suositus: kannattaa lukea eiliseltä kosminen ompeluseura (osa yksi) eikä muuta. Iltaisin kirjoittamani on aina laaduttomampaa, säännönmukaisesti. En kuitenkaan aio ympätä noita kiskottuja päreitä takaisin puuhun saati tuhota niitä.

Mutta ne ovat masentavan nurisevia.

Ehkä voisin suositella suoraan, että kannattaa lukea vain ennen kello viittä iltapäivällä kirjoitetut, ylipäänsä.

Kuten tämä käyttöohje.

Pöh! joka karkasi käsistä

Paremman maailman Mikko pyytää minua kommenttilaatikossa nauramaan normille, jonka mukaan juuri miehen pitää pyytää naista elokuvaan tai viinilasilliselle.

Epäröin, että nauruni vaikuttaa väärin motivoidulta, sillä minut on pyydetty elokuviin ensimmäistä kertaa tänä talvena, kolmekymmentäyksivuotiaana, ja tänä talvenakin saldo menee niin päin, että olen pyytänyt miestä useammin elokuviin kuin nämä minua. Luonani on myös käynyt syömässä & juomassa huomattavasti useampi mies kuin toisinpäin. Tämä kvantiteeteista; ehkä normi on kuollut?

Pulkkamäessäkin (pulkasta olen edelleen kiitollinen lahjoittajalle; sen avulla todellisuudesta on paljastunut aivan uskomattomia piirteitä!) on kanssani käynyt ainakin kaksi miestä. Toinen heistä ei halua nimeään mainittavan, koska olisihan se tosiaan kamalaa tulla yhdistetyksi näin eksentriseen ihmiseen pulkkamäen merkeissä. Juu ja tämä ei ole mikään eufemismi, tämä.

Puhutaan todellakin pulkalla laskemisesta.

No onhan se tietysti epäillyttävää, koska siinä joutuu istumaan hetkisen toisen sylissä. Vaikka kyllä minusta ne välissä olevat villakangastakki-, kaulaliina- ja pipokääreet pitävät aika hyvin huolen siitä, ettei mistään kovin katsettakestämättömästä voi olla kyse. Ja laskevathan pulkalla alle kouluikäisetkin! Kas, koskahan se heiltä kielletään epäsiveellisenä ja epäillyttävä? Mitä sisältääkään kuusivuotiaiden afterslide?

Ja nyt paljastusten kermaa. Olen laskenut pulkalla kahdenkesken myös tyttöjen kanssa. Ou-ou! Ja letkassa, jossa oli ainakin kymmenen ihmistä pulkkineen. Siitä on kuviakin, Flickrissa. Moraalitonta menoa, kaikenkaikkiaan!

Ei hyvänen aika, pössis on välillä niin naurettavaa, että ei voi kuin pelätä saavansa jännetupen tulehduksen naamaan.

En silti oleta itseäni harvinaisen epäviehättäväksi olioksi, vaikka ehkä pitäisi. Luulen, että tässä on vain kyse suomalaisesta deittailukulttuurista. Tai siis, siitä, ettei sellaista ole. Ja että ainakaan nainen ja mies eivät voi olla ystäviä, sellainen on epäillyttävää. Ei saa sanoa, että on jonkun ystävä, heti alkaa kuhina ja kohina. Jotain siinä täytyy olla. No niinpä niin. Ja sitten kun tuo kuhina-alttius tiedetään, on parempi olla tunnustamatta mitään, tai oikeastaan, vielä parempi, ettei edes todellakaan tee mitään. Edes laske pulkalla. Täällä on muodikkaampaa olla ahdistunut, itsekastroida, hävetä, marista ja selittää kaikki ankeus jollakin huonolla yleistyksellä.

No niin, nyt, olkaa hyvä, annos purkitettua naurua.

Mikä on kiitos siitä, että raijaa kotiinsa jonkun syömään, valmistelee illallista, on hyvä keskustelu ja niin edelleen, tai sitten ei niin edelleetä? Ehdottoman kiellon, että tästä ei saa paitsi blogata, myöskään puhua kellekään. "Mitä teit eilen illalla?" Epämääräistä vääntelyä. "En voi sanoa." Katsahdus tiskialtaalle. "Ihan kuin joku olisi ollut kylässä?" Epämääräistä juoksemista pitkin seiniä. "Onko kaikki hyvin, mikset voi kertoa?"

Alan olla kyllästynyt tähän kuvioon, aivan perinpohjaisen kyllästynyt. Enpä tiedä, kutsunko enää ketään elokuviin, viinilasilliselle tai silittämään Lohta. Paitsi ne noin viisi ihmistä tässä kaupungissa, jotka tietävät, kuinka jokainen on tähtihenkilö vain omassa maailmankaikkeudessaan. Muille hän statisti, joka voi suunnilleen harjata hampaitaan vessaharjalla ja laulaa maammelaulua julkisilla paikoilla nuotin vierestä aiheuttamatta sen kummempia väristyksiä. Ai tuo, jaa jaa, kumma tyyppi. Ei ketään kiinnosta. Jos sanoisin nyt ihastuneeni johonkuhun, hetkauttaisiko se maailmaa? Ei. Ei hetkauttaisi. Eivät ole hetkauttaneet koskaan ikinä mitkään asiat joita olen sanonut. (Mutta ihastumisesta en pystyisi edes kirjoittamaan, luulen. Sellainen on liian konkreettista, intiimiä, kipeää sillä hetkellä. Vasta jälkeenpäin sen voisi sanallistaa.) Ei niin kauheita asioita ole, ei minun varastossani. Niin eksentrinen en näet ole, ihan tavallinen tyttö vain.

Eikä ketään todellakaan kiinnosta. Ei ainakaan varttia kauempaa. Ei, ennen kuin on jonkun ystävä. Ja ystävä - sille annetaan anteeksi kaikki. (En usko vihamiehiin ollenkaan. Eivät ihmiset jaksa vihata, elleivät ole jotenkin pahemman kerran patologisoituneet.) Huomaan ujuneeni takaisin samaan harmittavaan teemaan. Kello on nolla kolkytäysi, minua totisesti ottaa päähän. Tykkään itse sanoa asiat silleen suoraan, ei mene energiaa niiden möykkyjen pitämiseen mahassa, varomiseen mitä tuollekin ihmiselle saattoi kertoa ja mitä ei omasta elämästä.

Tänään saan kerrottua pääpiirteissään yhden nimiä mainitsemattoman jutun, jota olen pantannut, ystävälle, jota olen arastellut hänen parisuhdestatuksensa takia. Eikä hän säikähdä tai mitään. "Kuulostaa hyvältä", sanoo. Naiset harvemmin paheksuvat. Sitten meidän välillämme ei ole hiertävää möykkyä enää lainkaan, olemme taas ystävät. En sano, että avoimuus on parempaa kuin salailu, jokainen valitkoon itselleen kannan. (Ja jos ahdistaa lukea tätä blogia toisinaisine avoimuuksineen, älä lue. Ei täällä sinusta kirjoiteta, ei tarvitse pelätä -) Mutta kantaa valitessa kannattaa pitää mielessä, että muita ei hetkauteta kovinkaan helposti. Ja mitä pelkoihin siitä, että avoin kulttuuri alkaisi jotenkin kontrolloida ja sensuroida käytöstä - eikö voisi olettaa, että avoimuus karsisi pois lähinnä käytöstä, joka saisi jäädäkin tapahtumatta, kuten perheväkivalta ja kumppanin pettäminen tälle kertomatta? Ja että se samalla opettaisi yhden jos toisen tärkeän läksyn siitä, kuinka rationaalisia ihmiset ovat, kuinka hellyydenkipeitä, kuinka eläimiä, kuinka arkoja? Ehkä se opettaisi myös siihen, että on aivan turha kiukutella jollekulle siitä, että tämä on toisen yksilön pariutumisketjussa itseä edeltävä tai itsen jälkeen tuleva tai jopa päällekkäis-lomittainen?

Ei näiden nyt luulisi olevan niin vaikeita asioita kuvitella.

Ilman keskustelua en esimerkiksi tietäisi, etten ole ainoa, joka sai odottaa plusmiinuskolmikymppiseksi elokuviin pyydetyksi tulemista. Hoh, ehkä olen vain niin pelottava tai jotain. Tai mistä olisin tiennyt, että on normaalia toimia näin ja näin suhteen päätyttyä. Tai että jokin, mihin olen osallistunut, ei olekaan kauheaa ja omituista vaan oikeastaan ihan tavanomaista ihmisten kanssakäymistä. Tai että on normaalia etsiä ja löytää vertaistukea, kuten eronneiden naisten klubi, jossa sähistään miehille kesysti ja haaveillaan siitä, että osaisi rakastaa, sekasotkuisesti ja puoli-itkuisesti.

Huomenna on muuten seuraava salakapakka ja vielä lounasaikaan. Tai mikään niin salaista ole, hohhoijakkata. Sinnehän on tulossa useampikin bloggaaja.

Kello on yksi kolmetoista joten tosiaan asia taitoi ottaa päähän, hyvä kun sain möykkyni purettua.

Kaksoisagentit (eli Kosminen ompeluseura, luku kaksi)

jatkoa edelliseen päreeseen
*****

Kosmisen ompeluseuran jäsen yksi ja seuralainen ovat juuri poistuneet kadulle. Varpuset tsirpittävät ja tunnelma on vaisu.

- Et olisi sanonut, että olemme menossa juuri elokuviin.
- Ai miksi?
- No, katsohan, en tullut sanoneeksi heille, että me olemme...
- Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?

Jäsen yksi huokaa surullisesti. Miten toinen ei näe yhteyksiä sielläkään, missä ne ovat selkeimmillään.

- Katsohan ystäväiseni, eivät miehet liiku kanssani elokuviin ennen kuin ovat varmoja siitä, että aikovat investoida minuun muutakin kuin alapääomaansa.

Seuralainen näyttää hivenen verran järkyttyneeltä.

- Vai kehtasitko muka kulkea kadulla kanssani aiemmin? Jotenkin sinä häpeät minua. Ja minua on hävettänyt sanoa, että sinä häpeät minua.

Seuralainen näyttää entistäkin järkyttyneemmältä.

- En minä sinua häpeä, minä en vain tahdo, että nuo kaikki ämmät spekuloivat, kuinka kauan tämä kestää.
- Nuo kaikki ämmät, anteeksi vaan, ovat ystäviäni.
- Mutta ihan päästään sekaisin.
- Minäkinkö?
- Ehei, sinä olet erilainen. Lojaali, tai siis, toivottavasti.

Tunnelma käy yhä painostavammaksi. Pääskysiä tipahtelee taivaalta sulat mutaisina, ne kouristelevat hetken kurassa, pienet kintut vispaavat. Sitten elan vital on mennyttä. Spurgu oksentaa tiiliseinään värikkään valuman. Kosmisen ompeluseuran jäsen numero yksi ajattelee ohimennen, kuinka erilainen maailma olisi, jos Jackson Pollock olisi ruiskinut oksennuksella. Orgaanisempi.

- Kaikki te olette ihan samanlaisia, hän sitten huokaa.
- Kaikki te?
- Sinä ja kosmisen mopontuunausseuran jäsenet kahdesta kahdeksaantoista.
- Häh, oletko sotkeentunut kaikkiin meistä?
- Olen, kultaseni. Aina te karautatte tiehenne bensankäryisinä, aina te sanotte, ettei saa sanoa mitään, mitä ihmisetkin oikein ajattelevat, vaikka olisi vain oltu totoamassa tai ommeltu mopolle kevytpeitteeseen muotolaskos. Että mitä ihmiset ajattelevat, mitä ne oikein ajattelisivat. Puhuisitte vain itsestänne.
- Mutta mitä sinä koetat sanoa? Että tunnet meidät kaikki?
- Tietysti.
- Että olet ollut kolmosen ja nelosenkin ja jopa yhdeksikön kanssa?
- Totta helvetissä. Kaikkihan sen tietävät. Yhdeksikön kanssa jopa - no, käytä mielikuvitustasi. Kai sinä hänet tunnet.

Vaitonaisuus on jo sitä luokkaa, että rekatkin kaupunkia ympäröivillä kiitoteillä ovat jähmettyneet paikoilleen.

- Sinä olet ollut yhdeksikön kanssa?
- No niin, viime vappuna.
- Sinä olet se vappuhoito? Se, joka paahtoi vaahtokarkkeja kynttilässä ja teki sitten niillä palovamman sen ikeneen?
- Niin niin. Etkö sinä tiennyt?
- En... Mutta etkö sinä tiennyt, millainen tyyppi sen yhdeksän on? Eikö kukaan kertonut sinulle? Se on maannut teidän ompeluseurasta ainakin kolmosen, nelosen ja seitsemäisen.
- Niin. Mutta eihän se ole oleellista, vaan se, että aika moni pitää hänestä. Tiesin kyllä, että kaiken maailman toiveita oli. Ne kaikki ompelivat niin paljon pitsiä kaikkialle, se on varma merkki. Ja sitten minäkin, vuorollani. Mutta nopeastipa tuostakin hulluudesta toivuin.
- Ja te kuitenkin puhutte toisillenne?
- Darling, juuri tänään näit meidän sovittavan kukonaskelkuvioista vuorikangasta kakkosen päälle yhdessä ja yksin tuumin, eikö vain? Pistelimmekö me toisiamme nuppineuloin? Enpä usko.

Jäsenet yksi ja yksi vaikenevat hetkeksi.

- Hyi helvetti, minä en ollenkaan ymmärrä tuota teidän menoanne! Ei tuo mitään avoimuutta ja ystävyyttä ole, tuo on tirkistelyä! Kasvakaa aikuisiksi!
- Kuulehan ystäväiseni, mistä sinä tiesit, että yhdeksäinen on maannut sen ja sen ja sen kanssa? Ainakin. No, minua et kyllä tiennyt.
- Se kertoi. Sen sydän oli tohjona niiden jäljiltä.
- Kertoi?
- Mutta älä sinä sano tästä kellekään.
- Luonnollisestikaan en. Olen helpottunut kuullessani, etten itse saanut aikaan sydänsurvosta. Hän itse ei tietysti kommentoisi asiaan kuinkaan, ei ainakaan jos kysyisin. No hyvä, että tämä tuli puheeksi. Mutta älä kerro hänelle, että olin hieman huolissani hänestä. Palovamma ikenessä ja kaikkea.
- No aika hyvinhän hän on toipunut, tapailee nykyään teidän kahdeksaista.
- Niinkö? Kas kas. Kieltämättä jäsen numero kahdeksan onkin ilmestynyt laiskanlaisesti nappiralleihin ja parsimustalkoisiin. Kahdeksaista? Varmastiko?
- No onhan sitä jatkunut jo ainakin puoli vuotta. Ei niin, että me juoruaisimme keskenämme, mutta ainahan jotakin lipsahtaa.
- Siinä olet kultaseni totta vie oikeassa! Kas niin, ja nyt minun ei enää tarvitse ajatella, että kahdeksainen on jotenkin loukkaantunut meihin. Ehei, hänellä on vain parempaa tekemistä.

Tunnelma nousee monta piirua. Pari sukeltaa oviaukosta sisään.

Elokuvateatterin aulassa on hämärää. Kosmisen mopontuunausseuran jäsen yksi maksaa liput, koska kosmisen ompeluseuran jäsen yhden palkka on pienempi. Ompeluseuran jäsen ajattelee, että jahast, tähän ehkä vielä vedotaan myöhemmin tiukassa kohtaa, seuraavan vaitiololupauksen kiristäjäisissä. Että liputkin hän maksoi, näin on näreet.

Juuri ennen kuin elokuva alkaa väristä valona hopeisella pinnalla, kosmisen mopontuunausseuran jäsen numero yksi rykäisee. Sitten hän yskähtää. Ja lopulta hän ei voi olla kysymättä.

- Onko totta, että meidän jäsenellä numero viisi on syntymämerkki nivustaipeessaan? Saisitko sinä sen jotakin kautta selville, jos et jo tiedä?

Mutta kosmisen ompeluseuran jäsen numero yksi tyrkkää seuralaistaan kyynärtaipeeseen ja suhisee vihaisena. Alkutekstit pyörivät jo, ja kohta ihana Edna Purviance pelmahtaa valööreina heidän eteensä kuin ilmestys toisesta maailmankaikkeudesta, jossa kaikki on hyvin ja jossa nainen voi saada popcorntötterön julkisellakin paikalla ennen kihlasormuksia.

Kosminen ompeluseura

Jutellessamme ex tempore keittiönpöydän luona Mirrijärven kesäsiirtolassa (nauran räkäisesti joka ikinen kerta kyltin nähdessäni; se saa minut haaveilemaan oveeni liimattavasta teddykarvareunuksisesta sydämestä, jossa lukisi Pissis a la Hypnopolis) muotoutuu hitaasti hypoteesi, että ainoa todellinen sukupuoliero on suhtautuminen avoimuuteen ja salaamiseen. Hutkimustahan tämä on, en sitä kiellä, yksi kubistinen kosmisen ompeluseuran kokous.

Onpeluseurassa oletetaan, että kaikki ovat onnellisempia, jos tiedetään tarkkaan, missä mennään. Kuka ja ketä ja miten ovat asioita, joita on harjoiteltu käskynkkää niin monet orapihlaja-aidanreunukset ja piknikviltit, ettei mikään enää hetkauta. Ai sitä, hehheh, ihanko totta. No jopa on. Elämme Levottomat IV -liveroolipelissä. Tunnistamme tunneaihiotkin. Ettet nyt vaan olisi ihastumassa. Eieiei, korkeintaan hurmaantunut. Pöh, kuinka sen kanssa voisi elää vuosikymmenet. Klop klop korkokengät vieri vieressä, silmät tarkkana.

Kosmisen ompeluseuran jäsen numero viisi kertoo, että näkee heti, ketkä sopisivat yhteen. Ihan tuosta noin vain. Nyökyttelemme, ohimolle punotut letit heilahtelevat. Voi tuota miestä, miten se ei älyä pyytää sitä ulos, elokuviin vaikka. Jäsen numero neljä toteaa, että eiväthän miehet kehtaa viinilasilliselle tai elokuviin, julkiselle paikalle, ennen kuin ovat varmoja siitä, että haluavat seksiä jatkossakin tältä tytöltä. Lisää nyökyttelyä. Sitten jäsen kolme protestoi. Hänet on viety elokuviin seksittä. Kollegat valpastuvat.

Mikä sellaisen miehen agenda oikein on? Varo vaan, tyttö hyvä.

Kosminen ompeluseura harsii itseensä vuorikankaita ja ihastelee atlassilkin välkettä. Miten päärynänvihreää tai preussinsinistä, tai kukonaskel vau. Puhutaan myös rintaliivinolkaimista. Ja siitä, saavatko alusvaatteet kuultaa kankaiden lävitse. Totta kai saavat. Ja mikä olisi tyylikkäämpää kuin korsetti bleiserin alla. Ainakin viinibaarissa, tshihhhih. Mutta miehet eivät pidä siitä, koska heidän muodissaan ei ole koskaan farkkujen päälle vedettyjä pitkiä kalsonkeja, ei edes klubbailumuodissa.

Miesparat, sanoo ompeluseuran jäsen numero kaksi. Nyökintää, sillä selventäviä sanoja ei tarvita.

Miesparat avautuvat naisten mielikuviin, nämä jotka eivät opi käsittelemään tunneaihioitaan ja rysähtävät naama edellä neljännestä kerroksesta mustasukkaisuuteen ja epävarmuuteen kuulleessaan, kuinka kuka ja ketä ja miten, ja jankuttavat, että tuo ei voi olla aikuista eikä hyväntahtoista, vuorikangasta ei saa katsella, se on ommeltava paikalleen nuppineulomatta ja harsimatta, sovittelematta, suurrurkertahurautettava koneella kiinni mieluiten silmät suljettuina. Miehet näkevät levottomien naisten kopsuttavan eestaas, hellekassit heiluvat, vesimeloni lainaa muotonsa suulle, aurinkolasit jackieonassissoivat kasvoja.

Kosminen ompeluseura hihittelee ja vilkuilee atlassilkkejä. Ja tuohon palanen pitsiä, tänä keväänä pitää olla mustalaisromantiikkaa.

Ovikello soi, kollegan numero yksi ystäväherra saapuu noutamaan elokuviin. Ompeluseura jähmettyy, nopeat silmäykset. Ai elokuviin? Jaaha, vai niin. Elokuviin, which means... Jäsen, joka protestoi, oli numero kolme, seeeelvä. "Menee ihan hetki, darling!" huikkaa noudettava ompelija. "Tämä paljetti on vähän kinkkinen. Siima hiertäisi kankaaseen aukon, mutta karhunlanka näkyisi. Ja haluaisin sen kiinni ennen elokuvaa."

Vartalot kaartuvat paljettiongelman ylle. Silmät mittailevat langansuuntaa, neulan paksuutta, välkettä. Auringonvalo putoaa putoaa sisään kasvien lomitse. Ystäväherraa hikoiluttaa. "Ota takki pois, darling!" Mutta mies kietoutuu takkiin yhä tiukemmin. Ratkaisu ei ole helppo, jokaisella on siihen ei niin täydellinen ehdotus, välillä nauru kilkkaa.

Miestä eteisessä vilkuillaan. "Tulisit nyt peremmälle ja heittäisit takin pois!"

Mutta mies ei halua. Joku voisi nähdä takinvuorin. Se on toki samaa kamaa kuin nuo valuvat massat pöydällä ompelukoneen luona, nuo massat, joista leikellään omituisenmuotoisia suikaleita, joita harsitaan ja sovitellaan ylle, saksikäsiä ja nuppineulasuita se ei näytä väristyttävän kuten kai kuuluisi. Välillä nuppineula pistää ihoon reikää, miltei älähdetään. Katso nyt mitä teit. Kankaassa on vähän verta. Kylmää vettä niskaan vaan, sillä se lähtee. Kosminen ompeluseura tutkii miehen takkia ulkokäsin vaivihkaa, yksi kerrallaan, ajan kuluessa, hien virratessa.

Hetkinen - näyttää tutulta. Eikö tuo ole se, johon kollega uusi vuorin viime talvena?

"Laittakaa ne kankaat pois", älähtää ahdistunut seuraherra ovensuussa. "Eihän tuota kestä katsella!" Ja silmissä ovet paukahtelevat kiinni, katseet tarkentuvat jähmeään tilaan. Vuorikangasta. Voi herranjumala... vuorikankaasta moinen metakka.