21.4.06

Asumisesta ja valosta

Myöhäisherään siihen, että vappu on lähes viikon kuluttua ja alan proaktiiviseen sähköposteiluun. Vesijuoksuun initioitu kohtalotoveritar vanhojenpiikojen panttitoimistosta - jonka luen sujuvasti patenttitoimistoksi, absurdi mielikuva - kannattaa vappunenäilyä. Hän haluaa hiljaisen kumiapinan, minä avosuisen kumikrokotiilin. En edes halua ajatella, mitä joku "Amalia vie kumikavaljeerinsa saunaan" -lauluun fiksoitunut Sigmund tästä saisi irti.

Mutta vappuun on vielä matkaa. Kuulen kauhukseni, että olen ensi viikon koiranhoitajana. Ei siinä muuten mitään, mutta viikkoni on täynnä pieniä, suhruisia tussimerkintöjä, eikä koiraneiti uskalla vielä odotella yksin asunnossa. Se tarkoittaa, että minun on muutettava viikoksi entiseen kotiini, jossa en tahdo päästä itkemättä ja hyperventiloimatta eteistä peremmälle. Ehkä olemme ulkona kaiken aikaa, ja siivoamme vaatehuoneesta liikoja roinia sisällä ollessamme. On vielä paljon lajiteltavaa - ompelutarvikkeita, huovutustarvikkeita, polttamattomia keraamisia veistoksia laatikoissaan ja niin edelleen. On päätettävä, mitkä viedään jäteastiaan ja mitkä vinttiini, joka on niin pieni, ettei kaikki saata millään mahtua sinne.

Kauheinta kuitenkin on, että entinen kotini on niin pimeä. Olen jo tottunut täällä kukkulanlaen viidenteen kerrokseen kokoseinän ikkunoineen ja ullakko- ja kattopeltinäkymineen. Entisessä laaksokodissani näkyy lehmuskuja, ja autot roiskivat rapaa. Asunto on uuvuttavan suuri ja hämärä, sänkykin yksin atlantinlaajuinen. Suurten ihmisten koti. Mutta saanhan sentään käydä pesässäni päivittäin kastelemassa kukat, kävellä hämärästä valoon, kavuta portaat. (Jokainen kerta, kun ajattelen portaita tai tikapuita, ajattelen sitä rakkauden tietä, josta Diotima puhuu Platonin Pidoissa. Kipuamista, kapuamista tasolta toiselle. Ja erään seminaarin kiistaa siitä, salliiko totuuden ja hyvyyden rakastaminen lainkaan fyysistä hinkua, ainakaan vain yhteen ihmiseen, ja voiko lapsia siittävä ja synnyttävä ihminen enää liikkua puolueettomasti todessa ja hyvässä - pitää muistaa että sama Platon puhui myös lasten ottamisesta vanhemmiltaan ja kasvattamisesta laitoksissa, jotteivät nämä kehittäisi vääriä lojaliteetteja; minusta tämä kaikki resonoi, tänään, jotenkin keskusteluun avoimuudesta, josta lupaan itselleni olla kirjoittamatta, mutta johon huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen. Jossain ohitetaan kohta, jonka mukaan vain todellinen kauneuden idean näkeminen synnyttää todellisen hyveen, ei pelkkiä hyveen naamioita. Toimissa oleva kauneus, tämäkö on taso, joka koetetaan kiertää? Niin, ja tietenkin tämä on sama Platon, joka kirjoittaa kirjeissään, tai ainakin laitetaan jonkun toimesta kirjoittamaan, otapa tuosta selvää, kirjoittamisesta: "...varo, ettet joku päivä kadu ajatuksia, jotka niin arvottomalla tavalla olet tuonut julki. Paras turva tätä vastaan on se, ettei kirjoita, vaan opettelee ulkoa. Se, mikä on kirjoitettu, tulee näet pakostakin julki. Sen vuoksi minä en koskaan ole kirjoittanut mitään näistä opeista, eikä niistä ole eikä tule olemaan mitään Platonin tutkielmia. Ne, jotka sillä nimellä kulkevat, ovat kauniin, nuoreksi muuttuneen Sokrateen aikaansaannoksia. Voi hyvin ja luota minuun ja lue tämä kirje yhä uudelleen ja sitten polta se..." )

Kuultuani seuraavasta viikosta näen unta, jossa järjestän ruskeita henkilökortteja mappeihin. On pimeää, en tahdo saada teksteistä selvää. Pölymakkarat kierivät ympäriinsä. Jostain kuuluu saksofoni usean seinän läpi, ja sitten taputusten ääntä. Ja sitten askeleet, jotka kävelevät vierestäni, mutta en näe ketään. Koetan tuijottaa, mutta tajuan sitten, että kyseessä täytyy olla Näkymättömän tytön, jonka pian tapaankin täällä Helsingissä, vapunjälkeisellä viikolla. Yritän mapittaa entistä nopeammin, koska vieraani on jo täällä, mutta kortit hajoavat lattialle, ja valot syttyvät niiden osuessa ruutuihin, ja tajuan, kuinka sormet tarttuvat harteisiini, olen shakkinappula. Ja kaikissa korteissa on samat kasvot, mutta en tunnista niitä keneksikään, en edes mieheksi tai naiseksi, ja hätäännys täyttää minut.

On ihanaa herätä, vaikka uni jääkin lyhyenlaiseksi. Maailma on aamuisin uusi, vaikuttava. Taivas vihmoo vettä, jonka seassa leijailee yksittäinen valkea talven nenäliina silloin tällöin. En ahdistu sään päättämättömyydestä, poljen tieheni, odotan, Viiveen sateenvarjo on suurennettu daturankukka eräästä parvekekokeilusta.

Ja aurinko ja valo hiipivät esiin, tiikerinraidallinen sää. Komeat kumpupilvet ilahduttavat maatessa sängyllä ja katsellessa maailmaa, samoin nyt istuessani kirjoittaessani pienen tiikkiviiluisen pöytäni ääressä, jonka kanteen on piirretty permanenttussilla Herra Kissa, entiseni sarjakuvahahmona, vuonna 1996. Ei, ei ole outoa asua asunnossa, jossa asuin ensimmäistä ja viimeistä kertaa yksin, tämä on ainut yksin-asuntoni, mutta myös yhden onnettoman parisuhteen yhteisasunto, ja asunto, jossa odotin entistäni hänen Madridin-vuotensa hänen lähdettyään ovesta ulos klonk ja rappuaskelten tattadattada ja tajuntani tosiseikka, että sama kappale Palestrinan Missa Brevisistä on soinut koko yön repeat one -toiminnolla.

Asunnossa on kummallisia piirteitä. Esimerkiksi olohuone-makuuhuone-työhuone-keittiö-ruokasalini lattialankut juoksevat valon suuntaan, tarkoittaen erkkeriseinästä ovea päin. Kirjasto-eteisessä taas lankut, kuluneet ja tikkuiset, vastustavat valon suuntaa. En voi ymmärtää tätä toteutusta. Ja kylpyhuoneessa, joka on luojaparatkoon suureellisen kokoinen kaikkeen muuhun verrattuna, on lattiakaivon vieressä ammottava aukko jonnekin mustaan ja niljaiseen. Tahtoisin sokeritoukkia, mutta niitä ei ole. Ei se mitään. Cafe Esplanaden naistenvessassa on. Siellä on hyvä tarkkailla niiden värähteleviä edesottamuksia kaakeleilla ja kaakelinsaumoilla. Olen aina pitänyt sokeritoukista, jotka ovat kunnollisia, hiljaisia eläimiä. Enemmän ihmiset minua kauhistuttavat.

Parasta on valo. Se ei tunnu tunkeutuvan tänne kuten se tunkeutuu varjoisampiin kapeaikkunaisiin huoneisiin. Se on läsnä kaiken aikaa, leijuu ilmavana massana, maalaa näkyviin kaiken tarkasti. Se on läsnä, kun herään, ja yöllä ikkunanialinen vaijerissa roikkuva katulamppu heittää vastapäiselle seinälle kasvieni viidakkovarjot ilman että kenenkään tarvitsee erikseen niitä seinälle maalata. Se, mikä on päivisin kirkasta ja selkeää hiirenkorvanvihreätasaisuutta, hiirenkorva-aavikkoa, on öisin varjojen viidakko, jossa jasmiinit kuiskivat ja yönkuningatar vääntelee vartaloaan. Varjot kasvavat seinälle itsestään, kun aurinko sammuu vastakkaisen talon kattopellin taakse.

Siksi sanon toveri Timolle lujasti ei, kun hän kysyy, eikö sänky voisi olla toisella seinällä. Ei, ei se voi, olkoonkin että sinä olet opiskellut arkkitehtuuria ja minä en. Mutta minä olen asunut täällä ja maalannut aiemminkin valovarjoa. Minun on saatava maata sillä puolella, jota aurinko porottaa, tänäänkin sängyllä lämpötila oli herätyskelloon integroidun lämpömittarin mukaan kolmekymmentäkaksi astetta. Makaan alusvaatteisillani, läähätän ja luen Spinozan Etiikkaa. Olen tilojen ihminen, täällä kirjoitetut runot puhuvat auringosta iholla, läähättämisestä, tyhjyydestä ja avaruudesta, pilvien liikkeestä, rannoista ja viidakoista. Ja entisessä kodissani - niin, hiekkatiestä, likaisesta lattiasta, lehmuskujasta, kevättalvesta, ajasta joka ei täyty, lopu, kiteydy. Kesällä siellä puiden lehtevyys on auringon edessä, täällä ei mikään, paitsi pilvet ja lokit.

Täällä on kesä jo huhtikuussa. Mutta nyt joudun ensi viikoksi rangaistussiirtolaan käsittelemään menneitä, mennyt tuijottaa jokaisesta seinästä. Kaikki esineet toteavat proosallisesti ja kaunistelematta: epäonnistunut. Ajattelen etukäteen, kuinka käyn vaatehuoneeseen, nostelen tangolta naamiaisasujani kuten kuningatar Kristiinan mekon, viikkaan ne nimikoituihin laatikoihin, käyn läpi parvekkeella talven yli seisseet ruukut. Koetan olla muistamatta, että tänä vuonna en voi laittaa parvekkeelle mitään kasvamaan. Tuoksuherneet on kasvatettava pellolla, tuotava taivaspesääni kimppuina.

Ei, Szymborska on väärässä sanoessaan, että taivas on yhtä paljon kaikkialla. Kyllä se on toisissa paikoissa enemmän. Tai jos ei enempänä, niin ainakin siedettävämpänä. (Niin, onhan tämä suuruudenhullua, mutta kyllä Brodskykin välillä on idiootti - ei se, että saa kirjallisuuden nobelin, näytä maailmankaikkeudessani tarkoittavan, etteikö minulla olisi kykyä opponoida noita kuvia...)

Löydän tavaroistani mesotsooista kauppakassiani penkoessani kortin, jota en ole ikinä lähettänyt, Kissaa edeltävälle poikaystävälle. Siinä kysyn, olenko ainoastaan vapaa vai myös tyhmä kuin lintu. Sitten puhun kitchenettestä. Se on hauska sana, tuo mieleen tuhatkahdeksansataaluvun ja kitschin samalla polkaisulla. Kortti loppuu kappaleeseen: "On kyseenalaista olla sen rodun edustaja, myyntimies, joka koettaa määrittää elämän pelot mekaanisen heilurin avulla. Mutta ostaisit minulta rakkautta parilla sanalla! Lupaan teeskennellä kohtalokasta aristokraattia." Ilmeisesti kortti liittyy johonkin elämäntilanteeseen, jonka olen unohtanut kauan sitten. Veikkaisin, että kyse on riidasta, koska olen jättänyt kortin lähettämättä.

Tarkastelen sanoja enkä ymmärrä. Tunnistan käsialan, mutta motivaatio, konteksti ja syy kortin jäämiselle kauppakassiin ovat saavuttamattomissani. On hyvä, että täällä on näin valoisaa, koska olen melkoinen pimeys itsellenikin.

8 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Melko varmasti niitä sokeritoukkia on sinunkin kylppärissä, niillä on varmaan vaan niin hyvät oltavat, ettei niiden tarvitse tulla näkyville. Kyllä niitä on melkolailla jokaisessa vähänkin vanhemmassa talossa. Olen joskus lukenut, että sokeritoukka voi elää useampia vuosia (viisi tai jotain). Ne on kyllä ihan mukavan näköisiä, eikä aiheuta mitään harmeja kellekään.
-ms

21/4/06 22:37  
Blogger sisatto said...

Sokeritoukat ovat tosiaan kiehtovia. Olikos se niin, että ne edustavat jotain umpimuinaista eliölahkoa, eivät oikeastaan ole hyönteisiä? Minusta olisi kiehtova ajatella että vessanlattialla vilahtelisi kambrikauden merien hirviöitä.
Harmi vaan että taidan asua liian uudessa talossa, en ole täällä ainakaan nähnyt yhtään sokeritoukkaa.

21/4/06 23:00  
Blogger Veloena said...

"Minusta olisi kiehtova ajatella että vessanlattialla vilahtelisi kambrikauden merien hirviöitä."

Sanopa muuta!

Minusta runsanesiintymäisissä sokeritoukkavessoissa on usein sellainen tietty haju, samanlainen kuin vessoissa ja kylpyhuoneissa Italiassa lapsena. Sen täytyy olla tietyn aikakauden laasti tai jokin... vanhan talon vessan haju, sellainen aavistuksen verran emäksinen, pehmeä, lämmin, kalkkikivimäinen tuoksu, huonosti kuivuneen laastin tuoksu, hieman gesson hajuinen.

Minun vessani on aika timmisti uusittu, siellä on ysärialun kaakeloinnit, voi olla, että sokeritoukat on siinä siivottu pois, ei ole reikiä materiaaleissa, minne voisi vetäytyä pienenä kosteanvikkelänä lieriönä lymyämään juostakseen sitten suihkunjälkeisamokkia lattialla ja kiriäkseen piiloon valon syttymistä.

Heräsin yöllä, mieleeni juolahti, ettei nyt vain käy niin, että Cafe Esplanaden sokeritoukkia aletaan hävittää. Että jos olenkin saanut aikaan jonkin kansanmurhan silkkaa ajattelemattomuuttani... tällaisiin asioihin heräilen. Koska en saanut enää unta, pilatoin jo viideltä aamusta lattiallani ja ihailin valon etenemistä vastapäisen talon kattopelleiltä raplingille ja ikkunoihin.

22/4/06 10:28  
Blogger Mikko Moilanen said...

"Koska en saanut enää unta, pilatoin jo viideltä aamusta lattiallani ja ihailin valon etenemistä vastapäisen talon kattopelleiltä raplingille ja ikkunoihin."

Oi, miten ihana aamu se olisi ollut kanssasi! :)

22/4/06 12:11  
Blogger Veloena said...

Tiedä tuosta ihanuudesta. Olen aika neuroottinen tajuttuani tehneeni jotakin, joka potentiaalisesti loukkaa jonkun toisen olemassaoloa tai jopa mielenrauhaa. Teen sellaista jatkuvasti. Siten skitsoan paljon ja huolella, mutta toki sille metatasolla naureskellen.

Seurassa pilatoin kyllä vain hyvin harvoin, koska se on aika kamalan näköistä ja luultavasti karkoittavaa. En nyt sentään ole aivan täysin epäsosiaalinen. Ja jotain opin siitä, että entiseni suuttui pilatoidessani pyörällä ajaessa. "Mikset sä kuuntele vaan puhkut vain?"

No niin, sitä ajattelee tekevänsä kohteliaisuuden ja toinen loukkaantuukin. Että osoittaa, että seura on niin läpinäkyvää ja itseen sulautunutta, että uskaltaa puhista ja rullailla ja olla höpö, ja toinen katsookin, että se tarkoittaa, ettei kuuntele.

Kai siitä voi oppia senkin, ettei loukkaannu itse niin nopeasti, vaikka välillä huvittaisikin.

Ottakeehan rauhallisesti.

22/4/06 14:52  
Blogger Mikko Moilanen said...

Voi Veloena, miksi pitäisi ottaa rauhallisesti? Minä olen ottanut rauhallisesti koko elämäni, nyt on jo korkea aika ottaa kepeästi. Sen vielä ymmärrän, että yhteiskunta kakoavassa ahdistuneisuudessaan haluaisi, että ihmiset ottaisi rauhallisesti, mutta että sinäkin, oi rakas Veloena!

Ihana kesä on päästämässä suven syleilyyn, sinne ma mennä haluun ilman talven raskasta ja pimeää lastia mieltäni kuormittamassa.

Nyt kirmaan ulos, miettien kaiken teoriaa.

22/4/06 18:19  
Blogger Jani said...

No niin, menit sitten alitajuissasi järjestämään oikein kunnon filosofisen ongelman unitaulukon täyttäjälle. Onnekseni minulla on diktaattorinvalta, joten päätän tässä ja nyt, että jopa näkymättömän henkilön "näkeminen" tällä tavalla on kyseisestä henkilöstä uneksimista siinä merkityksessä, jollaisia tauluuni keräilen.

24/4/06 10:14  
Blogger Veloena said...

Nimenomaan alitajuissani!
Eihän tuossa kai mitään ongelmaa ole... kuinka näkymätön nähdään, ehheh.

Mikko Moilanen. Saat villiintyä aivan kuinka lystäät MINUN valtakuntani ulkopuolella, mutta asia on nyt sillä tavalla, että tätä kommenttilaatikkoa hallinnoin minä yhtä diktaattorimaisin ottein kuin jani unitaulukkoaan, ja TÄÄLLÄ ei taatusti villinnytä tai seuraa etnisiä puhdistuksia.

24/4/06 22:18  

Lähetä kommentti

<< Home

<