19.4.06

Kosminen ompeluseura


Jutellessamme ex tempore keittiönpöydän luona Mirrijärven kesäsiirtolassa (nauran räkäisesti joka ikinen kerta kyltin nähdessäni; se saa minut haaveilemaan oveeni liimattavasta teddykarvareunuksisesta sydämestä, jossa lukisi Pissis a la Hypnopolis) muotoutuu hitaasti hypoteesi, että ainoa todellinen sukupuoliero on suhtautuminen avoimuuteen ja salaamiseen. Hutkimustahan tämä on, en sitä kiellä, yksi kubistinen kosmisen ompeluseuran kokous.

Onpeluseurassa oletetaan, että kaikki ovat onnellisempia, jos tiedetään tarkkaan, missä mennään. Kuka ja ketä ja miten ovat asioita, joita on harjoiteltu käskynkkää niin monet orapihlaja-aidanreunukset ja piknikviltit, ettei mikään enää hetkauta. Ai sitä, hehheh, ihanko totta. No jopa on. Elämme Levottomat IV -liveroolipelissä. Tunnistamme tunneaihiotkin. Ettet nyt vaan olisi ihastumassa. Eieiei, korkeintaan hurmaantunut. Pöh, kuinka sen kanssa voisi elää vuosikymmenet. Klop klop korkokengät vieri vieressä, silmät tarkkana.

Kosmisen ompeluseuran jäsen numero viisi kertoo, että näkee heti, ketkä sopisivat yhteen. Ihan tuosta noin vain. Nyökyttelemme, ohimolle punotut letit heilahtelevat. Voi tuota miestä, miten se ei älyä pyytää sitä ulos, elokuviin vaikka. Jäsen numero neljä toteaa, että eiväthän miehet kehtaa viinilasilliselle tai elokuviin, julkiselle paikalle, ennen kuin ovat varmoja siitä, että haluavat seksiä jatkossakin tältä tytöltä. Lisää nyökyttelyä. Sitten jäsen kolme protestoi. Hänet on viety elokuviin seksittä. Kollegat valpastuvat.

Mikä sellaisen miehen agenda oikein on? Varo vaan, tyttö hyvä.

Kosminen ompeluseura harsii itseensä vuorikankaita ja ihastelee atlassilkin välkettä. Miten päärynänvihreää tai preussinsinistä, tai kukonaskel vau. Puhutaan myös rintaliivinolkaimista. Ja siitä, saavatko alusvaatteet kuultaa kankaiden lävitse. Totta kai saavat. Ja mikä olisi tyylikkäämpää kuin korsetti bleiserin alla. Ainakin viinibaarissa, tshihhhih. Mutta miehet eivät pidä siitä, koska heidän muodissaan ei ole koskaan farkkujen päälle vedettyjä pitkiä kalsonkeja, ei edes klubbailumuodissa.

Miesparat, sanoo ompeluseuran jäsen numero kaksi. Nyökintää, sillä selventäviä sanoja ei tarvita.

Miesparat avautuvat naisten mielikuviin, nämä jotka eivät opi käsittelemään tunneaihioitaan ja rysähtävät naama edellä neljännestä kerroksesta mustasukkaisuuteen ja epävarmuuteen kuulleessaan, kuinka kuka ja ketä ja miten, ja jankuttavat, että tuo ei voi olla aikuista eikä hyväntahtoista, vuorikangasta ei saa katsella, se on ommeltava paikalleen nuppineulomatta ja harsimatta, sovittelematta, suurrurkertahurautettava koneella kiinni mieluiten silmät suljettuina. Miehet näkevät levottomien naisten kopsuttavan eestaas, hellekassit heiluvat, vesimeloni lainaa muotonsa suulle, aurinkolasit jackieonassissoivat kasvoja.

Kosminen ompeluseura hihittelee ja vilkuilee atlassilkkejä. Ja tuohon palanen pitsiä, tänä keväänä pitää olla mustalaisromantiikkaa.

Ovikello soi, kollegan numero yksi ystäväherra saapuu noutamaan elokuviin. Ompeluseura jähmettyy, nopeat silmäykset. Ai elokuviin? Jaaha, vai niin. Elokuviin, which means... Jäsen, joka protestoi, oli numero kolme, seeeelvä. "Menee ihan hetki, darling!" huikkaa noudettava ompelija. "Tämä paljetti on vähän kinkkinen. Siima hiertäisi kankaaseen aukon, mutta karhunlanka näkyisi. Ja haluaisin sen kiinni ennen elokuvaa."

Vartalot kaartuvat paljettiongelman ylle. Silmät mittailevat langansuuntaa, neulan paksuutta, välkettä. Auringonvalo putoaa putoaa sisään kasvien lomitse. Ystäväherraa hikoiluttaa. "Ota takki pois, darling!" Mutta mies kietoutuu takkiin yhä tiukemmin. Ratkaisu ei ole helppo, jokaisella on siihen ei niin täydellinen ehdotus, välillä nauru kilkkaa.

Miestä eteisessä vilkuillaan. "Tulisit nyt peremmälle ja heittäisit takin pois!"

Mutta mies ei halua. Joku voisi nähdä takinvuorin. Se on toki samaa kamaa kuin nuo valuvat massat pöydällä ompelukoneen luona, nuo massat, joista leikellään omituisenmuotoisia suikaleita, joita harsitaan ja sovitellaan ylle, saksikäsiä ja nuppineulasuita se ei näytä väristyttävän kuten kai kuuluisi. Välillä nuppineula pistää ihoon reikää, miltei älähdetään. Katso nyt mitä teit. Kankaassa on vähän verta. Kylmää vettä niskaan vaan, sillä se lähtee. Kosminen ompeluseura tutkii miehen takkia ulkokäsin vaivihkaa, yksi kerrallaan, ajan kuluessa, hien virratessa.

Hetkinen - näyttää tutulta. Eikö tuo ole se, johon kollega uusi vuorin viime talvena?

"Laittakaa ne kankaat pois", älähtää ahdistunut seuraherra ovensuussa. "Eihän tuota kestä katsella!" Ja silmissä ovet paukahtelevat kiinni, katseet tarkentuvat jähmeään tilaan. Vuorikangasta. Voi herranjumala... vuorikankaasta moinen metakka.

11 Comments:

Blogger Timo said...

Ompelutaito on hyvä asia.

19/4/06 19:30  
Blogger KK said...

Uhhuh. Kiitos muistutuksesta. Olinkin jo autuaasti unohtanut, kuinka monimutkaiseen peliin olen joskus osallistunut. Vaan onhan minulla tämä uskollinen ja toisinaan myös antelias morsiameni, Runotar. Toisaalta eläviin kuviinkin olisi kiva lähteä. Ehkä voisin perustaa palvelun, jossa vuokraisin itseäni mainoslauseella: "Mitä haluaisit tehdä orgioiden välissä?"

19/4/06 20:52  
Blogger Matti said...

Olen yhä sitä mieltä, ettei naisten ihmissuhdepuheessa ole kyse mistään "avoimuudesta", vaan lauman harjoittamasta toisten elämän normittamisesta ja manipuloinnista.

19/4/06 20:52  
Blogger Eufemia said...

Matti, ehkä yleensä. Mutta mitä tapahtuu jos liitetään toisiinsa se sama puheen tapa ja halu purkaa normituksia?

(Minulla on muuten yksi miespuolinen ystävä, joka osaa osallistua ompeluseurapuheeseen loistavasti. Jos hän ei olisi hetero, hän olisi jetsulleen kuin tästä videosta.)

19/4/06 21:20  
Blogger Veloena said...

Ompelutaito on loistava asia.

Missä ovat orgiat? Jaa-a, olisikohan tuolle palvelulle lopultakaan monia käyttäjiä. Ehkä pitäisi profiloida vaatimattomammin, esim. mitä haluaisit tehdä hampaiden langonnan välissä.

Matti, siksi miesten PITÄISIKIN osallistua aktiivisemmin, ettei se jäisi normittamiseksi. Ei tuommoisella sivustapaheksunnalla mikään muutu, tiedät kyllä itsekin.

Kosminen ompeluseura purkaa normit tekemällä ne näkyviksi ja nauramalla niille. Heh.

19/4/06 22:42  
Blogger Mikko said...

Voisitteko seuraavalla kerralla nauraa sille normille, jonka mukaan miehen pitäisi aina olla se, joka pyytää viinilasilliselle tai elokuviin.

19/4/06 23:33  
Blogger Eufemia said...

Tuo onkin muuten kummallinen normi. Kuulen jatkuvasti väitteitä, että se on normi, mutta silti piti elää 26-vuotiaaksi ennen kuin mies, jonka kanssa en ollut maannut, pyysi elokuviin tai viinilasilliselle. Ja 29-vuotiaaksi ennen kuin pyytäjäksi osui suomalainen mies. Erityisen kummalta tuntuu kun vertaan sitä siihen 16-vuotisuuteen, jolloin itse ensi kertaa moista pyytämistä uskalsin. Mutta uskotaan sitten, että se on normi ja minun kokemukseni poikkeuksia.

19/4/06 23:44  
Blogger Veloena said...

Jos Eufemia on poikkeus, olen kyllä minäkin.

Minua pyydettiin elokuviin makaamatta ensimmäistä kertaa tänä talvena. Olin tuolloin kolmenkymmenenyhden.

Viinilasilliselle minua ei ole pyydetty edelleenkään, ainakaan baariin. Tai siis, kerran pyydettiin, tänä talvena sekin, mutten mennyt, koska oli töitä kotona. Ja se oli pomoni, se. Muutoin minulle tarjoavat viiniä vain naisystävät. (Ja remppamiehet :D - kiitos vaan!) Toisaalta hyvä näin, en tahtoisikaan alkoholisoitua.

Ja hetkonen, olen ainakin Timon raahannut kahdesti tänä talvena elokuviin. Niiden lisäksi olenkin nähnyt vain sen elokuvan, johon minut pyydettiin.

Jos olisin toisenlainen kuin olen, ajattelisin varmaan olevani harvinaisen epäviehättävä. Mutta ehei. Minä ajattelen, että suomalainen kulttuuri nyt yksinkertaisesti on perseestä kaikessa ihme kainostelussaan, itsekastroinnissaan ja häpeilyssään.

Tunne voimistuu sekunti sekunnilta. Pian varmaankin räjähdän. :P

Toivottavasti en täällä sentään.

Seuraava merkintä män jo, mutta lupaan kyllä, Mikko hyvä, nauraa asialle, jos muistan, sitä seuraavassa. Milloinka muuten kerkiäisit hakemaan sen kirjan, jota täällä sinulle varailen kiitokseksi ruuvien vääntelystä?

20/4/06 00:10  
Blogger Mikko said...

16-vuotiaana treffini olivat romanttisempia kuin elokuvat. Sitten sosialisaatio iski.

17-vuotiaana muistan pyytäneeni Jenkeissä japanilaista tyttöä leffaan. Hän halusi nähdä elokuvan House Party 2. Kokemus oli monin tavoin ikimuistoinen. Ei siitä sen enempää.

Piirun alle 18-vuotiaana kutsuin parikin naista elokuviin. Kävin katsomassa ainakin jonkun Disneyn piirretyn ja Viimeisen mohikaanin.

Edelliselle kerroin teini-ikäisen itsevarmuudella, että jos saisin AIDS-tartunnan, tekisin itsemurhan. Hän kertoi sairastaneensa syöpää ja eläneensä silti onnellisesti, kiitos vaan.

Jälkimmäinen jännitti hermostuneena eko-Volvoni kyydissä, vienkö hänet leffan jälkeen kotiin vai jonnekin muualle. Menimme nimittäin kiertotietä. Tytöllä oli ruumisarkkumainen käsilaukku, mustat vaatteet ja kalpeiksi meikatut kasvot.

Tyttö oli erään hanuristin ystävä joka oli joskus eksynyt järjestämiini legendaarisiin bileisiin. Tapasin hanuristin jossain bileissä vuosi sitten, enkä ollut tunnistaa miestä. Toisinaan näen bussissa tyypin, ja ajattelen, että kyseessä saattaisi olla sama mies. En moikkaa.

20/4/06 01:19  
Blogger Veloena said...

Mikä on eko-Volvo?

Ruumisarkkumainen käsilaukku kuulostaa aika isolta ja raskaalta.

Saattaa ollakin parasta olla menemättä elokuviin, sellainen on jotenkin aika latautunutta. Minulla on yksi ystävä joka harrastaa sellaista paljon, enkä tiedä, miten hänen päänsä kestää sellaista. Minusta voisi olla musertavaa istua pimeässä jonkun sellaisen vieressä jota en oikeastaan tunne ollenkaan, ja sitten pitäisi vain tuijottaa elokuvaa ollen kuin ei olisikaan ja jos ilmassa olisi joitain jännitteitä se voisi olla todella karmivaa. Joko sitä mykistyisi täysin tai sitten saisi vimmatun naurukohtauksen silkasta hermostuksesta ja sitten hikan.

Jaa-a, ei ole elämä helppoa. Mutta ihan hauskaa kyllä.

20/4/06 07:55  
Blogger Mikko said...

Eko-Volvo oli Volvo 142 De Luxe vm -73. Siinä oli vain neljä vaihdetta. Käytännön maksiminopeus oli 90 km/h. Niillä paikkeilla se alkoi huutamaan ja tärisemään.

Se oli hirveä bensasyöppö. Ajaminen oli niin kallista, ettei sitä tullut juuri tehtyä. Siitä ja tummanvihreästä väristä se nimi eko - ekonomisuus ja ekologisuus - tuli. Omistin auton nuoruudessani.

Auto ostettiin joltain isän ystävän tuttavalta. Papparaiselta joka oli pitänyt sitä silloin sen koko 19 vuoden eliniän ja vaihtoi uuteen autoon, Volvoon tietysti.

Hinta oli 3000 markkaa, joka oli hyväkuntoisesta autosta naurettavan vähän. Tämän kaupan tuo Isäni ystävä mainitsi isäni 50-vuotispäivien puheessa. Isääni kehuttiin hyväksi kauppamieheksi.

Isäni myi auton puuseppäserkulleni. Vaihdossa luvattiin jonkinlainen kirjahylly, jota ei ole taidettu koskaan oikeasti toimittaa. Auto levisi serkun käsissä muutaman kuukauden käytön jälkeen.

20/4/06 09:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<