Pöh! joka karkasi käsistä

Paremman maailman Mikko pyytää minua kommenttilaatikossa nauramaan normille, jonka mukaan juuri miehen pitää pyytää naista elokuvaan tai viinilasilliselle.

Epäröin, että nauruni vaikuttaa väärin motivoidulta, sillä minut on pyydetty elokuviin ensimmäistä kertaa tänä talvena, kolmekymmentäyksivuotiaana, ja tänä talvenakin saldo menee niin päin, että olen pyytänyt miestä useammin elokuviin kuin nämä minua. Luonani on myös käynyt syömässä & juomassa huomattavasti useampi mies kuin toisinpäin. Tämä kvantiteeteista; ehkä normi on kuollut?

Pulkkamäessäkin (pulkasta olen edelleen kiitollinen lahjoittajalle; sen avulla todellisuudesta on paljastunut aivan uskomattomia piirteitä!) on kanssani käynyt ainakin kaksi miestä. Toinen heistä ei halua nimeään mainittavan, koska olisihan se tosiaan kamalaa tulla yhdistetyksi näin eksentriseen ihmiseen pulkkamäen merkeissä. Juu ja tämä ei ole mikään eufemismi, tämä.

Puhutaan todellakin pulkalla laskemisesta.

No onhan se tietysti epäillyttävää, koska siinä joutuu istumaan hetkisen toisen sylissä. Vaikka kyllä minusta ne välissä olevat villakangastakki-, kaulaliina- ja pipokääreet pitävät aika hyvin huolen siitä, ettei mistään kovin katsettakestämättömästä voi olla kyse. Ja laskevathan pulkalla alle kouluikäisetkin! Kas, koskahan se heiltä kielletään epäsiveellisenä ja epäillyttävä? Mitä sisältääkään kuusivuotiaiden afterslide?

Ja nyt paljastusten kermaa. Olen laskenut pulkalla kahdenkesken myös tyttöjen kanssa. Ou-ou! Ja letkassa, jossa oli ainakin kymmenen ihmistä pulkkineen. Siitä on kuviakin, Flickrissa. Moraalitonta menoa, kaikenkaikkiaan!

Ei hyvänen aika, pössis on välillä niin naurettavaa, että ei voi kuin pelätä saavansa jännetupen tulehduksen naamaan.

En silti oleta itseäni harvinaisen epäviehättäväksi olioksi, vaikka ehkä pitäisi. Luulen, että tässä on vain kyse suomalaisesta deittailukulttuurista. Tai siis, siitä, ettei sellaista ole. Ja että ainakaan nainen ja mies eivät voi olla ystäviä, sellainen on epäillyttävää. Ei saa sanoa, että on jonkun ystävä, heti alkaa kuhina ja kohina. Jotain siinä täytyy olla. No niinpä niin. Ja sitten kun tuo kuhina-alttius tiedetään, on parempi olla tunnustamatta mitään, tai oikeastaan, vielä parempi, ettei edes todellakaan tee mitään. Edes laske pulkalla. Täällä on muodikkaampaa olla ahdistunut, itsekastroida, hävetä, marista ja selittää kaikki ankeus jollakin huonolla yleistyksellä.

No niin, nyt, olkaa hyvä, annos purkitettua naurua.

Mikä on kiitos siitä, että raijaa kotiinsa jonkun syömään, valmistelee illallista, on hyvä keskustelu ja niin edelleen, tai sitten ei niin edelleetä? Ehdottoman kiellon, että tästä ei saa paitsi blogata, myöskään puhua kellekään. "Mitä teit eilen illalla?" Epämääräistä vääntelyä. "En voi sanoa." Katsahdus tiskialtaalle. "Ihan kuin joku olisi ollut kylässä?" Epämääräistä juoksemista pitkin seiniä. "Onko kaikki hyvin, mikset voi kertoa?"

Alan olla kyllästynyt tähän kuvioon, aivan perinpohjaisen kyllästynyt. Enpä tiedä, kutsunko enää ketään elokuviin, viinilasilliselle tai silittämään Lohta. Paitsi ne noin viisi ihmistä tässä kaupungissa, jotka tietävät, kuinka jokainen on tähtihenkilö vain omassa maailmankaikkeudessaan. Muille hän statisti, joka voi suunnilleen harjata hampaitaan vessaharjalla ja laulaa maammelaulua julkisilla paikoilla nuotin vierestä aiheuttamatta sen kummempia väristyksiä. Ai tuo, jaa jaa, kumma tyyppi. Ei ketään kiinnosta. Jos sanoisin nyt ihastuneeni johonkuhun, hetkauttaisiko se maailmaa? Ei. Ei hetkauttaisi. Eivät ole hetkauttaneet koskaan ikinä mitkään asiat joita olen sanonut. (Mutta ihastumisesta en pystyisi edes kirjoittamaan, luulen. Sellainen on liian konkreettista, intiimiä, kipeää sillä hetkellä. Vasta jälkeenpäin sen voisi sanallistaa.) Ei niin kauheita asioita ole, ei minun varastossani. Niin eksentrinen en näet ole, ihan tavallinen tyttö vain.

Eikä ketään todellakaan kiinnosta. Ei ainakaan varttia kauempaa. Ei, ennen kuin on jonkun ystävä. Ja ystävä - sille annetaan anteeksi kaikki. (En usko vihamiehiin ollenkaan. Eivät ihmiset jaksa vihata, elleivät ole jotenkin pahemman kerran patologisoituneet.) Huomaan ujuneeni takaisin samaan harmittavaan teemaan. Kello on nolla kolkytäysi, minua totisesti ottaa päähän. Tykkään itse sanoa asiat silleen suoraan, ei mene energiaa niiden möykkyjen pitämiseen mahassa, varomiseen mitä tuollekin ihmiselle saattoi kertoa ja mitä ei omasta elämästä.

Tänään saan kerrottua pääpiirteissään yhden nimiä mainitsemattoman jutun, jota olen pantannut, ystävälle, jota olen arastellut hänen parisuhdestatuksensa takia. Eikä hän säikähdä tai mitään. "Kuulostaa hyvältä", sanoo. Naiset harvemmin paheksuvat. Sitten meidän välillämme ei ole hiertävää möykkyä enää lainkaan, olemme taas ystävät. En sano, että avoimuus on parempaa kuin salailu, jokainen valitkoon itselleen kannan. (Ja jos ahdistaa lukea tätä blogia toisinaisine avoimuuksineen, älä lue. Ei täällä sinusta kirjoiteta, ei tarvitse pelätä -) Mutta kantaa valitessa kannattaa pitää mielessä, että muita ei hetkauteta kovinkaan helposti. Ja mitä pelkoihin siitä, että avoin kulttuuri alkaisi jotenkin kontrolloida ja sensuroida käytöstä - eikö voisi olettaa, että avoimuus karsisi pois lähinnä käytöstä, joka saisi jäädäkin tapahtumatta, kuten perheväkivalta ja kumppanin pettäminen tälle kertomatta? Ja että se samalla opettaisi yhden jos toisen tärkeän läksyn siitä, kuinka rationaalisia ihmiset ovat, kuinka hellyydenkipeitä, kuinka eläimiä, kuinka arkoja? Ehkä se opettaisi myös siihen, että on aivan turha kiukutella jollekulle siitä, että tämä on toisen yksilön pariutumisketjussa itseä edeltävä tai itsen jälkeen tuleva tai jopa päällekkäis-lomittainen?

Ei näiden nyt luulisi olevan niin vaikeita asioita kuvitella.

Ilman keskustelua en esimerkiksi tietäisi, etten ole ainoa, joka sai odottaa plusmiinuskolmikymppiseksi elokuviin pyydetyksi tulemista. Hoh, ehkä olen vain niin pelottava tai jotain. Tai mistä olisin tiennyt, että on normaalia toimia näin ja näin suhteen päätyttyä. Tai että jokin, mihin olen osallistunut, ei olekaan kauheaa ja omituista vaan oikeastaan ihan tavanomaista ihmisten kanssakäymistä. Tai että on normaalia etsiä ja löytää vertaistukea, kuten eronneiden naisten klubi, jossa sähistään miehille kesysti ja haaveillaan siitä, että osaisi rakastaa, sekasotkuisesti ja puoli-itkuisesti.

Huomenna on muuten seuraava salakapakka ja vielä lounasaikaan. Tai mikään niin salaista ole, hohhoijakkata. Sinnehän on tulossa useampikin bloggaaja.

Kello on yksi kolmetoista joten tosiaan asia taitoi ottaa päähän, hyvä kun sain möykkyni purettua.