27.4.06

Jähmettymisestä ja klovneriasta

On vaikeita kysymyksiä. Niitä on opittava sietämään. Joko ne on kohdattava tai sitten on narrattava itsensä kohtaamaan ne. Olen harrastanut lähinnä jälkimmäistä. Niinpä kun kirjoitan gradua, hopotan päiväkerrallaanpäiväkerrallaata, ja teeskentelen, etten ymmärrä mistään mitään. Kun saan gradun valmiiksi, olen puolipökertynyt vuoden verran. Alan vähitellen virota tuosta.

Mutta kehissä on jo uusia murheita. Kirjoittaminen ylipäänsä. Tänään kysytään jälleen kerran, minne kirjalliset ambitioni suuntautuvat. Kahdesti. Reagoin samalla tavalla kuin lintu, jota alkaa tuijottaa ja lähestyä kamera laukaisuvalmiina. Jähmetyn. Sitä kestää pari sekuntia. Aivot lyövät tyhjää. Minussa ei ole kirjallista kunnianhimoa. Tämä on kaikki rutiinia, tottumusta, nauramista ja solkottamista, ei sen kummempaa kuin muukaan emergenssi, iik. Mutta ei vittu taidetta, eieiei. Eikä minussa ole kunnianhimoa, tippaakaan, mutta yhtä kaikki olen murheellinen siitä, ettei ole, ja että kunnianhimo minussa suuntautuu vain tarkkuutteen. Että kehitän havaintokieltä, hion sitä hiomistani, mutta kohta elämä on ohi enkä ole kirjoittanut lausettakaan.

(Tämä on pelottavinta mitä saatan kirjoittaa. Istun töissä, pyörryttää. Pysäyttäkää minut, pliis. Tahtoisin pyyhkiä kaiken kirjoittamani ruudulta pois mutten aio tehdä niin. Minun täytyy olla jonkin kamalan stressireaktion kourissa tai jotakin. Keskustelen konerunohaastateltavani kanssa taiteesta kahvilassa puolenpäivän aikaan ja havaitsen pystyväni keskustelemaan taiteesta ja kauhistun sitä. Minun mieleni on instrumentti, jolla voi saada aikaan, tämä on kammottavaa, ei helvetti, en halua sellaista mieltä, en kestä sen mukanaan tuomaa vastuuta.)


Luultavasti pystyn tunnustamaan, että kirjoittaminen on minulle tärkeää, vasta sitten, kun olen onnistunut todistamaan itselleni, että saan ajatella noin. Mikä riittää todisteeksi? Lukiossa toivoin, että minusta tulisi kirjailija. Kirjoitin tekotaiteellista pönöttävää proosaa ja nyyhkivää keskeislyriikkaa, jossa viemärit kurluttavat ja munkki sammuu kadunkulman kiveykselle ja sormilla on valkoiset kaviot niiden laukatessa vatsoilla ja sisäreisillä. Uuuaaaaah.

Olen kärkäs sensuroimaan tuon elämänvaiheeni. Kun kuvittelen saavuttaneeni pienen mestariteoksen lyijykynää ahkerasti konseptipaperiin niihkaten, äidinkielenopettaja, keinoemoista ihanin, sanoo: "Nyt sinuun iski hyvän kirjoittajan kriisi. Se iskee aina jossain vaiheessa sen jälkeen kun saa tietää osaavansa. Äänesi on kadoksissa." Olen sitä mieltä, että opettaja on väärässä, tietysti. Nythän vasta ääneni löysin, se voihkii. Kärvistelen, koska oma ääneni on kriisi.

Pahimman yli päästyäni uskottelen, etten osaa enää. Tavallaan se on tottakin. Tarvitsen hengähdystauon tiedosta, että osaan ja haluan kirjoittaa. Olen edelleen tuolla tauolla. Se on venynyt viisitoistavuotiseksi, vasta hellittämässä. Tauon aikana vetistelen joka ikisen lehtijutun, jopa ne palkattomat, järjestölehtiin. Mutta blogi, lupaan, blogi on pelkkää leikkiä.

Harkitsen hetken kesäyliopiston klovneriakurssia, koska ajattelen, että minun olisi hyvä oppia nauramaan itselleni. Mutta onneksi ystävä sanoo, että sehän on hitto vie ainut itsenhahmotusstrategia, mikä sinulla jo on. Siinä hän on ehkä oikeassa. Olen parisuhteen, eroangstin, kirjoittamisen, pelkopurijakoirien kesyttämisen, tanssin ja filosofian hupaisa aikuisharrastaja, joka järkyttyy syvänjuuriaan myöten (ulottuvatko ne synnytyskanavaan saakka?) aina jonkun ottaessa vakavasti sen, mitä teen. Ei minua saa ottaa vakavasti! En osaa! Teeskentelen kompastuvani kengännauhoihin tai jotakin. En minä edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Ei minulla ole mitään sanottavaa.

On oireellista, että miesihanteeni on Jacques Tati tai Chaplin tai Maija Poppasen Bert. Ääh! Maailman kömpelöin sankaritar, kertokaahan, katson senkin sitten videolta ja komppaan käytösmallein.

Tänään olen aika ryhdikäs kyllä, saan sanottua, että olen luetuttanut runojani, koetan saada niihin tuntumaa. Ihmiset ovat pitäneet niistä, mutta olen epäuskoinen ja turta ja tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka on saatu kiinni käsi keksipurkista. Pelkään, että kriisi iskee, jos uskaltaudun myöntämään, että haluaisin kirjoittaa hyshys tosissani. Mutta puren huulta, nyt väistely saa luvan loppua. Kesäksi en ole saanut työtä, ja se tarkoittaa, että minun on tehtävä jotakin, mistä pidän. Olen kerran kirjoittanutkin 120-sivuisen matkakertomuksen ystävälleni kaksikymmenyksivuotislahjaksi. Siitä on aikaa yksitoista vuotta.

Eilen juostessani pois amfiteatterilta mieleeni nousee jo toistamiseen kuva, joka alkaa piinata. Se on metafora, joka on kirjoitettava auki. Mutta en voi tehdä sitä tosissani, etten ala vyöryä paatoksena seinältä toiselle, vauhkota ja itkeä tihuuttaa ja ettei ääneni muutu kriisiksi.

Tunnen itseni hevoseksi, joka pelkää tiettyä estettä ja pyyhältää kentän toiseen päähän silmät villisti pyörien aina, kun se koetetaan tunkea esteen läheisyyteen. Hevoseksi, joka alkaa silminnähden epäröidä jo monen metrin päästä, luimuilla ja hidastella, kääntyillä ja venkoa. Tällaista hevosta, tiedän, ei mikään mahti saa pakotettua esteen yli. Hevonen on harhautettava, ohitettava este vierestä riittävän monta kertaa, kunnes hevonen ei enää jaksa suhtautua siihen niin kammoten, kun se huomaa, ettei vierestä ravatessa este hyppääkään lautasille ja läimäytä ambankynsiään kylkiin repivästi.

Ja sitten yhdellä kertaa, hevosen jo rentouduttua, se käännetään suoraan esteelle ja se ylittää esteen ja näyttää vähän pöllämystyneeltä. Hei, ei tässä näin pitänyt käydä!

Ei minun tätä kyllä tänne pitänyt kirjoittaa, mutta menköön. En jaksa enää pelätä ja säikkyä ja niin edelleen. Olen keskustellut julkaisseiden kirjoittajien kanssa eivätkä he väheksy minua ja tyyliäni. Olen kirjoittanut tänne joka päivä, enkä ole kuollut stressiin edelleenkään. Pöh. Olen jopa uskaltanut kirjoittaa runoja nettiin. Jotkut ovat pitäneet niistä. En ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, en jaksa pelätä enää.

Mutta sille en aio lakata nauramasta varmaan ikinä, että teen rumat ankanpoikaset joka ikisellä elämän osa-alueella kerta toisensa jälkeen. Koska se on huvittavaa. Etenkin, kun on ihmisiä, joille ei tulisi mieleenkään pillastua aina. Hyvä, että heitäkin on. Muuten elämä olisi silkkaa traagista slapstickia, ja todennäköisesti edelleen luolissa ja turkisbikineissä.

12 Comments:

Blogger Eufemia said...

Jippo on siinä, että tekee vaikkei oikeastaan olisikaan niin hyvä, että täysin sallisi sen itselleen. Tekee vaan, piittaamaatta omasta sensuurikoneistosta. Mikä on pahinta, mitä siitä piittaamattomuudesta voi seurata? Häkellyttävää kyllä ihmiset ottavat sellaisen tekemisen ihan tosissaan. Asialle voi sitten naureskella hiljaa itsekseen.

Toisin sanoen älä ota vakavastiottamista niin vakavasti.

27/4/06 19:55  
Blogger Veloena said...

No juuri. Hmm, joo. No luultavasti en voikaan omaa vakavastiottamistani ottaakaan kovin vakavasti, mutta olen yhtäkaikkisesti solmussa teeman kanssa. Tilannehan on ollut hieman huvittava - en ole esimerkiksi uskaltanut käydä missään runotilaisuuksissa tms. koska olen pelännyt lysähtäväni maahan hyperventiloiden tai kenties saavani psykoosin silkasta jännityksestä. Hmm.

Sekin on kyllä yksinomaan huvittavaa.

Ääh, mitä neuroottisuutta. Itse asiassa tulin näin kotona avanneeksi koneen sulkeakseni kommentiloodan, mutta ehken suljekaan. Mutta taidan tulla koneelle vasta huomenna illalla, jotten neuroa yhtään lisää.

Se tekeminen ei ole ongelma, jos joku pyytää tai on jokin ohjelma, jonka puitteissa pitää tehdä. Silloin on jotensakin helppoa purra hammasta ja ajatella, että pyh ja pah, teen minkä pystyn ja sillä hyvä. Mutta jos alkaa itse asettaa tavoitteita, meinaa joko kuolla nauruun ajatuksesta, että voisi tavoitella tai haluta sellaista tai sitten vaihtoehtoisesti parkuu neuroottisesti. Neuroottisessa parussa on kyllä se hyvä puoli, että kun lukee neuroosinsa viidenkin minuutin kuluttua, alkaa hihityttää se solmuisuus.

Hoh, ehkä se silti pitäisi tehdä yksityisemmin? Enpä tiedä... toisaalta yksityisesti tehtynä transgressiivinen potentia on oleellisesti pienempi. Itseään on mukavaa rökittää hieman silloin tällöin, sitten jaksaa olla taas nöyränä ja koketeeraamatta pitkiä pitkiä aikoja.

Tosin heti kun pyöräilin kotiin, alkoi se idea, jota olen pyörittänyt päässäni kaksi päivää, kuulostaa ihan tajuttoman typerältä. Mutta entä sitten, kai sen voi vaihtaa matkan varrella.

Luultavasti teksti tännekin syntyy niin vaivattan juuri siksi, ettei tavoitetta tai ehdotonta ideaa siitä, mitä on tekemässä, kertakaikkiaan ole.

Paitsi ehkä tehdä silloin tällöin niin raivostuttava päre, että osa lukijoista putoaa pois. Mutta ne pirut taitavat vain jättää kesken luennan siltä päivältä. Tai mistä minä sen voin tietää.

Sikamaisen pelottavaa tämä silti on. Olen koko kotimatkan nauranut itselleni sen takia, että olen tällainen vinkuva kumisiili. Koska mitä hävittävää minulla nyt hemmetti vie todellakaan on? Elämäni ykkösprioriteetiksi asettamani hyvä parisuhde on joka tapauksessa jo mennyttä kalua (hohhoh) ja tulevaisuudensuunnitelmani vaikuttavat harvinaisen tyhjiltä.

27/4/06 20:15  
Anonymous Bones, Youssuf & Dee said...

Ilman ambitiotakin (niin siis itse kirjoitit tuossa yllä, ettei sitä olisi) täällä on maan mainiota, nautittavaa tekstiä. Olet jo perillä, siellä minne sinua ehken usutetaan? Etkö sitä itse huomaa?
Tekstisi kuulostaa luontevalta, pakottomalta, rehevältä, elävältä... saisin tähän pitkän rimpsun kehumaa, mutta varmaan tiedät itsekin? Monet muutkin kertonevat samaa? Kirjoittamista!
Timbuktun Dee ja koirut

27/4/06 20:27  
Blogger Lassi M said...

>Kirjoitin tekotaiteellista >pönöttävää proosaa ja nyyhkivää >keskeislyriikkaa, jossa
Been there, done that. :)

Olen itsekin joutunut kysymään itseltäni jatkuvasti, onko minulla lupa puhua tai edes kommentoida muiden puhetta. Korvikkeena on puhua, mutta pilkata samalla itseään, jotta pysyisi edes jollain tavalla tilanteen hallitsijana. Perfektionismini vaatii kuitenkin yhtenäisyyttä.

Eli samat ongelmat täälläkin.

27/4/06 21:48  
Blogger matkalla said...

olen käynyt kohta 2 vuotta kirjoittajakoulua, ja romaanissani on edelleen 50 sivua. en ehdi kirjoittaa. en ehdi!

kyllästyin siihen, että minun olisi pakko ehtiä, ja otin yhtäkkiä lomaa siitä pakosta. sitten huomasin ottavani lomaa myös sitten kunista. sitten huomasin, etten oikeastaan tiedä, onko minun ikinä pakko julkaista mitään. tarkemmin ajatellen, miksi pitäisi?

en tiedä. ihan toivotonta hommaa! Ä"#=)¤(%(=/(#

pakottomuus on hyvä tila. yhtäkkiä kääntää otsansa aurinkoon ja huomaa elävänsä. näkee ympärillään kirmaavat hyönteiset ja taivaan. voi vaan elää. tralaa, helppo homma. hiiteen kirjoittaminen what so ever!

äyks.

28/4/06 08:43  
Blogger matkalla said...

mut niin, se unohtui sanoa, että klovneria kuulostaa tosi hyvältä. se on vaativa laji, joten jos huomaa olevansa siinä lahjakas, voi olla tyytyväinen.

luultavasti se muistuttaa mimiikkaa, johon itse en ole koskaan osoittanut lahjakkuutta, olen liian hidas, ilmeeni eivät ole herkässä, kasvoni eivät ole kuin veden peili.

huokaus.

mut silti, olisi ihanaa osata klovneriaa.

28/4/06 09:32  
Anonymous Kim said...

Mun mielestä tekotaiteen käsite on julminta väkivaltaa mitä ihmisten kiusaksi on kulttuuriimme ilmestynyt.

Perusvalitus:
Tekeekö taiteesta tekotaidetta tekijä vai yleisö? Millä perusteilla? Mitä väliä?

Ohjaajan versio:
Jos jokin asia kerran on jotain, mitä rehellisesti itsestään on jonain hetkenä voinut antaa, mitä väliä sillä on, mitä joku siihen sanoo, tai itsekään joskus myöhemmin?
Pitäisikö kaiken aina pysyä paikallaan?

Mun mielestä kaikki sellainen, mitä yleensä sanotaan tekotaiteelliseksi, on ainakin ajoittain aidompaa kun se Muu ihan sen takia, että kaikesta paistaa läpi se, ettei tekijällä ole ollut mitään itsekritiikkiä tai pyrkimystä jättää takaovia kaikkeen tyyliin: "en mä tota tai yhtään mitään oikeastaan yhtään mitään yrittänytkään sanoa!!"
Tietty jos haluaa asettaa tekeleensä vertailtavaksi taiteen, yleisten tämänhetkisten trendien ja lainalaisuuksien rinnalle, voi pettyä jos ei osukaan johonkin keskiarvosta juuri sopivasti eroavaan poikkeamalokeroon. Mutta pitääkö itseään verrata mihinkään tai kehenkään?

Kirjoittamisestahan en tajua mitään, mutta niinkuin yleisesti mua suututtaa aivan rajattomasti joka ikinen kerta se kun ihmiset jättää ihan mitä tahansa tekemättä sen takia, että he pelkäävät mitä muut siitä sanoisivat, tai että he joutuisivat kohtaamaan omat tekeleensä ulkoapäin.

Koko ajatushan on sikäli ihan skitso, että kaikki mitä tekeehän on sellaista kun on, piste. Pahinkin tekotaiteellinen runo, maalaus tai kori-päässä-mudassa-kierimisperformanssi
on kuitenkin jotain, mitä joku ihminen on tuonut itsestään ulos jonain hetkenä. Ei kai kukaan edes oleta, että se olisi koko kuva? Ja vastaavasti, onko se niin paha, jos paljastaa itsestään jotain välillä ilman kiertoteitä, vähän kömpelösti?

Entisen työpaikan pikkujouluissa oli joku nykyään ilmeisesti menestyvä kirjailija lukemassa esiteininä kirjoittamiaan angst-runojaan. Shown idea oli vissiin nauraa nuoruuden mustavalkoisuudelle ja kirkasotsaisuudelle, mutta mun mielestä ne tekstit oli ihan upeita.

Samaten maanmainio pumppu Hiskias Möttö & .. hmm jotain, anywyay, esitti pari vuotta sitten Satakielen laulun avajaisissa encorena jotain nuoruuden vimmassa kirjoittamiaan ehdottomia punk-vääntöjä. Miksi vasta hirveässä kännissä keikan lopuksi, asenteella: "no tää nyt on vähän tällainen vitsi..."?? Niitten biisien sanat oli aivan upeita, ei mitään teeskentelyä, itseironiaa tai muotoon jumittumista. (en tietenkään väitä, ettei muotoa saisi jumittaa. mutta överiksi menee, monilla...)

Ei voi ymmärtää.

Jos se ei saavuta omia tavoitteitaan (minne asetettu? miksi??), pitää vain todeta et NO OK taide pitkä, elämä lyhyt, opetellaan tässä se mitä voidaan ja sit pillit pussiin ja multaan makaamaan.

(hmm, tässä tilanteessa kernaasti olisin parempi kirjoittaja, ei toi teksti tossa ylhäällä oikeastaan edes välitä sitä tunnetilaa mikä mulla herää joka _ainoa_ kerta kun törmään koko pirulliseen tekotaide-käsitteeseen...)

/purkaus out

ainiin, stpo the press vielä:

paras elämänohje mitä koskaan olen saanut, on yksinkertaisesti tehdä joka ikinen pieninkin asia rakkauden eikä pelon ohjaamana. ja jos ei onnaa, niin sit vähän rohkeutta peliin, pahin mitä voisi tapahtua ei useinkaan ole niin kovin paha loppujen lopuksi. Sydän tietää :) Mieleen ei kannata luottaa. Yleensä.

28/4/06 14:27  
Blogger Veloena said...

kori-päässä-mudassa-kierimisperformanssi kuulostaa erinomaiselta ajanvietteeltä :D

28/4/06 16:17  
Blogger Mikko said...

Miksi vasta hirveässä kännissä keikan lopuksi, asenteella: "no tää nyt on vähän tällainen vitsi..."??

Olisiko niin, että tekotaiteellista paskaa olikin se kaikki muu, ja vain tämä oli aitoa. Ja tekotaiteellisesta paskasta puhuvat haluaisivat rohkaista enemmän juuri tähän? Irtiottoihin.

(puhun taas asiasta josta en mitään tiedä)

28/4/06 18:20  
Blogger Veloena said...

(Älä Mikko harjoita itsekastraatiota täällä edes sulkujen sisässä, kiitos :D)

Öh, tekotaiteellinen paska varmaan viittaa sellaiseen, johon ei ole kokemuksen tuomia rahkeita, malleihin joita louskutetaan koska on opittu, että ne on hienoja, tajusta viis.

Olennaista kai lienee, että joskus jokin tuollainen voi tuoda yllättäen ymmärryksen. Ei jonkin proggiksen tarvitse olla ikuinen valmis TEOS-monoliitti, vaan kokeilua, tutkailua, joka saattaakin synnyttää jotakin oivallusta, josta myöhemmin kumpuaa jotakin... öh, monoliittista. Tai edes piristävää. Tai jotakin.

Hmm, tekotaiteellisuuden käsite paljastuu paljon kiinnostavammaksi kuin olin kuvitellut. Itselleni se viittaa omaelämäkerrallisista syistä sellaiseen vaiheeseen, jossa ajattelin taidetta jonkinlaisena statusjutskana: olisi HIENOA olla taiteilija, se tarkoittaisi että on TODISTETUSTI ÄLYKÄS JA KIINNOSTAVA, ööh, hihityttää. Ja että jos tämä on kerran tapa esiintyä TAITEELLISESTI, hitto vie, tehdään sitten niin, vaikka se olisikin tyhjän muodon ymmärtämätöntä monistamista.

Pöh. Minulla on syyni suhtautua formalismiin puolivihamielisesti. Puhumattakaan eksistentialismista.

Mutta on tärkeää erottaa, että toki taidekokemus ei ole sama kuin tekijän motiivi eli joku toinen saattaa riemastua tekotaiteellisesta paskasta... ja on hyvä, että on erilaisia taidekäsityksiä, etteivät kaikkin vain etsi samaa kultaista leikkausta ja alkemian kaavaa bling bling.

28/4/06 23:50  
Anonymous Kim said...

Eli, hmm, olennaista olisikin se, että itse asiassa on tehnyt muuta kun varsinaisesti olisi halunnut? Antanut muiden sanella tekemisiään tyylliin: "tehdään nyt näin, kun kerran muutkin sellaiset ihmiset joiden kanssa haluaisin päästä samaan kahvipöytään?"

Jos näin, niin hämäävää on se, että myös muita kun omia tekemisiä tuomitaan tekotaiteellisiksi. Edellisenkaltaisen sisäisen prosessin havaitseminen pelkästä kun lopputuloksesta vaatii kyllä melkoisia piilopoliisin taitoja.

Olisiko niin, että tekotaiteelliseksi tuomittan helposti mikä tahansa liian korkealle tähtäävä, jos tekijällä ei ole tarpeeksi statusta? Joku Warhol tai Dali tai kuka ikinä sai aikanaan tehdä aivan mitä tahansa, ja hännystelijät nielivät kaiken vain siksi, että kun TAITELIJA kerran tekee, niin taidettahan sen on oltava?
Pitääkö ensin todistaa osaavansa muoto, että saa tehdä asioita jotka hylkäävät sen?

Ajattelen tässä ihan itse omia reaktoitani. Performanssit, videotaide ymsä sellainen lokeroituu mielessä helposti "tekotaiteeksi". Toisaalta en muista _koskaan_ saaneeni vastaavaa reaktiota vaikkapa musiikkia kuunnellessani, vaikka kuuntelen ja etsin ihan tietoisesti paljon erilaista amtöörien ja aloittelijoiden tekeleitä. Voisiko olla että koska kyseessä kuitenkin on ainakin teoriassa populaarikulttuuri (vaikka genret, jos nyt haluaa erotella, olisivatkin äärimarginaalisia), ei tule edes mieleen asetella teosta taide-epätaide-akselille?

Tai johtuisiko siitä, että olen tehnyt ja kuunnellut varsinkin elektronista musiikkia niin paljon, että ainoa vertailukohta uusille vastaantuleville teoksille ei ole pelkästän vakiintuneiden ja yleisesti hyväksyttyjen säveltäjien teokset, sen paremmin kun oma makukaan?

Perspektiivi lopulta hävittää koko tekotaiteen idean kun rajanveto käy mahdottomaksi? Mun mielestä aloittelijoiden tekeleissä on joskus ihan mieletöntä tuoreutta, vaikka teknisesti taso ei olisikaan korkea. Sitten on tietenkin tapaukset, joissa selvästi on matkittu jotain esikuvaa, siinä enimmäkseen surkeasti epäonnistuen... Toisaalta ne ovat mielessäni vain kankeita kopioita, ei niitäkään teennäisiksi (hetkinen, liittyyko tämä nyt välttämättä tekotaiteeseen kuitenkaan?) osaa mieltää.

Joku koani meni suunnilleen niin, että aloittelijalla on aloittelijan mieli, edistyneellä edistyneen mieli ja mestarilla taas aloittelijan mieli...

Summa summarum:
Onko tekotaide siis epäonistunut yritys saavuttaa taiteilijan status ja uskottavuus?

30/4/06 12:53  
Blogger Veloena said...

Joo ehkä sellaista uskottavuuden penäämistä hampaat irvessä, se voisi olla jotenkin aika lähellä.

Mikä arvo uskottavuus edes on.

3/5/06 14:57  

Lähetä kommentti

<< Home

<