25.4.06

Neljästoista tapa

Metsä kitkuu, tirlittää, tityy, krinksuu ja kaikuu reviirilaulujen kaoottisessa sekasotkussa. Kävelemme koiran kanssa, se ei ole temppuillut minulle lainkaan, ei edes leikkinyt, ollut vain nöyrä ja onnellinen siitä, että olen taas sen kanssa, ollut tykö. Itkettää, ajattelen menetyksiä ja Iineksen koiraa, unta jossa Mobutu tuli luokseni, kävelijäkoiran korvat hyppivät hassusti.

Olenko ehkä unohtanut kertoa, että sen korvat ovat pienet kolmionmuotoiset läpät, jotka taittuvat eteen, mutta että korvien päällys on hienointa, pitkää silkkiä, ja koiran juostessa korvat liehuvat samalla tavalla kuin lohikäärmeiden korvat kiinalaisissa kuvissa?

Näemme sinut, olet keskellä tietä. Olet hiljaa. Kaikessa tässä metelissä sinä osaat olla hiljaa. Seisot keskellä tietä mustuudessasi, silmäsi ovat tarkat, maisema piirtyy niihin tuhansina nälkinä ja täyttymyksinä. Niin samalla lailla kuin minunkin maisemani, täynnä rohtoja erilaisiin pettymyksiin. Koirakin jähmettyy, höristelee läppiään, istahtaa käskemättä.

Saappaasi ovat iloisen oranssit, kipität kuusenjuureen metsänpohjalle tien neulaskuvioidulta hiekka-aavikolta. Ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta kuvitella sinulle pientä huivia, työtakkia ja haraa. Sinä osaisit lentää, sinä viheltäisit kauniimmin kuin kukaan muu, mutta kipität kuin mummot rungon taakse, ja kurkistat sieltä vaivihkaa lähdettyämme taas liikkeelle.

Kiitos sinulle siitä, ystävä. Muistan jälleen, kuka olen, kuka istutti minua laiturilla varpaat vedessä, sudenkorennot siirtyilivät ilman koordinaatistolla, vesimittarit tekivät ylityötä, rauhoitetun lumpeen kasvusto näkyi sinne saakka, maisema notkui juolukkaa ja kivenlohkareita, sillalla paistatti päivää kyy jolle tuli polkea jalkaa loitsien määkkottiis. Sekin paikka myytiin, hinta oli hyvä, sillä metsä järeää, korjuukelpoista. En tahdo edes ajatella sitä, miltä siellä nyt näyttää, rotkojärvellä. Jotakin siitä opin: On ihmisiä, joille kaikki on myytävänä, kunhan rahaa lasketaan pöydälle tarpeeksi. Tuolla rahalla ostetaan toisaalta tilus, joka on raivatumpi, siellä on mukavampaa kattaa pöytä nurmelle ja olla kesää, metsästä sienineen, karhunjätöksineen ja kivenlohkareineen viis.

Ajattelen isoäidin elämää uudestaan ja uudestaan, hahmotan siitä erilaisia piirteitä tullessani itse samanlaiseksi. Millaista on erota, kun on kolmenkymmenen, minulla ei sentään kahta tytärtä, millaista on olla yksin, solmia ystävätärsuhteita, keittää dekokti sitruunakissanmintusta unettomuutta poistamaan. Millaista on suunnata rakkautensa kasveihin ja kirjaimiin ja yksittäisiin ihmisiin, joista kukaan ei nuku vierellä, käsi vyötärön päällä lojuen. Millaista on nostaa verkkoja entisensä kanssa järvellä, soutaa ja huovata vuorokäskyin, irroitella kaloja saunankupeella, parsia revenneet silmukat, katsoa entisensä perään tämän juodessa itsensä surukieppiin ja juostessa naisissa, raahata sitä kotiin hankien halki, huutaa ettet kyllä nyt sammu, pyryttää.

Ajattelen päivää, jolloin suihkussa käteni tapaa rinnastani kyhmyn, ja tajuan tunteneeni sen jo monta kertaa, mutta painaneeni pois mielestä, koska muitakin huolia on. Ajattelen tulevaisuutta ikään kuin muistellen kuvitelmaa, tutusti ja uudestaan, ja kerta kerralta tarkentuu yhä yllättävämpiä yksityiskohtia. Yllätän itseni ajatuksesta, olisiko tahditonta kysyä ystävältä, miltä tuntuu tietää, että yli puolet elämästä on jo takana. Ja ryhdistäydyn: minunkin kohdallani voi olla niin.

Etenemme koiran kanssa keväisessä, laulua pulppuavassa metsässä. Mustarastaan hiljaisuus ja sen vaatimaton juoksu puunjuureen eivät lakkaa askarruttamasta. Ja mietin, mitä isoäiti miettii kerätessään lupiinia kasvavan pellon keskeltä koivujen saarekkeesta vastaa, lintujen helistessä koko lehdon taajuudelta. Yhden asian opin: kuolemaa ei pidä pelätä. Joskus ajattelen sitäkin, luisuinko kaltevaa pitkin filosofian pariin juuri tuosta ristiriidasta: isoäiti rukoilee ääneen joka ilta kuolemaa korjaamaan hänet, muut pelkäävät ja sanovat, että kunpa eläisi mahdollisimman pitkään, olisiko jokin kone, jolle ajatukseni voisi tallentaa ja jättää se pyörimään muiden iloksi.

Mutta ilahduttavatko ajatukset vai huolellisesti viikatut, käsin sammiossa pestyt pellavapyyhkeet?

Toivomukset pitäisi miettiä tarkasti. Mutta synkkä en ole, vaikka itkettääkin, ja vaikka ajatukseni järjestyvät luopumisen teeman ympärille. Ei se kai ihmekään ole, asun viikon edesmenneessä kodissani, olo on vainajien puolta. Osaan tehdä askareet, muistan kuinka tiskikone käynnistetään, missä on mikin tarvekalu, tiedän itse valinneeni kaakelit ja jopa painaneeni ne liimalla seinään ja levittäneeni niiden väliin saumausaineen kumisella lastalla. On kuin olisin palannut takaisin elämään, jota ei enää ole. Valitsen sängystä automaattisesti oman puoleni, mutta asunnossa on myös vierautta. Vieraat naisenkengät eteisessä, vieraita lehtiä.

Kipitän huoneesta toiseen, ei huvittaisi kirjoittaakaan, mutta on pakko. Mieluiten kai makaisin sängyssä ja parkuisin, mutta en tahdo päästää itseäni itkuun, josta on vaikeaa löytää ulos. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Lähdemme koiran kanssa uudestaan ulos, josko olo siitä helpottuisi. Ja ehkä pian keksin viidennentoista tavan.

4 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

"Ajattelen päivää, jolloin suihkussa käteni tapaa rinnastani kyhmyn, ja tajuan tunteneeni sen jo monta kertaa, mutta painaneeni pois mielestä, koska muitakin huolia on." LÄÄKÄRIIN!HETI!

25/4/06 14:38  
Blogger Veloena said...

Kyllä, sitten kun kyhmy nousee. Mutta en voi mennä nyt ja sanoa, että epäilen saavani rintasyövän vuonna x.

Kirjoitan tulevaisuudesta sellaisena kuin sen nyt pystyn kuvittelemaan, isoäitiin samastuessani. Älä huolestu.

25/4/06 14:45  
Blogger matkalla said...

mullekin isoäiti on jonkinlainen arkkihahmo.

sun isoäiti on niin juureva, juuret lähtee joka suuntaan ja mun mielikuvissa sillä on joku punainen venäläistyylinen hilkka päässä ja koppa käsivarrella, se on pieni ja pyöreä ja sillä on musta kevätulsteri ja oranssit retrosaappaat. ja koska se on kuollut, se on vähän niin kuin mytologinen metsänhenki, näkee aina vain selän tai epäselvän profiilin, ei koskaan ihan suoraan edestäpäin. se poikkeaa polulta ja katoaa kuusen taakse, tulee esiin jostain muualta.

26/4/06 08:16  
Blogger Veloena said...

Aika hyvin, aika hyvin!

(Miksihän tuo muuten pitää aina sanoa kahdennetusti?)

Isoäiti ei tykännyt hatuista kyllä, korkeintaan sillä saattoi olla sellainen seisarilätsä farkkukankaasta. Koppa jees, se on totta, se yleensä oli, koppa ja sakset ja veitsi, ja kopassa kasvien suojana pellavapyyhe. Ei ollut pieni, vaan tämmöinen satakuusvitonen, pidempi kuin äitini, joka on pieni ja pyöreä, ja samanmallinen kuin minä: pitkät kapeat sääret, olematon takamus, mahakumpu ja pulleat käsivarret, punervat hiukset ja tarkka ilme. Tykkäsi seisarimallisista lantiofarkuista ja kirjavista työtakeista, ompeli itse paljon ja tosi räiksäköistä kankaista, ja aina paaaaljon pitsiä, ja paljon koruja, yhdessä hampaassakin kunnon venakosti kultainen paikka, paljon kesakoita, hysteerinen räkätys.

Joo juureva joo. Aina höpöttämässä miesten sukuelimistä ja rakkaudesta. Hmm, on kyllä vaikeaa kuvitella, millainen siitä olisi tullut ilman toista maailmansotaa ja pakolaisuutta Suomessa, jos se olisi opiskellut opettajattareksi kuten piti eikä olisikaan ryhtynyt pitämään yleistä saunaa epäonnistuttuaan ensin ompelijattarena, joka teki liian piukeita ja lyhyitä pukeneita savolaisneideille.

On vaikeaa kuvitella isoäitiä opettajattarena, vaikka hän olikin älykäs ja kunnianhimoinen siinä mittakaavassa, että se tuotti hankaluuksia kanssakäymiseen, ainakin siinä sosiaalisessa roolissa, jonka hän joutui omaksumaan.

26/4/06 16:56  

Lähetä kommentti

<< Home

<