30.4.06

Vappuaattoaamuna rakastan koko maailmaa

Äidin punainen heltta liehuu tuulessa, koiran varjo kyntää peltoon leikin uran. Ja isä, isä puhuu koko ajan. Siirrymme sinisen saven polulta metsään, aurinko kultaa sammalten kukinnot. Hämyn keskelle piirtyy tie, tahtoisin hiljaisuuden, vanhemmat puhuvat tauoitta, toistensa niskoille ja olkapäille. Pelloilla valo pusertaa pajunkolleja yhä suuremmiksi ja harsuisemmiksi.

Ihmiset kulkevat pareittain, löytävät ensimmäiset valkovuokkopaikat, kimalainen lävistää metsänrajan lentävänä valotäplänä. Nauran ja kiepun meriviimassa, kaulaliinatta, käsineittä. Jalkani ovat virittyneet juoksuun ja tanssiin, en jaksaisi peltotietä, tahdon Hallainvuoren polkujen hämyyn, loikkaamaan joustavasti kiveltä toiselle, soistuvan rahkasammalikon yli, juuriin koskematta, rotkon poikki. Koira ryöpsähtelee maisemassa suurten purojen anarkiaa lainaten.

Aamu ja valo täyttävät minut, en malta laittaa aurinkolaseja silmiä suojaamaan. Kerranhan tässä sokeudutaan! En saa juosta, seurassa on paha olla, hyvä olla. Tahtoisin olla yksin, tahtoisin mennä syvempiin metsiin, nukahtaa kallioille ja sammalpoukamiin, löytää sameavetisen lähteen ja riisuutua alusvaatteisilleni, kahlata, kyykistyä ja pärskyttää. Tahtoisin kävellä koko päivän havunpilkutettua valoa, painaumitta. Tahtoisin, että olisivat hetken hiljaa, kuuntelisivat puita ja ruohon kahahduksia.

Mutta puhuvat, puhuvat, puhuvat.

Oli viherrys, hämy, sinerrys ja pellon avonaisuus mitä oli, puhuvat kaiken aikaa. Olen hiljaa, olen usein hiljaa, äiti kirkaisee, polkaisee jalalla maahan. Se ei ole käärme vaan suuri pullea sisilisko, joka vilistää piiloon tuota pikaa. Nimeän sen kauniiksi, äiti nauraa.

He eivät ymmärrä minua, mutta se ei haittaa. En itsekään ymmärrä. Mutta he tuntevat minut, vaikkeivät tiedäkään, että minusta metsässä pitää kulkea hiljaa ja maailmassa yleensäkin elää niin kevein kantamuksin kuin mahdollista. Äiti alkaa kertoa myyttistä satua kesältä jolloin opin puhumaan, kuinka hän kirkui käärmeen nähdessään ja kuinka kosketin hänen kämmenselkäänsä ja sanoin: Äiti älä kaunis kyy. Ja olisin mennyt ja silittänyt.

Säpsähdän hereille metsänhämystä äidin kertoessa, että minut opetettiin pelkäämään kyytä. Äiti pelkää, että pakenen metsään. Sanon miettineeni sitäkin, mökkiä maalta. Pari vuotta, katsotaan nyt. Eikä kukaan sano et saa. Että ojentaisin käteni ja silittäisin käärmeitä ja katoaisin polulle suurten havupuiden väliin. Että menisin metsänpeittoon ensin päiviksi, sitten viikoiksi, sitten lopullisesti. Ei ihmisten maailmassa ole mieltä, sanon äidille.

Tuuli huikaisee hiukset näkymättömiin, ne piiskaavat ja puhkovat näkymättömänpunaisina neuloina ilmaa. Perhoset ovat unessa, ahomansikka nousee varoen kuistilleen. Tämä on kotini, ajattelen. Vappuaattoaamuna rakastan koko maailmaa. Jopa tuulipukuisia ihmisiä, jopa heitä. Äiti sanoo, että olen aina ollut huono kestämään rumaa ja pahaa, ja siinä hän on oikeassa. Viha kuohahtaa hetken, kun erotan haavikon takaaa uusien talojen monotoniset muodot, jotka eivät niiaa säille.

Ja on jo mentävä, tehtävä kakkupohja, työnnettävä sula taikina uuniin, kohmetettava se sacherkakuksi huomista varten, nostettava kikherneet kuljetusastiaan, harjattava hiuksiin hoitoainetta tuulen tehtyä niistä levottomuuden pesän, piirrettävä silmien ympärille lilat kehykset, jotta iirikset erottuisivat vankilastaan entistäkin taivaanvärisempinä, jotta pupillien musta vaikuttaisi surullisemmalta, jotta kukaan ei huomaisi, kuinka tahtoisin äkisti kääntyä ja juosta ja kadota runkojen välistä pimeään, jossa kuuluu vain sepelkyyhkyjen uhuhhuhuhu.

Ja hyräilen ja kiedon neljään osaan leikatun pellillisen pyyhkeisiin ja pakkaan viikkoni vaatteet ja valmistaudun muuttoon takaisin kivikaupunkiin, ja mieleni on äkisti selkeä ja tyyni. Aion tanssia, aion tanssia ja nauraa ja juosta käsikynkkää, saada poskisuudelmia ja itkeä ehkä hieman, ja ojentaa nilkkojani huolellisesti, ehkä kallistaa päätäni, ja sisaret ja minä käymme kadulta toiselle, äitiemme levottomuuden kuvat, sillä vielä ei ole aika. Vielä ei ole aika uppoutua mustaan metsänseinään tuomenkukkien välistä.

Ja sinä, muistahan sinäkin, että sama tanssii pajussa, lepässä, perhosessa ja tytössä, variksessa ja lokissa, leskenlehdessä ja sisiliskossa, kyyssä ja kuusessa, sama tuuli heijaa norkot ja kissat ja sama aurinko pigmentoi poskipäät ja nuppujen hitaasti esiintyöntyvät servietit. Ja se, joka uskaltaa sanoa, miten näille seuduille pitäisi asettaa talot suoriksi jonoiksi, joutuu vielä vaikeuksiin näiden kanssa, sillä on asioita, jotka eivät suoristu, jonota, pysy.

Mutta vielä ei ole aika kadota metsänseinän lävitse ilman ovia ja avaimia, taakseen vilkaisematta.

3 Comments:

Blogger matkalla said...

collective blogistania.. minäkin kirjoitin tänään metsästä.

samaa olen miettinyt.. jos rakentaisi valoisan talon jonnekin, missä läikehtii, läikehtii ja suhisee.

2/5/06 09:21  
Blogger Wilhelmiina said...

Niin.

2/5/06 09:54  
Blogger viive said...

Luen tämän vasta ja muistan uudestaan kuinka jo puhuimme metsästä puhumisesta. Elän vielä huomisaamuun suhjua harmaata nuhjua ja valkosipulin makua kielen päällä, itseni tähän krapulaiseen kehoon tuominneena. Mutta on hyvä että luen tämän nyt, koska on helpompi uskoa että huomenna taas ehkä. Tuo tanssi ja tuuli ja muut.

2/5/06 17:50  

Lähetä kommentti

<< Home

<